Part 33

Minä en ole lääkäri, mutta kuitenkin tunnen, että on tullut hetki, jolloin minun on aivan välttämätöntä selittää lukijalle edes jonkin verran Ivan Fjodorovitšin sairauden laatua. Sanon, hypäten ajassa hiukan eteenpäin, ainoastaan yhden seikan: hän on nyt, tänä iltana, juuri sairastumassa juoppohulluuteen, joka nyt vihdoin oli kokonaan saanut valtaansa hänen jo ammoin heikontuneen, mutta tautia itsepintaisesti vastustaneen elimistönsä. Vaikka minulla ei ollenkaan ole lääketieteellisiä tietoja, rohkenen lausua sen otaksuman, että hänen kenties tosiaankin oli hirveän voimakkaalla tahdonponnistuksella onnistunut toistaiseksi ehkäistä taudin ilmeneminen toivoen tietysti kokonaan voittavansa sen. Hän tiesi, ettei ollut terve, mutta häntä inhoitti olla sairaana tänä aikana, nyt lähestyvinä hänen elämänsä kohtalokkaina hetkinä, jolloin piti olla esillä, sanoa sanansa rohkeasti ja päättävästi ja itse »puolustaa itseään itsensä edessä». Hän oli muuten kerran käynyt äsken Moskovasta saapuneen lääkärin puheilla, jonka Katerina Ivanovna, kuten aikaisemmin olen maininnut, oli erään kuvittelunsa johdosta tilannut. Kuunneltuaan ja tarkasteltuaan häntä tohtori oli tullut siihen päätökseen, että hänellä on jonkinlaista vikaa aivoissakin, eikä ollut yhtään ihmetellyt erästä tunnustusta, jonka Ivan inhoten oli hänelle tehnyt. »Hallusinaatiot ovat teidän nykyisessä tilassanne hyvin mahdollisia», päätti tohtori, »vaikka ne pitää ottaa tarkistettaviksi... yleensä on välttämätöntä ryhtyä vakavasti parantamiseen, hetkeäkään hukkaamatta, muuten käy huonosti». Mutta Ivan Fjodorovitš ei hänen luotansa tultuaan ollut ottanut järkevää neuvoa varteen eikä käynyt makuulle terveyttään hoitamaan: »Olenhan minä pystyssä, voimia on vielä, jos kaadun — niin sitten on eri asia, lääkitköön sitten kuka tahtoo», päätti hän viitaten kädellään. Hän siis istui nyt melkein itsekin tietäen hourailevansa ja, kuten jo sanoin, katseli itsepintaisesti jotakin vastapäisen seinän luona olevalla sohvalla näkyvää esinettä. Siinä olikin yhtäkkiä istumassa joku, Jumala tiesi millä tavoin sisään tullut, sillä hän ei silloin vielä ollut siinä, kun Ivan Fjodorovitš Smerdjakovin luota palatessaan oli tullut huoneeseensa. Se oli joku herrasmies tai paremmin sanoen erästä määrättyä lajia oleva venäläinen gentlemanni, ei enää nuori, »_qui frisait la cinquantaine_», kuten ranskalaiset sanovat, jonkin verran harmaata tummissa, jokseenkin pitkissä ja vielä tuuheissa hiuksissa ja pujoparrassa. Hänen yllään oli ruskea nuttu, ilmeisesti hyvän räätälin valmistama, mutta jo kulunut, arviolta jo yli pari vuotta sitten valmistettu eikä enää ollenkaan muodinmukainen, niin että kukaan varakas maailmanmies ei ollut sellaista pitänyt enää kahteen vuoteen. Liinavaatteet ja pitkä, kaulurin tapainen kaulaliina, kaikki oli samanlaista