Part 35

— Kysymys on nyt siitä, ajatteli nuori ajattelijani, onko mahdollista, että sellainen periodi joskus tulee vai eikö. Jos se tulee, niin kaikki on ratkaistu ja ihmiskunnan elämä järjestyy lopullisesti. Mutta koska ihmiseen juurtuneen tyhmyyden tähden tämä kenties ei tapahdu vielä tuhanteenkaan vuoteen, niin jokaisen, joka jo nyt tuntee totuuden, on luvallista järjestää elämänsä aivan niinkuin hän tahtoo uusille perustoille. Tässä mielessä hänelle »kaikki on luvallista». Eikä siinä kyllin: vaikka tämä periodi ei koskaan tulisikaan, niin koska Jumalaa ja kuolemattomuutta kuitenkaan ei ole olemassa, niin uuden ihmisen on lupa tulla jumala-ihmiseksi, vaikkapa yksinään koko maailmassa, ja tässä uudessa arvossaan tietysti hän saa kevein sydämin hypätä kaikkien entisen orja-ihmisen siveellisten aitauksien yli, jos se on tarpeellista. Jumalalle ei ole lakia! Mihin Jumala asettuu seisomaan, siellä on jo Jumalan poika! Mihin minä asetun, siinä on heti ensimmäinen paikka... »kaikki on luvallista» ja sillä hyvä! Kaikki tämä on hyvin herttaista; mutta jos mielesi tekee olla veijari, niin miksi sitä varten oikeastaan vielä tarvitaan totuuden hyväksyvä vahvistus? Mutta sellainen on nykyaikainen venäläinen: ilman vahvistusta hän ei rupea petkuttajaksikaan, siinä määrin hän rakastaa totuutta...

Vieras ilmeisesti puhuessaan viehättyi omaan kaunopuheisuuteensa, koroitti yhä enemmän ääntään ja katseli ivallisesti isäntää. Mutta hän ei saanut puhua loppuun: Ivan tempasi yhtäkkiä pöydältä juomalasin ja paiskasi sen puhujaa vastaan.

— Ah, _mais c'est bête enfin!_ — huudahti tämä hypäten sohvasta ja pudistellen sormillaan päältään teepisaroita. — Muisti Lutherin mustepullon! Pitää minua unena ja paiskelee laseilla unta! Tämä on naisten tapaista! Sitä minä epäilinkin, että sinä vain olit tukkivinasi korvasi ja kuuntelit...

— Ulkoa kuului yhtäkkiä kova ja itsepintainen kolkutus ikkunanpieleen, Ivan hypähti ylös sohvalta.

— Kuuletko, parasta on, että avaat, — huudahti vieras, — se on sinun veljesi Aljoša, ja hän tuo sangen odottamattoman ja mielenkiintoisen uutisen, minä vastaan sinulle!

— Ole vaiti, petturi, minä tiesin ennen kuin sinä, että se on Aljoša, minä aavistin hänen tulonsa, eikä hän tietystikään suotta tule, tietenkin hänellä on »uutinen!»... — huudahti Ivan raivostuen.

— Avaa toki, avaa hänelle. Ulkona on lumimyrsky, ja hän on veljesi. _Monsieur, sait-il le temps qu'il fait? C'est à ne pas mettre un chien dehors_...

Kolkutus jatkui. Ivan tahtoi rientää ikkunan luo; mutta oli kuin jokin olisi äkkiä sitonut hänen jalkansa. Hän ponnisti kaikki voimansa katkaistakseen siteensä, mutta turhaan. Kolkutus akkunaan kävi yhä voimakkaammaksi ja kuuluvammaksi. Viimein siteet yhtäkkiä katkesivat ja Ivan Fjodorovitš hypähti sohvalta. Hän katseli hurjasti ympärilleen. Molemmat kynttilät olivat miltei loppuun palaneet, juomalasi, jonka hän juuri oli viskannut vierastansa vastaan, seisoi hänen edessään pöydällä, eikä vastapäisellä sohvalla ollut ketään. Koputus ikkunan kehykseen jatkui tosin itsepintaisesti, mutta ei ollenkaan niin kovasti kuin hänestä äsken unessa oli tuntunut, vaan päinvastoin hyvin hillitysti.

