Part 20
— Mikä Nataša minä olen, minä olen Marja, — vastasi kirkuvalla äänellä kaupustelija, joka ei ollut vielä ollenkaan vanha.
— Se on hyvä, että olet Marja, hyvästi.
— Voi sinä koiranleuka, tuskin sinua maasta näkee, mutta suu käy.
— En jouda, en jouda puhumaan kanssasi, kerro ensi sunnuntaina, — sanoi Kolja viittoen käsillään, aivan kuin nainen olisi häntä ahdistanut puheillaan eikä hän tätä.
— Mitä minun olisi kerrottava sinulle sunnuntaina? Itse aloit puhua enkä minä sinulle, ilkimys, — alkoi Marja huutaa, — selkääsi sietäisit, siinä se, olet tunnettu kiusantekijä, senkin mokoma!
Toiset kaupustelijattaret, jotka möivät tavaraa kanninlaudoiltaan Marjan vieressä, alkoivat nauraa, mutta yhtäkkiä hyökkäsi kaupungin puoteja ympäröivästä holvikäytävästä hyötähyviään esille perin suuttunut mies, joka oli kauppa-apulaisen näköinen, mutta ei meikäläisiä, vaan muualta tullut kaupankävijä, yllään pitkäliepeinen sininen viitta, päässä lippalakki; vielä nuori mies, jolla oli tummanruskeat kiharat ja pitkät, kalpeat hieman rokonarpiset kasvot. Hän oli jonkinmoisen typerän kiihtymyksen vallassa ja alkoi heti uhkailla Koljaa nyrkillään.
— Minä tunnen sinut, — huuteli hän vihaisesti, — minä tunnen sinut!
Kolja katsoi kiinteästi häneen. Hän ei voinut mitenkään muistaa, milloin hän olisi ollut jollakin tavoin tekemisissä tämän miehen kanssa. Mutta vähänkö hänellä oli ollut yhteenottoja kaduilla, mahdotonta oli muistaakin kaikkia.
— Tunnet? — kysyi hän mieheltä ivallisesti.
— Minä tunnen sinut! Minä tunnen sinut! — vatkutti mies kuin mikäkin hölmö.
— Se onkin parempi sinulle. No, minulla ei ole aikaa hyvästi!
— Mitä sinä härnäilet? — huusi mies. — Taasko sinä härnäilet? Minä tunnen sinut! Taasko sinä härnäät?
— Se ei, veliseni, nyt ole sinun asiasi, että minä härnään, — lausui Kolja pysähtyen ja katsellen häntä edelleen.
— Kuinka niin, ettei minun?
— Niin, ei sinun.
— Kenen sitten? Kenen sitten? No, sano, kenen?
— Se on, veliseni, nyt Trifon Nikititšin asia eikä sinun.
— Minkä Trifon Nikititšin? — kävi mies Koljan kimppuun hölmön lailla ihmetellen, mutta yhtä vimmastuneena kuin ennenkin. Kolja mittaili häntä arvokkaasti katseellaan.
— Oletko käynyt Voznesenjen luona? — kysyi hän mieheltä ankarasti ja varmasti.
— Minkä Voznesenjen luona? Minkätähden? Ei, en ole käynyt, — ällistyi mies hieman.
— Tunnetko Sabanejevin? — jatkoi Kolja vielä ankarammin ja vielä lujemmin.
— Minkä Sabanejevin? En, en tunne.
— No, hitto sitten kanssasi! — tokaisi äkkiä Kolja ja kääntyen jyrkästi oikealle alkoi nopeasti astella eteenpäin aivan kuin hänen mielestään ei olisi kannattanut puhuakaan sellaisen kollon kanssa, joka ei edes tunne Sabanejevia.
— Odotahan, hei! Mitä Sabanejevia sinä tarkoitat? — selvisi mies hölmistyksestään ja kiihtyi taas. — Mitä hän oikein puhui? — kääntyi hän äkkiä kaupustelijattarien puoleen typerän näköisenä.
