Part 23

— Ensiksikään en kolmentoista, vaan neljäntoista, kahden viikon kuluttua täytän neljätoista, — kivahti hän, — ja toiseksi en ollenkaan ymmärrä, mitä minun ikäni tähän kuuluu. Kysymys on siitä, minkälainen on minun vakaumukseni, eikä siitä, minkä ikäinen olen, eikö totta?

— Kun tulette vanhemmaksi, niin huomaatte itse, kuinka suuri vaikutus iällä on vakaumukseen. Minusta näytti myös, että te puhutte toisten sanoja, — vastasi Aljoša vaatimattomasti ja rauhallisesti, mutta Kolja keskeytti hänet kiihkeästi.

— Hyväinen aika, te tahdotte kuuliaisuutta ja mystisismiä. Myöntäkää, että esimerkiksi kristinusko on ollut vain välikappaleena rikkailla ja mahtavilla, jotta voisivat pitää orjuudessa alempaa luokkaa, eikö totta?

— Ah, minä tiedän, mistä te olette tämän lukenut, ja teitä on ehdottomasti joku opettanut! — huudahti Aljoša.

— Hyväinen aika, miksi minun välttämättömästi olisi pitänyt se lukea? Eikä minua ole kerrassaan kukaan opettanut. Voin minä itsekin... Ja jos tahdotte, niin en minä ole Kristusta vastaan. Hän oli täysin humaaninen persoonallisuus, ja jos Hän eläisi meidän aikanamme, niin Hän suorastaan liittyisi vallankumouksellisiin ja kenties näyttelisi huomattavaa osaa... Niin se ehdottomasti olisikin.

— Mistä ihmeestä, mistä ihmeestä te olette siepannut tämän! Minkä hölmön kanssa olette joutunut tekemisiin? — huudahti Aljoša.

— Hyväinen aika, ei totuutta voi salata. Minä tietysti erään tapauksen johdosta olen joutunut usein puhumaan herra Rakitinin kanssa, mutta... Sanotaan jo ukko Belinskin niinikään puhuneen tämmöistä.

— Belinski? En muista. Ei hän ole tämmöistä koskaan kirjoittanut.

— Jos ei olekaan kirjoittanut, niin kuuluu puhuneen. Olen kuullut tämän eräältä... muuten hitto hänestä...

— Entä oletteko lukenut Belinskiä?

— Nähkääs... en... minä en ole lukenut kaikkea, mutta... sen paikan Tatjanasta, miksi hän ei lähtenyt Oneginin mukaan, minä olen lukenut.

— Kuinka ei lähtenyt Oneginin mukaan? Joko te sitten tämän... ymmärrätte?

— Hyväinen aika, te näytte pitävän minua poikasena, Smurovina, — hymähti ärtyisästi Kolja. — Älkää muuten luulko, pyydän, että minä jo olen tuommoinen vallankumouksellinen. Minä olen sangen usein toista mieltä kuin herra Rakitin. Jos minä puhun Tatjanasta, niin en minä silti ollenkaan kannata naisten emansipatsionia. Minä tunnustan, että nainen on alistetussa asemassa oleva olento ja että hänen on toteltava. _Les femmes tricottent_, niinkuin Napoleon sanoi, — lausui Kolja hymähtäen jostakin syystä, — ja ainakin tässä minulla on täydelleen samanlainen vakaumus kuin tuolla syyttä suurena pidetyllä miehellä. Minä olen esimerkiksi myös sitä mieltä, että Amerikkaan karkaaminen isänmaasta on alhaista, vieläpä pahempaakin, nimittäin typerää. Miksi olisi mentävä Amerikkaan, kun meidänkin maassamme voi tuottaa paljon hyötyä ihmiskunnalle? Varsinkin nyt. On koko joukko mahdollisuuksia hedelmälliseen toimintaan. Niin minä vastasinkin.

— Kuinka vastasitte? Kenelle? Joko joku on pyytänyt teitä lähtemään Amerikkaan?

— Tunnustan, että minua koetettiin yllyttää, mutta minä torjuin sen. Tämä on tietysti meidän kesken, Karamazov, kuuletteko, ei sanaakaan kenellekään. Minä mainitsen tämän vain teille. Minä en ensinkään halua joutua Kolmannen Osaston kynsiin enkä saada opetusta Ketjusillan luona.