— Tämä ei ole unta! Ei, minä vannon, ettei se ollut unta, se kaikki oli äsken todella täällä! — huudahti Ivan Fjodorovitš, syöksyi ikkunan luo ja avasi tuuletusruudun.

— Aljoša, minähän kielsin tulemasta! — huudahti hän tylysti veljelleen. — Sano lyhyesti: mitä sinä tahdot? Lyhyesti, kuuletko?

— Tunti sitten Smerdjakov hirttäytyi, — vastasi Aljoša ulkoa.

— Mene ulkoportaitten luo, minä avaan sinulle heti, — sanoi Ivan ja lähti avaamaan Aljošalle.

10.

»Hän sen sanoi!»

Tultuaan sisälle Aljoša kertoi Ivan Fjodorovitšille, että vähän enemmän kuin tunti sitten oli hänen asuntoonsa juossut Maria Kondratjevna ja ilmoittanut Smerdjakovin tappaneen itsensä. »Menen sisään hänen luokseen korjaamaan pois teekeitintä, ja hän on seinustalla naulassa riippumassa.» Aljošan kysymykseen: »Oletteko ilmoittanut asianomaiseen paikkaan?» oli hän vastannut, ettei ollut ilmoittanut kenellekään, vaan »suoraan rientänyt ensin teidän luoksenne ja kulkenut juoksujalkaa koko matkan». Hän oli kuin sekaisin päästään, kertoi Aljoša, ja värisi kuin lehti. Kun Aljoša oli yhdessä hänen kanssaan juossut heidän taloonsa, niin hän oli löytänyt Smerdjakovin yhä riippumassa. Pöydällä oli lappu: »Lopetan elämäni omasta tahdostani ja halustani, ettei ketään ole syytettävä.» Aljoša oli jättänyt tämän lapun paikoilleen pöydälle ja mennyt suoraan poliisipäällikön luo, ilmoittanut tälle koko asian, »ja sieltä suoraan sinun luoksesi», lopetti Aljoša katsellen tarkasti Ivanin kasvoja. Koko kertomuksensa aikana hän ei ollut kääntänyt silmiään pois hänestä, aivan kuin veljen kasvojen ilmeessä jokin olisi häntä suuresti hämmästyttänyt.

— Veljeni, — huudahti hän äkkiä, — sinä olet varmaankin hyvin sairas! Sinä katselet etkä näytä ymmärtävän puhettani.

— Hyvä on, että sinä tulit, — lausui Ivan ikäänkuin mietteissään ja aivan kuin ei olisi ollenkaan kuullutkaan Aljošan huudahdusta. — Minäpä tiesin, että hän on hirttäytynyt.

— Keneltä sait tietää?

— En tiedä keneltä. Mutta minä tiesin. Tiesinkö minä? Niin, hän sanoi minulle. Hän sanoi sen äsken juuri minulle...

Ivan seisoi keskellä huonetta ja puhui edelleen yhtä miettivänä ja katsellen maahan.

— Kuka _hän_? — kysyi Aljoša katsahtaen tahtomattaan ympärilleen.

— Hän on pujahtanut pois.

Ivan nosti päänsä ja hymyili hiljaa:

— Hän pelästyi sinua, sinua kyyhkyläistä. Sinä olet »puhdas kerubi». Sinua Dmitri nimittää kerubiksi. Kerubi... Serafien ukkosenkaltainen riemukarjunta! Mitä on serafi? Kenties kokonainen tähtisikermä. Mutta kenties koko tähtisikermä onkin vain jonkinmoinen kemiallinen molekyyli... On olemassa Leijonan ja Auringon tähtisikermä, etkö tiedä sitä?

— Veljeni, istuudu! — lausui Aljoša pelästyneenä. — Istuudu Jumalan tähden sohvaan. Sinä hourailet, käy makaamaan tyynyä vastaan, kas näin. Tahdotko märän pyyheliinan päähäsi? Kenties se tekee olon paremmaksi?

