Part 31

Puolimatkassa alkoi puhaltaa pureva, kuiva tuuli, samanlainen kuin oli puhaltanut aikaisin aamulla sinä päivänä, ja alkoi putoilla tiheään hienoa, kuivaa lunta. Se putosi maahan tarttumatta siihen, tuuli pyöritteli sitä, ja kohta alkoi täydellinen lumipyry. Siinä osassa kaupunkiamme, missä Smerdjakov asui, ei juuri nimeksikään ole lyhtyjä. Ivan Fjodorovitš asteli pimeässä huomaamatta lumimyrskyä, vaistomaisesti löytäen tien. Hänen päätään kivisti ja ohimoissa jyskytti kipeästi. Hänen kämmenissään, hän tunsi sen, oli suonenvetoa. Jonkin matkan päässä Maria Kondratjevnan talosta Ivan Fjodorovitš yhtäkkiä kohtasi yksinäisen juopuneen, pienikokoisen miehen, jolla oli yllään paikattu talonpoikaisviitta ja joka kulki polvitellen, murisi ja riiteli, mutta lakkasi yhtäkkiä riitelemästä ja alkoi käheällä humalaisen äänellä laulaa laulua:

Jussi Pietariin on mennyt, enkä häntä odota.

Hän katkaisi kuitenkin aina laulunsa tähän toiseen säkeeseen ja alkoi taas torua jotakuta, mutta sitten hän taas yhtäkkiä alkoi vedellä samaa laulua. Ivan Fjodorovitš oli jo pitkän aikaa tuntenut hirveätä vihaa häntä kohtaan, ollenkaan ajattelematta häntä, ja huomasi äkkiä hänet. Heti alkoi hänen vastustamattomasti tehdä mieli iskeä ylhäältäpäin nyrkillä pientä miestä. Juuri sillä hetkellä he tulivatkin toistensa kohdalle, ja mies kovasti horjahtaen törmäsi yhtäkkiä voimakkaasti Ivania vastaan. Tämä töytäisi hänet raivostuneena luotaan. Mies lensi pitkän matkan päähän ja mätkähti kuin tukki jäätyneeseen maahan, voihkaisi vain yhden kerran: »o-o!» ja vaikeni. Ivan harppasi hänen luokseen.

Mies makasi selällään aivan liikkumatta, tajuttomana. »Paleltuu!» ajatteli Ivan ja lähti taas astelemaan Smerdjakovin luo.

Jo eteisessä Maria Kondratjevna, joka oli kynttilä kädessä juossut avaamaan ovea, kuiskasi hänelle, että Pavel Fjodorovitš (t.s. Smerdjakov) ovat hyvin sairas, eivät kylläkään vuoteen omana, vaan aivan kuin eivät olisi täydessä järjessään, ja käskivät korjata teenkin pois, eivät tahtoneet sitä juoda.

— Raivoaako hän, vai kuinka? — kysyi Ivan Fjodorovitš tylysti.

— Vielä mitä, päinvastoin ovat aivan hiljaa, mutta älkää te kuitenkaan keskustelko hänen kanssaan kovin kauan... — pyysi Maria Kondratjevna.

Ivan Fjodorovitš avasi oven ja astui sisälle tupaan.

Huonetta oli lämmitetty yhtä kovasti kuin edelliselläkin kerralla, mutta siellä oli havaittavissa eräitä muutoksia: toinen sivuilla olevista penkeistä oli viety pois, ja sen sijalle oli ilmestynyt iso, nahalla päällystetty mahonkinen sohva. Sille oli laitettu vuode, jossa oli jokseenkin siistit valkoiset tyynyt. Vuoteella istui Smerdjakov entisessä viitassaan. Pöytä oli siirretty sohvan eteen, niin että huoneessa nyt oli sangen ahdasta. Pöydällä oli jokin paksu kirja, jossa oli keltainen päällyspaperi, mutta Smerdjakov ei lukenut sitä, vaan näytti istuvan mitään tekemättä. Hän loi pitkän, äänettömän katseen Ivan Fjodorovitšiin eikä näyttänyt ollenkaan hämmästyvän tämän tulosta. Hänen kasvonsa olivat suuresti muuttuneet, hän oli tullut hyvin laihaksi ja keltaiseksi. Silmät olivat kuopalla, silmien alukset olivat siniset.

— Oletko sinä siis todella sairas? — sanoi Ivan Fjodorovitš pysähtyen. — Minä en pidätä sinua kauan enkä edes riisu päällystakkianikaan. Minne täällä voi istuutua?

