Part 21

— Oikeastaan neljätoista, kahden viikon kuluttua täytän neljätoista, sangen pian. Tunnustan teille etukäteen erään heikkouteni, Karamazov, teen sen näin meidän kesken tuttavuuden alkajaisiksi, jotta heti näkisitte koko minun luontoni: minä vihaan sitä, että minulta kysytään ikääni, enemmänkin kuin vihaan... ja lopulta... minusta esimerkiksi panetellaan, että minä viime viikolla leikin rosvosilla valmistavan luokan oppilaitten kanssa. Se, että minä leikin, — se on totta, mutta että minä leikin itseni takia, tuottaakseni itselleni huvia, se on ehdottomasti panettelua. Minulla on syytä luulla, että tämä on tullut teidän korviinne, mutta minä en leikkinyt itseni takia, vaan lapsukaisten tähden, koska he eivät kyenneet ilman minua mitään keksimään. Meillä ollaan aina valmiita päästämään liikkeelle roskapuheita. Tämä on juorujen kaupunki, vakuutan sen teille.

— Vaikkapa olisittekin leikkinyt omaksi huviksenne, niin mitäpä siitä?

— Itseni takia muka... Ettehän te rupea leikkimään hevosta?

— Mutta ajatelkaapa näin, — hymyili Aljoša. — Esimerkiksi teatteriin menevät aikuiset, mutta teatterissa esitetään myös kaikenlaisten sankarien seikkailuja, toisinaan myös rosvojen toimia ja sotaa, — eikö sitten tämä ole samaa, tietysti omalla tavallaan? Mutta nuorten miesten sotasilla-olo taantumuksellisena aikana tai rosvoleikit, — nehän ovat niinikään syntymässä olevaa taidetta, kasvavaa taiteen tarvetta nuoressa sielussa, ja nämä leikit sepitetään toisinaan luontevammin kuin teatterinäytännöt, ero on vain siinä, että teatteriin mennään katsomaan näyttelijöitä, mutta tässä on nuoriso itse näyttelemässä. Mutta tämä on vain luonnollista.

— Niinkö ajattelette? Sekö on vakaumuksenne? — kysyi Kolja katsoen häneen tarkasti. — Tiedättekö, te lausuitte varsin kiinnostavan ajatuksen; minä rupean nyt kotiin tultuani askarruttamaan aivojani tällä. Tunnustan odottaneenikin, että teiltä voi yhtä ja toista oppia. Minä olen tullut oppimaan teiltä, Karamazov, — lopetti Kolja vakuuttavalla ja vilpittömällä äänellä.

— Ja minä teiltä, — hymyili Aljoša puristaen hänen kättään.

Kolja oli hyvin tyytyväinen Aljošaan. Häneen teki syvän vaikutuksen se, että hän oli aivan yhdenvertainen hänen kanssaan ja että Aljoša puhuu hänelle aivan niinkuin »isoille».

— Minä näytän teille kohta erään tempun, Karamazov, sekin on eräänlaatuinen teatterinäytäntö, — alkoi hän nauraa hermostuneesti, — sitä varten minä tulinkin.

— Mennään ensin vasemmalle isäntäväen puolelle, sinne jättävät kaikki teikäläiset päällystakkinsa, koska huoneessa on ahdasta ja kuumaa.

— Oi, minähän tulen vain tuokioksi, menen ja istun päällystakki ylläni. Perezvon jää tänne eteiseen ja kuolee: »_Ici_, Perezvon, _couche_, kuole!» — näettekö, se kuoli. Minä menen ensin sisälle, katselen, millaista siellä on, ja sitten, kun se on tarpeellista, minä vihellän: »_Ici_, Perezvon!» — ja saatte nähdä, se kiitää heti sisälle niinkuin hurja. Smurovin täytyy vain muistaa avata sillä hetkellä ovi. Kyllä minä järjestän kaikki, ja te saatte nähdä tempun...

5.

Iljušan vuoteen ääressä

Meille jo tutussa huoneessa, jossa asui meille tunnetun virasta eronneen alikapteeni Snegirevin perhe, oli tällä hetkellä sekä tukahduttavaa että ahdasta, koska sinne oli kerääntynyt paljon väkeä. Muutamia poikia istui tällä kertaa Iljušan luona, ja vaikka he kaikki olivat valmiit samoin kuin Smurov kieltämään sen, että heidät oli saanut tekemään sovinnon Iljušan kanssa ja johtanut tänne Aljoša, niin asian laita kuitenkin oli niin. Koko hänen taitonsa tässä tapauksessa oli siinä, että hän johti heidät Iljušan kanssa yhteen, toisen toisensa jälkeen, ilman »vasikkamaisia hellyyksiä», aivan kuin olisi tehnyt sen sattumalta eikä tahallaan. Iljušalle tämä tuotti ääretöntä helpotusta hänen kärsimyksissään. Nähdessään kaikkien näiden poikien, entisten vihamiestensä, melkein hellän ystävyyden ja osanoton hän oli hyvin liikutettu. Vain Krasotkin puuttui joukosta, ja se ahdisti hirveästi hänen sydäntään. Jos Iljušetškan katkerissa muistoissa oli jotakin muita katkerampaa, niin se oli juuri tuo Krasotkinia koskeva välikohtaus, kun hän tätä entistä ainoata ystäväänsä ja puolustajaansa vastaan silloin hyökkäsi veitsi kädessä. Näin ajatteli myös älykäs poika Smurov (joka ensimmäisenä oli tullut sopimaan Iljušan kanssa). Mutta itse Krasotkin, jolle Smurov oli kautta rantain ilmoittanut, että Aljoša tahtoo tulla hänen luokseen »erään asian takia», oli heti keskeyttänyt ja katkaissut lähentymisen ja antanut Smurovin tehtäväksi heti ilmoittaa »Karamazoville», että hän tietää itse, miten on meneteltävä, että hän ei kaipaa kenenkään neuvoja ja että jos hän menee sairaan luo, niin hän itse tietää aikansa, sillä hänellä on »omat tarkoitusperänsä». Tämä oli tapahtunut jo kaksi viikkoa ennen tätä sunnuntaita. Tästäpä syystä Aljoša ei ollutkaan mennyt hänen luokseen, kuten oli aikonut. Muuten hän oli kyllä, vaikka odottikin, kuitenkin lähettänyt Smurovin Krasotkinin luo vielä kerran ja toisenkin. Mutta molemmilla näillä kerroilla oli Krasotkin antanut mitä jyrkimmän ja päättävimmän kieltävän vastauksen ja ilmoittanut Aljošalle, että jos tämä itse tulee häntä hakemaan, niin silloin hän ei koskaan lähde Iljušan luo, ja pyysi, että häntä ei enää vaivattaisi. Aivan tähän viimeiseen päivään saakka ei Smurov itsekään ollut tietänyt, että Kolja oli päättänyt mennä Iljušan luo tänä aamuna, ja vasta edellisenä iltana oli Kolja erotessaan Smurovista äkkiä jyrkästi ilmoittanut hänelle, että hän odottaisi Koljaa seuraavana aamuna kotonaan, koska Kolja lähtee hänen kanssaan Snegireville, mutta Smurov ei saa kuitenkaan ilmoittaa kenellekään hänen tulostaan, koska hän tahtoo tulla kuin sattumalta. Smurov totteli. Se haave taas, että hän tuo kadonneen Žutškan, oli herättänyt Smurovin mielessä vain muutamien Krasotkinin kerran sivumennen lausumien sanojen johdosta, että »aaseja ovat he kaikki, kun eivät kykene etsimään käsiinsä koiraa, jos se vain on elossa». Mutta kun Smurov jonkin aikaa odotettuaan kerran arasti vihjaisi Krasotkinille, mitä hän oli ajatellut koirasta, niin tämä yhtäkkiä vihastui hirveästi: »Mikä aasi minä olen, jotta etsisin vieraita koiria ympäri kaupungin, kun minulla on oma Perezvonini? Ja voiko uneksiakaan, että koira, joka on niellyt nuppineulan, olisi jäänyt henkiin! Vasikkamaista hellätunteisuutta tuo kaikki, eikä mitään muuta!»