Rakennuksen muistat sä Ketjusillan luona.

Muistatteko? Suurenmoista! Mille te nauratte? Ettehän vain mahda luulla, että minä olen valehdellut teille koko jutun? (Mitäpä, jos hän saa tietää, että minulla on isäni kaapissa kaiken kaikkiaan vain tämä yksi numero _Kolokol_-lehteä ja että minä en ole siitä muuta lukenutkaan? — ajatteli Kolja sivumennen, mutta peläten.)

— Oh, e, minä en naura enkä ollenkaan luule teidän valehdelleen minulle. Siinäpä se onkin, että minä en sitä luule, se on, paha kyllä, totinen tosi! No, sanokaa, oletteko te lukenut Puškinia, _Oneginin_...Te puhuitte äsken juuri Tatjanasta?

— En, en ole vielä lukenut, mutta aion lukea. Minulla ei ole ennakkoluuloja, Karamazov. Minä tahdon kuulla kummankin puolen kannan. Minkätähden te kysyitte?

— Muuten vain.

— Sanokaa, Karamazov, halveksitteko te minua kauheasti? — tokaisi äkkiä Kolja ja ojentautui suoraksi Aljošan edessä aivan kuin asettuen asentoon. — Olkaa hyvä, aivan kiertelemättä.

— Halveksinko teitä? — sanoi Aljoša katsellen häntä ihmeissään. — Mistä syystä? Minusta on vain surullista, että niin oivallista luonnetta kuin teidän, joka ei vielä ole päässyt aloittamaan elämää, on jo turmellut kaikki tuo karkea ja jonninjoutava.

— Älkää olko huolissanne minun luonteestani, — keskeytti Kolja jossakin määrin itserakkaasti, — mutta että minä olen epäluuloinen, se on kyllä totta. Tyhmän epäluuloinen, karkeasti epäluuloinen. Te naurahditte äsken, ja minusta tuntui heti, että te ikäänkuin...

— Ah, minä naurahdin aivan muulle. Tiedättekö, mille minä naurahdin: luin äskettäin erään Venäjällä asuneen Saksanmaan saksalaisen lausunnon nykyisestä opiskelevasta nuorisostamme. »Näyttäkää», kirjoittaa hän, »venäläiselle koulupojalle tähtimaailman kartta, josta hänellä tähän saakka ei ole ollut minkäänlaista käsitystä, niin hän palauttaa teille huomenna tuon kartan korjattuna.» Ei mitään tietoja ja äärettömän suuret luulot itsestään — sitä tahtoi saksalainen sanoa venäläisestä koululaisesta.

— Ah, sehän on aivan oikein! — alkoi Kolja yhtäkkiä nauraa hohottaa, — ihan superlatiivissa oikein, aivan prikulleen! Bravo, saksalainen! Ei huomannut kuitenkaan kollo myös hyvää puolta, vai mitä arvelette? Suuret luulot itsestään — olkoon menneeksi, se johtuu nuoruudesta, se korjautuu, jos vain sen korjautuminen on välttämätöntä, mutta sen sijaan on myös itsenäistä henkeä miltei lapsuudesta asti, sen sijaan on ajatuksen ja vakaumuksen rohkeutta eikä tuota heidän makkaroilla kasvatettua orjailuaan auktoriteettien edessä... Mutta joka tapauksessa saksalainen sanoi hyvin! Bravo, saksalainen! Vaikka saksalaiset pitää sittenkin kuristaa. Olkoonpa, että he ovat vahvoja tieteissä, heidät pitää sittenkin kuristaa...

— Miksi sitten kuristaa? — hymyili Aljoša.

— No, minä lörpöttelin kenties, myönnän sen. Minä olen toisinaan hirveän lapsellinen, ja kun joskus pääsen alkuun, en jaksa hillitä itseäni ja olen valmis lörpöttelemään kaikenlaista roskaa. Mutta kuulkaahan, me täällä lavertelemme joutavia, mutta tuo lääkäri näkyy takertuneen sinne omituisen pitkäksi aikaa. Hän saattaa muuten tarkastaa siellä myös »äitikultaa» ja kipeäjalkaista Ninotškaa. Tiedättekö, tuo Ninotška miellytti minua. Hän kuiskasi minulle sisään tullessani: »Miksi ette ole tullut aikaisemmin?» Ja semmoisella äänellä, moittivasti! Minusta hän näyttää hyvin hyväntahtoiselta ja säälittävältä.

