Part 24

Aljoša suuntasi kulkunsa Kirkkotorille, kauppiaanleski Morozovin taloon, Grušenjkan luo. Tämä oli jo aikaisin aamulla lähettänyt hänen luokseen Fenjan tuomaan hartaan pyynnön, että hän pistäytyisi Grušenjkan luona. Kyseltyään Fenjalta Aljoša sai tietää, että rouva oli ollut jonkin suuren ja erikoisen levottomuuden vallassa jo eilisestä lähtien. Koko tuon kahden kuukauden aikana, joka oli kulunut Mitjan vangitsemisesta, Aljoša oli useasti käynyt rouva Morozovin talossa sekä omasta aloitteestaan että Mitjan asioilla. Noin kolmen päivän kuluttua Mitjan vangitsemisesta oli Grušenjka ankarasti sairastunut ja oli nyt ollut lähes viisi viikkoa sairaana. Yhden viikon noista viidestä hän oli maannut tiedottomana. Hänen kasvonsa olivat suuresti muuttuneet, ne olivat laihtuneet ja kellastuneet, vaikka hän oli jo melkein kaksi viikkoa saanut olla ulkosalla. Mutta Aljošan mielestä hänen kasvonsa olivat tulleet tavallaan vielä puoleensavetävämmiksi, ja hänestä oli mieluisaa Grušenjkan luo astuessaan kohdata tämän katse. Siinä katseessa oli ikäänkuin vahvistuneena jotakin lujaa ja järkevää. Se ilmaisi jotakin henkistä murrosta, siinä ilmeni jokin muuttumaton, nöyrä, mutta jalo ja peruuttamaton päättäväisyys. Kulmakarvojen väliin otsaan oli ilmestynyt pieni pystysuora ryppy, joka antoi hänen kauniille kasvoilleen keskitetyn miettiväisyyden leiman, mikä ensi silmäyksellä näytti melkeinpä ankaralta. Entisestä kevytmielisyydestä ei ollut jälkeäkään näkyvissä. Omituista oli Aljošasta myöskin se, että kaikesta onnettomuudesta huolimatta, mikä oli kohdannut naisparkaa, morsianta, jonka sulhanen oli vangittu kauheasta rikoksesta miltei samalla hetkellä, kun hänestä oli tullut tämän morsian, huolimatta senjälkeen seuranneesta sairaudesta ja uhkaavasta oikeuden tuomiosta, joka tuskin oli vältettävissä, Grušenjka ei kuitenkaan ollut menettänyt entistä iloisuuttaan. Hänen ennen ylpeistä silmistään loisti nyt jonkinlainen hiljaisuus, vaikka... vaikka muuten nämä silmät vieläkin toisinaan liekehtivät pahaa ennustavasta, kun hänen sydäntään ahdisti eräs entinen huoli, joka ei ensinkään ollut tukahtunut, vaan vieläpä kasvanutkin. Tämän huolen esine oli yhä sama: Katerina Ivanovna, jota Grušenjka sairastaessaan oli muistellut houreissaankin. Aljoša ymmärsi, että hän oli tälle hirveän mustasukkainen Mitjan tähden, vangin tähden, siitä huolimatta, että Katerina Ivanovna ei ollut kertaakaan käynyt tätä tervehtimässä vankilassa, vaikka olisi voinut tehdä sen milloin hyvänsä. Kaikesta tästä muodostui Aljošalle eräänlainen vaikea tehtävä, sillä Grušenjka uskoi vain hänelle sydämensä salaisuudet ja pyysi alati häneltä neuvoja; hän puolestaan ei toisinaan kyennyt sanomaan Grušenjkalle kerrassaan mitään.