Hän astui pöydän toiseen päähän, siirsi pöydän luo tuolin ja istuutui.

— Mitä sinä katsot ja olet vaiti? Minulla on vain yksi kysymys tehtävänä, ja minä vannon, etten lähde luotasi vastausta saamatta: oliko sinun luonasi neiti, Katerina Ivanovna?

Smerdjakov oli pitkän aikaa ääneti katsellen kuten ennenkin hiljaa Ivania, mutta yhtäkkiä hän viittasi kädellään ja käänsi kasvonsa poispäin hänestä.

— Mitä sinä? — huudahti Ivan.

— En mitään.

— Mitenkä et mitään?

— No oli, samantekeväähän se teille on. Jättäkää rauhaan.

— Ei, en jätä! Sano, milloin hän oli?

— Olen unohtanut muistaakin häntä, — naurahti Smerdjakov halveksivasti ja kääntäen yhtäkkiä taas kasvonsa Ivaniin päin hän katsoi tätä raivokkaan vihaisella katseella, samalla katseella, jonka hän oli kiinnittänyt Ivaniin tämän käydessä kuukautta aikaisemmin hänen puheillaan.

— Itse näytte olevan sairas, olette mennyt huonon näköiseksi, kasvonne ovat ihan surkeat, — lausui hän Ivanille.

— Anna minun terveyteni olla, puhu siitä, mitä sinulta kysytään.

— Mutta miksi silmänne ovat tulleet keltaisiksi, valkuaiset ovat aivan keltaiset? Onko teillä kovia vaivoja?

Hän naurahti halveksivasti ja alkoi sitten yhtäkkiä nauraa täyttä kurkkua.

— Kuule, minä sanoin sinulle, etten lähde luotasi vastausta saamatta! — huudahti Ivan hirveästi suuttuneena.

— Miksi te ahdistelette minua? Miksi kiusaatte minua? — lausui Smerdjakov kärsivästi.

— Äh, piru! Minulla ei ole sinun kanssasi mitään tekemistä.

Vastaa kysymykseen, niin minä menen heti pois.

— Ei minulla ole teille mitään vastattavaa! — sanoi Smerdjakov luoden taas katseensa alas.

— Vakuutan sinulle, että minä pakotan sinut vastaamaan.

— Miksi te olette kaiken aikaa levoton? — sanoi Smerdjakov luoden äkkiä silmänsä häneen, mutta ei vain halveksivasti, vaan jo iljettävällä tavalla. — Siksikö, että huomenna alkaa oikeuden tuomio? Eihän teille tule mitään, tulkaa siitä lopultakin vakuutetuksi! Menkää kotiinne, käykää rauhallisesti makaamaan, älkää pelätkö mitään.

— Minä en ymmärrä sinua... mitä pelättävää minulla olisi huomenna? — lausui Ivan ihmeissään, ja yhtäkkiä todellakin jokin pelästys hengähti kylmän hengähdyksen hänen sieluunsa.

Smerdjakov mittaili häntä katseellaan.

— Ette ym-mär-rä? — sanoa venytti hän moittivasti. — Viitsiikin viisas mies pelata sellaista kometiiaa!

Ivan katseli ääneti häntä. Jo tuo odottamaton äänensävy, aivan ennenkuulumattoman kopea, jota tuo entinen lakeija nyt käytti häntä kohtaan, oli outoa. Tuommoista sävyä ei hänellä sentään ollut edes viime kerrallakaan!

— Sanon teille, ettei teillä ole mitään pelättävää. Minä en todista mitään teitä vastaan, todistuskappaleita ei ole. Kas, kuinka kätenne vapisevat. Miksi sormenne vapisevat? Menkää kotiinne, _ette te ole tappanut_.

Ivan vavahti. Hänen mieleensä muistui Aljoša.

— Minä tiedän, etten minä... — sopersi hän,

— Tie-dät-te? — puuttui Smerdjakov taas puheeseen. Ivan hypähti pystyyn ja tarttui hänen olkapäähänsä:

— Sano kaikki, iljetys! Sano kaikki!

Smerdjakov ei vähääkään pelästynyt. Hän kiinnitti vain Ivaniin katseensa, jossa kuvastui järjetön viha.

— Tepä siis olettekin tappanut, jos niin on, — kuiskasi hän hänelle raivoissaan.

