Part 34

— Jumala minua varjelkoon, mutta eihän voi olla joskus valittamatta. Minä olen paneteltu mies. Tässä sinä sanot vähän väliä, että minä olen tyhmä. Näkyy, että olet nuori mies. Ystäväni, ei ole ainoastaan älystä kysymys! Minulla on luonnostaan hyvä ja iloinen sydän, »laittelenpa kaikenlaisia pieniä laulunäytelmiäkin». Sinä näyt ehdottomasti pitävän minua harmaantuneena Hlestakovina, ja kuitenkin on minun kohtaloni paljon vakavampi. Jokin aikojen alussa annettu päätös, josta en koskaan ole päässyt selville, on osakseni määrännyt »kielteisyyden», mutta samalla minä kuitenkin olen vilpittömästi hyväsydäminen ja aivan kykenemätön suhtautumaan mihinkään kielteisesti. »Ei, mene ja suhtaudu kielteisesti, ilman kielteisyyttä ei ole kritiikkiä», mutta mikä aikakauslehti se sellainen olisi, jossa ei olisi »kritiikkiosastoa?» Ilman kritiikkiä tulee vain »hoosianna». Mutta elämää varten ei riitä tämä »hoosianna», tämän »hoosiannan» pitää käydä epäilysten ahjon läpi, ja niin edespäin tähän tapaan. Minä muuten en puutu tähän kaikkeen, minä en ole luonut enkä minä ole vastuussa. No, valittiin syntipukki, pantiin kirjoittamaan kritiikkiosastoon, ja niin muodostui elämä. Me ymmärrämme tämän komedian: minä esimerkiksi suorastaan ja yksinkertaisesti vaadin tuhoamistani. Ei, elä, sanotaan, sillä ilman sinua ei asioista tule mitään. Jos maan päällä kaikki olisi järkevää, niin ei mitään tapahtuisikaan. Ilman sinua ei tule mitään tapahtumia, mutta tapahtumia pitää olla. Niinpä nyt palvelen malttaen mieleni, jotta olisi tapahtumia, ja teen järjetöntä käskyn mukaan. Ihmiset pitävät kaikkea tätä komediaa vakavana asiana, vaikka he kiistämättömästi ovat älykkäitä. Se onkin heidän tragediansa. No, ja tietysti he kärsivät, mutta... kuitenkin he elävät, elävät reaalista, ei fantastista elämää. Mitä iloa siinä olisikaan ilman kärsimystä; kaikki muuttuisi vain loppumattomaksi rukoushetkeksi: se on pyhää, mutta ikävänpuoleista. No, entä minä? Minä kärsin, mutta en kuitenkaan elä. Minä olen X epämääräisessä yhtälössä. Minä olen jokin aave, jolta ovat hävinneet kaikki loput ja alut, ja lopulta olen itsekin unohtanut, miksi itseäni nimittäisin. Sinä naurat... ei, sinä et naura, sinä suutut taas. Sinä olet ikuisesti suutuksissasi, sinä tahdot aina vain järkeä, mutta minä toistan sinulle vieläkin, että minä antaisin kaiken tuon tähtientakaisen elämän, kaikki virka-arvot ja kaiken kunnian vain siitä, että voisin ottaa olomuodokseni seitsemän puutaa painavan kauppiaaneukon sielun ja asetella kynttilöitä Jumalalle.

— Etkö sinäkään enää usko Jumalaan? — naurahti Ivan vihaisesti.

— Miten oikeastaan sanoisinkaan sen sinulle, jos sinä vain vakavasti...

— Onko Jumala olemassa vai eikö? — huudahti Ivan taas raivokkaan itsepintaisesti.

— Ahaa, sinä puhut siis vakavasti? Ystäväni, en totisesti tiedä, sanoitpa suuren sanan.

— Et tiedä, mutta näet Jumalan? Ei, sinä et ole omia aikojasi, sinä olet — _minä_, sinä olet _minä_ etkä mitään muuta! Sinä olet roskaa, sinä olet minun kuvitelmani!