Eukot alkoivat nauraa.
— Se on nokkela poika, — lausui yksi heistä.
— Mitä, mitä ihmeen Sabanejevia hän tarkoitti? — toisteli mies edelleen hurjasti viittoen oikealla kädellään.
— Eiköhän se ole se Sabanejev, joka palveli Kuzjmitšeilla, niin kai se on, -— arvaili muudan eukko.
Mies tuijotti hurjasti häneen.
— Kuzj-mit-seilla? — alkoi toinen eukko puhua. — Mutta mikä Trifon se on? Tämä on Kuzjma eikä Trifon, mutta nuori herra sanoi Trifon Nikititšiksi, se ei siis ole hän.
— Katsohan, se ei ole Trifon eikä Sabanejev, se on Tšižov, — tarttui äkkiä puheeseen kolmas eukko, joka tähän saakka oli ollut vaiti ja kuunnellut vakavana, — Aleksei Ivanovitš on hänen nimensä. Tšižov, Aleksei Ivanovitš.
— Niin se onkin, että Tšižov, — vakuutti varmasti neljäs eukko.
Tyrmistynyt mies katseli heitä vuoroon kutakin.
— Mutta miksi hän kysyi, minkätähden hän kysyi, hyvät ihmiset? — huudahteli hän nyt jo miltei epätoivoissaan: — »Tunnetko Sabanejevin?» Piru sen tietää, mikä se on tuo Sabanejev.
— Kylläpä olet ymmärtämätön mies, sanotaanhan sinulle, ettei se ole Sabanejev, vaan Tšižov, Aleksei Ivanovitš Tšižov, hän se on! — huudahti hänelle eräs kaupustelijattarista painokkaasti.
— Mikä Tšižov? No, mikä? Sano, jos tiedät.
— Se pitkä, räkänokka, oli kesällä myymässä torilla.
— Mitä kehnoa minuun kuuluu sinun Tšižovisi, hyvät ihmiset, mitä?
— Mistäpä minä tietäisin, mitä kehnoa sinuun kuuluu Tšižov.
— Kuka sinut tietää, mitä sinulla on hänen kanssaan tekemistä, — puuttui puheeseen toinen eukko, — itse tietänet, mitä se sinuun kuuluu, kun kerran olet äänessä. Sinullehan hän puhui, eikä meille, sinä typerä mies. Vai etkö todellakaan tunne?
— Ketä?
— Tšižovia.
— Vieköön piru Tšižovin ja sinut samalla kertaa! Minä pieksän hänet, siinä se! Hän teki minusta pilkkaa.
— Tšižovinko sinä pieksät? Kunhan ei hän sinua! Hölmö olet, siinä kaikki!
— En Tšižovia, en Tšižovia, sinä ilkeä akka, pahus, pojan minä pieksän, siinä se! Antakaa hänet, antakaa hänet tänne, — hän teki pilkkaa minusta!
Eukot nauraa hohottivat. Mutta Kolja asteli jo kaukana kasvoillaan voittajan ilme. Smurov kulki hänen rinnallaan ja kääntyi tuon tuostakin katselemaan taakseen kaukana huutavaa ryhmää. Hänestäkin oli hyvin hauskaa, vaikka hän yhä vielä pelkäsi, että joutuvat Koljan kanssa rettelöihin.
— Mistä Sabanejevista sinä kysyit häneltä? — kysyi hän Koljalta aavistaen, mitä saisi vastaukseksi.
— Mistä minä sen tiedän? Nyt niillä riittää huutamista iltaan asti. Minusta on hauskaa pudistella hölmöjä kaikissa yhteiskuntakerroksissa. Kas tuossakin seisoo tomppeli, tuo talonpoika. Huomaa, sanotaan: »Ei ole mitään tyhmempää kuin tyhmä ranskalainen», mutta kyllä venäläinenkin fysionomia puhuu puolestaan. No, eikö tuon kasvoihin ole kirjoitettu, että hän on hölmö, tuon talonpojan, mitä?