Ivan vaipui tuolille aivan kuin harkiten jotakin. Hän naurahti vihaisesti.

— Tarkoitatko sinä yhä sitä silloista? Sitä mitä viime kerrallakin?

— Viime kerrallakin seisoitte edessäni ja ymmärsitte kaikki, ymmärrätte nytkin.

— Ymmärrän vain sen, että sinä olet hullu.

— Eipäs vain mies kyllästy! Istumme tässä silmäkkäin, luulisi, ettei ole mitään syytä petkuttaa toinen toistaan ja pelata kometiaa. Vai tahdotteko yhä vielä työntää syyn yksistään minun päälleni, minulle suoraan vasten silmiä? Te tapoitte, te olette juuri päämurhaaja, minä olin vain teidän apurinne, uskollinen palvelija, ja panin asian toimeen teidän sananne mukaan.

— Panit toimeen? Sinäkö sitten murhasit? — sanoi Ivan kylmeten.

Hänen aivoissaan tuntui jokin väräjävän, ja kylmän väreet kulkivat pitkin hänen ruumistaan. Nyt jo Smerdjakovkin katsoi ihmetellen häneen: luultavasti Ivanin pelästys oli lopulta hämmästyttänyt häntä vilpittömyydellään.

— Ettekö te todellakaan ole mitään tietänyt? — sopersi hän epäluuloisesti ja väänsi suutaan nauruun katsoen häntä silmiin.

Ivan katsoi häneen yhä, hän oli kuin puhelahjansa menettänyt.

»Jussi Pietariin on mennyt, enkä häntä odota»,

kaikui yhtäkkiä hänen päässään.

— Tiedätkö mitä: minä pelkään, että sinä olet unikuva, haamu siinä edessäni, — sopersi hän.

— Ei täällä ole mitään haamua, paitsi me kaksi ja vielä eräs kolmas. Epäilemättä hän on nyt täällä, tuo kolmas, meidän kahden parissa.

— Kuka hän on? Kuka täällä on? Kuka on kolmas? — lausui Ivan pelästyneenä katsellen ympärilleen ja etsien kiireesti katseillaan jotakuta kaikista nurkista.

— Tuo kolmas on — Jumala, se sama Sallimus, se on nyt vierellämme, mutta älkää te häntä etsikö, ette löydä.

— Sinä valehtelit, että olet murhannut! — karjaisi Ivan raivoisasti. — Joko sinä olet hullu tahi sinä ärsyttelet minua niinkuin viime kerrallakin!

Smerdjakov katseli häntä tutkivasti kuten äskenkin ollenkaan pelästymättä. Vieläkään hän ei mitenkään voinut voittaa epäluuloisuuttaan, yhä vielä hänestä näytti, että Ivan »tietää kaiken» ja vain teeskentelee, jotta voisi »suoraan vasten silmiä työntää syyn yksistään hänen päällensä».

— Odottakaa, — lausui hän viimein heikolla äänellä, vetäisi äkkiä esille pöydän alta vasemman jalkansa ja alkoi kääriä siitä ylös housun lahjetta. Jalassa oli pitkä, valkoinen sukka ja tohveli. Kiirehtimättä Smerdjakov otti pois sukkanauhan ja työnsi sormensa syvälle sukan sisään. Ivan Fjodorovitš katseli häntä ja alkoi yhtäkkiä suonenvedontapaisesti vavista pelästyksestä.

— Mielipuoli! — karjaisi hän ja hypähti nopeasti paikaltaan horjahtaen taaksepäin niin, että törmäsi seinään selällään ja näytti tarttuneen seinään kiinni kutistautuen mahdollisimman pieneksi. Mielettömän kauhun vallassa hän katseli Smerdjakovia. Hänen pelästyksestään vähääkään hämilleen joutumatta Smerdjakov yhä kaiveli sukkaansa koettaen sormillaan saada siitä jotakin kiinni ja ulos vedetyksi. Viimein hän tavoitti etsimänsä ja alkoi vetää. Ivan Fjodorovitš näki, että siinä oli joitakin papereita tai jokin paperitukku. Smerdjakov veti sen esille ja pani pöydälle.

— Tässä! — sanoi hän hiljaa.

— Mitä? — vastasi Ivan vavisten.

— Olkaa hyvä ja vilkaiskaa, — lausui Smerdjakov hiljaa.

Ivan astui pöydän luo, tarttui tukkuun ja alkoi avata sitä, mutta vetäisi äkkiä sormensa pois aivan kuin olisi koskettanut jotakin inhoittavaa, hirveätä matelijaeläintä.

