Part 22

— Has! — huudahti Kolja, ja pala lensi silmänräpäyksessä Perezvonin kuonolta sen suuhun. Yleisö oli tietenkin haltioissaan ja ihmeissään.

— Ja siksikö, siksikö vain, että opettaisitte koiran, te ette tullut koko aikana! — huudahti Aljoša tahtomattaan moittivasti.

— Siksi juuri! — huudahti Kolja aivan vilpittömästi. — Tahdoin näyttää sen koko loistossaan!

— Perezvon! Perezvon! — alkoi äkkiä Iljuša kutsua luokseen koiraa napsutellen laihoja sormiaan.

— Mitä sinä siitä! Hypätköön se itse sinun vuoteellesi. _Ici_, Perezvon! — sanoi Kolja iskien kämmenellään vuoteeseen, ja Perezvon lensi kuin nuoli Iljušan luo. Tämä syleili kiihkeästi sen kaulaa molemmin käsin, ja Perezvon nuoli hänen poskeaan vastalahjaksi. Iljušetška painautui sitä vastaan, oikaisihe vuoteessaan ja kätki kaikilta kasvonsa sen pörröisiin karvoihin.

— Herra Jumala, Herra Jumala! — huudahteli alikapteeni. Kolja istuutui taas Iljušan vuoteelle.

— Iljuša, minä voin näyttää sinulle vielä yhden kapineen. Olen tuonut sinulle pienen tykin. Muistatko, minä puhuin sinulle jo silloin tästä tykistä ja sinä sanoit: »Ah, kun saisin sen nähdä!» No, nyt minä sen toin.

Ja Kolja veti kiireesti laukustaan esille pronssisen pikku tykkinsä. Hän oli kiireissään sen vuoksi, että hän itse oli nyt kovin onnellinen: jonakin muuna aikana hän olisi odottanut, kunnes Perezvonin tekemä vaikutus olisi mennyt ohi, mutta nyt hän piti kiirettä ja halveksi kaikkea pidättyväisyyttä: »Olette jo muutenkin onnellisia ja tästä saatte vielä lisää onnea!» Itse hän oli aivan hurmaantunut.

— Minä iskin jo kauan sitten silmäni tähän kapineeseen, kun se oli virkamies Morozovin hallussa, — sinua varten, ukko, sinua varten. Se seisoi hänellä tyhjän panttina, hän oli saanut sen veljeltään, ja minä vaihdoin sen isäni kaapista saamaani kirjaan: _Muhametin sukulainen eli parantava tyhmyys_. Kirja on sata vuotta vanha, se on hurja teos, on ilmestynyt Moskovassa, kun sensuuria ei vielä ollut, ja Morozov harrastaa tämmöisiä kappaleita. Vielä kiittikin minua...

Tykkiä Kolja piti kädessään kaikkien edessä, niin että jokainen voi nähdä ja nauttia. Iljuša kohottautui ja katseli ihastuneena leikkikalua syleillen edelleen oikealla kädellään Perezvonia. Vaikutus kohosi suuremmoiseksi, kun Kolja ilmoitti, että hänellä on ruutiakin ja että voi heti laukaista tykin, »jos se vain ei häiritse naisia». »Äitikulta» pyysi heti, että hänen annettaisiin lähempää katsella leikkikalua, mikä pyyntö heti täytettiinkin. Pronssinen tykki, joka oli pyörien varassa, miellytti häntä tavattomasti, ja hän alkoi kuljetella sitä polvillaan. Pyyntöön saada ampua hän antoi täydelleen myöntävän vastauksen ymmärtämättä sentään, mitä häneltä pyydettiin. Kolja näytti ruudin ja haulit. Alikapteeni entisenä sotilaana ryhtyi itse lataamaan ja pani tykkiin hyvin pienen määrän ruutia sekä pyysi jättämään haulit toiseen kertaan. Tykki asetettiin lattialle, suu tyhjää paikkaa kohti, sankkiin pistettiin kolme ruutijyvää ja sytytettiin tulitikulla. Tulokseksi tuli mitä loistavin laukaus. »Äitikulta» vavahti, mutta alkoi heti nauraa ilosta. Pojat katselivat äänettöminä ja juhlallisina, mutta kaikkein onnellisin oli alikapteeni katsoessaan Iljušaan. Kolja nosti tykin lattialta ja lahjoitti sen Iljušalle samoin kuin haulit ja ruudin.