— No niin, jos tahdot, minulla on sama filosofia kuin sinulla, se on oikein sanottu. _Je pense, donc je suis_, sen minä tiedän varmasti, mutta kaikki muu, mikä on ympärilläni, kaikki nuo maailmat, Jumala ja itse saatanakin, — kaikki tuo on minulle todistamatonta, onko se todellisena olemassa vai onko se vain minun emanaationi, minun _minäni_ johdonmukaista kehitystä, tuon minuuteni, joka on olemassa aikojen alusta ja yksin... sanalla sanoen, minä katkaisen nopeasti puheeni, sillä sinä hyppäät luultavasti heti paikaltasi ja rupeat tappelemaan.

— Kertoisit mieluummin jonkin anekdootin! — lausui Ivan kärsivästi.

— Anekdootti on, ja se koskee juuri meidän keskusteluaihettamme, tai oikeastaan se ei ole anekdootti, vaan muuten vain, legenda. Sinä soimaat minua uskon puutteesta: »Näet etkä usko.» Mutta ystäväni, enhän minä ole ainoa sellainen, kaikilla meillä on nyt asiat sekaisin, ja se kaikki johtuu teidän tieteistänne. Niin kauan kuin vielä oli atomeja, viisi aistia, neljä alkuainetta, niin kaikki vielä sopi jollakin lailla yhteen. Atomeja oli jo vanhassa maailmassa. Mutta kun me saimme tietää, että te siellä keskuudessanne olitte keksineet »kemiallisen molekyylin» ja »protoplasman» ja piru tiennee mitä kaikkea, — niin me panimme hännän koipien väliin. Alkoi suoranainen järjettömyys; pääasia oli taikausko, juorut; juorujahan on meilläkin yhtä paljon kuin teillä, vieläpä hieman enemmänkin, ja lopulta ilmiantojakin, onhan meilläkin eräs sellainen osasto, jossa otetaan vastaan määrätynlaisia »tietoja». Niin on sitten tuo hurja legenda jo meidän keskiajaltamme, — ei teidän, vaan meidän keskiajalta, — eikä kukaan sitä usko, ei edes meilläkään, paitsi seitsemän puutaa painavat kauppiaaneukot, nimittäin taaskaan ei teidän, vaan meidän kauppiaaneukot. Kaikkea, mitä teillä on, on myöskin meillä, minä ilmaisen sinulle ystävyyden vuoksi tämän yhden salaisuutemme, vaikka ei olekaan lupa. Tuo legenda koskee paratiisia. Täällä maan päällä, muka, oli joukossanne eräs sellainen ajattelija ja filosofi, »kaiken hän kielsi, lait, omantunnon, uskon» ja ennen kaikkea — tulevan elämän. Hän kuoli, luuli joutuvansa suoraan pimeyteen ja kuolemaan, mutta hänen edessään olikin — tuleva elämä. Hän hämmästyi ja paheksui: »Tämä», sanoo, »on ristiriidassa vakaumukseni kanssa». Tämän vuoksi hänet tuomittiinkin... se on, näetkö, anna minulle anteeksi, minähän itse kerron mitä olen kuullut, tämä on vain legenda... tuomittiin, näes, hänet kulkemaan pimeydessä kvadriljoona kilometriä (meillähän lasketaan nyt kilometreissä), ja kun hän on kulkenut tämän kvadriljoonan, niin hänelle avataan paratiisin ovet ja annetaan kaikki anteeksi...

— Mutta mitä muita piinoja teillä on toisessa maailmassa paitsi kvadriljoona? — keskeytti Ivan omituisen odotuksen vallassa.

— Mitä piinoja? Ah, älä kysykään: ennen oli minkä mitäkin, mutta nyt ovat käytännössä enimmäkseen moraaliset, »omantunnon tuskat» ja kaikkea tuommoista roskaa. Tämäkin on peräisin teistä, »tapojenne lieventämisestä». No, ja kenelle tämä on ollut voitoksi? Siitä ovat voittaneet vain tunnottomat, sillä mitä tunnonvaivoja semmoisella on, jolla ei ensinkään ole omaatuntoakaan. Sen sijaan ovat joutuneet kärsimään kunnon ihmiset, joilla on vielä jäljellä omatunto ja kunnia... Sitä ovat reformit muokkaamattomalla maaperällä, kun ne lisäksi vielä on kopioitu muukalaisista laitoksista, — vahinkoa niistä vain on! Parempi olisi entisajan tuli. No, tuo kvadriljoonaan tuomittu mies seisoi, katseli ja kävi tielle poikkiteloin: »En tahdo mennä, periaatteen takia en lähde kulkemaan!» Ota sivistyneen venäläisen ateistin sielu ja sekoita se kolme päivää ja kolme yötä valaskalan vatsassa asustaneen profeetta Joonaan sieluun, — siinä on sinulla tuon tielle pitkälleen käyneen ajattelijan luonne.