— Anna hänen olla, Kolja, mennään ohi.
— En mitenkään anna olla, olen nyt lähtenyt liikkeelle. Hei! Päivää, mies!
Roteva talonpoika, joka kulki hitaasti ohi ja luultavasti jo oli ryypännyt, mies, jolla oli pyöreät, typerän näköiset kasvot ja jo harmaita karvoja parrassa, nosti päätään, ja katsoi nuoreen herraan.
— No, päivää, jos et tee pilaa, — vastasi hän hitaasti.
— Entäpä jos teen pilaa? — alkoi Kolja nauraa.
— Jos teet pilaa, niin tee, Jumala kanssasi. Eihän se mitä, on lupa. On aina lupa tehdä pilaa.
— Tein kuin teinkin pilaa, veliseni.
— No, Jumala antakoon sinulle anteeksi.
— Mutta annatko sinä anteeksi?
— Annan mielelläni. Mene menojasi.
— Kas vain, taidat ollakin viisas mies.
— Viisaampi sinua, — vastasi mies yllättävästi ja yhtä arvokkaasti kuin ennenkin.
— Tokkohan, — hölmistyi Kolja hieman.
— Kyllä minä olen oikeassa.
— Ehkäpä oletkin.
— Niinpä kyllä, veli.
— Hyvästi mies.
— Hyvästi.
— On erilaisia talonpoikia, — huomautti Kolja Smuroville oltuaan vähän aikaa vaiti. — Mistä minä tiesin, että töksähdän älyniekkaan. Minä olen aina valmis tunnustamaan kansassa olevan järkeä.
Kirkon kello löi kaukana puoli kaksitoista. Pojat lähtivät kulkemaan kiireemmin ja astelivat jäljelläolevan, vielä pitkän matkan alikapteeni Snegirevin asunnolle nopeasti ja juuri mitään puhelematta. Kahdenkymmenen askelen päässä talosta Kolja pysähtyi ja käski Smurovia menemään edeltä ja kutsumaan ulos tänne hänen luokseen Karamazovin.
— Täytyy ennakolta hieman haistella toisiaan, — huomautti hän Smuroville.
— Miksi kutsua ulos, — vastasi Smurov, — tule sisälle muitta mutkitta, he tulevat hirveän iloisiksi. Miksi pitäisi tutustua pakkasessa?
— Minä tiedän kyllä itse, miksi minun on saatava hänet tänne pakkaseen, — tokaisi Kolja itsevaltaisesti (niinkuin hän hirveän mielellään teki noille pienille pojille), ja Smurov juoksi täyttämään määräystä.
4.
Žutška
Kolja nojautui tärkeän näköisenä aitaan ja alkoi odottaa Aljošan tuloa. Niin, hän oli jo kauan halunnut tavata tätä. Hän oli kuullut paljon Aljošasta pojilta, mutta tähän saakka hän aina oli ulospäin tekeytynyt välinpitämättömän näköiseksi, kun hänelle oli puhuttu Aljošasta, olipa hän »arvostellutkin» Aljošaa, kun oli kuullut, mitä tästä hänelle kerrottiin. Mutta mielessään hän kovin, kovin halusi tutustua: kaikissa hänen Aljošasta kuulemissaan kertomuksissa oli jotakin myötätuntoa herättävää ja puoleensa vetävää. Näin ollen oli tämä hetki tärkeä; ensiksikin piti esiintyä edukseen, osoittaa itsenäisyyttä: »Muuten hän luulee, että olen kolmetoistavuotias, ja pitää minua samanlaisena nulikkana kuin näitäkin. Ja mitä ovat hänelle nämä poikanulikat? Minä kysyn häneltä, kun tulen paremmin tutuksi. Huono juttu vain on, että olen niin pienikokoinen. Tuzikov on nuorempi minua, mutta puolta päätä pitempi. Kasvoni muuten ovat älykkään näköiset; minä en ole kaunis, tiedän, että kasvoni ovat iljettävät, mutta ne ovat älykkäät. Pitää myös esiintyä hillitysti, ei antautua heti syleilemään, muuten hän voi luulla... Hyi, miten inhoittavaa, jos hän luulee!...»