— Tämä on sinulle, sinulle! Olen sen varannut aikoja sitten, — toisti hän vielä kerran onnensa ylenpalttisuudessa.

— Ah, lahjoittakaa minulle! Ei, lahjoittakaa tykki mieluummin minulle! — alkoi äkkiä pikku lapsen tavoin pyydellä »äitikulta». Hänen kasvoissaan kuvastui surua ja levottomuutta, sillä hän pelkäsi, että hänelle ei sitä lahjoiteta. Kolja joutui hämilleen. Alikapteeni tuli levottomaksi ja kiihtyi.

— Äitihyvä, äitikiltti! — sanoi hän rientäen vaimonsa luo, — tykki on sinun, se on sinun, mutta olkoon se Iljušan hallussa, koska se lahjoitettiin hänelle, mutta se on kuitenkin ihan kuin sinun, Iljušetška antaa sinun aina sillä leikkiä, olkoon se teidän yhteinen, yhteinen...

— Ei, minä en tahdo, että se on yhteinen, ei, tahdon, että se on kokonaan minun eikä Iljušan, — jatkoi »äitikulta» jo aivan valmiina itkemään.

— Äiti, ota itsellesi, tässä on, ota itsellesi! — huudahti äkkiä Iljuša. — Krasotkin, saanko minä lahjoittaa sen äidille? — kääntyi hän äkkiä rukoilevan näköisenä Krasotkinin puoleen ikäänkuin peläten, että tämä loukkaantuu, kun hänen antamansa lahja lahjoitetaan toiselle.

— Se käy varsin hyvin päinsä! — suostui heti Krasotkin, ja ottaen tykin Iljušan käsistä hän antoi sen »äitikullalle» tehden mitä kohteliaimman kumarruksen. Tämä ihan rupesi itkemään liikutuksesta.

— Iljušetška, armas, kas, hän rakastaa äitiään! — huudahti hän liikutettuna ja ryhtyi heti taas kuljettelemaan tykkiä polvillaan.

— Äiti hyvä, anna minun suudella kättäsi, — sanoi hänen miehensä ja hypähti heti hänen luokseen täyttämään aikomuksensa.

— Ja sitten on vielä hyvin suloinen nuori mies tuo hyvä poika tuossa! — lausui kiitollinen rouva osoittaen Krasotkinia.

— Ruutia minä tuon sinulle nyt tästä lähin niin paljon kuin vain tahdot, Iljuša. Me teemme nyt itse ruutia. Borovikov on saanut tietää sen kokoonpanon: kaksikymmentäneljä osaa salpietaria, kymmenen rikkiä ja kuusi osaa koivuhiiltä, kaikki on survottava yhdessä, kaadettava siihen vettä, sekoitettava puuroksi ja hierottava rummun nahkan läpi — näin saadaan ruutia.

— Smurov on minulle jo puhunut teidän ruudistanne, mutta isä sanoo, että se ei ole oikeata ruutia, — lausui Iljuša.

— Miksi ei olisi oikeata? — punastui Kolja. — Meillä se palaa. Muuten minä en tiedä...

— Ei, en minä mitään, — hypähti äkkiä syyllisen näköisenä alikapteeni Koljan luo. — Minä tosin sanoin, että oikea ruuti ei ole kokoomukseltaan tuollaista, mutta ei se tee mitään, voi valmistaa näinkin.