— Anna pyyheliina, se on tuossa tuolilla, viskasin sen äsken siihen.

— Tässä ei ole sitä. Älä ole huolissasi, minä tiedän, missä se on; tässä se on, — sanoi Aljoša löydettyään huoneen toisesta nurkasta Ivanin pesupöydän luota puhtaan, vielä kokoon taitetun ja käyttämättömän pyyheliinan. Ivan katsoi omituisesti pyyheliinaan; oli kuin hänen muistinsa olisi silmänräpäyksessä palannut.

— Odota, — sanoi hän nousten sohvalta, — äsken, tunti takaperin, minä otin tämän saman pyyheliinan tuolta ja kastelin sen vedessä. Käärin sen päähäni ja paiskasin tänne... kuinka se on kuiva? Toista pyyheliinaa ei ollut.

— Kääritkö sinä tämän pyyheliinan päähäsi? — kysyi Aljoša.

— Kyllä, ja kävelin huoneessa, tunti takaperin... Miksi kynttilät ovat palaneet niin pieniksi? Paljonko kello on?

— Kohta kaksitoista.

— Ei, ei, ei! — huudahti yhtäkkiä Ivan. — Se ei ollut uni! Hän oli, hän istui täällä, tuolla sohvalla. Kun sinä koputit ikkunaan, paiskasin minä häntä vastaan juomalasin... tämän... Odota, minä olen ennenkin nukkunut, mutta tämä uni ei ole uni. Ja on ollut ennenkin. Minä näen, Aljoša, nykyään unia... mutta ne eivät ole unia, vaan tulevat valveilla ollessani, minä kävelen, puhun ja näen... mutta nukun. Mutta hän istui tässä, hän oli, kas tuolla sohvalla... Hän on hirveän tyhmä, Aljoša, hirveän tyhmä, — alkoi Ivan yhtäkkiä nauraa ja rupesi astelemaan huoneessa.

— Kuka on tyhmä? Kenestä sinä puhut, veli? — kysyi Aljoša taas surullisena.

— Piru! Hän on ruvennut käymään luonani. Kaksi kertaa on ollut, melkeinpä kolmekin. Hän ärsytteli minua sillä, että minä muka olen äkäinen, kun hän on yksinkertaisesti piru eikä tulisiipinen saatana ukkosen jyrinässä ja salamoissa. Mutta hän ei ole saatana, sen hän valehtelee. Hän on vieraan nimen anastaja. Hän on yksinkertaisesti piru, jonninjoutava pieni piru. Hän käy saunassa. Riisu hänet alastomaksi, niin varmasti löydät hännän, pitkän, iljettävän, aivan kuin tanskalaisella koiralla, arssinan pituisen, pörrökarvaisen... Aljoša, sinä olet paleltunut, sinä olet ollut lumessa, tahdotko teetä? Mitä? Kylmää? Tahdotko, niin käsken panna tulelle? _C'est à ne pas mettre un chien dehors_...

Aljoša juoksi nopeasti pesulaitteen luo, kostutti pyyheliinan, sai Ivanin taas istuutumaan ja pani märän pyyheliinan hänen päänsä ympärille. Itse hän istuutui hänen viereensä.

— Mitä sinä minulle vähän aikaa sitten puhuit Lisestä? — alkoi Ivan taas. (Hän oli tullut hyvin puheliaaksi.) — Lise miellyttää minua. Minä sanoin sinulle hänestä jotakin rumaa. Minä valehtelin, hän miellyttää minua... Pelkään huomenna Katjan puolesta, pelkään kaikkein enimmän. Tulevaisuutta. Hän hylkää huomenna minut ja polkee jalkojensa alle. Hän luulee, että minä mustasukkaisuudesta hänen takiansa syöksen turmioon Mitjan! Niin, hän luulee sitä! Mutta eihän! Huomenna risti, mutta ei hirsipuu. Ei, minä en hirttäydy. Tiedätkö, etten minä koskaan voi riistää itseltäni henkeä, Aljoša! Johtuuko se alhaisuudesta, vai kuinka? Minä en ole pelkuri. Elämänhalusta! Mistä minä tiesin, että Smerdjakov on hirttäytynyt? Niin, hän sen minulle sanoi...