— Minkä päälle hän siihen kävi pitkälleen?

—- No, kaipa siinä oli jotakin, minkä päälle kävi. Ethän tee pilaa?

— Reippaasti tehty! — huudahti Ivan yhä tuon omituisen vilkkauden vallassa. Nyt hän kuunteli odottamattoman uteliaisuuden valtaamana. — No, siinäkö hän makaa vielä nytkin?

— Siinäpä se, ettei. Hän makasi melkein tuhat vuotta, mutta nousi sitten ja lähti kulkemaan.

— Sepä vasta aasi! — huudahti Ivan ruveten hermostuneesti nauraa hohottamaan ja ikäänkuin voimiaan ponnistellen yhä jotakin harkiten. — Eikö ole samantekevää, makaako ikuisesti vai kulkeeko kvadriljoonan virstaa? Siinähän on kulkemista biljoonaksi vuodeksi?

— Paljon pitemmäksikin aikaa, tässä ei vain ole käsillä lyijykynää ja paperia, muuten voisi sen laskea. Mutta hän on aikoja sitten saapunut perille, ja tästäpä anekdootti alkaakin.

— Miten on saapunut perille! Mistä hän on ottanut biljoonan vuotta!

— Sinä ajattelet koko ajan vain meidän nykyistä maatamme! Mutta onhan nykyinen maamme saattanut ehkä itse jo biljoonan kertaa uudistua; no, se on vähitellen kuollut, jäätynyt, halkeillut, hajonnut, haihtunut alkutekijöihinsä, taas on ollut vettä mantereen päällä, sitten taas pyrstötähti, taas aurinko, taas auringosta maa, — kenties tämä kehitys on toistunut lukemattomia kertoja ja aina samalla tavalla, pikku piirteitä myöten. Hirvittävän jonninjoutavaa ja ikävää...

— No, no, miten sitten kävi, kun hän tuli perille?

— Heti kun hänelle avattiin paratiisin ovet ja hän astui sisälle, niin hän, ennenkuin oli ollut siellä kahta sekuntiakaan, — ja tämä kellon mukaan sanottuna, kellon mukaan (vaikka minun käsitykseni mukaan hänen kellonsa oli täytynyt jo kauan sitten hajota alkutekijöihinsä hänen taskussaan matkalla), — ennenkuin oli ollut siellä kahta sekuntiakaan, hän huudahti, että noitten kahden sekunnin takia kannatti kulkea ei vain kvadriljoona, vaan kvadriljoona kvadriljoonaa, vieläpä se määrä kvadriljoonannessa potenssissa! Sanalla sanoen hän lauloi »hoosiannan» ja liioitteli vahvasti, niin että toiset siellä, jotka olivat vähän jalommin ajattelevia, eivät ensiaikoina tahtoneet edes antaa kättä hänelle: liian rajusti hän oli siirtynyt vanhoillisten joukkoon. Venäläinen luonne. Toistan: tämä on legenda. Mistä hinnasta osti, siitä möikin. Sellaisetpa käsitykset siis meillä siellä vallitsevat kaikista näistä asioista.

— Minä olen saanut sinut kiinni! — huudahti Ivan melkein lapsellisen riemun valtaamana aivan kuin lopullisesti olisi muistanut jotakin: — tuon anekdootin kvadriljoonasta vuodesta, — sen olen minä itse sepittänyt! Minä olin silloin seitsemäntoista vanha, olin lukiossa... minä sepitin silloin tuon anekdootin ja kerroin sen eräälle toverilleni, hänen nimensä on Korovkin, se oli Moskovassa... Tämä anekdootti on niin luonteenomainen, etten minä ole voinut sitä ottaa mistään. Minä olin sen unohtanut... mutta se muistui nyt tiedottomasti mieleeni, — minulle itselleni, etkä sinä sitä kertonut! Niinkuin tuhansia asioita johtuu toisinaan mieleen tiedottomasti, silloinkin kun viedään mestattavaksi... unessa muistui mieleeni. Sinä juuri oletkin tuo uni! Sinä olet uni eikä sinua ole olemassa!