— En tiedä, te tiedätte paremmin. Me sytytimme sen palamaan kivisessä pomaadapurkissa, se paloi mainiosti, paloi kokonaan, jäi vain hyvin vähän nokea. Mutta sehän oli vasta pehmeänä puurona, mutta jos sen hieroo nahan läpi... Muuten te kyllä tiedätte paremmin, en minä tiedä... Mutta Bulkin sai isältään selkäänsä meidän ruutimme takia, oletko kuullut? — kääntyi hän yhtäkkiä Iljušan puoleen.

— Olen kuullut, — vastasi Iljuša. Hän kuunteli loppumattomalla mielenkiinnolla ja nautinnolla Koljaa.

— Me valmistimme kokonaisen pullollisen ruutia, hän piti sitä vuoteensa alla. Isä näki sen. »Se voi räjähtää», sanoo. Ja antoi hänelle samassa selkään. Tahtoi tulla kouluun valittamaan minua vastaan. Nyt häntä ei päästetä seuraani, nyt ei ketään päästetä seuraani. Ei Smuroviakaan päästetä, olen tullut kuuluisaksi kaikkialla, — sanovat, että minä olen »hurjapäinen», — hymähti Kolja halveksivasti. — Tämä kaikki on alkanut täällä rautatiestä.

— Ah, me olemme kuulleet siitä teidän tapauksestanne! — huudahti alikapteeni. — Kuinka te makasitte siellä? Ja ettekö te tosiaankaan ollenkaan pelästynyt, kun makasitte junan alla? Peloittiko teitä?

Alikapteeni mielisteli hirveästi Koljaa.

— E-ei erikoisesti! — vastasi Kolja huolimattomasti. — Minun maineeni täällä on kaikkein pahimmin vienyt hunningolle tuo kirottu hanhi, — kääntyi hän taas Iljušan puoleen. Mutta vaikka hän kertoessaan koettikin olla hyvin huolettoman näköinen, niin hän ei kuitenkaan vieläkään voinut hallita itseänsä ja esiintyi edelleenkin teennäisesti.

— Ah, minä olen kuullut hanhestakin! — alkoi Iljuša nauraa aivan loistavin kasvoin. — Minulle kerrottiin, mutta minä en ymmärtänyt, ihanko sinä olit tuomarin edessä tuomittavana?

— Aivan typerä juttu, ihan mitätön, josta meidän kaupunkimme tavan mukaan paisutettiin kokonainen elefantti, — alkoi Kolja huolettomasti. — Minä kuljin kerran täällä torilla, ja silloin juuri satuttiin ajamaan sinne hanhia. Minä pysähdyin ja katson hanhia. Äkkiä eräs täkäläinen nuori mies, Višnjakov, hän on nyt juoksupoikana Plotnikoveilla, katsoo minua ja sanoo: »Mitä sinä hanhia katselet?» Minä katson häntä: typerä, ympyriäinen naama, nuori mies on kahdenkymmenen vuoden ikäinen, minä, tiedättehän, en koskaan suhtaudu kielteisesti kansaan. Minä mielelläni kansan kanssa... Me olemme jäljellä kansasta — se on selviö — te luullakseni suvaitsette nauraa, Karamazov?

— En, Herra varjelkoon, minä kuuntelen teitä hyvin tarkkaavaisesti, — lausui Aljoša mitä vilpittömimmän näköisenä, ja epäluuloinen Kolja tuli silmänräpäyksessä rohkeammaksi.