Näin kiihdyksissä oli Kolja, mutta kaikin voimin hän koetti tekeytyä hyvin itsenäisen näköiseksi. Etupäässä häntä kiusasi pieni kokonsa, eivät niin paljon »iljettävät» kasvot kuin koko. Hänellä oli kotona, seinässä eräässä nurkassa, jo viime vuodesta asti lyijykynällä piirretty viiva, joka osoitti hänen pituutensa, ja siitä saakka hän oli joka toinen kuukausi jännitetyin mielin käynyt mittaamassa, paljonko hän oli kasvanut lisää. Voi! Hän kasvoi hirveän hitaasti, ja se saattoi hänet toisinaan suorastaan epätoivoon. Hänen kasvonsa taasen eivät ollenkaan olleet »iljettävät», päinvastoin jokseenkin miellyttävät, valkeat, kalpeat, kesakkoiset. Harmaat, pienet, mutta vilkkaat silmät katselivat rohkeasti ja paloivat usein tunteen hehkusta. Poskipäät olivat leveänpuoleiset, huulet pienet eivätkä kovin paksut, mutta hyvin punaiset; nenä oli pieni ja päättävästi pystyssä: »Aivan kippuranenäinen, aivan kippuranenäinen!» mutisi itsekseen Kolja katsoessaan kuvastimeen ja poistui aina sen luota tyytymättömänä. »Ja tokkohan kasvot ovat älykkäätkään?» ajatteli hän toisinaan epäillen tätäkin. Muuten ei pidä luulla, että huoli kasvoista ja kasvusta kokonaan täytti hänen mielensä. Päinvastoin, niin sydäntä haavoittavia kuin hetket kuvastimen edessä olivatkin, niin hän unohti ne nopeasti ja pitkiksi ajoiksi, »antautuen kokonaan aatteelle ja tosielämälle», kuten hän itse määritteli toimintaansa.
Aljoša saapui pian ja astui nopeasti Koljan luo; jo muutaman askelen päästä Kolja huomasi, että Aljošan kasvot olivat hyvin iloisen näköiset. »Onko hän todellakin niin iloinen siitä, että tapaa minut?» ajatteli Kolja ilomielin. Huomautamme tässä, että Aljoša oli suuresti muuttunut sen jälkeen kuin me hänestä erosimme: hän oli jättänyt pois viitan ja oli nyt puettu hyvin ommeltuun takkiin, hänellä oli pehmeä, pyöreä hattu, ja hiukset olivat lyhyiksi leikatut. Kaikki tämä kaunisti häntä suuressa määrin, ja hän oli oikein hauskan näköinen. Hänen kauniit kasvonsa olivat aina iloiset, mutta tämä iloisuus oli hiljaista ja tyyntä. Koljan hämmästykseksi Aljoša oli tullut ulos hänen luokseen niinkuin oli istunut huoneessa, ilman päällystakkia, näkyi, että hän oli kiirehtinyt. Hän ojensi Koljalle suoraan kätensä.
— Siinähän tekin vihdoin olette, miten olemmekaan kaikki teitä odottaneet!
— On ollut syitä, jotka kohta saatte tietää. Joka tapauksessa on hauska tutustua. Kauan olen odottanut tilaisuutta ja paljon olen kuullut, — mutisi Kolja hieman hengästyneenä.
— Me olisimme muutenkin tutustuneet toisiimme, minä itsekin olen paljon kuullut teistä, mutta nyt, täältä te olette myöhästynyt.
— Sanokaa, miten täällä ovat asiat?
— Iljuša on hyvin huonona, hän kuolee ehdottomasti.
— Mitä puhuttekaan! Myöntäkää, että lääketiede on roskaa, Karamazov, — huudahti Kolja kiihkeästi.