— Niin, niin! Kunhan rupeatte käymään talossa niin näette, millainen olento hän on. Teille on hyvin hyödyllistä tutustua tuollaisiin olentoihin, jotta oppisitte pitämään arvossa vielä paljon muutakin, minkä opitte tietämään juuri tutustuessanne tämmöisiin olentoihin, — huomautti Aljoša lämpimästi. — Se kaikkein parhaiten tekee teistä toisenlaisen.

— Oi, kuinka olen pahoillani ja soimaan itseäni siitä, etten tullut aikaisemmin! — huudahti Kolja katkerin mielin.

— Niin, se on hyvin ikävää. Te näitte itse, kuinka suuresti te ilahdutitte onnetonta pienokaista! Ja miten pahoillaan hän olikaan teitä odotellessaan!

— Älkää puhuko minulle siitä! Te raatelette sydäntäni. Muuten se on minulle aivan oikein: minä en tullut tänne itserakkauteni takia, itsekkään itserakkauden ja alhaisen vallanhimon takia, josta en koko elämäni aikana pääse vapautumaan, vaikka ponnistelen koko elämäni ajan. Minä näen sen nyt, minä olen monessa suhteessa konna, Karamazov.

— Ei, te olette oivallinen luonne, vaikka pilattu, ja minä ymmärrän erinomaisen hyvin, miksi teillä oli vaikutusvaltaa tuohon sairaalloisesta vaikutuksille alttiiseen kelpo poikaan! — vastasi Aljoša tulisesti.

— Ja tätä sanotte minulle te! — huudahti Kolja. — Ja minä kun luulin, ajatelkaahan, jo usean kerran nyt täällä ollessani, että te halveksitte minua! Jospa vain tietäisitte, kuinka suuressa arvossa pidän teidän mielipidettänne!

— Mutta oletteko te todellakin noin epäluuloinen? Tuossa iässä! No, ajatelkaahan, minä juuri ajattelinkin tuolla huoneessa katsellessani teitä teidän kertoessanne, että te mahdatte olla hyvin epäluuloinen.

— Joko ajattelittekin? Kylläpä teillä on silmä, te näette, näette! Lyön vetoa, että se tapahtui siinä paikassa, kun minä kerroin hanhesta. Juuri siinä paikassa minusta tuntui, että te halveksitte minua syvästi sen takia, että minulla on kiire esiintuomaan uljuuttani, ja aloinpa yhtäkkiä vihatakin teitä siitä ja rupesin puhumaan puuta heinää. Sitten minusta tuntui (se oli äsken juuri täällä) siinä paikassa, kun minä sanoin: »Jos Jumalaa ei olisi, niin hänet pitäisi keksiä», että minä olen kovin kärkäs esiintuomaan sivistystäni, etenkin kun olin tuon fraasin lukenut kirjasta. Mutta minä vannon teille, että minä en pyrkinyt loistamaan kerskuakseni, vaan muuten vain, en tiedä miksi, ilosta, totta totisesti, se oli ikäänkuin ilosta... vaikka se on syvästi häpeällinen piirre, että ihminen tuppautuu kaikkia vaivaamaan ilosta. Minä tiedän sen. Mutta sen sijaan minä olen nyt vakuutettu siitä, että te ette halveksi minua, vaan että minä olin kaiken tuon ottanut vain omasta päästäni. Oi, Karamazov, minä olen hyvin onneton. Minä kuvittelen toisinaan Herra ties mitä, että kaikki nauravat minulle, koko maailma, ja silloin minä, silloin olen valmis tuhoamaan koko olevaisuuden.

— Ja kiusaatte ympärillänne olevia, — hymyili Aljoša.

— Ja kiusaan ympärilläni olevia, varsinkin äitiäni. Karamazov, sanokaa, olenko minä nyt hyvin naurettava?