Huolestuneena hän saapui Grušenjkan asuntoon. Tämä oli jo kotona; noin puoli tuntia sitten hän oli palannut Mitjan luota, ja jo siitä nopeasta liikkeestä, jolla Grušenjka hypähti nojatuolista pöydän äärestä häntä vastaan, hän päätti, että tämä oli odottanut häntä hyvin kärsimättömästi. Pöydällä oli levällään kortteja, ja ne oli jaettu niinkuin turakkapeliä varten. Nahkasohvalle toiselle puolelle oli laitettu vuode, ja siinä loikoi puoleksi istuen viitta yllään ja pumpulikankainen yölakki päässä Maksimov, joka ilmeisesti oli sairas ja heikko, vaikka hymyilikin imelästi. Tämä koditon ukko oli silloin, jo kaksi kuukautta sitten, palannut Mokrojesta yhdessä Grušenjkan kanssa ja siitä lähtien jäänytkin hänen luokseen olemaan. Tultuaan silloin Grušenjkan kanssa räntäsateessa hän oli läpimärkä ja pelästyneenä istuutunut sohvaan ja luonut ääneti silmänsä häneen hymyillen arasti, ja rukoilevasti. Grušenjka, joka oli hyvin murheissaan ja jo alkavan kuumeen vallassa ja oli miltei unohtanut hänet ensimmäisen puolen tunnin aikana puuhaillessaan kaikenlaista tulonsa jälkeen, — oli äkkiä luonut häneen kiinteän katseen: Maksimov oli surkeasti ja hämillään silloin nauraa hihittänyt katsoen häntä silmiin. Grušenjka oli kutsunut Fenjan ja käskenyt tätä antamaan Maksimoville ruokaa. Koko sen päivän oli ukko istunut paikallaan melkein liikahtamatta; kun sitten ilta pimeni ja ikkunaluukut pantiin kiinni, oli Fenja kysynyt rouvalta:

— Miten on, rouva, jääkö hän sitten tänne yöksi?

— Niin, laita hänelle vuode sohvalle, oli Grušenjka vastannut.

Tarkemmin kyseltyään oli Grušenjka saanut selville, että Maksimovilla nyt todellakaan ei ollut mitään paikkaa, mihin menisi, ja että »herra Kalganov, hyväntekijäni, ilmoittivat minulle suoraan, etteivät enää huoli minua luokseen, ja lahjoittivat viisi ruplaa». — »No, Jumala kanssasi, jää sitten tänne», päätti Grušenjka suruissaan ja hymähti hänelle osaaottavasti. Ukkoa liikutti hänen hymynsä, ja mies-paran huulet alkoivat väristä hellämielisestä itkusta. Siitä saakka oli sitten kuljeskeleva elätti ollutkin Grušenjkan luona. Tämän sairastaessakaan hän ei ollut lähtenyt talosta. Fenja ja tämän äiti, Grušenjkan keittäjätär, eivät ajaneet häntä pois, vaan syöttivät häntä edelleen ja laittoivat hänelle vuoteen sohvalle. Myöhemmin Grušenjka tottui häneen niin, että tullessaan Mitjan luota (jota hän tuskin tervehdyttyään oli heti alkanut käydä katsomassa) hän suruaan haihduttaakseen istuutui ja alkoi puhella »Maksimuškan» kanssa kaikenlaisista joutavista asioista, ettei vain ajattelisi suruaan. Osoittautui, että ukko osasi toisinaan kertoakin yhtä ja toista, niin että hän lopulta oli suorastaan välttämätön Grušenjkalle. Paitsi Aljošaa, joka ei kuitenkaan käynyt joka päivä ja aina viipyi vain lyhyen ajan, ei Grušenjka ottanut vastaan juuri ketään. Hänen ukkonsa taasen, kauppias, oli tähän aikaan hyvin sairas, »teki lähtöä», kuten kaupungilla sanottiin, ja kuolikin vain viikko sen jälkeen kuin Mitja oli tuomittu. Kolme viikkoa ennen kuolemaansa, tuntien lopun lähenevän, hän vihdoin kutsui luokseen ylös poikansa vaimoineen ja lapsineen ja käski näitä pysymään luonaan. Palvelijoitaan hän tästä hetkestä lähtien kielsi ankarasti ensinkään vastaanottamasta Grušenjkaa, ja jos tämä tulisi, sanomaan hänelle: »Käskee teitä elämään kauan iloisesti ja kokonaan unohtamaan heidät.» Grušenjka lähetti kuitenkin melkein joka päivä tiedustelemaan hänen terveydentilaansa.

— Viimeinkin tulit! — huudahti hän heittäen pois kortit ja tervehtien iloisesti Aljošaa. — Maksimuška jo kovin peloitteli, että sinä kukaties et tulekaan. Ah, kuinka sinua tarvitaan! Istuudu pöydän ääreen; no, saako olla kahvia?

— Ehkäpä, — sanoi Aljoša istuutuen pöydän luo, — olen hyvin nälissäni.