— Kiihkosta, jolla sinä minut kiellät, — alkoi gentlemanni nauraa, — minä tulen vakuutetuksi, että sinä kuitenkin uskot minuun.

— En vähintäkään! En usko sadasosaakaan!

— Mutta tuhannennen osan uskot. Homeopaattiset osathan ehkä ovatkin kaikkein voimakkaimpia. Tunnusta, että uskot, no, vaikkapa kymmentuhannesosaksi...

— En hetkeäkään! — huusi Ivan raivoissaan. — Minä muuten haluaisin uskoa sinuun! — lisäsi hän äkkiä omituisesti.

— Ehee! Siinäpä sentään tunnustus! Mutta minä olen hyväntahtoinen, minä autan sinua tässäkin. Kuule: minähän sain sinut kiinni etkä sinä minua! Minä kerroin tahallani sinulle sinun oman anekdoottisi, jonka sinä olit unohtanut, jotta sinä lopullisesti lakkaisit minuun uskomasta.

— Valehtelet! Ilmestymisesi tarkoituksena on saada minut uskomaan, että sinä olet olemassa.

— Aivan niin. Mutta horjuminen, mutta levottomuus, mutta uskon ja epäuskon taistelu — sehän on toisinaan sellainen kidutus tunnolliselle ihmiselle, semmoiselle kuin esimerkiksi sinä, että parempi on mennä hirteen. Nimenomaan tietäen, että sinä hitusen uskot minuun, minä synnytin sinussa lopullisesti epäuskon kertomalla tämän anekdootin. Minä kuljetan sinua edestakaisin uskon ja epäuskon välillä, ja tässä minulla on omat tarkoitukseni: Uusi metodi: kun sinä kokonaan menetät uskosi minuun, silloinhan sinä heti alat vakuuttaa minulle vasten silmiä, että minä en ole uni, vaan olen todella olemassa, kyllä minä sinut tunnen; silloinpa minä saavutankin tarkoitukseni. Mutta tarkoitukseni on jalo. Minä heitän sinuun vain pienen pienoisen uskonsiemenen, mutta siitä kasvaa suuri tammi — vieläpä semmoinen tammi, että sinä sen tammen oksilla istuessasi haluat kuulua »erakkoisien ja puhtaitten vaimojen» joukkoon; sillä suuresti, suuresti sinä tätä salaisuudessa halajat, rupeat syömään heinäsirkkoja, vetäydyt erämaahan sielusi pelastuksen takia!

— Siis sinä, lurjus, puuhaat sieluni pelastusta!

— Täytyyhän edes joskus tehdä hyvä työ. Sinä olet vihastunut, huomaan minä, olet vihastunut!

— Narri! Entä oletko sinä koskaan koettanut vietellä noita tuollaisia, jotka syövät heinäsirkkoja ja rukoilevat seitsemäntoista vuotta autiossa erämaassa ja jotka jo ovat sammaltuneet?

— Ystäväni, sitähän minä vain olen tehnytkin. Voi unohtaa koko maailman ja maailmat ja takertua yhteen tuommoiseen, sillä hän on kallisarvoinen jalokivi; yksi tuollainen sielu saattaa toisinaan olla kokonaisen tähtisikermän arvoinen, — meillähän on oma laskuoppimme. Se on suuriarvoinen voitto! Ja monet heistä ovat toden totta sinun tasollasi kehityksessä, vaikka sinä et sitä usko: voin nähdä samana hetkenä niin pohjattoman syvää uskoa ja epäuskoa, että toisinaan näyttää riippuvan vain hiuskarvasta — niin ihminen jo lentää »nurinniskoin kuperkeikkaa» kuten näyttelijä Gorbunov sanoo.

— No, ja saitko pitkän nenän?