— Iljuša on usein, hyvin usein muistellut teitä, tiedättekö, jopa unessakin, houreissa. Näkyy, että te olette ollut hänelle sangen, sangen rakas aikaisemmin... ennen tuota tapausta... tuota veitsijuttua. Siihen on vielä toinenkin syy... Sanokaa, onko tämä teidän koiranne?
— On. Perezvon.
— Eikö olekaan Žutškaa? — sanoi Aljoša katsoen surullisesti Koljaa silmiin. — Onko se tosiaankin auttamattomasti kadonnut?
— Minä tiedän, että te kaikki tahtoisitte Žutškan, olen kuullut kaikki, — naurahti Kolja arvoituksellisesti. — Kuulkaa, Karamazov, minä selitän teille koko asian, sitä varten minä oikeastaan olen tullutkin, siksi kutsutin teidätkin ulos, että selittäisin teille edeltäkäsin koko asiain kulun, ennenkuin menemme sisälle, — alkoi hän vilkkaasti. — Katsokaahan, Karamazov, keväällä Iljuša tuli valmistavaan luokkaan. No, tietäähän sen, millainen on meidän valmistava luokkamme: poikanulikoita, kakaroita. Iljušaa alettiin heti kiusoitella. Minä olen kahta luokkaa ylempänä ja katselen tietysti kaukaa, syrjästä. Näen, että poika on pieni ja heikko, mutta ei alistu, vieläpä tappelee heidän kanssaan, on ylpeä, silmät palavat. Minä pidän tuollaisista. Mutta he yltyvät yhä pahemmin. Pääasia on, että hänellä silloin oli hyvin huono puku, housut pyrkivät ylöspäin, ja saappaat irvistelivät. He pilkkaavat häntä tästäkin. Nöyryyttävät. Ei, tämmöisestä minä en pidä, ryhdyin häntä puolustamaan ja annoin kyytiä. Minähän pieksän heitä, mutta he jumaloivat minua, tiedättekö te sen, Karamazov? — kehaisi Kolja avomielisesti. — Yleensäkin minä pidän lapsukaisista. Minulla on nytkin niskassani kotona kaksi pienokaista, tänäänkin viivyttivät minua. Näin lakattiin Iljušaa lyömästä ja minä otin hänet suojelukseeni. Huomaan, että hän on ylpeä poika, sanon teille, että hän on ylpeä, mutta loppujen lopuksi hän antautui valtaani kuin orja, täyttää pienimmätkin käskyni, kuuntelee minua kuin Jumalaa, pyrkii minua jäljittelemään. Välitunneilla tulee heti minun luokseni, ja me käyskentelemme yhdessä. Sunnuntaisin niinikään. Meillä kimnaasissa nauretaan, kun vanhempi on tämmöisissä väleissä pienen kanssa, mutta se on ennakkoluulo. Sellainen on minun fantasiani ja sillä hyvä, eikö niin? Minä opetan, kehitän häntä, — sanokaa, miksi minä en saisi häntä kehittää, jos hän miellyttää minua? Olettehan tekin, Karamazov, ruvennut kaikkien näitten mukulain ystäväksi, tahdotte siis vaikuttaa nuoreen polveen, kehittää, olla hyödyksi? Ja minä tunnustan, että tämä luonteenne piirre, josta olen saanut tietää kuulopuheitten mukaan, on kaikkein enimmän herättänyt mielenkiintoani. Mutta palatkaamme asiaan: Huomaan, että pojassa on kehittymässä jonkinmoista tunteellisuutta, hempeämielisyyttä, mutta minä, tiedättekö, olen ihan syntymästäni asti ollut kaikkien vasikkamaisten hellyydenosoitusten jyrkkä vihollinen. Ja lisäksi vielä ristiriitaisuutta: hän on ylpeä, mutta minulle orjamaisen nöyrä, — orjamaisen nöyrä, mutta yhtäkkiä alkavat silmät leimuta eikä hän tahdo olla yhtä mieltä minunkaan kanssani, kiistää, päkisee vastaan. Minä esitin väliin erilaisia ideoita: hän ei oikeastaan ollut ideoita vastaan, mutta huomaan, että