— Älkää ajatelko sitä, älkää ollenkaan ajatelko sitä! — huudahti Aljoša. — Ja mitä on naurettava? Vähänkö on tapauksia, joissa ihminen on naurettava tai näyttää siltä? Mutta nykyjään melkein kaikki lahjakkaat ihmiset hirveästi pelkäävät olevansa naurettavia, ja se on heidän onnettomuutensa. Minua vain ihmetyttää, että te olette niin varhain alkanut sitä tuntea, vaikka minä muuten kyllä jo kauan olen huomannut tämmöistä muissakin. Nykyjään melkein jo lapsetkin ovat alkaneet potea tätä. Se on melkein hulluutta. Tähän itserakkauden haamuun on pukeutunut itse piru ja tunkeutunut koko sukupolveen, — piru juuri, — lisäsi Aljoša ollenkaan naurahtamatta, niinkuin häneen kiinteästi katsova Kolja oli luullut hänen tekevän. — Te olette niinkuin kaikki muutkin, — lopetti Aljoša, — se on niinkuin monet, mutta ei pidä olla sellainen kuin kaikki ovat, siinä se on.

— Siitäkin huolimatta, että kaikki ovat sellaisia?

— Niin, siitä huolimatta, että kaikki ovat sellaisia. Olkaa te yksin toisenlainen. Te olette todellakin toisenlainen kuin kaikki muut: tehän ette nyt hävennyt tunnustaa sitä, mikä on huonoa ja naurettavaakin. Mutta kuka nykyjään sen tunnustaa? Ei kukaan, on lakattu tuntemasta itsensä tuomitsemisen tarvettakin. Olkaa toisenlainen kuin kaikki; vaikka te yksinänne jäisitte semmoiseksi, niin olkaa kuitenkin sellainen.

— Suurenmoista! — Minä en ole erehtynyt teihin nähden. Te kykenette lohduttamaan. Oi, kuinka minä olenkaan pyrkinyt läheisyyteenne, Karamazov, kuinka kauan olenkaan etsinyt tilaisuutta kohdata teidät! Oletteko todella tekin ajatellut minusta samaa? Äsken te sanoitte ajatelleenne minusta samaa.

— Niin, minä olen kuullut teistä ja ajatellut samoin teistä... ja jos osaksi itserakkauskin pani teidät nyt tätä kysymään, niin ei se tee mitään.

— Tiedättekö, Karamazov, meidän selityksemme muistuttaa rakkaudentunnustusta, — lausui Kolja omituisen raukealla ja häpeilevällä äänellä. — Eikö se ole naurettavaa, eikö se ole naurettavaa?

— Ei ole ollenkaan naurettavaa, ja vaikka olisikin naurettavaa, niin ei se mitään tee, sillä se on hyvää, — hymyili Aljoša valoisaa hymyä.

— Mutta tiedättekö, Karamazov, myöntäkää, että teitä itseännekin nyt hiukan hävettää minun kanssani... Minä näen sen silmistä, — naurahti Kolja hieman viekkaasti, mutta samalla miltei onnellisena.

— Mikä hävettäisi?

— Miksi te sitten punastuitte?

— Tehän sen niin teitte, että minä punastuin! — alkoi Aljoša nauraa ja tuli tosiaankin aivan punaiseksi. — No niin, hiukan hävettää, Jumala ties miksi, en tiedä miksi... — mutisi hän miltei hämillään.

— Oi, kuinka minä teitä rakastan ja kunnioitan tällä hetkellä, siitä juuri, että teitäkin jokin hävettää minun kanssani! Sillä tekin olette aivan niinkuin minä! — huudahti Kolja aivan riemuissaan. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä loistivat.

— Kuulkaahan, Kolja, teistä tulee muun muassa myöskin hyvin onneton ihminen elämässä, — sanoi Aljoša äkkiä jostakin syystä.

— Minä tiedän sen, tiedän sen. Kuinka te tiedätte kaikki noin edeltäpäin! — vahvisti heti Kolja.

— Mutta kokonaisuudessaan te kuitenkin siunaatte elämää.

— Aivan niin! Hurraa! Te olette profeetta! Oi, meistä tulee ystävät, Karamazov. Tiedättekö, minua ihastuttaa kaikkein enimmän se, että te kohtelette minua aivan niinkuin vertaistanne. Mutta me emme ole vertaisia, ei emme ole vertaisia, te olette korkeammalla! Mutta meistä tulee ystävät. Tiedättekö minä olen koko viime kuukauden ajan sanonut itselleni: »Joko meistä hänen kanssaan tulee heti ikuiset ystävät tai me jo ensikerrasta asti olemme vihamiehiä hautaan saakka!»