— Ystäväni, — huomautti vieras moralisoivasti, — pitkän nenän saaminen on sentään parempaa kuin että toisinaan jää kokonaan nenättömäksi, kuten äskettäin lausui eräs markiisi (lienee ollut spesialistin hoidossa) ripittäytyessään rippi-isälleen jesuiittapapille. Minä olin siinä läsnä — sepä vasta hauskaa oli. »Hankkikaa minulle takaisin, sanoo, nenäni!» Ja lyö rintaansa. »Poikani», kiemuroi pater, »kaikki täyttyy Kaitselmuksen tutkimattomien kohtaloitten mukaan, ja näennäinen onnettomuus tuo toisinaan mukanaan harvinaisen, joskin näkymättömän edun. Jos ankara kohtalo on vienyt teiltä nenän, niin teillä on tästä se etu, ettei kukaan koko elämänne aikana uskalla teille sanoa, että olette saanut pitkän nenän.» — »Pyhä isä, ei tämä ole mikään lohdutus!» huudahtaa epätoivoissaan oleva mies. — »Minä päinvastoin olisin ihastuksissani, jos koko elämäni ajan joka päivä saisin pitkän nenän, kunhan se vain olisi asianmukaisessa paikassa!» — »Poikani», huokaa pater, »ei kaikkea hyvää voi vaatia samalla kertaa, ja tämä on jo napinaa Kaitselmusta vastaan, joka ei tässäkään ole teitä hylännyt; sillä jos te parutte niinkuin äsken, että mielellänne ottaisitte pitkän nenän koko elämänne ajaksi, niin tässä on toivomuksenne jo epäsuorasti täytetty, sillä kun te menetitte nenänne, niin te juuri siten tavallanne saitte pitkän nenän...»

— Hyi, kuinka typerää! — huudahti Ivan.

— Ystäväni, minä tahdoin vain naurattaa sinua, mutta, vannon sen, tämä on juuri oikeata jesuiittain kasuistiikkaa, ja vannon sinulle, että kaikki tämä tapahtui pilkulleen niinkuin olen sinulle kertonut. Tämä tapaus sattui äskettäin ja tuotti minulle paljon huolta. Kotiinsa palattuaan onneton nuori mies ampui itsensä samana yönä; minä olin hänen luonaan eroamattomasti viimeiseen hetkeen saakka... Nuo jesuiittain pienet kojut, jossa saa tehdä tunnustuksia, ovat todellakin minun hauskin huvitukseni elämän surullisina hetkinä. Kerron sinulle vielä yhden tapauksen, aivan näinä päivinä sattuneen. Vanhan paterin luo saapuu vaaleaverinen, pohjoismaalaisen näköinen, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen tyttö. Kaunotar, ruumiin muodot ja olemus saavat ihan veden nousemaan suuhun. Hän kumartui, kuiskuttaa reiästä paterille syntinsä. — »Kuinka, tyttäreni, oletteko tosiaankin taas langennut?...» huudahtaa pater. »_O Sancta Maria_, mitä minä kuulen: nyt aivan toisen kanssa. Miten kauan tätä oikein tulee jatkumaan ja eikö teitä hävetä!» — »Ah, mon père», vastaa syntinen nainen silmät täynnä katumuksen kyyneliä: — »_Ça lui fait tant de plaisir et à moi si peu de peine_!» No, ajattelehan, millainen vastaus! Silloin minä jo vetäydyin syrjään: siinä huusi itse luonto, se on, jos tahdot, parempaa kuin itse viattomuus! Annoin heti hänelle hänen syntinsä anteeksi ja käännähdin mennäkseni pois, mutta minun oli aivan samassa pakko palata takaisin: kuulen paterin määräävän reiästä tytölle illalla kohtauksen, — vaikka hän on vanha ukko, vahva kuin piikivi, mutta lankesipa silmänräpäyksessä! Luonto, luonnon totuus pääsi oikeuksiinsa! Mitä, taasko nyrpistät nenääsi, taasko olet äkäinen?

— Jätä minut, sinä jyskytät aivoissani painajaisena, josta olen pääsemättömissä, — vaikeroi Ivan surkeasti voimatta mitään näylleen, — minun on ikävä sinun kanssasi, sietämätöntä ja piinallista! Antaisin paljon, jos saisin sinut karkoitetuksi!