— Teidän sormenne vapisevat yhä, niissä on suonenvetoa, — huomautti Smerdjakov ja kiersi itse kiirettä pitämättä paperin auki. Päällyksen sisässä oli kolme nippua sadan ruplan seteleitä.

— Kaikki ne ovat tässä, kaikki kolmetuhatta, tarpeetonta laskeakin. Ottakaa, — kehoitti hän Ivania nyökäyttäen päätään rahoja kohti. Ivan vaipui tuolille. Hän oli kalmankalpea.

— Sinä pelästytit minut... tuolla sukalla... — lausui hän omituisesti hymyillen.

— Ettekö te todellakaan, ettekö todellakaan ole tähän asti tietänyt? — kysyi Smerdjakov vielä kerran.

— En, en ole tietänyt. Minä luulin koko ajan, että se oli Dmitri. Veljeni! Veljeni! Ah! — Hän tarttui yhtäkkiä molemmin käsin päähänsä. — Kuule: tapoitko sinä yksinäsi? Ilman veljeäni vai veljeni kanssa?

— Ainoastaan yhdessä teidän kanssanne; yhdessä teidän kanssanne tapoin, mutta Dmitri Fjodorovitš ovat aivan syytön.

— Hyvä on, hyvä on... Minusta puhutaan myöhemmin. Miksi minä yhä näin vapisen... En saa sanaa sanotuksi.

— Silloin olitte kaiken aikaa niin rohkea, »kaikki on luvallista» muka, sanoitte, mutta kas, miten nyt olette pelästynyt! — leperteli Smerdjakov ihmeissään. — Ettekö tahdo limonadia, minä käsken heti tuomaan. Se voi olla hyvin virkistävää. Täytyy vain ensin panna nämä piiloon.

Ja hän nyökäytti taas päätään rahatukkuja kohti. Hän aikoi nousta mennäkseen huutamaan ovelta Maria Kondratjevnaa, jotta tämä laittaisi ja toisi limonadia, mutta etsiessään sopivaa kappaletta, millä peittäisi rahat, ettei tulija niitä näkisi, hän veti ensin esille nenäliinan, mutta kun se taaskin näkyi olevan täyteen niistetty, niin hän otti pöydältä sen ainoan paksun, keltaisen kirjan, jonka Ivan sisään tullessaan oli pöydällä nähnyt, ja pani sen rahojen peitteeksi. Kirjan nimi oli: _Pyhän isämme Iisakki Sirinin sanoja_. Ivan Fjodorovitš ennätti koneellisesti lukea kirjan nimen.

— Minä en tahdo limonadia, — sanoi hän. — Minusta tulee myöhemmin puhe. Istuudu ja puhu: miten sinä teit sen? Sano kaikki...

— Ottaisitte edes päällystakin yltänne, muuten teille tulee liian kuuma.

Aivan kuin nyt vasta hoksaten asian Ivan Fjodorovitš riuhtaisi päällystakin yltään ja heitti sen tuoliltaan nousematta penkille.

— Puhu toki, ole niin hyvä, puhu!

Hän oli tullut hiljaiseksi. Hän odotti varmana siitä, että Smerdjakov nyt sanoo _kaiken_.

— Siitäkö, miten sen tein? — huokasi Smerdjakov. — Tein mitä luonnollisimmalla tavalla, noitten teidän sanojenne johdosta...

— Minun sanoistani puhumme myöhemmin, — keskeytti taas Ivan, mutta ei enää huutaen kuten aikaisemmin, vaan lausuen sanat lujasti ja näyttäen kokonaan hillitsevän itsensä. — Kerro vain seikkaperäisesti, miten sinä sen teit. Kaikki järjestyksessä. Älä unohda mitään. Yksityiskohdat ovat pääasia, yksityiskohdat. Pyydän.

— Te matkustitte pois, minä putosin silloin kellariin...

— Oliko se kaatuvatautia vai teeskentelitkö?

— Tietysti teeskentelin. Kaikki oli teeskenneltyä. Portaita menin levollisesti alas, ihan pohjalle asti, ja kävin levollisesti pitkälleni ja heti pitkälleni käytyäni aloin parkua. Ja kiemurtelin koko ajan, kun minua kannettiin ulos.

— Seis! Teeskentelitkö sitten myöhemminkin koko ajan, sairaalassakin?