— Ja näin puhuessanne te tietysti jo rakastitte minua! — nauroi Aljoša iloisesti.

— Rakastin, hirveästi rakastin, rakastin ja haaveilin teistä! Kuinka te tiedättekin tuon kaiken edeltäpäin? Kas, tuossa on tohtorikin. Herra Jumala, hän sanoo jotakin, katsokaa, millaiset hänen kasvonsa ovat!

7.

Iljuša

Tohtori tuli ulos tuvasta taas turkkiinsa kääriytyneenä ja lakki päässä. Hänen kasvonsa osoittivat miltei suuttumusta ja inhoa, ikäänkuin hän yhä olisi pelännyt tahrautuvansa jostakin. Hän silmäsi sivumennen ympäri eteisen ja katsahti tällöin ankarasti Aljošaan ja Koljaan. Aljoša viittasi ovesta ajomiehelle, ja vaunut, joissa tohtori oli tullut, ajoivat ulko-oven luo. Alikapteeni riensi kiireesti tohtorin jäljessä ja taivuttautuen melkein vempeleeksi hänen edessään pysähdytti hänet saadakseen kuulla viimeisen sanan. Mies-raukan kasvot ilmaisivat masennusta, katse oli pelästynyt.

— Teidän ylhäisyytenne, teidän ylhäisyytenne... ihanko todella?... — alkoi hän, mutta ei puhunut loppuun, vaan löi vain kämmeniään yhteen epätoivoissaan, katsellen kuitenkin yhä vieläkin rukoilevasti tohtoriin, aivan kuin tohtorin sana nyt tosiaankin voisi muuttaa poika-paran saaman tuomion.

— Minkäpä sille voi! Minä en ole Jumala, — vastasi tohtori huolettomalla, vaikkakin tavan mukaan vakuuttavalla äänellä.

— Tohtori... Teidän ylhäisyytenne... Ja tuleeko se pian, joko pian?

— Val-mis-tau-tu-kaa kaikkeen, — sanoi tohtori pannen painoa joka tavulle, ja luoden silmänsä alas hän valmistautui harppaamaan kynnyksen yli vaunujen luo.

— Teidän ylhäisyytenne, Kristuksen tähden! — pysähdytti hänet alikapteeni vielä kerran pelästyneenä. — Teidän ylhäisyytenne!... Eikö siis mikään, eikö mikään, kerrassaan mikään nyt pelasta?...

— Se ei nyt rii-pu minusta, — lausui tohtori kärsimättömästi, — mutta kuitenkin, hm, — pysähtyi hän äkkiä, — jos te esimerkiksi voisitte... lä-het-tää... potilaanne... heti ja vähääkään viivyttelemättä (sanat »heti ja vähääkään viivyttelemättä» tohtori lausui ei vain ankarasti, vaan melkein vihaisesti, niin että alikapteeni ihan vavahti) Sy-ra-kuu-saan, niin... uusien suotui-si-en il-mas-tol-lis-ten olosuhteitten johdosta... voisi kenties ta-pah-tu-a...

— Syrakuusaan! — huudahti alikapteeni aivan kuin ei vielä ymmärtäisi mitään.

— Syrakuusa — se on Sisiliassa, — tokaisi äkkiä kuuluvasti Kolja selitykseksi. Tohtori katsoi häneen.

— Sisiliaan! Herranen aika, teidän ylhäisyytenne, — joutui alikapteeni aivan ymmälle, — tehän näitte! — Hän levitti molemmat kätensä osoittaen ympärillä olevaa sisustusta. — Entä äitikulta, entä perhe?

— Ei-ei, ei perhettä Sisiliaan, vaan perheenne on vietävä Kaukaasiaan, varhain keväällä... tyttärenne Kaukaasiaan ja vaimonne... sen jälkeen kuin hänkin on ollut Kau-kaa-si-as-sa jäsenkolotustensa takia... on heti sen jälkeen lä-he-tet-tä-vä Pariisiin, psy-ki-at-ri, tohtori Le-pel-le-tier'n parantolaan, minä voisin antaa teille hänelle osoitetun kirjelipun, ja silloin... voisi kenties tapahtua...