kuin hyvinpuetuilla gentlemanneilla, mutta liinavaatteet, jos tarkasti niitä lähemmin, olivat likaisenpuoleiset, ja leveä kauluri oli nukkavieru. Vieraan ruudulliset housut sopivat erinomaisesti, mutta olivat liian vaaleat ja oikeastaan liian kapeat, jommoisia ei enää käytetty, ja samaa maata oli myös pehmeä, valkea untuvahattu, jonka vieras oli tuonut mukanaan ja joka ei ensinkään ollut sovelias tänä vuodenaikana. Sanalla sanoen, hän oli niinkuin olla piti, mutta varsin heikot rahavarat tekivät hänelle haittaa. Näytti siltä, että tämä gentlemanni oli noita entisiä tyhjäntoimittaja-tilanomistajia, joitten kukoistuskausi oli ollut maaorjuuden vielä vallitessa; ilmeisesti hän oli nähnyt maailmaa ja hyviä seurapiirejä, hänellä oli aikoinaan ollut tuttavuussuhteita, ja hän oli ne kenties säilyttänyt näihin aikoihin saakka, mutta vähitellen, köyhdyttyään nuoruudessa vietetyn iloisen elämän jälkeen ja äskeisen maaorjuuden poistamisen johdosta, hän oli muuttunut jonkinmoiseksi hienommanlaatuiseksi elätiksi, joka kuljeskeli vanhojen hyvien ystävien luona, ja nämä ottavat hänet vastaan hänen sopuisan ja tasaisen luonteensa takia ottaen huomioon senkin, että hän joka tapauksessa sentään on kelpo mies, jonka voi kutsua pöytäänsä mihin seuraan tahansa, vaikkakin tietysti vaatimattomalle paikalle. Tällaiset elätit, sopuisaluonteiset gentlemannit, jotka osaavat kertoa juttuja, järjestää korttipelin ja jotka eivät ollenkaan pidä mistään tehtävistä, jos semmoisia tahdotaan heille antaa, — ovat tavallisesti yksinäisiä miehiä, joko naimattomia tahi leskimiehiä, joilla mahdollisesti on lapsiakin, mutta heidän lapsensa ovat kasvatettavina aina jossakin kaukana, joittenkin tätien luona, joita gentlemanni ei juuri milloinkaan mainitse kunnollisessa seurassa, koska hän ikäänkuin on hiukan häpeissään sellaisesta sukulaisuudesta. Lapsistaan hän vieraantuu vähitellen kokonaan, saa heiltä silloin tällöin nimipäivikseen ja jouluksi onnittelukirjeitä ja vastaakin niihin toisinaan. Odottamattoman vieraan kasvot eivät oikeastaan ilmaisseet hyväsydämisyyttä, mutta nekin olivat sopuisan näköiset ja valmiit asianhaarojen mukaan ilmaisemaan kaikenlaista ystävällisyyttä. Kelloa hänellä ei ollut, mutta sen sijaan kilpikonnanluinen lornjetti mustassa nauhassa. Oikean käden keskisormessa loisti iso kultainen kantasormus, jossa oli huokeahintainen opaali. Ivan Fjodorovitš oli äreästi vaiti eikä tahtonut aloittaa keskustelua. Vieras odotti ja istui juuri niinkuin elätti, joka juuri on tullut alas hänelle yläkerrokseen varatusta huoneesta olemaan isännälle seurana teetä juotaessa, mutta on vaiti, koska isännällä ei ole aikaa, vaan tämä ajattelee kulmat rypyssä jotakin; mutta hän on valmis ystävällisesti keskustelemaan heti, kun isäntä aloittaa keskustelun. Äkkiä alkoivat hänen kasvonsa ilmaista huolestumista.

— Kuule, — alkoi hän puhua Ivan Fjodorovitšille, — suo anteeksi, sanon vain muistuttaakseni sinua: sinähän menit Smerdjakovin luo saadaksesi tietää Katerina Ivanovnasta, mutta läksit sieltä saamatta tietää mitään hänestä, unohdit varmaankin.

— Ah, niin! — pääsi yhtäkkiä Ivanin suusta, ja hänen kasvonsa tulivat huolestuneen näköisiksi. — Niin, minä unohdin... Muuten nyt on kaikki samantekevää, kaikki jää huomiseen, — mutisi hän itsekseen. — Entä sinä, — kääntyi hän ärtyisästi vieraan puoleen, — tämä täytyi minun itseni äsken muistaa, sillä juuri tämän takia olin alakuloinen! Kun sinä tähän tuppauduit, niin uskonko minä siis sinun kuiskanneen sen enkä itse muistaneeni?

— Älä usko, — naurahti gentlemanni ystävällisesti. — Mitä uskoa on väkisin uskominen? Sitäpaitsi eivät uskon asioissa mitkään todistukset auta, varsinkaan aineelliset. Tuomas ei uskonut sen vuoksi, että näki ylösnousseen Kristuksen, vaan sen vuoksi, että hän jo sitä ennen tahtoi uskoa. Otetaanpa esimerkiksi spiritistit... minä pidän heistä kovin paljon... ajattelehan, he otaksuvat olevansa hyödyksi uskolle, koska heille pirut toisesta maailmasta näyttävät sarviaan. Se on, muka, jo niin sanoaksemme aineellinen todistus siitä, että toinen maailma on olemassa. Toinen maailma ja aineelliset todistukset, huhhei! Ja jos loppujen lopuksi onkin todistettu pirun olemassaolo, niin on vielä tietymätöntä, onko Jumalankin olemassaolo todistettu. Minä tahdon lukeutua idealistien seuraan ja rupean siinä harjoittamaan oppositsionia: »realisti siis, mutta ei materialisti, hehee!»

— Kuule, — sanoi Ivan Fjodorovitš nousten yhtäkkiä pöydän äärestä. — Minä olen nyt kuin houreissa... tietysti minä hourailen... lörpötä mitä tahdot, minusta se on samantekevää! Sinä et saa minua raivostumaan niinkuin viime kerralla. Minua vain hävettää jokin... Tahdon kävellä huoneessa... Toisinaan minä en näe sinua enkä kuule ääntäsikään, niinkuin viime kerralla, mutta arvaan aina mitä sinä vätystelet, sillä _minä itsehän siinä puhun_ etkä sinä! En vain tiedä, nukuinko viime kerralla vain näinkö sinut valveilla ollessani! Nyt minä kostutan pyyheliinan kylmään veteen ja panen päähäni, ehkäpä sinäkin paranet.

Ivan Fjodorovitš meni nurkkaan, otti pyyheliinan, teki niinkuin oli sanonut ja alkoi märkä liina pään ympärillä kävellä edestakaisin huoneessa.

— Minua miellyttää, että meistä on tullut suorastaan sinut, alkoi ääni.

— Hölmö, — alkoi Ivan nauraa, — rupeaisinko minä muka teitittelemään sinua. Minä olen nyt iloinen, ohimoita vain kivistää... ja päälakea... Mutta ole hyvä äläkä filosofoi niinkuin viime kerralla. Jos et voi mennä tiehesi, niin pakise jotakin hauskaa. Kerro juoruja, sinähän olet elätti, juoruja siis. Kaikenlaisia painajaisia pitääkin olla! Mutta minä en pelkää sinua. Minä voitan sinut. Eivät vie minua hullujenhuoneeseen!

— _C'est charmant_ — elätti. Niin, minä olen todella oikeassa hahmossani. Mikä olenkaan minä maan päällä muu kuin elätti. Mutta, asiasta puheen ollen, minähän kuuntelen sinua ja hiukan ihmettelen: jumaliste, sinä ikäänkuin alat vähitellen pitää minua todellakin jonakin, etkä vain omana kuvitelmanasi, niinkuin itsepintaisesti tahdoit väittää viime kerralla...

— En hetkeäkään pidä sinua reaalisena totena, — huudahti Ivan raivostuen. — Sinä olet valhe, sinä olet minun sairauteni, sinä olet haamu. Minä vain en tiedä, miten tekisin lopun sinusta, ja näen, että jonkin aikaa täytyy kärsiä. Sinä olet minun harhanäkyni. Sinä olet minun ruumiillistumani, muuten vain yhden puolen minusta... minun ajatusteni ja tunteitteni olennoituma, mutta kaikkein iljettävimpien ja typerimpien. Tältä puolelta sinä voisit olla minusta mielenkiintoinenkin, jos vain minulla olisi aikaa puuhata sinun kanssasi...

Annahan, annahan, minä saan sinut kiinni: äsken sinä lyhdyn luona kävit Aljošan kimppuun ja huusit hänelle: »Tämän olet sinä saanut tietää _häneltä_! Mistä sinä tiedät, että _hän_ käy luonani?» Minuahan sinä muistelit. Siis yhden lyhyen silmänräpäyksen sinä sentään uskoit, uskoit, että minä todella olen olemassa, — alkoi gentlemanni lempeästi nauraa.

— Niin, se oli luonnon heikkous... mutta minä en voinut uskoa sinua. Minä en tiedä, nukuinko vai kävelinkö viime kerralla. Kenties minä silloin näin sinut unissani enkä ollenkaan valveilla...

—- Mutta miksi sinä äsken kohtelit häntä niin tylysti, Aljošaa nimittäin? Hän on herttainen, minä olen hänen edessään syyllinen luostarinvanhin Zosiman takia.

— Pidä suusi kiinni Aljošasta! Kuinka sinä uskallat, lakeija! — alkoi Ivan taas nauraa.

— Sinä haukut ja samalla naurat, — hyvä merkki. Muuten sinä olet tänään paljon ystävällisempi minua kohtaan kuin viime kerralla, ja minä ymmärrän minkä tähden: tuo suuri päätös...

— Pidä suusi kiinni päätöksestä! — huusi Ivan rajusti.

— Ymmärrän, ymmärrän, _c'est noble, c'est charmant_, sinä menet huomenna puolustamaan veljeäsi ja uhraudut... _c'est chevaleresque_.

— Ole vaiti, minä annan sinulle potkut!

— Osittain minä olen siitä iloinen, sillä silloin olen saavuttanut päämääräni: jos tulee potkut, niin siis uskot realismiini, sillä haamulle ei anneta potkuja. Leikki sikseen: minustahan on samantekevää, hauku, jos tahdot, mutta parempi sentään olisi olla edes hitusen kohteliaampi vaikkapa minunkin kanssani. Milloin sanot hölmöksi, milloin lakeijaksi, no, mitä sanoja nuo ovat!

— Kun soimaan sinua — niin soimaan itseäni! — nauroi taas Ivan. — Sinä olet minä, minä itse, vain naama on toinen. Sinä puhut juuri sitä, mitä minä jo ajattelen... etkä kykene sanomaan minulle mitään uutta!

— Jos minä olen yhtä sinun kanssasi ajatuksissa, niin se on minulle vain kunniaksi, — lausui gentlemanni kohteliaasti ja arvokkaasti.

— Sinä otat vain aina minun huonot ja ennen kaikkea typerät ajatukseni. Sinä olet tyhmä ja alhainen. Sinä olet hirveän tyhmä. Ei, minä en jaksa sietää sinua! Mitä minun on tehtävä, mitä minun on tehtävä! — lausui Ivan hampaitaan kiristellen.