— Minun teoriani, Karamazov, on selvä ja yksinkertainen, — kiiruhti hän heti taas iloisesti jatkamaan. — Minä uskon kansaan ja olen aina valmis tekemään sille oikeutta, mutta ollenkaan hemmoittelematta sitä, tämä on _sine qua_... Niin, hanhestahan minun oli kerrottava. No, minä käännyn tuohon hölmöön päin ja vastaan hänelle: »Minä tässä ajattelen, mitä hanhi ajattelee.» Hän katsoo minuun aivan tylsästi: »Mitä sitten», sanoo, »hanhi ajattelee?» — »Näetkö», sanon, »tuossa seisovat rattaat, joissa on kauroja. Säkistä tippuu kauroja, ja hanhi on kurottanut kaulansa aivan pyörän alle ja nokkii jyviä — näetkö?» — »Sen minä hyvinkin näen», sanoo. »No niin», sanon, »jos noita rattaita nyt hitusen siirtää eteenpäin, — niin leikkaako pyörä hanhen kaulan poikki vai eikö?» — »Välttämättömästi, sanoo, leikkaa», ja myhäilee jo suu levällään, ihan hänen mielensä suli. »No, mennäänpä», sanon, »nuori mies, yritetäänpä». — »Yritetään», sanoo. Eikä meidän tarvinnut kauan hommata: hän asettui huomaamatta suitsien luo, minä taasen sivulle ohjatakseni hanhen kulkusuuntaa. Talonpoika ei sillä hetkellä pitänyt varaansa, puheli jonkun kanssa, niin että minun ei ensinkään tarvinnutkaan ohjata: hanhi kurotti omia aikojaan kaulansa kauroja tavoitellessaan rattaitten alle, aivan pyörän alle. Minä iskin silmää nuorukaiselle, hän nykäisi ja — rits-rats, pyörä katkaisi hanhen kaulan kahtia! Pitikin käydä niin, että samassa silmänräpäyksessä kaikki talonpojat näkivät meidät ja alkoivat kaikki yhdessä puhua porista: »Sinä teit sen tahallasi!» — »En, en tahallani.» — »Eipäs, tahallasi!» No, puhua pälpättävät: »Rauhantuomarin luo!» Veivät minutkin: »Sinäkin», sanovat, »olit siinä, sinä avustit, sinut tuntee koko kauppatori!» Minut tosiaankin jostakin syystä tuntee koko kauppatori, — lisäsi Kolja itserakkaasti. — Me menimme kaikki rauhantuomarin luo, tuovat sinne hanhenkin. Katson, nuori mies hätääntyi ja alkoi parkua, parkuu todella kuin akka. Mutta karjakauppias huutaa: »Tuolla tavoin voi niitä, hanhia, litistää kuoliaaksi miten paljon hyvänsä!» No, tietysti oli todistajia. Rauhantuomari julisti heti paikalla päätöksen: hanhesta oli annettava karjakauppiaalle rupla, mutta hanhen ottakoon nuori mies itselleen. Ja varokoon vastedes koskaan tekemästä semmoisia temppuja. Mutta nuori mies itkeä poraa edelleen niinkuin ämmä: »En se ollut minä», sanoo, »hän se minua yllytti», — ja hän osoittelee minua. Minä vastaan täysin kylmäverisesti, että minä en ollenkaan ole opettanut, vaan että minä olen ainoastaan lausunut julki perusajatuksen ja puhunut vain suunnitelman muodossa. Rauhantuomari Nefedov naurahti ja suuttui samassa itseensä siitä, että oli naurahtanut. »Minä teistä», sanoo minulle, »annan kohta teidän esimiehillenne sellaisen maininnan, että ette vastedes antautuisi tämmöisiin suunnitelmiin, sen sijaan että teidän olisi istuttava kirjojenne ääressä ja luettava läksyjänne.» Minun esimiehilleni hän ei mitään ilmoitusta tehnyt, se oli pilapuhetta, mutta tieto todella levisi ja tuli opettajien korviin: pitkäthän täällä on korvat! Varsinkin klassikko Kolbasnikov oli tuimana, mutta Dardanelov puolusti taaskin. Ja Kolbasnikov on nyt meille kaikille äkäinen niinkuin viheriäinen aasi. Olet kai kuullut, Iljuša, että hän on mennyt naimisiin, sai Mihailovilta myötäjäisiä tuhat ruplaa, mutta morsian on ensimmäisen luokan suunsoittaja kaikkein pahinta lajia. Kolmasluokkalaiset sepittivät heti epigrammin:

Kolmasluokkalaiset kumman kuulla sai: Kolbasnikov likanaama nai.