— Toistan sinulle, vähennä vaatimuksiasi, älä vaadi minulta »kaikkea suurta ja kaunista», niin saat nähdä, miten hyvät ystävykset meistä tulee, — lausui gentlemanni vakuuttavasti. — Totisesti sinä olet äkäinen minulle siitä, etten minä ilmestynyt sinulle jonkinmoisessa rusohohteessa, »jyristen ja salamoiden», tulisin siivin, vaan esiinnyin näin vaatimattomassa muodossa. On loukattu ensiksikin sinun esteettisiä tunteitasi ja toiseksi sinun ylpeyttäsi: kuinka, muka, näin suuren miehen luo on voinut tulla noin alhainen piru? Ei, sinussa on sentään tuo romanttinen suoni, jota jo Belinski niin ivaili. Minkäpä sille voi, olet nuori mies. Minä aioin äsken, kun tein lähtöä luoksesi, piloillani esiintyä täysinpalvelleen todellisen valtioneuvoksen muodossa, miehen, joka on ollut virassa Kaukaasiassa ja jolla on Leijonan ja Auringon ritarimerkit hännystakissa, mutta minua peloitti kovin, sillä sinä olisit antanut minulle selkään vain siitä syystä, että uskalsin kiinnittää hännystakkiini Leijonan ja Auringon, enkä pannut siihen vaikkapa vain Pohjantähteä tai Siriusta. Ja aina sinä vatkutat sitä, että minä olen tyhmä. Mutta, hyvä Jumala, enhän minä pyydä ollakaan sinun veroisesi älyssä. Kun Mefistofeles ilmestyi Faustin luo, todisti hän itsestään, että hän tahtoo pahaa, mutta tekee vain hyvää. No, tehköön hän miten tahtoo, minun laitani on päinvastoin. Minä olen kenties ainoa ihminen koko luomakunnassa, joka rakastan totuutta ja vilpittömästi tahdon hyvää. Minä olin läsnä, kun ristinpuussa kuollut Sana meni taivaaseen kantaen sylissään hänen oikealle puolelleen ristiinnaulitun ryövärin sielua, minä kuulin kerubien iloisen vinkunan, kun he huusivat ja lauloivat: »hoosianna», ja serafien ukkosen kaltaisen riemukarjunnan, joka sai taivaan ja koko maailmanrakennuksen tärisemään. Ja silloin, vannon sen kaiken kautta, mikä on pyhää, minä tahdoin yhtyä kuoroon ja huutaa kaikkien kanssa »hoosianna!» Se jo oli lähdössä, se irtautui jo rinnasta... minähän, kuten tiedät, olen hyvin tunteellinen ja taiteellisesti vastaanottavainen. Mutta terve järki — oi, minun luontoni onnettomin ominaisuus — pidätti minua nytkin sopivissa rajoissa, ja minä päästin hetken ohitseni! »Sillä mitä», ajattelin minä sillä hetkellä, »mitä olisi seurannut minun 'hoosiannani' jälkeen? Heti olisi kaikki maailmassa sammunut eikä olisi enää sattunut mitään tapahtumia.» Ja niinpä minun yksinomaan viran puolesta ja yhteiskunnallisen asemani vuoksi oli pakko tukahduttaa itsessäni hyvä momentti ja jäädä saastaan. Hyvästä ottaa joku itselleen kaiken kunnian, ja minun osakseni on jätetty vain iljettäväisyydet. Minä en kadehdi kunniaa elää toisten kustannuksella, minä en ole kunnianhimoinen. Miksi kaikista maailman olennoista ainoastaan minut on määrätty saamaan osakseni kaikkien kunnon ihmisten kiroukset, vieläpä potkuja saappaitten kärjistä, sillä ruumiillistuessani minun on pakko toisinaan kärsiä sellaisiakin seurauksia? Tiedänhän minä, että tässä on salaisuus, mutta salaisuutta ei millään ehdolla tahdota minulle ilmaista, koska minä silloin, päästyäni selville, mistä on kysymys, kenties kiljaisen »hoosianna», ja silloin heti katoaa välttämätön miinus ja koko maailma tulee järkeväksi, ja silloin tietysti on kaikki lopussa, sanomalehdet ja aikakauskirjatkin, sillä kuka niitä silloin tilaisi. Minähän tiedän, että loppujen lopuksi minä teen sovinnon, minäkin kuljen kvadriljoonani ja saan tietää salaisuuden. Mutta siihen mennessä kuin tämä tapahtuu minä oleilen ja mieltäni rohkaisten täytän kutsumukseni: tuhoan tuhannen, jotta yksi pelastuisi. Miten paljon esimerkiksi pitikään tuhota sieluja ja tahrata rehellisten ihmisten mainetta, jotta saataisiin yksi ainoa vanhurskas Joonas, johon nähden minua niin pahasti petkutettiin muinoin maailmassa! Ei, niin kauan kuin salaisuus on ilmaisematta, on minulla kaksi totuutta: toinen sikäläinen, heidän totuutensa, jota minä toistaiseksi en tunne, ja toinen minun omani. Eikä vielä tiedetä, kumpi niistä on rehellisempää... Oletko nukkunut?