— Tohtori, tohtori! Tehän näette! — levitti taas alikapteeni käsiään osoittaen epätoivoissaan eteisen paljaita hirsiseiniä.

— Se ei enää ole minun asiani, — naurahti tohtori, — minä sanoin vain sen, mitä tie-de saattaa sanoa teidän kysyessänne viimeisiä keinoja, mutta kaikki muu... valitan...

— Älkää olko huolissanne, lääkäri, minun koirani ei pure teitä, — tokaisi Kolja kovalla äänellä huomattuaan tohtorin hieman levottomana katsovan kynnykselle asettunutta Perezvonia. Koljan äänessä oli vihainen sointu. Sanan »lääkäri» tohtorin asemesta hän oli sanonut _tahallaan_ ja, kuten hän itse myöhemmin ilmoitti, »loukatakseen».

— Mitä tä-mä on? — tohtori nakkasi päätään katsoen ihmeissään Koljaan. — Mi-kä tämä on? — kääntyi hän äkkiä Aljošan puoleen ikäänkuin tahtoen tältä selitystä.

— Tämä on Perezvonin isäntä, lääkäri, älkää huolehtiko minun persoonastani, — tokaisi Kolja taas.

— Zvonin? — toisti lääkäri tajuamatta, mitä Perezvon oli.

— Hän ei tiedä missä on. Hyvästi, lääkäri, me tapaamme toisemme Syrakuusassa.

— Kuka t-tä-mä on? Kuka, kuka? — kysyi tohtori aivan vimmastuneena.

— Hän on täkäläisiä koulupoikia, tohtori, hän on kujeilija, älkää välittäkö hänestä, — sanoi Aljoša kiireesti ja rypistäen kulmiaan. — Kolja, olkaa vaiti! — huudahti hän Krasotkinille. — Ei pidä välittää hänestä, tohtori, — toisti hän jo hiukan kärsimättömämmin.

— Sel-kään, sel-kään pitää sille antaa, selkään! — polki jalkaansa tohtori, joka oli hirveän raivostunut.

— Mutta tiedättekö, lääkäri, minun Perezvonini voi ehkä purrakin! — lausui Kolja värisevällä äänellä, hän kalpeni ja hänen silmänsä leimahtivat. — _Ici_, Perezvon!

— Kolja, jos sanotte vain sanankin vielä, niin minä katkaisen välimme ainaiseksi, — huudahti Aljoša mahtavasti.

— Lääkäri, on ainoastaan yksi olento koko maailmassa, joka voi käskeä Nikolai Krasotkinia, ja se on tämä mies (Kolja osoitti Aljošaa); häntä minä tottelen, hyvästi!

Hän syöksähti paikaltaan, avasi oven ja meni kiireesti huoneeseen. Perezvon syöksyi hänen jälkeensä. Tohtori seisoi vielä viitisen sekuntia kuin jähmettyneenä ja katseli Aljošaa, sitten hän sylkäisi ja lähti nopeasti vaunuja kohti toistellen kuuluvasti: »Tämä, tämä, en tiedä, mitä tämä on!» Alikapteeni kiiruhti auttamaan häntä vaunuihin. Aljoša meni huoneeseen Koljan jäljessä. Tämä seisoi jo Iljušan vuoteen ääressä. Iljuša piti kiinni hänen kädestään ja kutsui isäänsä. Hetkisen kuluttua tuli alikapteenikin takaisin.

— Isä, isä, tule tänne... me... — alkoi Iljuša lepertää hyvin kiihtyneenä, mutta ei nähtävästi jaksanut jatkaa, vaan ojensi äkkiä molemmat laihtuneet kätensä eteenpäin ja syleili niin kovasti kuin jaksoi yhtaikaa heitä kumpaakin, sekä Koljaa että isäänsä, yhdistäen heidät syleilyynsä ja painautuen itse heitä vastaan. Alikapteeni alkoi yhtäkkiä nytkähdellä kuulumattomista nyyhkytyksistä, Koljan huulet ja leuka alkoivat vavahdella.

— Isä, isä! Miten sääli minun onkaan sinua, isä! -— voihki Iljuša katkerasti.

— Iljušetška... kullanmuruni... tohtori sanoi... sinä tulet terveeksi... tulemme onnellisiksi... tohtori... — alkoi alikapteeni puhua.