— Ja oletko sinä vahvasti vakuutettu, että joku on istunut tässä? — kysyi Aljoša.

— Tuossa sohvassa, nurkassa. Sinä olisit ajanut hänet pois. Ja sinähän ajoitkin hänet pois: hän katosi, kun sinä tulit. Minä pidän sinun kasvoistasi, Aljoša. Oletko tietänyt, että minä pidän sinun kasvoistasi? Mutta _hän_ — se olen minä, Aljoša, minä itse. Kaikki, mikä minussa on alhaista, kaikki, mikä minussa on halpamaista ja halveksittavaa! Niin, minä olen »romantikko», hän on huomannut sen... vaikka se onkin panettelua. Hän on hirveän tyhmä, mutta tällä hän saa yliotteen. Hän on viekas, eläimellisen viekas, hän tiesi, millä minut saa raivostumaan. Hän ärsytti minua koko ajan sillä, että minä uskon häneen, ja sillä hän sai minut kuuntelemaan itseään. Hän veti minua nenästä niinkuin poikanulikkaa. Muuten hän sanoi minulle paljon totta minusta. Minä en koskaan olisi sanonut sitä itselleni. Tiedätkö, Aljoša, tiedätkö, — lisäsi Ivan hirveän vakavana ja ikäänkuin luottamuksellisesti, — minä tahtoisin hyvin mielelläni, että hän todellakin olisi _hän_ eikä minä!

— Hän on kiusannut kovasti sinua, — sanoi Aljoša katsoen osaaottavasti veljeään.

— Hän ärsytti minua! Ja, tiedätkö, ovelasti, ovelasti: »Omatunto! Mitä on omatunto? Minä teen sen itse. Miksi minä sitten kidun? Tottumuksesta. Yleismaailmallisen inhimillisen tottumuksen vuoksi, joka on seitsemäntuhatta vuotta vanha. Tottukaamme siitä pois ja olkaamme jumalia.» — Hän sen sanoi, hän sen sanoi!

— Vaan et sinä, et sinä? — huudahti Aljoša voimatta hillitä itseään ja katsoen kirkkain silmin veljeään. — No, vähät hänestä, anna hänen olla ja unohda hänet! Vieköön hän mukanaan pois kaiken sen, mitä sinä nyt kiroat, älköönkä tulko koskaan takaisin.

— Niin, mutta hän on ilkeä. Hän pilkkasi minua. Hän oli röyhkeä, Aljoša, — lausui Ivan vavahdellen loukkaantumisesta. — Mutta hän panetteli minua, hän panetteli monessa suhteessa. Valehteli minusta minulle itselleni vasten silmiä. »Oi, sinä menet suorittamaan hyveen sankaritekoa, ilmoitat, että olet tappanut isäsi, että palvelija on sinun yllyttämänäsi tappanut isäsi...»

— Veli, — keskeytti Aljoša, — hillitse itseäsi: et, sinä ole tappanut. Se ei ole totta!

— Hän sen sanoi, hän, ja hän tietää sen. »Sinä olet menossa suorittamaan hyveen sankaritekoa, mutta hyveeseen sinä et kuitenkaan usko — se juuri sinua suututtaa ja kiusaa, sentähden sinä olet niin kostonhimoinen.» — Tätä hän sanoi minulle minusta itsestäni, ja hän tietää, mitä puhuu...

— Sinä sitä puhut eikä hän! — huudahti Aljoša surullisena. — Ja sinä puhut sairaana, houreissa, itseäsi kiusaten!