— Siinäpä se; Fenja, Fenja, kahvia! — huudahti Grušenjka. — Se on jo kauan ollut kiehumassa, odottaa sinua, ja tuo piirakoltakin, mutta kuumia. Ei, odotahan, Aljoša, näitten piirakoitten johdosta syntyi tänään myrsky. Minä vein niitä hänelle vankilaan, mutta hän, uskotko, heitti ne minulle takaisin eikä syönyt. Yhden piirakan hän suorastaan paiskasi lattiaan ja polki sitä jaloillaan. Minä sanoin: »Jätän ne vartijalle; jos et syö niitä iltaan mennessä, niin silloin sinua tietysti elättää ilkeämielinen viha!» ja niin lähdin matkaani. Taaskin siis riitaannuimme, uskotko sitä. Joka kerta, kun menen sinne, me riitaannumme.

Grušenjka sanoi tämän kaiken henkeään vetämättä, kiihdyksissä. Maksimov hätääntyi heti, hymyili ja painoi silmänsä alas.

— Mistä te tällä kertaa riitaannuitte? — kysyi Aljoša.

— Minulle aivan odottamattomasta asiasta! Ajattelehan, hän on alkanut olla mustasukkainen »entiselle»: »Miksi, mukamas, sinä ylläpidät häntä? Sinä olet siis alkanut ylläpitää häntä?» On kaiken aikaa mustasukkainen, aina vain mustasukkainen puolestani! Hän on sekä nukkuessaan että syödessään mustasukkainen. Kerran viime viikolla oli jo mustasukkainen Kuzjmallekin.

— Hänhän tiesi, miten ovat »entisen» asiat?

— Siinäpä se onkin. Aivan alusta asti ihan tähän päivään saakka hän on tietänyt, mutta tänään yhtäkkiä nousi ja alkoi torua. Ihan hävettää sanoakin, mitä hän puhui. Senkin hölmö! Rakitka tuli hänen luokseen, kun minä lähdin pois. Kenties Rakitka häntä yllyttää, vai mitä? Mitä luulet? — lisäsi hän hajamielisesti.

— Hän rakastaa sinua, siinäpä se juuri onkin, rakastaa suuresti. Mutta nyt hän on samalla kiihdyksissä.

— Kuinka ei olisi kiihdyksissä, huomenna tuomitaan. Minä menin sanoakseni hänelle sanani huomisen johdosta, sillä minun on, Aljoša, kauheata ajatellakin, mitä huomenna tulee! Sinä sanot, että hän on kiihdyksissä, mutta miten kiihdyksissä olenkaan minä. Ja hän alkaa puhua puolalaisesta! Senkin hölmö! Pian aikaan hän tulee vielä mustasukkaiseksi Maksimuškalle.

— Minun vaimoni on myös hyvin mustasukkainen minun tähteni, — pisti sanasensa väliin Maksimov.

— No, sinun tähtesi, — alkoi Grušenjka tahtomattaan nauraa, — kenelle voisi olla sinun takiasi mustasukkainen?

— Palvelustytöille.

— Ah, ole vaiti, Maksimuška, ei minua nyt naurata, ihan vihaksi pistää. Älä vilkuile piirakkoihin, minä en anna niitä, ne ovat sinulle epäterveelliset, enkä anna myöskään palsamia. Tuonkin kanssa tässä pitää rehkiä; aivan kuin minulla täällä olisi jonkinmoinen vaivaistalo, totta tosiaan, — alkoi hän nauraa.

— Minä en ole teidän hyvien töittenne arvoinen, minä olen mitätön, — lausui itkunsekaisella äänellä Maksimov. — Kohdistaisitte hyväntekeväisyytenne mieluummin niihin, jotka ovat tarpeellisempia kuin minä.

— Oh, jokainen on tarpeellinen, Maksimuška, ja mistä sen tietää, kuka on tarpeellisempi kuin toinen. Kunpa ei tuota puolalaista olisi ollutkaan. Aljoša, hänkin on tänään sairastunut. Olin hänenkin luonaan. Nyt lähetän hänelle aivan tahallani piirakoita, minä en lähettänyt, mutta Mitja syytti minua siitä, että muka lähetän, niinpä nyt uhallakin lähetän, ihan uhalla! Ah, tuossahan on Fenjakin ja tuo kirjeen! No, niin onkin, taas puolalaisilta, taas pyytävät rahaa!

Herra Mussjalovitš oli todellakin lähettänyt sangen pitkän ja tapansa mukaan kaunosanaisen kirjeen, jossa pyysi saada lainaksi kolme ruplaa. Kirjeeseen oli liitetty kuitti, jossa tunnustettiin rahamäärä saaduksi ja sitouduttiin maksamaan se takaisin kolmen kuukauden kuluessa; kuitin alle oli kirjoittanut nimensä myös herra Vrublevski. Tämmöisiä kirjeitä ja tämmöisiä kuitteja oli Grušenjka saanut »entiseltään» jo monta. Niitten tulo oli alkanut silloin, kun Grušenjka pari viikkoa sitten oli tullut terveeksi. Hän tiesi myös, että molemmat herrat olivat hänen sairautensakin aikana käyneet tiedustamassa hänen vointiaan. Ensimmäinen kirje, jonka Grušenjka sai, oli pitkä ja isokokoiselle kirjepaperille kirjoitettu, suurella perheen sinetillä suljettu ja hirveän hämärä ja korusanainen, niin että Grušenjka luki sen vain puoliväliin ja jätti siihen, koska ei ymmärtänyt siitä mitään. Eikä hänellä silloin ollut aikaa ajatella kirjeitä. Tätä ensimmäistä kirjettä seurasi seuraavana päivänä toinen, jossa herra Mussjalovitš pyysi häneltä lainaksi kaksituhatta ruplaa hyvin lyhyeksi ajaksi. Grušenjka jätti tämänkin kirjeen vastaamatta. Sen jälkeen seurasi kokonainen sarja kirjeitä, kirje päivässä, kaikki yhtä juhlallisia ja kaunopuheisia, mutta lainaksi pyydetty summa niissä yhä pieneni, aleni sataan ruplaan, kahteenkymmeneenviiteen, kymmeneen ruplaan, ja lopulta Grušenjka yhtäkkiä sai kirjeen, jossa molemmat herrat pyysivät häneltä ainoastaan yhden ruplan ja liittivät mukaan kuitin, jonka molemmat olivat allekirjoittaneet. Silloin oli Grušenjkaa yhtäkkiä alkanut säälittää, ja hän pistäytyi hämärissä itse herrain luona. Hän tapasi molemmat puolalaiset hirveässä köyhyydessä, melkein kurjuudessa, ilman ruokaa, ilman puita, ilman savukkeita, velassa emännälle. Mitjalta Mokrojessa voitetut kaksisataa ruplaa olivat nopeasti hävinneet jonnekin. Grušenjkaa hämmästytti kuitenkin, että molemmat herrat ottivat hänet vastaan ylpeän arvokkaasti ja niinkuin riippumattomat miehet, kaikkia muotoja noudattaen ja komein puhein. Grušenjka vain nauroi ja antoi »entiselleen» kymmenen ruplaa. Silloin hän nauraen kertoi tästä Mitjalle, eikä tämä ensinkään ollut mustasukkainen. Mutta tästä lähtien herrat takertuivat Grušenjkaan ja pommittivat häntä joka päivä kirjeillä, joissa pyysivät rahaa, ja tämä lähetti joka kerta pikkuisen, mutta nytpä tänään Mitja yhtäkkiä sai päähänsä tulla hirveän mustasukkaiseksi.

— Minä hölmö pistäydyin myös hänen luokseen, ainoastaan hetkiseksi, silloin kun menin Mitjan luo, sillä hänkin on sairastunut, minun entinen herrani, — alkoi taas Grušenjka hätäisesti ja kiirehtien, — nauran ja kerron tätä Mitjalle: ajattelehan, sanon, puolalaiseni sai päähänsä laulaa minulle kitaran säestyksellä entisiä lauluja, luulee minun heltyvän ja menevän hänelle vaimoksi. Mutta Mitjapa ponnahtaa heti pystyyn ja alkaa sadatella... Ei, nyt minä lähetän puolalaisherroille piirakoita! Fenja, tytönkö he ovat tänne lähettäneet? Tässä on, anna tytölle kolme ruplaa ja kääri heille paperiin kymmenkunta piirakkaa sekä käske viemään, mutta sinä, Aljoša, kerro välttämättömästi Mitjalle, että minä lähetin heille piirakoita.

— En kerro missään tapauksessa, — lausui Aljoša hymyillen.

— Äh, sinä luulet hänen siitä kärsivän; hänhän rupesi tahallaan mustasukkaiseksi, hänestä itsestään on kaikki samantekevää, — sanoi Grušenjka katkerasti.

— Kuinka tahallaan? — kysyi Aljoša.

— Sinä olet tyhmä, Aljošenjka, siinä se, sinä et ymmärrä tästä mitään kaikessa viisaudessasi, siinä se. Minua ei loukkaa se, että hän on mustasukkainen minun, tämmöisen takia, minua loukkaisi, jos hän ei ensinkään olisi mustasukkainen. Sellainen minä olen. Minä en loukkaannu mustasukkaisuudesta, minulla on itsellänikin julma sydän, minä itse olen mustasukkainen. Vain se minua loukkaa, että hän ei ensinkään rakasta minua ja oli nyt _tahallaan_ mustasukkainen, siinä se. Olenko minä sokea, enkö minä näe? Hän alkaa minulle yhtäkkiä puhua tuosta Katjkasta: semmoinen ja semmoinen se on, tilasi minua varten tohtorin Moskovasta oikeuteen, tilasi sen pelastaakseen minut, tilasi niinikään kaikkein parhaimman, kaikkein oppineimman asianajajan. Hän siis rakastaa Katjkaa, kun kerran alkoi kehua häntä minulle päin silmiä, häpeämättömät silmät hänellä on! Hän on itse syyllinen minun edessäni, ja nytpä hän kävi minun kimppuuni saadakseen minut syylliseksi ennen itseään ja voidakseen mukamas syyttää minua yksistään: »Sinä olit ennen minua yksissä puolalaisen kanssa, siispä on minunkin lupa olla Katjkan kanssa.» Siinä se on! Tahtoo työntää kaiken syyn yksinomaan minun niskaani. Tahallaan hän kävi kimppuuni, tahallaan, sanon sen sinulle, mutta minä...

Grušenjka ei sanonut mitä hän tekee, peitti silmänsä liinaan ja alkoi hirveästi itkeä.

— Hän ei rakasta Katerina Ivanovnaa, — sanoi lujasti Aljoša.

— No, rakastaa tai ei rakasta, saan sen kohta itse selville, — lausui Grušenjka uhkaava sävy äänessään ja otti silmiltään liinan. Hänen kasvonsa vääristyivät. Aljoša näki surukseen, miten Grušenjkan lempeät ja tyynen iloiset kasvot äkkiä muuttuivat ärtyisiksi ja ilkeiksi.

— Riittää näistä tyhmyyksistä puhuminen! — tokaisi Grušenjka äkkiä. — En minä ollenkaan sitä varten kutsunut sinua. Aljoša, ystäväni, mitä huomenna, mitä huomenna tulee? Se minua kiduttaa! Minua yksin se kiduttaa! Katson kaikkia, ei kukaan sitä ajattele, koko asia ei ensinkään liikuta ketään. Ajatteletko edes sinä sitä? Huomennahan tuomitaan! Kerro sinä minulle, kuinka häntä siellä tuomitaan? Palvelijahan, palvelija tappoi, palvelija, Herra Jumala! Tuomitaanko hänet todellakin palvelijan sijasta, ja eikö kukaan puolusta häntä? Eihän palvelijaa ole ollenkaan ahdisteltukaan, vai kuinka?

— Häntä on ankarasti kuulusteltu, — huomautti Aljoša miettivästi, — mutta kaikki tulivat siihen johtopäätökseen, ettei se ole hän. Nyt hän on hyvin sairas. Siitä saakka on ollut sairas, tuosta kaatuvataudin kohtauksesta. Hän on todella sairas, — lisäsi Aljoša.

— Jumalani, menisit itse tuon asianajajan luo ja kertoisit hänelle asian kahden kesken. Hänethän on kuulemma tilattu tänne Pietarista kolmentuhannen ruplan maksusta.

— Me panimme kolmeen henkeen kolmetuhatta, minä, veli Ivan ja Katerina Ivanovna, mutta tohtorin tilasi Moskovasta maksamalla kaksituhatta Katerina Ivanovna yksin. Asianajaja Fetjukovitš olisi ottanut enemmän, mutta asia tuli kuuluisaksi ympäri Venäjän, kaikissa sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa siitä puhutaan, ja niinpä Fetjukovitš suostui tulemaan etupäässä kunnian vuoksi, sillä ylen kuuluksi on juttu tullut. Minä tapasin hänet eilen.