No, sen jatkokin on hyvin lystikästä, minä tuon sen sinulle myöhemmin. Minä en sano Dardanelovista mitään: hän on mies, jolla on tietoja, ehdottomasti hyvät tiedot. Semmoisia minä kunnioitan, en ensinkään sen tähden, että hän puolusti minua...

— Kuitenkin sinä pistit hänet pussiin siinä, kuka on perustanut Troijan! — huomautti äkkiä Smurov, joka tällä hetkellä oli kerrassaan ylpeä Krasotkinista. Kertomus hanhesta oli häntä hyvin suuresti miellyttänyt.

— Ihanko todella pistitte pussiin? — puuttui alikapteeni mielistelevästi puheeseen. Siitäkö, kuka on perustanut Troijan? Me olemme jo kuulleet, että panitte pussiin. Iljušetška kertoi minulle jo silloin...

— Hän tietää kaikki, isä, tietää paremmin kuin kaikki muut! — yhtyi Iljušetškakin puheeseen. — Hän vain on olevinaan tuommoinen, mutta hän on koulumme paras oppilas kaikissa aineissa...

Iljuša katseli Koljaa rajattoman onnellisena.

— No, tuo juttu Troijasta on roskaa, jonninjoutavaa. Minä pidän itsekin tätä kysymystä tyhjänpäiväisenä, — lausui Kolja ylpeillen vaatimattomuudellaan. Hän oli jo ennättänyt saada täydelleen kiinni oikeasta äänilajista, vaikka muuten olikin jonkin verran levoton: hän tunsi olevansa hyvin innoissaan ja esimerkiksi kertoneensa hanhesta kovin hartaasti, kun taas Aljoša oli koko kertomuksen ajan ollut vaiti ja ollut vakava, ja niinpä alkoi itserakkaan pojan sydäntä vähitellen jäytää ajatus, »eikö hän kenties vaikenekin sen tähden, että halveksii minua luullen minun hakevan hänen kiitostaan? Siinä tapauksessa, jos hän uskaltaa ajatella sitä, niin minä...»

— Minä pidän tätä kysymystä ehdottomasti tyhjänpäiväisenä, — tokaisi hän vielä kerran ylpeästi.

— Minäpä tiedän, kuka perusti Troijan, — sanoi äkkiä aivan odottamatta eräs poika, joka ei tähän asti ollut puhunut juuri mitään, vaitelias ja nähtävästi ujo, mutta hyvin hauskannäköinen yksitoistavuotias Kartašov. Hän istui aivan oven luona. Kolja katsahti häneen ihmetellen ja arvokkaasti. Seikka oli semmoinen, että kysymyksestä: »Kuka oikeastaan on perustanut Troijan?» oli kaikilla luokilla tullut salaisuus, jonka selvillesaamiseksi piti lukea Smaragdovia. Smaragdovia taas ei ollut kenelläkään muulla kuin Koljalla. Mutta poika Kartašov oli kerran salaa, kun Kolja oli kääntynyt poispäin, kiireesti avannut hänen kirjojensa joukossa olevan Smaragdovin ja sattunut heti löytämään sen paikan, jossa puhuttiin Troijan perustajista. Tämä oli tapahtunut jo jokseenkin kauan sitten, mutta hän oli kaiken aikaa ujostellut eikä uskaltanut ilmoittaa julkisesti, että hänkin tiesi, kuka Troijan oli perustanut, sillä hän pelkäsi, että mahdollisesti syntyisi jotakin selkkausta ja että Kolja voisi jotenkin häntä nolata. Mutta nyt hän jostakin syystä ei jaksanut hillitä itseään, vaan sanoi. Kauan olikin hänen mielensä tehnyt sanoa.

— No, kuka sen sitten perusti? — kääntyi Kolja hänen puoleensa kopeasti ja yliolkaisesti, arvaten jo kasvoista, että toinen tosiaankin tietää, ja tietysti valmiina heti kohtaamaan kaikki seuraukset. Yleisessä mielentilassa esiintyi heti sitä, mitä nimitetään epäsoinnuksi.