hän vain persoonallisesti kapinoi minua vastaan, koska minä otan kylmäverisesti vastaan hänen hellyydenosoituksensa. Ja niinpä minä hillitäkseni häntä muutun sitä kylmäverisemmäksi, kuta hellempi hän on, teen tahallani näin, semmoinen on vakaumukseni. Määränäni oli kouluttaa luonne, tasoittaa, muodostaa ihminen... no, ja sen semmoista... te ymmärrätte tietysti minut puolesta sanasta. Äkkiä huomaan, että hän on päivän, toisen, kolmannen mielenahdistuksen vallassa, suree, mutta ei enää hellyydenosoituksia, vaan jotakin muuta, voimakkaampaa, korkeampaa. Ajattelen: mikä tragedia tämä on? Ahdistelen häntä ja saan tietää merkillisen asian: jollakin tavoin hän oli tutustunut teidän isävainajanne palvelijaan Smerdjakoviin (isänne oli silloin vielä elossa), ja eikös tämä mene ja opeta hänelle, pikku hölmölle, typerää pilaa, se on petomaista pilaa, alhaista pilaa, — ottamaan palan leipää, leivän sisusta, pistämään siihen nuppineulan ja heittämään jollekin pihakoiralle, semmoisille, jotka nälkiintyneinä nielaisevat palan purematta, ja katsomaan, mitä tästä seuraa. Niinpä he mestaroivat kokoon tämmöisen palan ja heittivät sen pörrökarvaiselle Žutškalle, josta nyt on syntynyt sellainen juttu, eräälle pihakoiralle semmoisesta talosta, missä sitä ei ollenkaan ruokittu, ja se haukkui tuulta kaiket päivät. (Pidättekö te tuosta tyhmästä haukunnasta, Karamazov? Minä en voi sitä sietää.) Se hyökkäsi leivän kimppuun, nielaisi ja alkoi vikistä, alkoi pyöriä ja lähti juoksemaan, juoksee ja vikisee ja katosi tietymättömiin, — niin kuvasi minulle Iljuša itse. Hän tunnustaa sen minulle ja itkee itkemistään, syleilee minua, vapisee: »Juoksee ja vikisee, juoksee ja vikisee» — sitä hän vain toistelee, tämä kuva painui hänen mieleensä. No, huomaan, että hänellä on omantunnon tuskat. Otin asian vakavasti. Pääasia on, että mieleni teki läksyttää häntä entisestäkin, niin että minä, tunnustan sen, olin tässä viekas, olin olevinani niin pahastunut, että sellaista paheksumisen tunnetta minussa luultavasti ei ensinkään ollutkaan: »Sinä», sanon, »olet tehnyt alhaisen teon, sinä olet konna, minä en tietenkään toitota sitä kuuluviin, mutta katkaisen toistaiseksi välit kanssasi. Harkitsen tätä asiaa ja annan sinulle tiedon Smurovin kautta (sen saman pojan, joka nyt tuli kanssani ja joka aina on ollut minulle uskollinen): jatkanko edelleen tuttavallisia suhteita kanssasi vai hylkäänkö sinut konnana ainaiseksi.» Tämä hämmästytti häntä kauheasti. Tunnustan, että heti tunsin menetelleeni kenties liian ankarasti, mutta minkäpä sille voi, sellainen oli ajatukseni silloin. Päivää myöhemmin lähetän hänen luokseen Smurovin ja ilmoitan tämän välityksellä, että minä »en puhu» enää hänen kanssaan, meillä näet on tapana sanoa näin, kun kaksi toveria katkaisee välinsä. Salaisuus on siinä, että tahdoin pitää häntä loitolla vain muutamia päiviä ja sitten, nähtyäni hänen katuvan, ojentaa hänelle taas käteni. Se oli vakaa aikomukseni. Mutta mitä luulette: hän kuunteli, mitä Smurovilla oli sanottavaa, ja äkkiä hänen silmänsä alkoivat leimuta: »Sano», huudahti hän, »terveiseni Krasotkinille, että minä tästä lähin heitän