Tällä välin ei Iljuša enää kahden viikon aikana ollut juuri ollenkaan päässyt liikkumaan vuoteestaan, joka oli nurkassa jumalankuvien luona. Koulussa hän ei ollut käynyt sen tapahtuman jälkeen, jolloin hän oli kohdannut Aljošan ja puraissut tätä sormeen. Muuten hän oli juuri sinä samana päivänä sairastunutkin, vaikka olikin sitten vielä noin kuukauden ajan kyennyt jotenkuten kävelemään silloin tällöin huoneessa ja eteisessä, kun toisinaan nousi vuoteestaan. Viimein hän menetti kokonaan voimansa, niin ettei voinut liikahtaa ilman isän apua. Isä vapisi ajatellessaan hänen kohtaloaan, lakkasi kokonaan juomastakin, oli miltei mieletön pelosta, että poikansa kuolee, ja usein, varsinkin talutettuaan häntä kainaloista huoneessa ja pantuaan hänet taas takaisin vuoteeseen, — hän äkkiä riensi ulos eteiseen, pimeään nurkkaan, painoi otsansa seinää vastaan ja alkoi itkeä äänekästä, katkeamatonta, nytkähdyttelevää itkua koettaen tukahduttaa äänensä, ettei Iljušetška kuulisi hänen nyyhkytyksiään.

Huoneeseen palattuaan hän tavallisesti alkoi jollakin huvittaa ja viihdyttää rakasta poikaansa, kertoi hänelle satuja ja lystikkäitä juttuja tai jäljitteli kaikenlaisia hullunkurisia ihmisiä, joita oli sattunut näkemään, matkipa eläimiäkin ja niiden hullunkurista ulvontaa ja huutoja. Mutta Iljušaa ei ollenkaan miellyttänyt, että isä venkaili ja kujeili. Vaikka poika koettikin parhaansa mukaan olla osoittamatta, että se oli hänestä epämiellyttävää, niin hän tunsi kuitenkin kipeästi sydämessään, että isä oli yhteiskunnan silmissä häväisty, ja aina, lakkaamatta, hän muisti »pesurievun» ja tuon »kauhean päivän». Ninotška, Iljušetškan kipeäjalkainen, hiljainen ja lempeä sisar, ei myöskään pitänyt isänsä ilvehtimisestä (Varvara Nikolajevna taas oli jo kauan sitten lähtenyt Pietariin opiskelemaan), mutta vähäjärkinen äiti sen sijaan oli hyvin huvitettu ja nauroi sydämensä pohjasta, kun hänen miehensä alkoi jotakin esittää tai tehdä hullunkurisia eleitä. Tällä hänet vain voi saadakin viihtymään, koko muun ajan hän yhtä mittaa laverteli ja itkien vaikerteli, että kaikki olivat hänet nyt unohtaneet, että häntä ei kukaan kunnioita, että häntä loukataan j.n.e. Mutta aivan viime päivinä oli hänkin äkkiä aivan kuin kokonaan muuttunut. Hän alkoi usein katsella nurkkaan Iljušaa ja alkoi olla mietteissään. Hän tuli paljon vaiteliaammaksi, muuttui hiljaiseksi, ja jos pisti itkuksi, niin teki sen hiljaa, ettei kuultaisi. Katkerin mielin ja hämmästellen huomasi alikapteeni hänessä tämän muutoksen. Poikien vierailut eivät alussa miellyttäneet äitiä, vaan suututtivat häntä, mutta myöhemmin alkoivat lasten iloiset huudot ja kertomukset huvittaa häntäkin, ja viimein hän mieltyi niihin siinä määrin, että jos nuo pojat olisivat lakanneet siellä käymästä, niin hänellä olisi ollut hirveän ikävä. Kun lapset kertoivat jotakin tai alkoivat leikkiä, niin hän nauroi ja taputti käsiään. Muutamia hän kutsui luokseen ja suuteli. Smurovista hän piti erityisesti. Mitä taas tulee alikapteeniin, niin Iljušaa ilahduttamaan tulleiden lasten ilmestyminen hänen asuntoonsa täytti jo alusta alkaen hänen sydämensä ilolla ja innostuksella, vieläpä sillä toivolla, että Iljuša nyt lakkaa murehtimasta ja kenties sen johdosta pikemmin paranee. Hän ei epäillyt hetkeäkään, aivan viimeiseen asti, niin paljon kuin hän pelkäsikin Iljušan puolesta, että hänen poikansa yhtäkkiä tulee terveeksi. Hän otti hartain mielin vastaan pienet vieraansa, kulki heidän lähettyvillään, palveli heitä, oli valmis kantamaan heitä selässään, mutta Iljušaa nämä leikit eivät miellyttäneet ja niistä luovuttiin. Isä alkoi ostaa heille makeisia, piparkakkuja, pähkinöitä, laittoi teetä ja voileipiä. On huomautettava, että koko tänä aikana hänellä oli riittävästi rahaa. Silloiset Katerina Ivanovnan lähettämät kaksisataa ruplaa hän oli ottanut vastaan aivan täsmälleen Aljošan ennustusten mukaan. Myöhemmin oli sitten Katerina Ivanovna, saatuaan tarkemmin kuulla heidän oloistaan ja Iljušan sairaudesta, käynyt itse heidän asunnossaan, tutustunut koko perheeseen, vieläpä osannut ihastuttaa vähäjärkisen kapteeninrouvan. Siitä lähtien hän oli ollut runsaskätinen heitä kohtaan, ja itse alikapteeni, jota lamautti kauhu, kun hän ajatteli, että hänen poikansa kuolee, unohti entisen arkuuden kunniastaan ja otti nöyrästi vastaan antimet. Koko tänä aikana oli tohtori Herzenstube Katerina Ivanovnan toimesta käynyt säntillisesti joka toinen päivä sairaan luona, mutta hänen käynneistään ei ollut paljon hyötyä, ja lääkkeitä hän syötti potilaan aivan täyteen. Mutta nytpä tänä päivänä, t.s. sunnuntaiaamuna, odotettiin alikapteenin luo erästä uutta lääkäriä, joka oli tullut Moskovasta ja jota Moskovassa pidettiin kuuluisuutena. Hänet oli Moskovasta tilannut ja kutsunut Katerina Ivanovna kuluja säästämättä, — ei Iljušetškaa varten, vaan erästä toista tarkoitusta varten, josta puhumme edempänä asianmukaisessa paikassa, mutta koska tämä kerran oli tullut, niin Katerina Ivanovna oli pyytänyt häntä käymään myös Iljušetškaa katsomassa, josta alikapteenille oli ennakolta annettu tieto. Kolja Krasotkinin tulosta taas hänellä ei ollut minkäänlaista aavistusta, vaikka hän jo kauan oli toivonut, että vihdoinkin tulisi se poika, jonka muisteleminen tuotti Iljušetškalle niin paljon kärsimyksiä. Sinä hetkenä, jolloin Krasotkin avasi oven ja ilmestyi huoneeseen, olivat kaikki, alikapteeni ja pojat, kerääntyneet sairaan vuoteen viereen ja tarkastelivat juuri tuotua pikkuista koiranpentua, joka oli vasta eilen syntynyt, mutta jonka alikapteeni oli tilannut jo viikko sitten ilahduttaakseen ja viihdyttääkseen Iljušetškaa, tämä kun yhä suri kadonnutta ja tietysti jo kuolluttakin Žutškaa. Mutta vaikka Iljuša, joka jo kolme päivää sitten oli kuullut ja tiesi, että hänelle lahjoitetaan pieni koira, eikä vain tavallinen koira, vaan jalorotuinen (mikä tietysti oli hirveän tärkeä asia) hienotunteisesti osoittikin iloitsevansa lahjasta, niin näkivät sekä isä että pojat selvästi, että uusi koira kenties oli vain entistä voimakkaampana elvyttänyt hänen sydämessään onnettoman, hänen kiduttamansa Žutškan muiston. Koiranpentu makasi ja liikehti hänen vieressään, ja hän silitti surullisesti hymyillen sitä laihalla, valjulla, kuihtuneella kädellään; näkyi kyllä, että koira häntä miellyttikin, mutta... Žutška oli edelleen poissa, tämä ei sittenkään ollut Žutška, mutta jos Žutška ja pentu olisivat olleet siinä yhdessä, silloin onni olisi ollut täydellinen!

— Krasotkin! — huudahti äkkiä eräs pojista, joka ensimmäisenä näki Koljan. Syntyi ilmeistä liikehtimistä, pojat väistyivät ja asettuivat vuoteen molemmille puolille, niin että Iljušetška yhtäkkiä oli näkyvissä. Alikapteeni riensi kiireesti Koljaa vastaan.

— Olkaa hyvä, olkaa hyvä... kallis vieras! — alkoi hän lepertää. — Iljušetška, herra Krasotkin on tullut luoksesi...

Mutta Krasotkin, käteltyään häntä nopeasti, osoitti samassa heti senkin, että hän tavattoman hyvin tunsi sopivan käytöstavan vaatimukset. Hän kääntyi heti ja ennen kaikkea nojatuolissaan istuvan kapteeninrouvan puoleen (joka juuri sillä hetkellä oli hirveän tyytymätön ja valitteli sitä, että pojat seisoivat Iljušan vuoteen edessä ja estivät häntä näkemästä uutta koiraa), ja raapaisi tavattoman kohteliaasti tämän edessä jalallaan, minkä jälkeen hän kääntyi Ninotškan puoleen ja teki tällekin, koska tämä oli naishenkilö, samanlaisen kumarruksen. Tämä kohtelias esiintyminen teki sairaaseen rouvaan tavattoman miellyttävän vaikutuksen.

— Näkee heti, kuka on hyvin kasvatettu nuori mies, — lausui hän kovalla äänellä ja levitti käsiään, — mutta mitä ovatkaan meidän muut vieraamme: ajavat toisen toisensa selässä.

— Kuinka niin, äitikulta, toinen toisensa selässä, mitenkä niin, — lepersi alikapteeni tosin ystävällisesti, mutta kuitenkin hiukan peloissaan »äitikullan» puolesta.

— Niinhän ne ajavat sisälle. Toinen istuutuu eteisessä toisen olkapäille ja ajaa ratsain sisälle kunnolliseen perheeseen. Mikä vieras se semmoinen on?

— Kuka sitten on, äitikulta, sillä tavoin ajanut sisälle, kuka?

— Tuo poikahan ajoi tänään sisälle tuon pojan selässä, ja tuo taas tuon...

Mutta Kolja seisoi jo Iljušan vuoteen luona. Sairas kalpeni silminnähtävästi. Hän kohosi istumaan vuoteessaan ja katseli hyvin kiinteästi Koljaan. Tämä ei ollut nähnyt entistä pikku ystäväänsä kahteen kuukauteen ja pysähtyi yhtäkkiä hänen eteensä aivan hämmästyneenä: hän ei ollut voinut kuvitellakaan, että näkisi niin laihtuneet ja kellastuneet kasvot, niin kuumeesta palavat ja ikäänkuin hirveästi suurentuneet silmät, niin laihat kädet. Surren ja ihmetellen hän katseli, kuinka Iljuša hengitti niin syvään ja tiheään ja kuinka hänen huulensa olivat niin kuivat. Hän astui Iljušan luo, ojensi kätensä ja lausui melkein kokonaan sekaantuneena:

— No, ukko... kuinka voit?

Mutta hänen äänensä katkesi, luontevuutta ei riittänytkään, kasvot vääntyivät äkkiä omituisesti, ja jotakin alkoi väristä hänen huuliensa seuduilla. Iljuša hymyili hänelle surkeasti jaksamatta vielä sanoa sanaakaan. Kolja kohotti äkkiä kätensä ja silitti jostakin syystä kämmenellään Iljušan hiuksia.

— Ei mi-tään! — sammalsi hän hiljaa, — ei oikeastaan rohkaisten toista eikä oikeastaan itsekään tietäen, miksi sanoi niin. Noin minuutin verran he olivat taas vaiti.

— Mikä uusi koiranpentu sinulla on? — kysyi Kolja yhtäkkiä aivan tunteettomalla äänellä.

— Ni-in! — vastasi Iljuša pitkällä kuiskauksella ja läähättäen.

— Musta nenä, on siis äkäinen, kahlekoira, — huomautti Kolja varmasti ja tärkeän näköisenä, aivan kuin kysymys nyt olisi ollut vain koiranpennusta ja sen mustasta nenästä. Mutta pääasia tässä oli, että hän yhä koetti kaikin voimin tukahduttaa tunteensa, ettei alkaisi itkeä niinkuin »pienet», eikä vieläkään tätä tunnettaan voittanut. — Kun se kasvaa isoksi, niin se täytyy panna kahleisiin, kyllä minä tiedän.

— Siitä tulee hyvin iso! — huudahti eräs poika joukosta.

— Tietty se, tämä on semmoista rotua, iso siitä tulee, tuommoinen, vasikan kokoinen, — kuului yhtäkkiä useita ääniä.

— Vasikan kokoinen, oikean vasikan kokoinen, — sanoi alikapteeni rientäen luo. — Minä hankin vartavasten sellaisen, äkäisistä äkäisimmän, ja sen vanhemmat ovat myöskin hyvin isoja ja oikein äkäisiä, kas tämän kokoisia maasta laskien... Istuutukaa, tähän Iljušan vuoteelle, taikka tänne penkille. Terve tuloa, kallis vieras, kauan odotettu vieras... Tulitteko Aleksei Fjodorovitšin kanssa?

Krasotkin istuutui Iljušan vuoteelle jalkopäähän. Vaikka hän matkalla ehkä oli miettinytkin, miten aloittaisi luontevasti keskustelun, niin nyt häneltä oli auttamattomasti hävinnyt sen lanka.

— En... minä olen Perezvonin kanssa... Minulla on nyt sellainen koira, Perezvon. Slaavilainen nimi. Odottaa tuolla... kun vain vihellän, niin se lentää sisälle. Minulla on myös mukanani koira, — kääntyi hän äkkiä Iljušan puoleen, — muistatko, ukko, Žutškan? — kysyä paukautti hän äkkiä.

Iljušetškan kasvot vääristyivät. Hän katsahti kärsivästi Koljaan. Ovella seisova Aljoša rypisti kulmiaan ja nyökkäsi salaa Koljalle, että tämä ei puhuisi Žutškasta, mutta Kolja ei huomannut sitä tai ei ollut huomaavinaan.

— Missä sitten... on Žutška? — kysyi Iljuša katkonaisella äänellä.

— No, veliseni, sinun Žutškasi — fjuu! Žutškasi on mennyt menojaan!

Iljuša vaikeni, mutta katsoi taaskin hyvin kiinteästi Koljaan. Aljoša, jonka katse kohtasi Koljan katseen, iski tälle parhaansa mukaan silmää, mutta Kolja käänsi taaskin katseensa pois eikä ollut tälläkään kertaa huomaavinaan.

— Juoksi jonnekin ja katosi. Kuinka ei olisi kadonnut tietymättömiin sellaisen palan syötyään, — tokaisi Kolja säälimättömästä mutta alkoi jostakin syystä itsekin läähättää. — Minulla on sen sijaan Perezvon... Slaavilainen nimi... Minä toin sinun luoksesi...

— Ei tarvitse! — lausui äkkiä Iljušetška.

— Ei, ei, tarvitsee, sinun pitää välttämättömästi katsoa... Se huvittaa sinua. Minä toin vartavasten... samanlainen pörrökarvainen sekin... Sallitteko, rouva, minun kutsua tänne koirani? — kääntyi hän äkkiä rouva Snegirevin puoleen aivan käsittämättömän mielenkuohun vallassa.

— Ei tarvitse, ei tarvitse! — huudahti Iljuša surullisella ja särkyneellä äänellä. Hänen silmänsä leimusivat soimaavina.

— Jospa te... — sanoi alikapteeni ja kimposi pystyyn seinän vierustalla olevalta arkulta, jolle oli istuutunut, — jospa te... muuhun aikaan... sammalsi hän, mutta Kolja oli hyvin touhuissaan ja kiireissään ja huudahti äkkiä Smuroville: »Smurov, avaa ovi!» ja vihelsi heti tämän avattua oven vihellyspilliinsä. Perezvon syöksähti hurjasti huoneeseen.

— Hyppää, Perezvon, istu! — karjaisi Kolja hypähtäen paikaltaan, ja koira asettui takajaloilleen sekä ojentautui suoraksi Iljušan vuoteen edessä. Tapahtui jotakin, mitä ei kukaan ollut odottanut: Iljuša vavahti ja työntäytyi äkkiä minkä voimia oli eteenpäin, kumartui Perezvonia kohti ja katseli sitä miltei tyrmistyneenä.

— Tämä on... Žutška! — huudahti hän äkkiä kärsimyksestä ja onnesta soinnuttomalla äänellä.

— Mitä sinä sitten luulit? — kirkaisi Krasotkin heleällä, onnellisella äänellä minkä vain jaksoi, kumartui koiraa kohti, otti sen käsiinsä ja nosti Iljušan luo.

— Katso, ukko, näetkö, silmä on kiero ja vasemmassa korvassa rako, juuri ne tunnusmerkit, jotka sinä minulle kerroit. Näitten tunnusmerkkien mukaan minä sen löysinkin! Etsin käsiini silloin heti, kiireen kauppaa. Eihän se ollut kenenkään oma, eihän se ollut kenenkään oma! — selitti hän kääntyen nopeasti alikapteenin, hänen vaimonsa, Aljošan ja sitten taas Iljušan puoleen, — se oleksi Fedotovien takapihalla, oli aivan asettunut sinne, mutta nämä eivät ruokkineet sitä, se on juoksukoira, maalta pois juossut... Minä etsin sen käsiini... Näetkö, ukko, se ei siis niellytkään sinun palastasi. Jos se olisi sen niellyt, niin se tietysti olisi kuollut, ihan varmasti! Ennätti siis sylkäistä sen pois, koska on nyt elossa. Sinä et huomannutkaan, että se sylkäisi pois. Sylkäisi ulos, mutta neula pisti kuitenkin kieleen, siksipä se silloin rupesikin vinkumaan. Juoksi ja vikisi, ja sinä luulit, että se oli niellyt palan kokonaan. Sen täytyi silloin kovasti vikistä, sillä koiralla on hyvin hieno nahka suussa... hienompi kuin ihmisellä, paljon hienompi! — huudahteli Kolja innoissaan, kasvot riemusta hehkuvina ja loistavina.

Iljuša ei voinut puhuakaan. Hän katseli Koljaa suurilla ja omituisesti pullistuneilla silmillään suu auki ja kalmankalpeana. Jos mitään aavistamaton Krasotkin vain olisi tietänyt, miten rasittavasti ja tuhoisasti tämmöinen hetki saattoi vaikuttaa sairaan pojan terveydentilaan, niin hän ei millään ehdolla olisi uskaltanut tehdä sitä kujetta, minkä hän nyt oli tehnyt. Mutta huoneessa olijoista eivät tätä ymmärtäneet luultavasti muut kuin Aljoša. Alikapteeni puolestaan oli aivan kuin muuttunut pikku pojaksi.

— Žutška! Tämä on siis Žutška? — huuteli hän ylen onnellisella äänellä. — Iljutšetška, sehän on Žutška, sehän on Žutška, sinun Žutškasi! — Hän oli vähällä itkeä.

— Ja minä kun en ollenkaan arvannut sitä! — huudahti Smurov surullisesti. — Aika poika on Krasotkin, minä sanoin, että hän löytää Žutškan, ja hän löysikin!

— Löysi kuin löysikin! — huudahti iloisesti vielä joku.

— Aika poika tuo Krasotkin! — kajahti kolmas ääni.

— Aika poika, aika poika! — huusivat kaikki pojat ja alkoivat taputtaa käsiään.

— Odottakaahan, odottakaahan! — koetti Kolja huutaa niin, että hänen äänensä kuuluisi yli muiden. — Minä kerron teille, miten asian laita oli, siinä koko niksi onkin, miten asia oli, eikä missään muussa! Minähän etsin sen käsiini, kuljetin kotiini ja piilotin sen heti, kotiini lukon taakse, enkä näyttänyt kenellekään ihan viimeiseen päivään asti. Vain Smurov sai tietää kaksi viikkoa takaperin, mutta minä sain hänet uskomaan, että se on Perezvon, eikä hän päässyt asian perille, mutta väliajalla minä opetin Žutškalle kaikenlaisia taitoja, katsokaahan, katsokaahan vain, millaisia asioita se osaa! Sitä varten opetinkin, että toisin sen sinun luoksesi, ukko, oppineena ja sujuvana: »Että tässä mukamas, ukko, näet, millainen sinun Žutškasi on nyt!» Mutta eikö teillä ole jotakin lihapalasta, se näyttää teille kohta sellaisen tempun, että lennätte selällenne naurusta, — lihaa, pieni pala, no, eikö teillä todellakaan ole?

Alikapteeni riensi kiireesti eteisen läpi isäntäväen tupaan, jossa hänenkin perheensä ruoka valmistettiin. Kolja taas ei tahtonut hukata kallista aikaa ja huusi hirveän kiireissään Perezvonille: »Kuole!» Koira alkoi äkkiä pyöriä, kävi makaamaan selälleen ja jähmettyi liikkumattomaksi kaikki neljä käpälää pystyssä. Pojat nauroivat, Iljuša katseli hymyillen entistä kärsivää hymyään, mutta kaikkein enimmän miellytti Perezvonin kuoleminen »äitikultaa». Hän alkoi nauraa hohottaa koiralle, näpsytellä sormiaan ja kutsua: — Perezvon, Perezvon!

— Ei se nouse missään tapauksessa, ei missään tapauksessa, — huudahti Kolja voitonriemuisesti ja syystä ylpeänä, — vaikka koko maailma huutaisi, mutta kun minä huudan, niin se hypähtää silmänräpäyksessä: _Ici_, Perezvon!

Koira hyppäsi ylös ja alkoi hypellä ilosta vikisten. Alikapteeni juoksi sisälle tuoden palan keitettyä lihaa.

— Eikö se ole kuuma? — tiedusteli Kolja kiireesti ja toimekkaasti ottaessaan palasen, — ei, ei ole kuuma, koirat eivät pidäkään kuumasta. Katsokaa kaikki, Iljušetška, katso, katso toki, katso, ukko, miksi sinä et katso? Minä toin tänne, mutta hän ei katso!

Uusi temppu oli se, että liikkumattomana seisovan ja kuononsa ojentaneen koiran nenälle pantiin herkullinen lihapala. Koiraparan piti liikkumatta seisoa pala nenällä niin kauan kuin isäntä käski, olla siirtymättä paikaltaan, olla liikahtamatta, vaikka puoli tuntia. Mutta Perezvonia ei seisotettu kauan.