— Vielä mitä, — ähki Ivan vihaisesti, — kaiken sen, mikä luonnossani on typerää, jo ammoin elettyä, järkeni moneen kertaan jauhamaa, raatona pois heitettyä, — sen sinä tuot minulle esiin aivan kuin uutuutena!

— En osannut nytkään olla mieliksi! Ja minä kun tahdoin imarrella sinua kirjallisella esitystavalla: tuon »hoosiannan» taivaassa, senhän minä todellakin kerroin hyvin? Sitten heti tuo sarkastinen sävy à la Heine, mitä, eikö totta?

— Ei, minä en koskaan ole ollut sellainen lakeija! Kuinka sieluni on voinut synnyttää sellaisen lakeijan kuin sinä?

— Ystäväni, minä tunnen erään erinomaisen ja perin miellyttävän venäläisen herran: nuoren ajattelijan ja suuren kirjallisuuden sekä kaunoasiain harrastajan, lupaavan »Suur-inkvisiittori» nimisen runoelman tekijän... Häntä minä vain ajattelinkin!

— Minä kiellän sinua puhumasta »Suur-inkvisiittorista», — huudahti Ivan kovasti punastuen häpeästä.

— No, entä »Geologinen mullistus»? Muistatko? Sepä vasta runoelma!

— Ole vaiti tai minä tapan sinut!

— Minutko sinä tapat? Ei, suo anteeksi, puhun puhuttavani. Minä tulinkin nauttimaan tästä hauskuudesta. Oi, minä pidän intomielisten, nuorten, elämänhalusta värisevien ystävieni haaveista! »Siellä on uusia ihmisiä», päätit sinä jo viime keväänä hankkiutuessasi tulemaan tänne, »he aikovat kukistaa kaikki ja alkaa antropofagiasta. Tyhmyrit, eivät kysyneet minulta! Minun mielestäni ei tarvitse kukistaa mitään, pitää vain hävittää ihmisestä jumala-aate, siitä on työ aloitettava! Siitä, siitä on aloitettava, — voi sokeita, jotka eivät ymmärrä mitään! Kun ihmiskunta luopuu viimeistä miestä myöten Jumalasta (ja minä uskon, että tämä periodi tulee geologisten periodien tavoin), niin itsestään, ilman antropofagiaa, luhistuu koko entinen maailmankatsomus ja, mikä on tärkeintä, koko entinen moraali, ja sijalle tulee aivan uutta. Ihmiset liittyvät yhteen ottaakseen elämältä kaiken, mitä se voi antaa, mutta ehdottomasti vain tämän maailman onnea ja riemua. Ihminen tulee suureksi jumalallisen, titaanisen ylpeyden hengen kautta, ja maailmaan tulee jumalaihminen. Voittaessaan joka hetki aivan rajattomiin asti luonnon tahdollansa ja tieteen avulla ihminen juuri sen kautta tuntee joka hetki niin korkeata nautintoa, että se korvaa hänen kaiken aikaisemman luottamuksensa taivaallisiin nautintoihin. Jokainen tulee tietämään, että hän kuolee kokonaan, ylösnousematta, ja hän ottaa kuoleman vastaan ylpeästi ja levollisesti niinkuin jumala. Hän ymmärtää ylpeyden tähden, ettei hänellä ole syytä napista sen johdosta, että elämää on ainoastaan silmänräpäys, ja silloin hän rakastaa veljeään ilman palkkiota. Rakkaus tyydyttää vain silmänräpäyksen kestävää elämää, mutta jo pelkkä tietoisuus sen hetkellisyydestä tekee sen tulen yhtä voimakkaaksi, kuin sen ennen teki haudantakaisen ja loppumattoman rakkauden toivo»... no ynnä muuta, ynnä muuta samaan suuntaan. Herttaista!

Ivan istui painaen kiinni korviaan molemmin käsin ja katsellen maahan, mutta koko hänen ruumiinsa alkoi vapista. Vieras jatkoi: