Part 32

— Mitäpä siinä sitten oli! Minä makaan, ja minusta tuntuu, kuin herra olisi huudahtanut. Mutta Grigori Vasiljevitš olivat sitä ennen yhtäkkiä nousseet ja menneet ulos ja parkaisivat yhtäkkiä, mutta sitten oli kaikkialla hiljaista ja pimeätä. Minä makaan, odotan, sydän pamppailee, en jaksa sietää. Nousin viimein ja läksin, — näen vasemmalla heidän ikkunansa olevan avoinna puutarhaan, minä astuin vielä vasemmalle kuunnellakseni, ovatko he siellä elossa vai eivätkö, ja kuulen, että herra on rauhaton ja huokailee, on siis elossa. Äh, ajattelen! Menin ikkunan luo, huudahdin herralle: »Minä se täällä olen, nähkääs.» Mutta hän sanoo minulle: »Oli, oli, karkasi pois!» Dmitri Fjodorovitš olivat siis olleet. — »Hän tappoi Grigorin!» — »Missä?» kuiskaan hänelle. — »Tuolla nurkassa», hän osoittaa ja puhuu myös kuiskaten. — »Odottakaa», sanon. Menin nurkkaan etsimään ja seinän luona töksähdän Grigori Vasiljevitšiin, hän makaa maassa, verissään, tunnottomana. »Siis tosiaankin on käynyt Dmitri Fjodorovitš», lennähti heti päähäni, ja samassa minä päätin lopettaa koko jutun äkillisesti, koska Grigori Vasiljevitš, vaikka olisivatkin vielä elossa, eivät tajuttomana maaten voi mitään nähdä. Oli olemassa ainoastaan se vaara, että Marfa Ignatjevna yhtäkkiä herää. Minä tunsin sen sillä hetkellä, mutta halu sai minussa kokonaan vallan, tuskin henki kulki. Tulin taas ikkunan alle herran luo ja sanon: »Hän on täällä, tuli, Agrafena Aleksandrovna tuli, pyrkii sisälle.» Herra hätkähti ihan kuin pieni lapsi: »Missä täällä? Missä?» hän huokailee, mutta ei ota uskoakseen. »Tuolla», sanon, »hän seisoo, avatkaa!» Hän katsoo minua ikkunasta, uskoo eikä usko, eikä uskalla avata. »Minua hän nyt pelkää», ajattelen. Ja on ihan hullunkurista: yhtäkkiä pisti päähäni koputtaa ikkunan kehykseen nuo merkit, että muka Grušenjka on tullut, tein sen aivan heidän nähtensä: sanojani ei näyttänyt uskovan, mutta kun minä koputin merkit, niin heti juoksivat avaamaan oven. Avasivat. Minä aioin astua sisälle, mutta hän seisoo siinä, ruumiillaan estää minua tulemasta: »Missä hän on, missä hän on?» katsoo minuun ja vapisee. No, ajattelen, jos hän noin pelkää minua, niin asiat ovat huonosti! Ja ihan jalkani menivät heikoiksi pelosta, että hän ei päästä minua huoneisiin tai huudahtaa tai Marfa Ignatjevna juoksee sinne tai tapahtuu jotakin muuta, en muista enää mitä silloin, luultavasti olin itse kalpea seisoessani heidän edessään. Kuiskaan hänelle: »Tuollahan hän on, tuolla, ikkunan alla, kuinka te», sanon, »ette nähnyt?» — »Tuo sinä hänet tänne, tuo sinä hänet tänne!» — »Hän on peloissaan», sanon, »pelästyi huutoa, piiloutui pensaaseen, menkää ja huutakaa», sanon, »itse työhuoneesta.» Hän juoksi, meni ikkunan luo, pani kynttilän ikkunalle: »Grušenjka», huutaa, »Grušenjka, oletko sinä täällä?» Hän huutaa näin, mutta ei tahdo kurottautua ikkunasta ulos, ei tahdo poistua minun luotani, pelosta vain, sillä hän oli jo kovin alkanut pelätä minua eikä senvuoksi uskalla etääntyä minusta. »Tuossahan hän on», sanon (minä menin ikkunan luo ja työnsin siitä koko ruumiini ulos), »tuolla pensaassahan hän on, nauraa teille, näettekö?» Hän alkoi yhtäkkiä uskoa, rupesi vapisemaan, kovin olivat he rakastunut häneen, ja hän työntäytyi kurkistamaan ulos ikkunasta. Silloin minä otin sen valurautaisen paperipainimen siitä heidän pöydältään, muistattehan, se painaa ainakin kolmisen naulaa, heilautin sitä ja iskin takaapäin sen kulmalla suoraan päälakeen. Hän ei edes huudahtanut. Hän lysähti vain alas, mutta minä iskin toisen kerran ja kolmannen. Kolmannella iskulla tunsin, että pää oli puhki. He kaatuivat äkkiä selälleen, kasvot ylöspäin, aivan verissään. Minä tarkastin: minä en ole veressä, ei ollut räiskähtänyt päälleni, pyyhin kuivaksi paperipainimen, panin paikalleen, kävin hakemassa jumalankuvien takaa käärön, otin siitä rahat ja viskasin kääreen lattialle ja sen ruusunpunaisen nauhan siihen viereen. Menen puutarhaan, koko ruumiini vapisee. Astun suoraan sen omenapuun luo, jossa on kolo, — te tunnette sen kolon, minä olin jo kauan sitten iskenyt silmäni siihen, siinä oli jo riepu ja paperi, olin ne aikoja sitten sinne varannut; käärin koko rahasumman paperiin ja sitten riepuun ja työnsin syvälle. Niin se oli siellä kolmatta viikkoa, tuo rahasumma, sitten sairaalasta päästyäni otin sen sieltä. Palasin vuoteelleni, kävin makaamaan ja ajattelin peloissani: »Jos nyt Grigori Vasiljevitš on kokonaan tapettu, niin siitä voi olla hyvin huonot seuraukset, mutta jos hän ei ole kuollut ja toipuu, niin käy hyvin hyvästi, sillä heistä tulee silloin todistaja, että Dmitri Fjodorovitš ovat käyneet ja siis he myöskin ovat tappaneet ja vieneet rahat.» Aloin silloin epätoivoissani ja kärsimättömyydessäni vaikerrella, jotta Marfa Ignatjevna pikemmin heräisi. Hän nousi viimein, riensi luokseni, mutta kun näki Grigori Vasiljevitšin olevan poissa, — niin juoksi ulos, ja kuulen hänen ruvenneen parkumaan puutarhassa. No, siinä seurasi sitten kaikenlaista touhua koko yön, ja minä rauhoituin.

Kertoja lopetti. Ivan oli koko ajan kuunnellut häntä äänettömänä kuin kuollut, liikahtamatta, kääntämättä hänestä pois silmiään. Smerdjakov taas oli kertoessaan vain silloin tällöin katsahtanut häneen ja enimmäkseen vilkuillut sivulle. Lopetettuaan kertomuksensa hän nähtävästi oli itsekin kiihtynyt ja veti raskaasti henkeä. Hänen kasvoilleen kohosi hiki. Mahdotonta oli kuitenkin arvata, tunsiko hän katumusta vai jotakin muuta.

— Seis, — puuttui Ivan puheeseen miettivänä. — Entä ovi? Jos hän avasi oven ainoastaan sinulle, niin kuinka oli Grigori voinut nähdä sen ennen sinua avoimena? Sillä Grigorihan näki sen ennen sinua?

Merkillistä oli, että Ivan kyseli aivan rauhallisella äänellä, aivan kuin kokonaan toisenlaisella äänensävyllä, joka ei ollenkaan ollut vihainen, niin että jos joku nyt olisi avannut huoneen oven ja katsahtanut kynnykseltä heitä, niin hän ehdottomasti olisi tullut siihen päätökseen, että he istuvat siinä keskustelemassa kaikessa rauhassa jostakin tavallisesta, vaikkakin mielenkiintoisesta asiasta.

— Tuohon oveen nähden, ja että muka Grigori Vasiljevitš näki sen avoimena, on seikka semmoinen, että hän vain luuli niin nähneensä, — sanoi Smerdjakov vääristäen suutaan nauruun. — Hänhän, sanon sen teille, ei ole ihminen, vaan niinkuin itsepäinen vanha hevonen, eikä hän nähnyt, vaan luuli nähneensä, — mutta sitä ette saa pois hänen päästään. Meille teidän kanssanne sattui sellainen onni, että hän sai päähänsä tämän, sillä epäilemättä Dmitri Fjodorovitš tämän jälkeen lopullisesti julistetaan syylliseksi.

— Kuule, — lausui Ivan Fjodorovitš ikäänkuin alkaen taas sekaantua ja koettaen jotakin tajuta, — kuule... Minä aioin sinulta kysyä vielä paljon, mutta olen unohtanut... Minä unohdan ja sekaannun tavan takaa... Niin! Sano sinä minulle edes yksi asia: minkätähden sinä avasit käärön ja jätit sen sinne lattialle? Miksi et vienyt rahoja yksinkertaisesti käärössä... Kun sinä kerroit, niin minusta tuntui, että sinä puhuit tästä kääröstä sillä tavoin, että juuri niin oli meneteltäväkin... mutta miksi se oli tarpeellista, — sitä minä en ymmärrä...

— Sillä tavoin minä tein eräästä syystä. Jos näet on sellainen ihminen, joka tietää ja tuntee talon tavat, kuten esimerkiksi minä, ja joka on aikaisemmin nähnyt nuo rahat, kenties itse ollut laittamassa niitä tuohon kääröön ja katsellut omin silmin, miten käärö on suljettu ja päällekirjoitus siihen kirjoitettu, niin mistäpä syystä sellainen ihminen, jos esimerkiksi hän olisi tappanut, olisi ruvennut silloin murhan tehtyään availemaan tuota kääröä, vieläpä sellaisessa kiireessä, kun hän muutenkin jo tiesi ihan varmasti, että rahat ovat ehdottomasti siinä käärössä? Päinvastoin, jos tuo anastaja olisi ollut kuten esimerkiksi minä, niin hän olisi yksinkertaisesti pistänyt sen käärön taskuunsa ollenkaan aukomatta sitä ja olisi mahdollisimman pian livistänyt pois se mukanaan. Aivan toisin on tässä Dmitri Fjodorovitšin kohta: he tiesivät kääröstä ainoastaan kuulemansa mukaan eivätkä olleet sitä nähneet, ja kun he olisivat saaneet sen käsiinsä esimerkiksi patjan alta muka, niin he olisivat heti siinä paikassa sen avanneet ottaakseen selville: ovatko siinä todellakin nuo rahat? Mutta käärön he heittivät siihen ennättämättä ajatella, että se jää todistuskappaleeksi heitä vastaan, sillä he ovat tottumaton varas eivätkä koskaan ennen ole tehneet selvää varkautta, ja jos he nyt olivatkin päättäneet varastaa, niin se ikäänkuin ei ollut varastamista, vaan he tulivat ainoastaan ottamaan takaisin omaansa, koska olivat siitä etukäteen kertoneet ja koko kaupungille ja ennakolta kaikkien kuullen kerskuneetkin, että menevät ja ottavat Fjodor Pavlovitšilta jo omaisuutensa. Tämän saman ajatuksen minä kuulustelussa sanoin kautta rantain prokuraattorille, en selvästi, vaan päinvastoin viittasin sinnepäin ikäänkuin itsekään ymmärtämättä ja niin, että he ikäänkuin itse tulivat sen keksineeksi eivätkä saaneet sitä minulta, — ja ihan tämä viittaukseni sai syljen valumaan herra prokuraattorin suusta...

— Tosiaankinko, tosiaankinko sinä ajattelit tuota kaikkea silloin siinä paikalla? — huudahti Ivan Fjodorovitš aivan ällistyneenä. Hän katsoi taas pelästyneenä Smerdjakoviin.

— Hyväinen aika, voiko kaikkea tuota ajatella semmoisessa kiireessä? Kaikki oli ennakolta harkittua.

— No... no, sinua näyttää itse piru auttaneen! — huudahti taas Ivan Fjodorovitš. — Ei, sinä et ole tyhmä, sinä olet paljon viisaampi kuin olen luullut...

Hän nousi ja aikoi ilmeisesti astella huoneessa. Hirveä surumielisyys oli vallannut hänet. Mutta kun pöytä oli tiellä ja pöydän ja seinän välistä olisi pitänyt kulkea miltei tunkeutumalla, niin hän vain käännähti paikallaan ja istuutui taas. Se, ettei hän ennättänyt kävellä läpi huoneen, kenties saikin hänet yhtäkkiä suuttumaan, niin että hän äkkiä karjaisi melkein yhtä raivostuneena kuin aikaisemmin:

— Kuule, sinä onneton, kurja ihminen! Etkö sinä ymmärrä, että jos minä en vielä tähän saakka ole tappanut sinua, niin se on jäänyt tekemättä ainoastaan siksi, että säästin sinut vastaamaan huomenna oikeudessa. Jumala näkee (Ivan nosti kätensä) — kenties minäkin olin syyllinen, kenties minä todellakin salaisesti toivoin, että... isäni kuolisi, mutta minä vannon sinulle, etten ollut niin syyllinen kuin sinä luulet ja kenties en ole ollenkaan yllyttänytkään sinua. En, en, en ole yllyttänyt! Mutta sama se, minä todistan itseäni vastaan itse, jo huomenna, oikeuden istunnossa, minä olen sen päättänyt! Minä sanon kaiken, kaiken. Mutta me menemme sinne yhdessä sinun kanssasi! Ja puhupa mitä tahansa minua vastaan oikeudessa, todistapa mitä tahansa — minä otan sen vastaan enkä pelkää sinua; itse vahvistan kaikki todeksi! Mutta sinunkin täytyy tunnustaa oikeuden edessä! Sinun täytyy, täytyy, me menemme yhdessä! Niin tehdään!

Ivan lausui tämän juhlallisesti ja tarmokkaasti, ja jo hänen säkenöivistä silmistään näki, että niin tapahtuu.

— Te olette sairas, minä näen, aivan sairas. Silmänne ovat ihan keltaiset, — lausui Smerdjakov, mutta ei ollenkaan ivallisesti, vaan ikäänkuin säälien.

— Me menemme yhdessä! — toisti Ivan. — Jos sinä et lähde, niin minä joka tapauksessa yksinäni tunnustan.

Smerdjakov oli vaiti aivan kuin miettisi.

— Ei siitä tule mitään, ettekä te mene, — päätti hän viimein aivan kumoamattomasti.

— Sinä et ymmärrä minua! — huudahti Ivan moittivasti.

— Liian suuri häpeä siitä tulee teille, jos tunnustatte kaiken itseänne vastaan. Ja sitäpaitsi se tulee olemaan aivan hyödytöntä, sillä minä sanon suoraan, etten ole teille koskaan puhunut mitään sellaista, vaan te joko olette jollakin tavalla sairas (ja sen näköinen te olettekin) tai teillä on niin sääli veljeänne, että uhrauduitte ja panitte alttiiksi minut, jota te olette koko elämänne aikana pitänyt vain jonkinmoisena hyttysenä ettekä ihmisenä. No, ja kuka teitä uskoo, no, ja onko teillä edes yhtäkään todistuskappaletta?

— Kuule, nämä rahat sinä näytit minulle nyt tietysti saadaksesi minut uskomaan.

Smerdjakov otti rahatukkujen päältä _Iisakki Sirinin_ ja pani sen syrjään.

— Ottakaa nämä rahat mukaanne ja viekää pois, — huokasi Smerdjakov.

— Tietysti vien ne pois! Mutta miksi sinä annat ne minulle, jos olet niitten tähden tehnyt murhan? — sanoi Ivan katsoen häneen hyvin ihmeissään.

— En minä niitä ollenkaan tarvitse, — lausui Smerdjakov väräjävällä äänellä ja viittasi kädellään. — Oli aikaisemmin semmoinen ajatus, että näillä rahoilla aloitan elämän, Moskovassa tai vielä mieluummin ulkomailla, semmoinen haave oli, ja ennen kaikkea sen tähden, että »kaikki on luvallista». Te juuri sen minulle opetitte, sillä paljon te silloin puhuitte minulle tätä: kun ei kerran ääretöntä Jumalaa ole, niin ei ole mitään hyvettäkään eikä sitä silloin ollenkaan tarvitakaan. Niin te puhuitte ihan tosissanne. Niin minä asian harkitsinkin.

— Oman järkesi avulla kai tulit siihen tulokseen? — vääristi Ivan suutaan nauruun.

— Teidän opastuksellanne.

— Nyt siis olet alkanut uskoa Jumalaan, koska annat rahat takaisin?

— Ei, en ole alkanut uskoa, — kuiskasi Smerdjakov.

— Miksi siis annat pois?

— Antakaa olla... ei tästä ole puhumista! — viittasi Smerdjakov taas kädellään. — Tehän puhuitte silloin itse kaiken aikaa, että kaikki on luvallista, miksi te siis nyt olette niin levoton, te itse? Tahdottepa mennä itseänne vastaan todistamaankin... Mutta siitä vain ei tule mitään! Ette mene todistamaan! — päätti Smerdjakov taas lujasti ja varmana.

— Saat nähdä! — lausui Ivan.

— Se on mahdotonta. Te olette kovin viisas. Rahaa te rakastatte, minä tiedän sen, kunniaa rakastatte myös, sillä te olette hyvin ylpeä, naisen suloa te rakastatte määrättömästi, mutta ennen kaikkea tahdotte elää rauhallisessa tyytyväisyydessä ja ettei tarvitsisi kumartaa ketään, — sitä te rakastatte eniten. Te ette tahdo ainaiseksi turmella elämäänne ottamalla oikeudessa päällenne sellaisen häpeän. Te olette niinkuin Fjodor Pavlovitš, kaikkein enimmän, kaikista lapsista te kaikkein enimmän olette hänen kaltaisensa, teillä on samanlainen sielu kuin heillä.

— Sinä et ole tyhmä, — sanoi Ivan aivan kuin hämmästyneenä; veri tulvahti hänen kasvoihinsa. — Minä luulin ennen, että sinä olet tyhmä. Sinä olet nyt vakava! — huomautti hän katsoen yhtäkkiä Smerdjakovia ikäänkuin uusilla silmillä.

— Ylpeydessänne luulitte minua tyhmäksi. Ottakaa rahat. Ivan otti kaikki kolme setelinippua ja pisti ne taskuunsa käärimättä niitä mihinkään.

— Minä näytän ne huomenna oikeudessa, — sanoi hän.

— Ei kukaan usko teitä siellä; teillä on nyt riittävästi omiakin rahoja, otitte lippaastanne ja toitte. Ivan nousi paikaltaan.

— Toistan sinulle, että jos en ole tappanut sinua, niin vain sen tähden, että tarvitsen sinua huomenna, muista se, älä unohda!

— Mitäs, tappakaa. Tappakaa nyt, — lausui Smerdjakov yhtäkkiä omituisesti ja katsoi kummallisesti Ivaniin. — Ette uskalla sitäkään, — lisäsi hän katkerasti naurahtaen, — ette uskalla mitään, ennen niin rohkea mies!

— Huomiseen! — huudahti Ivan ja liikahti lähteäkseen.

— Odottakaa... näyttäkää minulle ne vielä kerran.

Ivan otti setelit taskustaan ja näytti hänelle. Smerdjakov katseli niitä noin kymmenen sekuntia.

— No, menkää, — sanoi hän viitaten kädellään. — Ivan Fjodorovitš! — huudahti hän äkkiä taas hänen jälkeensä.

— Mitä tahdot? — käännähti Ivan jo mennessään.

— Hyvästi!

— Huomiseen! — huudahti taas Ivan ja meni ulos tuvasta. Lumimyrsky jatkui yhä. Ensimmäiset askelet hän kulki reippaasti, mutta alkoi sitten yhtäkkiä ikäänkuin huojua. »Tämä on jotakin fyysillistä», ajatteli hän ja naurahti. Oli kuin jokin riemu olisi nyt valahtanut hänen sieluunsa. Hän tunsi itsessään loppumatonta lujuutta: lopussa oli hänen epäröintinsä, joka niin kamalasti oli häntä kiusannut koko viimeisen ajan. Päätös oli tehty »eikä enää muutu», ajatteli hän onnellisena. Tällä hetkellä hän yhtäkkiä kompastui johonkin ja oli vähällä kaatua. Pysähdyttyään hän huomasi jalkojensa juuressa kumoon lyömänsä pienen miehen, joka yhä edelleen makasi siinä samassa paikassa tunnottomana ja liikkumattomana. Lumipyry oli jo melkein kokonaan peittänyt lumella hänen kasvonsa. Ivan tarttui äkkiä häneen ja vetäisi hänet lähelle itseään. Hän näki oikeanpuolisessa talossa valoa, meni ja kolkutti sen ikkunaluukkuun ja pyysi kolkutukseen vastannutta pikkuporvaria, joka talon omisti, auttamaan häntä kuljettamaan miehen poliisiasemalle sekä lupasi samalla maksaa siitä kolme ruplaa. Pikkuporvari pukeutui ja tuli ulos. En rupea yksityiskohtaisesti kuvailemaan, kuinka Ivan Fjodorovitšin silloin onnistui toteuttaa tuumansa ja saada mies sijoitetuksi poliisilaitokselle sekä toimittaa niin, että miehelle luvattiin heti toimittaa lääkärinhoitoa, ja kuinka hän tässäkin auliisti antoi rahaa »menoihin». Sanon vain, että tämä juttu vei häneltä aikaa melkein kokonaisen tunnin. Mutta Ivan Fjodorovitš oli hyvin tyytyväinen. Hänen ajatuksensa lentelivät sinne tänne ja tekivät työtä: »Jos en olisi tehnyt niin lujaa päätöstä huomiseen nähden», ajatteli hän nauttien ajatuksestaan, »niin en olisi pysähtynyt kokonaiseksi tunniksi pitämään huolta miehestä, vaan olisin kulkenut hänen ohitseen ja vähät välittänyt siitä, että hän paleltuu... Kuinka minä kykenenkään ottamaan vaaria itsestäni!» ajatteli hän samalla hetkellä vielä enemmän nauttien: »Ja ne kun siellä päättelivät, että minä olen tulemassa hulluksi!» Tultuaan kotinsa kohdalle hän yhtäkkiä pysähtyi ajattelemaan odottamatta herännyttä kysymystä: »Eikö ole aivan heti, nyt juuri, mentävä prokuraattorin luo ja ilmoitettava hänelle kaikki?» Hän ratkaisi kysymyksen kääntymällä taas taloonsa päin: »Huomenna kaikki samalla kertaa!» kuiskasi hän itsekseen, ja — omituista — melkein koko hänen riemunsa, koko hänen tyytyväisyytensä itseensä hävisi silmänräpäyksessä. Ja kun hän astui sisälle huoneeseensa, niin jokin jäätävä tunne hipaisi yhtäkkiä hänen sydäntään niinkuin muisto tai oikeammin sanoen muistutus jostakin kiusallisesta ja inhoittavasta, joka oli juuri tässä huoneessa nyt, parastaikaa, ja oli ollut ennenkin. Hän vaipui väsyneenä sohvalleen. Eukko toi hänelle teekeittimen, hän keitti teetä, mutta ei kajonnut siihen sitten; eukon hän lähetti pois huomiseen asti. Hän istui sohvalla ja tunsi päätään pyörryttävän. Hän tunsi olevansa sairas ja voimaton. Hän alkoi vaipua uneen, mutta levottomana hän taas nousi vuoteesta ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessaan karkoittaakseen unen. Joinakin hetkinä hänestä näytti, että hän houraili. Mutta sairaus ei kiinnittänyt kaikkein enimmän hänen huomiotaan: istuuduttuaan taas hän alkoi silloin tällöin katsella ympärilleen aivan kuin nähdäkseen jotakin. Näin tapahtui useita kertoja. Viimein hänen katseensa suuntautui kiinteästi yhteen pisteeseen. Ivan naurahti, mutta vihan punastus nousi hänen kasvoilleen. Hän istui kauan paikallaan painaen voimakkaasti päätään molempia käsiään vastaan ja kuitenkin vilkuillen entiseen pisteeseen, vastapäisen seinän luona olevaan sohvaan. Ilmeisesti häntä siellä jokin ärsytti, jokin esine teki rauhattomaksi, kiusasi.

9.

Piru. Ivan Fjodorovitšin painajainen.