— En suinkaan. Seuraavana päivänä, aamuyöstä, jo ennen sairashuoneeseen joutumistani, tuli oikea taudinkohtaus ja niin ankara, että semmoista ei ole ollut moneen vuoteen. Kaksi päivää olin aivan tiedoton.

— Hyvä on, hyvä on. Jatka.

— Minut pantiin sille makuulavitsalle, minä kyllä tiesinkin, että väliseinän taakse, sillä joka kerta, kun minä olin sairas, Marfa Ignatjevna aina panivat minut yöksi sen saman väliseinän taakse asuntoonsa. Helliä ovat he aina olleet minua kohtaan syntymästäni asti. Yöllä minä vaikeroin, mutta hiljaa. Odotin yhä Dmitri Fjodorovitšiä.

— Kuinka odotit. Luoksesiko?

— Minkätähden minun luokseni. Taloon heitä odotin, sillä minulla ei enää ollut mitään epäilystä, etteivät he tulisi sinä samana yönä, sillä kun heillä ei ollut minua eikä mitään tietoja, niin heidän täytyi ehdottomasti itsensä kiivetä taloon aidan yli niinkuin parhaiten osasivat ja tehdä jotakin.

— Entäpä jos hän ei olisi tullut?

— Silloin ei olisi mitään tapahtunutkaan. Ilman heitä en olisi uskaltanut.

— Hyvä on, hyvä on... puhu ymmärrettävämmin, älä hätiköi, ja ennen kaikkea älä jätä mitään väliin!

— Minä odotin, että he tappavat Fjodor Pavlovitšin... aivan varmasti. Sillä minä olen heidät sillä tavoin valmistanut... viime päivinä... ja ennen kaikkea — he olivat oppineet tietämään nuo merkit. Kun heissä oli niinä päivinä niin paljon kerääntyneenä epäluuloisuutta ja raivokkuutta, niin heidän täytyi välttämättömästi noiden merkkien avulla tunkeutua taloon. Se on ehdotonta. Niinpä minä heitä odotinkin.

— Seis, — keskeytti Ivan, — jos hän olisi tappanut, niin hän olisi ottanut rahatkin ja vienyt ne mennessään; täytyihän sinun ajatella juuri sillä tavoin? Mitä sinä sitten olisit saanut hänen jälkeensä? Minä en näe.

— Rahojapa he eivät milloinkaan olisi löytäneetkään. Minähän vain olin selittänyt, että ne ovat patjan alla. Se ei ollut ensinkään totta. Ensin ne olivat lippaassa, niin se oli. Mutta sitten minä neuvoin Fjodor Pavlovitšia, koska olin ainoa ihminen maailmassa, johon he luottivat, että he veisivät tuon rahakäärön nurkkaan jumalankuvien taakse, sillä sieltä ei kerrassaan kukaan ymmärrä etsiä, varsinkaan jos tulee kiireesti. Niinpä tuo käärö olikin heillä siellä nurkassa jumalankuvien takana. Olisi ollut naurettavaakin pitää niitä patjan alla, pikemmin sitten lippaassa lukon takana. Mutta täällä nyt kaikki uskovat, että ne muka olivat patjan alla. Typerä ajatus. Jos siis Dmitri Fjodorovitš olisivat tehneet tuon murhan, niin he mitään löytämättä joko olisivat kiireesti paenneet peläten kaikkea ääntä niinkuin murhaajien laita aina on, tai heidät olisi vangittu. Silloin minä olisi voinut aina seuraavana päivänä tai samana yönäkin käydä ottamassa jumalankuvien takaa nuo rahat, ja kaikki olisi tullut Dmitri Fjodorovitšin syyksi. Sitä minä saatoin aina toivoa.

— No, entäpä jos hän ei olisi tappanut, vaan ainoastaan pieksänyt?

— Jos hän ei olisi tappanut, niin minä en tietenkään olisi uskaltanut ottaa rahoja, ja asia olisi mennyt myttyyn. Mutta oli sellainenkin laskelma, että he pieksävät tunnottomaksi ja minä ennätän sill'aikaa ottaa ja sitten vakuutan Fjodor Pavlovitšille, ettei kukaan muu ole anastanut rahoja kuin Dmitri Fjodorovitš lyötyään heidät pökerryksiin.

— Seis... minä sekaannun. Siis kuitenkin Dmitri tappoi ja sinä vain otit rahat?