— Troijan perustivat Teukros, Dardanos, Ilios ja Tros, — lasketteli poika yhtä päätä ja sävähti silmänräpäyksessä aivan punaiseksi, niin punaiseksi, että tuli sääli häntä katsellessa. Mutta kaikkien poikien katseet olivat kiintyneet häneen, he katselivat häntä kokonaisen minuutin, ja sitten kaikki nämä katseet yhtäkkiä kääntyivät Koljaan. Tämä mittaili edelleen halveksivan kylmästi katseillaan röyhkeätä poikaa.

— Se on: miten he perustivat? — suvaitsi hän viimein lausua. — Ja mitä yleensä merkitsee kaupungin tai valtakunnan perustaminen? Mitä: he tulivat ja asettivat tiilikiven joka mies?

Syntyi naurun remakka. Syyllisen pojan punastus muuttui entistä heleämmäksi. Hän oli vaiti, hän oli valmis itkemään. Kolja piti häntä tässä tilassa vielä noin minuutin.

— Puhuakseen tuollaisista historiallisista tapahtumista kuin kansakunnan perustaminen täytyy puhujan ennen kaikkea ymmärtää, mitä se merkitsee, — sanoi hän opetukseksi toiselle ankarasti ja painokkaasti. — Minä muuten en anna kaikille noille ämmien loruille arvoa enkä yleensäkään pidä yleistä historiaa erikoisesti arvossa, — lisäsi hän äkkiä huolettomasti kääntyen jo kaikkien puoleen yleisesti.

— Niinkö yleistä historiaa? — tiedusti alikapteeni aivan kuin yhtäkkiä pelästyen.

— Niin, yleistä historiaa. Siinä opitaan sarja inhimillisiä tyhmyyksiä eikä mitään muuta. Minä kunnioitan vain matematiikkaa ja luonnontieteitä, — suurenteli Kolja ja vilkaisi sivumennen Aljošaan: vain tämän mielipidettä hän täällä pelkäsi. Mutta Aljoša oli yhä edelleen vaiti ja vakavan näköinen. Jos Aljoša olisi nyt jotakin sanonut, niin asia olisi siihen loppunut, mutta Aljoša oli vaiti ja »hänen vaitiolonsa saattaa olla halveksivaa» ja siksi Kolja ärtyi nyt kokonaan.

— Taas ovat meillä nuo klassilliset kielet: ne ovat hullutusta eivätkä mitään muuta... Te taidatte taaskin olla toista mieltä kuin minä, Karamazov?

— Olen toista mieltä, — hymyili Aljoša hillitysti.

— Klassilliset kielet, jos tahdotte kuulla koko minun mielipiteeni niistä, — ovat poliisitoimenpide, vain sitä varten ne on otettu ohjelmaan, — puhui Kolja alkaen äkkiä taas yhä enemmän läähättää, — ne on otettu ohjelmaan siksi, että ovat ikäviä, ja siksi, että tylsistyttävät kykyjä. Oli ikävä ja mietittiin, miten voitaisiin saada aikaan vielä enemmän ikävää. Oli typerää ja mietittiin, miten saataisiin syntymään vielä typerämpää. Niin keksittiin klassilliset kielet. Tämä on täydelleen minun mielipiteeni niistä, ja toivoakseni en koskaan muuta sitä, — lopetti Kolja jyrkästi. Hänen kumpaankin poskeensa ilmestyi punainen täplä.

— Se on totta, — kannatti häntä yhtäkkiä heleällä ja vakuutetulla äänellä Smurov, joka oli uutterasti kuunnellut.

— Itse hän on kuitenkin paras latinassa! — huudahti äkkiä joukosta eräs poika.

— Niin, isä, hän puhuu noin, mutta hän on paras latinassa luokallaan, — sanoi myös Iljuša.