kaikille koirille leipäpaloja, joissa on nuppineulat, kaikille, kaikille!» — »Aha», ajattelen, »kurittomuus saa vallan, se täytyy kärventää miehestä pois», ja aloin osoittaa häntä kohtaan täydellistä halveksumista, kohdatessani hänet käännyn joka kerta pois ja hymyilen ivallisesti. Sattuu sitten yhtäkkiä tuo tapaus hänen isälleen, muistatteko, tuo pesuriepu? Ymmärtäkää, että hän täten jo ennakolta oli valmistettu kauheaan kiihtymykseen. Kun pojat näkivät minun jättäneen hänet, niin he kävivät hänen kimppuunsa, ärsyttelevät: »pesuriepu, pesuriepu». Silloin heidän kesken alkoi tappeluja, joista olen hyvin pahoillani, sillä luullakseni häntä silloin kerran hyvin pahoin piestiin. Kerran hän sitten hyökkää kaikkien pihalla olevien kimppuun luokista poistuttaessa, ja minä satun seisomaan kymmenen askelen päässä ja katselen häntä. Enkä muista, vannon sen, että olisin silloin nauranut, päinvastoin minun oli silloin hyvin, hyvin sääli häntä ja hetkisen kuluttua olisin rientänyt häntä puolustamaan. Mutta hänen silmänsä kohtasivat yhtäkkiä minun katseeni: en tiedä, mitä hän luuli näkevänsä, mutta hän tempasi esille kynäveitsen, hyökkäsi kimppuuni ja iski minua lonkkaan, tähän näin, oikean reiden luo. Minä en hievahtanutkaan, minä olen, tunnustan sen, toisinaan urhoollinen, Karamazov, minä vain katsahdin halveksivasti aivan kuin sanoen katseellani: »Etkö tahdo vielä lyödä lisää kaiken ystävyyteni tähden, nyt olen käytettävissäsi.» Mutta hän ei pistänyt toista kertaa, hän ei jaksanut hallita itseään, hän pelästyi itse, heitti pois veitsen, alkoi itkeä ääneensä ja lähti juoksemaan. Minä en tietenkään mennyt kantelemaan ja käskin kaikkia pitämään suunsa kiinni, ettei koulun johtaja saisi tietää, äidillenikin kerroin tästä vasta, kun haava oli parantunut, ja vähäpätöinen koko haava olikin, naarmu vain. Kuulen sitten myöhemmin, että hän on samana päivänä ollut kivisillä ja puraissut teidän sormeanne, — mutta ymmärrättehän, millaisessa tilassa hän oli! No, minkäpä sille voi, minä tein tyhmästi: kun hän sairastui, en mennyt hänen luokseen antaakseni hänelle anteeksi, toisin sanoen sopiakseni, nyt sitä kadun. Mutta minulla oli silloin taas jo erikoiset tarkoitukseni. No, siinä koko juttu... mutta luullakseni tein tyhmästi...
— Ah, kuinka ikävää, — huudahti liikutettuna Aljoša, — että minä en ole tuntenut näitä teidän aikaisempia suhteitanne häneen, muuten olisin itse kauan sitten tullut luoksenne ja pyytänyt teitä lähtemään hänen luokseen yhdessä minun kanssani. Uskotteko, kuumeessa, sairaana hän houraili teistä. Minä en tietänytkään, kuinka rakas te olette hänelle! Ja ettekö, ettekö te todellakaan ole etsinyt käsiinne tuota Žutškaa? Isä ja kaikki pojat ovat etsineet ympäri kaupungin. Uskotteko, hän, tuo sairas, on kyynelsilmin jo kolme kertaa minun kuulteni sanonut isälleen: »Minä olen sentähden sairas, isä, että minä silloin tapoin Žutškan, Jumala on minua rangaissut»: sitä ajatusta ei saa hänestä pois! Ja jos te nyt vain saisitte Žutškan ja näyttäisitte, että se ei ole kuollut, vaan elää, niin luullakseni hän taas elpyisi eloon riemusta. Me kaikki olemme panneet toivomme teihin.