— Ei, eivät he tappaneet. Mitäs, minähän voisin teille nytkin sanoa, että he ovat murhaaja... mutta minä en tahdo nyt valehdella teille, sillä... sillä jos te tosiaankaan, kuten itse näen, ette ole tähän saakka mitään ymmärtänyt ettekä teeskennellyt edessäni työntääksenne ilmeisen syyllisyytenne minulle vasten silmiä, niin te kuitenkin olette syypää kaikkeen, sillä te tiesitte murhasta ja annoitte murhaamisen minun tehtäväkseni ja matkustitte itse pois tietäen kaiken. Sentähden tahdoinkin tänä iltana todistaa teille omin silmin nähtäväksenne, että päämurhaaja tässä kaikessa olette yksinomaan te, ja minä olen vain sivuhenkilö, vaikka minä tapoinkin. Mutta te olette lain mukaan juuri murhaaja itse!

— Minkä tähden, minkä tähden minä olen murhaaja? Voi hyvä Jumala, — ei Ivan lopulta voinut olla huudahtamatta ja unohti, että oli lykännyt itseään koskevat seikat keskustelun loppuun. — Onko se yhä tuo Tšermašnja? Seis, puhu, miksi sinä tarvitsit minun suostumukseni, jos kerran pidit Tšermašnjaa suostumuksen merkkinä? Kuinka sinä sen nyt selität?

— Vakuutettuna teidän suostumuksestanne minä olisin tietänyt, että te palattuanne ette nostaisi melua noista menetetyistä kolmestatuhannesta, jos viranomaiset jostakin syystä olisivat alkaneet epäillä minua Dmitri Fjodorovitšin asemesta tai Dmitri Fjodorovitšin rikostoveriksi; päinvastoin olisitte puolustanut minua toisia vastaan... Ja perinnön saatuanne olisitte voinut joskus myöhemminkin palkita minua kaiken elämänne aikana, sillä minun kauttanihan te kuitenkin tulitte saamaan perinnön, kun taas avioliitto Agrafena Aleksandrovnan kanssa olisi tehnyt sen, että olisitte saanut vain pyyhkiä suutanne.

— Ahaa! Aikomuksesi oli siis kiusata minua myöhemminkin, koko elämäni ajan! — sanoi Ivan hampaitaan kiristellen. — Entäpä jos minä silloin en olisikaan matkustanut pois, vaan ilmiantanut sinut?

— Mitä sitten olisitte voinut silloin ilmiantaa? Ettäkö minä kehoittelin teitä menemään Tšermašnjaan? Sehän on typeryyttä. Sitäpaitsi te olisitte keskustelumme jälkeen joko lähtenyt tai jäänyt: Jos olisitte jäänyt, niin silloin ei mitään olisi tapahtunutkaan, minä olisin tietänyt, ettette te sitä asiaa halua, enkä olisi ryhtynyt mihinkään. Jos taas lähditte, niin silloin saitte minut siis vakuutetuksi siitä, että te ette uskalla ilmiantaa minua oikeudelle ja annatte minulle anteeksi kolmetuhatta. Ettekä te voinut minua sitten ollenkaan vainota, sillä silloin minä olisin kertonut kaikki oikeudessa, nimittäin en sitä, että olin varastanut tai tappanut, — sitä en olisi sanonut, — vaan sen, että te itse yllytitte minua varastamaan ja tappamaan, mutta että minä en suostunut. Siksi minä silloin tarvitsinkin teidän suostumuksenne, jotta te ette voisi minua millään ahdistaa, sillä missä teillä oli todistuksia, mutta minä voin panna teidät tiukalle ilmoittamalle, miten te himoitsitte isänne kuolemaa, ja tässä on teille sana — yleisöstä olisivat kaikki sitä uskoneet ja teitä olisi kohdannut häpeä koko elämänne ajaksi.

— Himoitsinko, himoitsinko minä siis sitä, himoitsinko? — kiristeli taaskin hampaitaan Ivan.

— Epäilemättä te himoitsitte ja suostumuksellanne te silloin äänettömästi annoitte minulle luvan sen asian toimeenpanoon, — sanoi Smerdjakov katsoen lujasti Ivaniin. Hän oli hyvin heikko ja puhui hiljaa ja väsyneesti, mutta jokin sisäinen ja salainen into häntä kiihoitti; ilmeisesti hänellä oli jokin tarkoitus. Ivan aavisti sen.

— Jatka, — sanoi hän hänelle, — jatka kertomusta tuosta yöstä.