— Ystäväni, minä tahdon kuitenkin olla gentlemanni ja että minut siten otettaisiin vastaankin, — alkoi vieras eräänlaisen elätille ominaisen ja jo edeltäkäsin myöntyväisen ja hyväntahtoisen kunniantunnon puuskan vallassa. — Minä olen köyhä, mutta... en sano, että olen hyvin kunniallinen, mutta... tavallisesti on seurapiireissä pidetty selviönä, että minä olen langennut enkeli. Jumal'auta, minä en osaa kuvitella, millä tavoin minä koskaan olen voinut olla enkeli. Jos olen joskus ollut, niin siitä on niin kauan, ettei ole synti, että on sen unohtanut. Nyt pidän vain tärkeänä, että olen kunnon miehen maineessa ja elän miten sattuu koettaen olla miellyttävä. Minä rakastan vilpittömästi ihmisiä, — oi, paljon on minua paneteltu! Täällä, kun asetun aika ajoin teille asumaan, kuluu elämäni niinkuin se todella olisi jotakin, ja se miellyttää minua kaikkein enimmän. Minähän itsekin, kuten sinäkin, kärsin siitä, mikä on haavetta, ja siksi minä rakastankin teidän maista realismianne. Täällä teillä on kaikki selvästi hahmoteltua, täällä on kaava, täällä on geometria, mutta meillä on aina vain jonkinmoisia epämääräisiä yhtälöitä! Minä kuljen täällä ja haaveilen. Minä pidän haaveilemisesta. Sitäpaitsi minä muutun maan päällä taikauskoiseksi, — älä naura, pyydän: se juuri minua miellyttääkin, että tulen taikauskoiseksi. Minä omaksun täällä kaikki teidän tapanne: minusta on hauskaa käydä yleisessä saunassa, voitko kuvitella, ja minusta on mieluisaa olla lauteilla hikoilemassa yhdessä kauppiaitten ja pappien kanssa. Minun unelmani on — ruumiillistua, mutta ihan ainaiseksi, johonkin paksuun, seitsemän puutaa painavaan kauppiaan eukkoon ja uskoa kaikkea, mitä hän uskoo. Minun ihanteenani on — mennä kirkkoon ja panna sinne kynttilä vilpittömin mielin, jumal'auta, se on niin. Sillain ovat kärsimykseni lopussa. Minua on ruvennut myös miellyttämään terveyden parantaminen täällä luonanne: keväällä liikkui täällä rokkotauti, minä menin lastenhoitolaan ja annoin rokottaa itseni, — jospa tietäisit, miten tyytyväinen olin sinä päivänä: lahjoitin kymmenen ruplaa slaavilaisten veljien hyväksi!... Mutta sinähän et kuuntele. Tiedätkö, sinä et tänään ole ensinkään niinkuin tavallisesti, — jatkoi gentlemanni oltuaan vähän aikaa vaiti. — Minä tiedän, että sinä kävit eilen lääkärissä... no, miten on terveytesi? Mitä tohtori sanoi sinulle?

— Hölmö! — tokaisi Ivan.

— Sen sijaan sinä olet ylen viisas. Taasko sinä haukut? Enhän minä oikeastaan kysynyt osanottavaisuudesta, vaan muuten vain. Voithan olla vastaamatta. Nyt on taas reumatismia liikkeessä...

— Hölmö, — toisti Ivan.

— Sinä puhut vain omaasi, mutta minulla oli viime vuonna sellainen reumatismi, että muistan sen vieläkin.

— Pirulla reumatismi?

— Miksikä ei, jos minä toisinaan esiinnyn ruumiillisessa muodossa. Kun ruummiillistun, niin alistun myös sen seurauksiin. _Satanas sum et nihil humanum a me alienum puto_.

— Kuinka, kuinka? _Satanas sum et nihil humanum_... se ei ole tyhmää pirun sanomaksi!

— Olen iloissani, että puheeni lopulta oli mieleen.

— Mutta sitähän sinä et ole ottanut minulta, — pysähtyi Ivan yhtäkkiä aivan kuin hämmästyneenä, — se ei ole koskaan tullut päähäni, se on omituista...

— _C'est du nouveau, n'est-ce pas?_ Tällä kertaa minä menettelen rehellisesti ja selitän asian sinulle. Kuule: unissa ja varsinkin painajaisen aikana, joko vatsan epäkunnon tai muun semmoisen johdosta, ihminen näkee toisinaan niin taiteellisia unia, niin monimutkaisen ja reaalisen todellisuuden, sellaisia tapahtumia tai kokonaisen tapahtumien maailman, jossa tapaukset kietoo yhteen sellainen juoni ja jossa yksityiskohdat ovat niin yllättäviä, alkaen korkeimmista elämän ilmiöistä aina viimeiseen paidannappiin, ettei, vannon sen sinulle, Leo Tolstoi sepitä sellaista, ja kuitenkin näkevät tämmöisiä unia toisinaan ei ollenkaan kirjailijat, vaan aivan tavalliset arki-ihmiset, virkamiehet, kynäilijät, papit... Tässä on kokonainen tutkimustehtävä: eräs ministeri tunnusti minulle itse, että hän saa parhaat aatteensa nukkuessaan. No, niin on asia nytkin. Vaikka minä olenkin sinun harhanäkysi, niin minä, kuten painajainenkin, puhun omaperäisiä asioita, jommoisia ei tähän saakka ole tullut päähäsikään, niin että minä en ollenkaan toistele sinun ajatuksiasi, ja kuitenkin minä olen vain sinun painajaisesi enkä mitään muuta.