— Mikäpä siinä? — katsoi Kolja tarpeelliseksi puolustautua, vaikka kehuminen oli hänelle hyvin mieleen. — Latinaa minä pänttään päähäni, koska se on tarpeellista, sillä minä olen luvannut äidilleni käydä koulun loppuun, ja minun mielestäni se, mihin on ryhtynyt, on tehtävä hyvin, mutta sydämessäni minä syvästi halveksin klassillisuutta ja kaikkea tuota iljetystä... Ettekö ole samaa mieltä, Karamazov?

— Miksi »iljetystä»? — naurahti taas Aljoša.

— Mutta hyväinen aika, klassikothan on käännetty kaikille kielille, ei siis klassikkoihin tutustumista varten ole katsottu latinaa tarpeelliseksi, vaan yksinomaan poliisitoimenpiteinä ja kykyjen tylsistyttämiseksi. Kuinka se siis ei olisi iljetystä?

— Kuka on teille opettanut tämän kaiken? — huudahti viimein Aljoša ihmeissään.

— Ensiksikin minä pystyn itsekin ymmärtämään kenenkään opettamatta ja toiseksi tietäkää, että juuri sitä, mitä minä teille nyt puhuin muille kielille käännetyistä klassikoista, on kolmannelle luokalle julkisesti puhunut itse opettaja Kolbasnikov...

— Tohtori tuli! — huudahti yhtäkkiä Ninotška, joka koko ajan oli ollut vaiti.

Talon portille olivat todellakin ajaneet rouva Hohlakovin omistamat vaunut. Alikapteeni, joka koko aamun oli odottanut tohtoria, syöksyi päistikkaa portille ottamaan tätä vastaan. »Äiti-kulta» järjesteli hamettaan ja koetti olla arvokkaan näköinen. Aljoša meni Iljušan luo ja alkoi asetella hänen tyynyään. Ninotška seurasi nojatuolistaan levottomana Aljošan toimia tämän laitellessa vuodetta kuntoon. Pojat alkoivat kiireesti hyvästellä, muutamat heistä lupasivat pistäytyä illalla. Kolja huusi Perezvonia, ja tämä hyppäsi pois vuoteesta.

— Minä en mene, en mene! — lausui Kolja kiireissään Iljušalle, — minä odotan eteisessä ja tulen takaisin, kun tohtori lähtee, tulen Perezvonin kanssa.

Mutta lääkäri astui jo sisälle — arvokasryhtinen mies, jolla oli yllään karhunnahkainen turkki; hänellä oli pitkä, tumma poskiparta ja sileäksi ajettu leuka. Astuttuaan kynnyksen yli hän äkkiä pysähtyi aivan kuin ällistyen: hänestä näytti varmaankin, että hän oli joutunut väärään paikkaan. »Mitä tämä on? Missä minä olen?» mutisi hän riisumatta yltään turkkia ja ottamatta päästään merikarhunnahkaista lakkiaan, jonka lippa oli niinikään merikarhunnahasta. Suuri ihmisjoukko, huoneen köyhyys, nurkkaan nuoralle ripustetut alusvaatteet panivat hänet ymmälle. Alikapteeni kumarsi hänen edessään melkein maahan asti.

— Te olette täällä, täällä, — mutisi hän matelevasti, — te olette täällä, minun luonani, teidän oli määrä minun luokseni...

— Sne-gi-rev? — lausui tohtori arvokkaasti ja kovalla äänellä. — Oletteko te herra Snegirev?

— Minä se olen.

— Ahaa!

Tohtori silmäsi vielä kerran inhoten ympärilleen ja heitti yltään turkin. Kaikkien silmiin välähti arvokas ritarimerkki hänen kaulassaan. Alikapteeni sieppasi lennosta turkin, ja tohtori otti päästään lakin.

— Entä missä on potilas? — kysyi hän kuuluvasti ja vaativasti.

6.

Varhainen kehitys

— Mitä arvelette, mitähän tämä tohtori hänelle sanoo? — alkoi Kolja kiireesti puhua. — Mutta kuinka epämiellyttävä naama hänellä onkaan eikö totta? Minä en voi sietää lääketiedettä!

— Iljuša kuolee. Minusta se näyttää jo varmalta, — vastasi Aljoša surullisesti.