— Ei, hän tietää mitä puhuu. »Sinä», sanoo hän, »menet ylpeydestä, asetut seisomaan ja sanot: 'Minä olen murhaaja, ja mitä te kiemurtelette kauhusta, te valehtelette! Minä halveksin teidän mielipiteitänne, halveksin teidän kauhistustanne.'» Tätä hän sanoi minusta, ja yhtäkkiä hän sanoo: »Tiedätkö, sinä tahtoisit, että he kehuisivat sinua: Hän, mukamas, on rikollinen ja murhaaja, mutta kuinka jalot tunteet hänellä onkaan, hän tahtoi pelastaa veljensä ja tunnusti!» Mutta tämä on valhetta, Aljoša! — huudahti Ivan yhtäkkiä silmät säkenöiden. — Minä en tahdo, että roskaväki minua kehuu! Sen hän valehteli, Aljoša, hän valehteli, vannon sen sinulle! Minä paiskasin senvuoksi juomalasin häntä vastaan, ja se meni säpäleiksi hänen naamaansa.

— Veli, rauhoitu, lakkaa! — pyyteli Aljoša.

— Ei, hän osaa kiusata, hän on julma, — jatkoi Ivan kuulematta häntä. — Minä aavistin aina, miksi hän käy luonani. »Olkoonpa», sanoo hän, »että menit ylpeydestä, mutta ainahan oli olemassa toiveita, että Smerdjakov julistetaan syylliseksi ja hänet lähetetään pakkotyöhön, että Mitja pääsee vapaaksi ja sinut tuomitaan ainoastaan _siveellisesti_ — kuuletko, hän ivaili tällä! — ja toiset sinua kehuvat. Mutta nyt on Smerdjakov kuollut, hirttäytynyt, — no, kuka siellä oikeudessa nyt sinua yksin uskoo? Mutta sinähän menet, menet, sinä menet kuitenkin, olet päättänyt mennä. Mitä varten sinä menet tämän jälkeen?» Se on kauheata, Aljoša, minä en kestä tällaisia kysymyksiä. Kuka uskaltaa tehdä minulle semmoisia kysymyksiä?

— Veli, — keskeytti Aljoša jähmettyen kauhusta, mutta yhä ikäänkuin toivoen, että saa Ivanin tulemaan järkiinsä, — kuinka hän on voinut puhua sinulle Smerdjakovin kuolemasta ennen minun tuloani, kun ei kukaan vielä tietänyt siitä eikä kukaan ollut ennättänytkään saada siitä tietoa?

— Hän sanoi, — lausui Ivan lujasti panematta kysymykseenkään, että asiaa voisi epäillä. — Tästä hän vain puhuikin, jos niin tahdot. »Ja jos sinä edes», sanoo, »uskoisit hyveeseen: olkoot uskomatta minua, menen periaatteen takia. Mutta sinähän olet porsas, aivan samoin kuin Fjodor Pavlovitš, ja mitä sinulle merkitsee hyve? Miksi sinä vääntäydyt sinne, jos sinun uhrisi ei vie mihinkään tuloksiin? Siksi vain, että sinä itsekään et tiedä, minkä tähden menet! Oi, sinä antaisit paljon, saadaksesi itse tietää, minkä tähden menet! Ja niinkuin muka olisit päättänyt mennä! Sinä et vielä ole päättänyt! Sinä tulet koko yön istumaan ja hautomaan päätöstä: Mennäkö vai ei? Mutta sinä menet kuitenkin ja tiedät, että menet, itse tiedät, että koetapa päättää miten tahansa, niin ratkaisu ei riipu sinusta. Menet, koska et uskalla olla menemättä. Miksi en uskalla, — arvaa se itse, siinä on sinulle arvoitus!» Nousi ja lähti. Sinä tulit ja hän lähti. Hän sanoi minua pelkuriksi, Aljoša! _Le mot de l'énigme_, että minä olen pelkuri! »Ei tuollaisista kotkista ole liitelemään korkeuksissa!» Sen hän lisäsi, sen hän lisäsi! Ja Smerdjakov puhui samaa. Hänet pitää tappaa! Katja halveksii minua, olen jo kuukauden ajan huomannut sen, ja Lisekin alkaa halveksia! »Menet, jotta sinua kehuttaisiin», — se on petomainen valhe! Ja sinäkin jo halveksit minua, Aljoša. Nyt rupean taas vihaamaan sinua! Ja petoakin minä vihaan, petoakin vihaan! En tahdo pelastaa petoa, mädätköön pakkotyössä! Olen ruvennut laulamaan hymniä! Oi, huomenna menen, asetun heidän eteensä ja syljen heitä kaikkia vasten silmiä!

Hän hyppäsi ylös raivostuneena, paiskasi pois päästään pyyheliinan ja alkoi uudelleen astella huoneessa. Aljoša muisti äskeiset sanat: »on kuin nukkuisin valveillani... Kävelen, puhun ja näen, mutta nukun». Oli kuin juuri noin olisi nyt tapahtunut. Aljoša ei poistunut hänen luotaan. Hänen päähänsä välähti ajatus juosta lääkärin luo ja tuoda hänet tänne, mutta hän ei uskaltanut jättää veljeään yksikseen: ei ollut ketään, jonka silmälläpidettäväksi hänet olisi voinut antaa. Viimein Ivan alkoi vähitellen kokonaan menettää muistinsa. Hän puhui yhä edelleen, puhui vaikenematta, mutta aivan sekavasti. Hän äänsi huonosti sanatkin ja horjahti yhtäkkiä pahasti paikallaan. Mutta Aljoša ennätti tukemaan häntä. Ivan antoi viedä itsensä vuoteelle, Aljoša riisui häneltä jotenkuten vaatteet ja laittoi hänet makuulle. Itse hän istui vuoteen ääressä vielä pari tuntia. Sairas nukkui sikeästi, liikahtamatta, hiljaa ja tasaisesti hengittäen. Aljoša otti tyynyn ja kävi sohvalle makaamaan riisuutumatta. Ennen nukkumistaan hän rukoili Mitjan ja Ivanin puolesta. Ivanin sairaus kävi hänelle ymmärrettäväksi: »Ylpeän päätöksen tuskat, syvä omatunto!» Jumala, johon hän ei uskonut, ja Hänen totuutensa olivat valtaamassa sydämen, joka yhä vieläkään ei tahtonut alistua. »Niin», liikkui Aljošan mielessä hänen jo maatessaan pää tyynyllä, »niin, kun kerran Smerdjakov on kuollut, niin Ivanin todistusta ei kukaan usko; mutta hän menee ja todistaa!» Aljoša hymyili hiljaa: »Jumala voittaa!» ajatteli hän. »Joko hän nousee ylös totuuden valossa, tai... hän sortuu vihaan, kostaen itselleen ja kaikille siitä, että on palvellut sitä, mihin ei usko», lisäsi Aljoša katkerasti ja rukoili taas Ivanin puolesta.

Kahdestoista kirja

Tuomiovirhe

1.

Kovan onnen päivä

Kuvaamieni tapahtumien jälkeisenä päivänä kello kymmenen aamulla alkoi piirioikeutemme istunto ja ryhdyttiin tuomitsemaan Dmitri Karamazovia.

Sanon jo ennakolta ja sanon jyrkästi: en ollenkaan katso kykeneväni kertomaan kaikkea sitä, mitä oikeudessa tapahtui, eikä kertomukseltani puutu ainoastaan asianmukainen täydellisyys, vaan myöskin asianmukainen järjestys tapahtumien esittämisessä. Minusta tuntuu, että jos kaikki olisi muistettava ja kaikki selitettävä, niinkuin pitäisi, niin se vaatisi kokonaisen kirjan ja varsin laajankin. Älköön senvuoksi moitittako minua, kun kerron vain sen, mikä minua persoonallisesti hämmästytti ja mikä on erikoisesti jäänyt mieleeni. Minä olen saattanut pitää toisarvoista pääasiana, vieläpä jättää mainitsematta kaikkein silmäänpistävimmät ja tärkeimmät piirteet... Muuten huomaan, että parasta on olla pyytelemättä anteeksi. Teen niinkuin osaan, ja lukijat ymmärtävät itse, että olen tehnyt vain niinkuin olen osannut.