— Valehtelet. Sinun tarkoituksesi on nimenomaan saada uskomaan, että sinä olet omia aikojasi olemassa etkä ole minun painajaiseni, ja nyt sinä vakuutat itse olevasi uni.

— Ystäväni, tänään minä olen ottanut erikoisen menettelytavan ja selitän sen sinulle myöhemmin. Odotahan, mihin minä pysähdyin? Niin, minä vilustuin silloin, mutta en täällä teillä, vaan jo siellä...

— Missä siellä? Sano, miten kauan sinä viivyt luonani, etkö voi lähteä? — huudahti Ivan miltei epätoivoissaan. Hän lakkasi kävelemästä, istuutui sohvalle, nojasi taas kyynärpäänsä pöytään ja puristi molemmin käsin päätään. Hän tempaisi päästään märän pyyheliinan ja paiskasi sen vihoissaan pois: ilmeisesti siitä ei ollut apua.

— Sinun hermosi ovat epäkunnossa, — huomautti gentlemanni luontevan huolettomasti, mutta kuitenkin aivan ystävällisen näköisenä. — Sinä olet vihainen minulle siitä, että minä olen voinut vilustua, ja kuitenkin se tapahtui aivan luonnollisella tavalla. Minulla oli silloin kiire erääseen diplomaattiseen illanviettoon erään ylhäisen venäläisen rouvan luo, joka tähtäili ministereitä. No, hännystakki, valkea kaulaliina, hansikkaat ja kuitenkin minä olin vielä Herra ties missä, ja tullakseni luoksenne maan päälle minun täytyi vielä lentää halki avaruuden... tietysti se kestää vain silmänräpäyksen, mutta tarvitseehan auringon sädekin auringosta tullakseen kokonaista kahdeksan minuuttia, mutta nyt, ajattelehan, olin hännystakissa ja avoimessa liivissä. Henget eivät palellu, mutta kun kerran olin ruumiillistunut, niin... sanalla sanoen olin kevytmielinen ja lähdin liitämään, mutta noissa avaruuksissa, siellä yläilmoissa mantereen yläpuolella, siellähän on sellainen pakkanen... taikka mitä pakkasta se olisi, — ei sitä toki voi pakkaseksi nimittääkään, voitko kuvitella: sataviisikymmentä astetta alle nollan! Tunnetaanhan maalaistyttöjen huvittelutapa: kolmenkymmen asteen pakkasessa antavat kokemattoman nuolaista kirvestä; kieli jäätyy silmänräpäyksessä siihen kiinni ja tomppeli repäisee siitä nahan, niin että veri virtaa; ja tämähän on vain kolmenkymmen asteen pakkasessa, mutta sadanviidenkymmenen asteen kylmyydessä tarvitsee luullakseni panna vain sormen kirveelle, niin se on mennyttä kalua, jos... vain siellä on saatavissa kirves...

— Voiko siellä sitten olla saatavissa kirves? — keskeytti Ivan Fjodorovitš yhtäkkiä hajamielisesti ja inhoten. Hän ponnisti kaikki voimansa voidakseen olla uskomatta hourettaan ja estääkseen itseään lopullisesti menettämästä järkeään.

— Kirves? — kysyi vuorostaan vieras ihmetellen.

— No niin, miten käy siellä kirveelle? — huudahti Ivan Fjodorovitš yhtäkkiä rajun itsepintaisesti.

— Miten käy kirveelle avaruudessa? _Quelle idée!_ Jos se sattuu joutumaan jonnekin edemmäksi, niin se luullakseni alkaa lentää maan ympäri, itsekään tietämättä miksi, ollen sen seuralaisena. Tähtitieteilijät laskevat kirveen nousun ja laskun ajat, Gatzuk ottaa sen kalenteriin, siinä kaikki.