— Veijarit! Lääketiede on petkutusta! Mutta minä olen sentään iloinen, kun tutustuin teihin, Karamazov. Jo kauan olen halunnut teihin tutustua. Ikävä vain, että kohtasimme toisemme näin surullisissa oloissa...

Koljan teki kovin mieli sanoa jotakin vielä tulisemmin, vielä avomielisemmin, mutta oli kuin jokin olisi ottanut vastaan. Aljoša huomasi sen, hymyili ja puristi hänen kättään.

— Olen jo kauan sitten oppinut kunnioittamaan teitä harvinaisena olentona, — mutisi taas Kolja sekaantuen yhä puheessaan. — Minä olen kuullut, että te olette mystikko ja olette ollut luostarissa. Minä tiedän, että te olette mystikko, mutta... se ei saanut minua pysähtymään. Kosketus todellisuuden kanssa parantaa teidät... Sellaisille luonteille kuin te ei tavallisesti käy toisin.

— Mitä te nimitätte mystikoksi? Mistä parantaa? — kysyi Aljoša hieman ihmetellen.

— No, siinä on Jumala ja sen semmoista.

— Kuinka, ettekö te sitten usko Jumalaan?

— Päinvastoin, minulla ei ole mitään Jumalaa vastaan. Tietysti Jumala on vain otaksuma... mutta... minä tunnustan, että Hän on tarpeen, järjestyksen vuoksi... maailman järjestyksen vuoksi ja niin edespäin... ja jos Häntä ei olisi, niin Hänet pitäisi keksiä, — lisäsi Kolja alkaen punastua. Hän alkoi äkkiä kuvitella, että Aljoša nyt heti luulee hänen tahtovan loistaa tiedoillaan ja osoittaa, että hän on »suuri». »Mutta minä en ollenkaan tahdo loistaa hänen edessään tiedoillani», ajatteli Kolja paheksuen. Ja häntä alkoi yhtäkkiä hirveästi harmittaa.

— Minä tunnustan, että minusta on sietämätöntä sekaantua kaikkiin näihin kiistoihin, — tokaisi hän, — voihan Jumalaan uskomattakin rakastaa ihmiskuntaa, vai mitä arvelette? Voltaire ei uskonut Jumalaan, mutta rakastihan hän ihmiskuntaa? (»Taas, taas!» ajatteli hän itsekseen.)

— Voltaire ei uskonut Jumalaan, mutta luullakseni hän vähän, sangen vähän myös rakasti ihmiskuntaa, — lausui Aljoša hiljaa, hillitysti ja aivan luonnollisesti, niinkuin keskustelisi ikäisensä tai jo vanhemmankin ihmisen kanssa. Koljaa hämmästytti nimenomaan tuo Aljošan jonkinmoinen epävarmuus siitä, mitä hän ajatteli Voltairesta, samoin kuin sekin, että hän ikäänkuin antoi juuri hänen, pikku Koljan, ratkaistavaksi tämän kysymyksen.

— Oletteko te sitten lukenut Voltairea? — sanoi Aljoša lopuksi.

— En, eipä silti, että olisin lukenut... Olen muuten lukenut _Candiden_ venäläisenä käännöksenä... se on vanha, kömpelö käännös, naurettava... (»Taas, taas!»)

— Ja ymmärsittekö?

— Oi, kyllä, kaikki... se on... miksi te luulette, että en olisi ymmärtänyt? Siellä on tietysti paljon rivouksia... Minä tietysti pystyn ymmärtämään, että se on filosofinen romaani ja kirjoitettu aatteen esittämiseksi... — sekaantui Kolja jo kokonaan. — Minä olen sosialisti, Karamazov, minä olen parantumaton sosialisti, — sanoa paukautti hän yhtäkkiä hyötähyviään.

— Sosialisti? — alkoi Aljoša nauraa. — Milloin te olette siihen ennättänyt? Tehän olette luullakseni vasta kolmetoistavuotias?

Koljan sydäntä kouristi.