— Ah, isä! Tiedänhän minä, mitä uusi tohtori sinulle sanoi minusta... Näinhän minä! — huudahti Iljuša ja puristi taas lujasti, kaikin voimin, heitä kumpaakin vastaansa painaen kasvonsa isänsä olkapäähän.

— Isä, älä itke... ja kun minä kuolen, niin ota sinä hyvä poika, toinen... valitse itse heistä kaikista, ota hyvä, pane sen nimeksi Iljuša ja rakasta häntä minun sijastani...

— Ole vaiti, ukko, sinä tulet terveeksi! — huudahti äkkiä Krasotkin aivan kuin vihastuneena.

— Äläkä sinä, isä, unhota minua koskaan, — jatkoi Iljuša, — käy haudallani... ja tiedätkö mitä, isä, hautaa minut sen meidän ison kivemme luo, jonka luokse me yhdessä kävelimme, ja käy siellä luonani Krasotkinin kanssa iltaisin... Ja Perezvon... Minä odotan teitä... Isä, isä!

Hänen äänensä katkesi, kaikki kolme seisoivat syleillen toisiaan eivätkä enää puhuneet mitään. Ninotškakin nojatuolissaan itki hiljaa, ja yhtäkkiä, nähdessään kaikkien itkevän, äitikin alkoi kyynelehtiä.

— Iljušetška! Iljušetška! — huudahteli hän.

Krasotkin irtautui viimein Iljušan syleilystä.

— Hyvästi, ukko, minua odottaa äiti päivälliselle, — lausui hän kiireesti. — Kuinka ikävää, että en ilmoittanut hänelle aikaisemmin! Hän on varmaan hyvin levoton... Mutta heti päivällisen jälkeen tulen luoksesi koko päiväksi, koko illaksi, ja kerron sinulle niin paljon, niin paljon! Perezvonin tuon myös mukanani, mutta nyt vien sen mennessäni, sillä se alkaa poissaollessani ulvoa ja häiritsee sinua; näkemiin!

Ja hän juoksi ulos eteiseen. Hän ei tahtonut itkeä, mutta eteisessä hän kuitenkin rupesi itkemään. Tässä tilassa hänet tapasi Aljoša.

— Kolja, teidän on ehdottomasti pidettävä sananne ja tultava, muuten hänelle tulee hirveä suru, — lausui Aljoša tiukasti.

— Ehdottomasti! Oi, kuinka kiroan itseäni, että en ole käynyt aikaisemmin, — mutisi Kolja itkien ja häpeämättä itkemistään. Samassa alikapteeni aivan kuin hyppäsi yhtäkkiä ulos huoneesta ja sulki heti oven jälkeensä. Hänen kasvonsa olivat raivostuneet, huulet värisivät. Hän asettui molempien nuorukaisten eteen ja ojensi molemmat kätensä ylös.

— Minä en tahdo hyvää poikaa! Minä en tahdo toista poikaa! — kuiskasi hän rajusti, hampaitaan kiristellen. — Jos unhotan sinut, Jerusalem, niin tarttukoon kieleni...

Hän ei puhunut loppuun, vaan oli kuin läkähtymäisillään, ja vaipui voimattomana polvilleen puisen penkin eteen. Painaen molemmat nyrkkinsä päätään vastaan hän alkoi nyyhkyttää oudosti vikisten, ponnistaen samalla kaikki voimansa, ettei hänen vikinänsä kuuluisi tupaan. Kolja riensi kadulle.

— Hyvästi, Karamazov! Tuletteko itse? — huudahti hän jyrkästi ja vihaisesti Aljošalle.

— Illalla tulen ehdottomasti.

— Mitä hän puhui Jerusalemista... Mitä se oli olevinaan?

— Se on raamatusta: »Jos unhotan sinut, Jerusalem», — toisin sanoen minä unhotan kaikki, mikä minulle on kalleinta, jos vaihdan semmoiseen, joka viehättää...

— Ymmärrän, riittää! Tulkaa vain itse! _Ici_, Perezvon! — huusi hän hyvin tuimasti koiralleen ja lähti pitkin, nopein askelin harppaamaan kotiinsa.

Yhdestoista kirja Veli Ivan Fjodorovitš

1.

Grušenjkan luona