— Sinä olet tyhmä, sinä olet hirveän tyhmä! — sanoi Ivan vastaan hangoitellen. — Valehtele viisaammin, muuten en kuuntele. Sinä tahdot voittaa minut realismilla, saada minut vakuutetuksi, että olet olemassa, mutta minä en tahdo uskoa, että sinä olet olemassa! En usko!

— Enhän minä valehtele, kaikki on totta; valitettavasti totuus ei juuri milloinkaan ole älykästä. Huomaan, että sinä ehdottomasti odotat minulta jotakin suurta ja ehkäpä ihanaakin. Se on hyvin ikävää, sillä minä annan vain sitä, mitä voin...

— Älä filosofoi, aasi!

— Mitäpä filosofiaa siinä voi olla, kun koko oikea puoli on turtunut, ähkin ja älisen. Olin etsimässä kaikelta lääketieteeltä apua: osaavat oivallisesti tutkia, kertovat sinulle koko tautisi aivan kuin sormilla laskien, no, mutta parantaa eivät osaa. Siinä sattui olemaan eräs innostunut ylioppilas: »Jos te», sanoo, »kuolettekin, niin tiedättepä kuitenkin täydelleen, mihin tautiin kuolitte!» Taaskin tuo heidän tapansa lähettää spesialistien luo: me, mukamas, vain toteamme, mutta menkää te sen ja sen spesialistin luo, hän parantaa teidät. Kokonaan, kokonaan, sanon sen sinulle, on kadonnut entinen tohtori, joka paransi kaikista taudeista, nykyjään kuulutetaan sanomalehdissä vain spesialisteista. Jos nenäsi sattuu tulemaan kipeäksi, niin sinut lähetetään Pariisiin: siellä muka eurooppalainen spesialisti parantaa neniä. Tulet Pariisiin, hän tarkastaa nenän: minä voin, sanoo, parantaa ainoastaan oikean sieraimenne, sillä vasempia sieraimia minä en hoida, se ei ole minun erikoisalaani, mutta menkää minun luotani päästyänne Wieniin, siellä parantaa erikoisspesialisti vasemman sieraimenne. Mitä siis teet? Minä turvauduin kansanomaisiin parannustapoihin, eräs saksalainen tohtori neuvoi hieromaan ruumista saunan lauteilla hunajalla ja suolalla. Menin tekemään niin ainoastaan sen vuoksi, että saisin käydä ylimääräisen kerran saunassa: tahrin koko ruumiini eikä siitä ollut mitään hyötyä. Epätoivoissani kirjoitin kreivi Matteille Milanoon; hän lähetti kirjan ja tippoja, jääköön hän Jumalan huomaan. Ja ajattelehan: Hoffin mallas-ekstrakti auttoi! Ostin sitä sattumalta, join puolitoista pulloa ja olisin voinut vaikka tanssia, kaikki oli kuin pois pyyhkäisty. Päätin ehdottomasti painattaa hänelle sanomalehtiin kiitokset, kiitollisuuden tunne vaati sitä, mutta silloin, ajattelehan, alkoi uusi juttu: ei yksikään toimitus ottanut sitä vastaan! »Se on kovin taantumuksellista», sanovat, »ei kukaan sitä usko, _le diable n'existe point_.» »Painattakaa», neuvovat, »nimettömästi». Naureskelen konttorihenkilökunnan kanssa: »Jumalaanhan uskominen», sanon, »on meidän aikanamme taantumuksellista, mutta minähän olen piru, minuun voi uskoa». — »Ymmärrämme», sanovat, »kukapa ei uskoisi piruun, mutta sittenkään ei käy päinsä, suunta voi siitä kärsiä. Onko tässä mikään pila kysymyksessä?» No, pilana, ajattelen, tämä ei olisi älykästä. Eivät siis painaneet lehteen. Ja, uskotko, tämä jäi ihan sydämelleni. Minun parhaat tunteeni, kuten esimerkiksi kiitollisuus, ovat minulta muodollisesti kielletyt yksinomaan yhteiskunnallisen asemani takia.

— Taasko lähdit filosofian alalle? — sanoi Ivan vihaisesti hampaitaan kiristellen.