— Sanokaa, mistä syystä toivoitte, että juuri minä sen löytäisin? — kysyi Kolja tavattoman uteliaana. — Miksi luotitte juuri minuun ettekä muihin?
— Kerrottiin jonkinmoista huhua, että te sitä etsitte ja löydettyänne tuotte sen hänelle. Smurov puhui jotakin tuommoista. Pääasia on, että me kaikki koetamme vakuuttaa Žutškan olevan elossa ja se on jossakin nähty. Pojat saivat tuoneeksi hänelle jostakin elävän jäniksen, hän vain katsahti siihen, hymyili hiukan ja pyysi, että se päästettäisiin vapaaksi. Niin me teimmekin. Äsken juuri tuli hänen isänsä kotiin ja toi hänelle isoa rotua olevan koiranpennun, mistä lieneekin hankkinut, luuli sillä lohduttavansa, mutta näyttää kuin olisi vain pahentanut asiaa...
— Sanokaa vielä, Karamazov: mikä on miehiään tuo isä? Minä tunnen hänet, mutta mitä hän on teidän käsityksenne mukaan: narri, ilveilijä?
— Ah, ei, on ihmisiä, jotka tuntevat syvästi, mutta ovat ikäänkuin puserruksen alaisia. Ilveilijänä-olo on heissä jonkinmoista vihamielistä ironiaa niitä kohtaan, joille he eivät uskalla sanoa totuutta vasten silmiä, koska ovat pitkän aikaa tunteneet alentavaa arkuutta heidän edessään. Uskokaa, Krasotkin, että tuommoinen ilveily on toisinaan tavattoman traagillista. Hänelle on kaikki nyt, kaikki maan päällä keskittynyt Iljušaan, ja jos Iljuša kuolee, niin hän joko menettää järkensä surusta tai tekee lopun itsestään. Olen melkein vakuutettu tästä katsoessani häntä nyt!
— Minä ymmärrän teidät, Karamazov, näen, että te tunnette ihmisen, — lisäsi Kolja ymmärtäväisesti.
— Kun minä näin koiran mukananne, niin ajattelin heti, että olette tuonut sen samaisen Žutškan.
— Odottakaa, Karamazov, ehkäpä sen vielä löydämme, mutta tämä — tämä on Perezvon. Minä päästän sen nyt huoneeseen ja onnistun kenties ilahduttamaan Iljušaa enemmän kuin isä koiranpennullaan. Odottakaa, Karamazov, te saatte heti tietää yhtä ja toista. Ah, hyvä Jumala, miksi minä teitä pidätän! — huudahti äkkiä Kolja pikaisesti. — Te olette takkisillanne tämmöisessä pakkasessa, ja minä viivytän teitä, näettekö, näettekö, kuinka itsekäs minä olen! Oi, kaikki me olemme itsekkäitä, Karamazov!
— Älkää olko huolissanne, on tosin kylmä, mutta minä en ole paha vilustumaan. Menkäämme kuitenkin. Mutta mikä onkaan nimenne, tiedän että se on Kolja, mutta miten sitten?
— Nikolai, Nikolai Ivanov Krasotkin, eli kuten virallisesti sanotaan: poika Krasotkin, — sanoi Kolja naurahtaen jollekin, mutta lisäsi äkkiä:
— Minä tietysti vihaan Nikolai-nimeäni.
— Miksi niin?
— Se on triviaalia, virallista...
— Olette kolmentoista vuoden ikäinen? — kysyi Aljoša.