— No ja mitä? Puhuitko hänelle? — sanoi Grušenjka kiireesti.

— Hän kuunteli eikä sanonut mitään. Sanoi, että hänelle on jo muodostunut varma mielipide. Mutta lupasi ottaa harkitakseen sanojani.

— Kuinka niin harkitakseen? Ah, ne ovat roistoja! He syöksevät hänet turmioon! No, mutta tohtorin, miksi tuo on tilannut tohtorin?

— Asiantuntijaksi. Tahtovat osoittaa, että veljeni on mielenvikainen ja on tappanut sekapäisenä ollessaan, itse tietämättään, — hymähti Aljoša hiljaa, — mutta veljeni ei suostu tähän.

— Ah, sehän on totta, jos hän olisi tappanut! — huudahti Grušenjka. — Sekapäinen hän oli silloin, aivan sekapäinen, ja siihen olen minä, minä halpamainen ihminen, syypää! Mutta eihän hän ole tappanut, ei ole tappanut! Ja kaikki syyttävät vain häntä, että hän on tappanut, koko kaupunki. Fenjakin, hänkin todisti sillä tavoin, että näyttää kuin Mitja olisi tappanut. Entä puodissa, ja entä tuo virkamies, ja entä mitä ovat aikaisemmin kuulleet ravintolassa! Kaikki, kaikki ovat häntä vastaan, sellaista on kaikkien puheen palpatus.

— Niin, todistusten lukumäärä on kauheasti lisääntynyt, — huomautti Aljoša jurosti.

— Entä Grigori, Grigori Vasiljitš, hänhän pitää jyrkästi kiinni siitä, että ovi oli auki, vatkuttaa yhä omaansa, että on nähnyt, häntä ei saa siitä käsityksestä luopumaan, olen juossut hänen luonaan, puhunut itse hänen kanssaan. Vielä haukkuukin!

— Niin, se on kenties kaikkein raskauttavin todistus veljeäni vastaan, — lausui Aljoša.

— Mitä taas siihen tulee, että Mitja on mielenvikainen, niin hän on nytkin juuri semmoinen, — alkoi Grušenjka yhtäkkiä puhua huolestuneen ja salaperäisen näköisenä. — Tiedätkö, Aljošenjka, jo kauan olen aikonut sanoa tästä sinulle: käyn joka päivä hänen luonaan ja olen suorastaan ihmeissäni. Sano sinä minulle mitä arvelet: mistä hän on nyt alkanut aina puhua? Hän alkaa puhua ja puhuu puhumistaan, — mutta minä en voi ymmärtää mitään, luulen hänen puhuvan jotakin viisasta, no, minähän olen tyhmä, en minä kykene käsittämään, ajattelen; mutta hän on alkanut äkkiä puhua minulle lapsukaisesta, jostakin pikku lapsesta näet, »miksi lapsukainen on kurja? Lapsukaisen takia minä nyt lähden Siperiaan, minä en ole tappanut, mutta minun on mentävä Siperiaan!» Mitä tämä on, mikä lapsukainen se on, — minä en ymmärtänyt hitustakaan. Rupesin vain itkemään hänen puhuessaan, sillä hän puhui siitä hyvin kauniisti, itkee puhuessaan, minäkin aloin itkeä, hän suuteli minua äkkiä ja siunasi kädellään. Mitä tämä on, Aljoša, kerro sinä minulle, mikä on tuo »lapsukainen».

— Jostakin syystä on Rakitin ruvennut käymään hänen luonaan, — hymyili Aljoša, — muuten... tämä ei ole Rakitinilta saatua. En ollut eilen hänen luonaan, tänään menen.

— Ei, ei se ole Rakitka, se on hänen veljensä Ivan Fjodorovitš, joka painaa hänen mieltään, hän käy hänen luonaan, siinä se on... — lausui Grušenjka ja nolostui äkkiä. Aljoša kiinnitti aivan kuin hämmästyen katseensa häneen.

— Ettäkö käy luona? Käykö hän siis Mitjan luona? Mitja itse sanoi minulle, että Ivan ei ole käynyt kertaakaan.

— No... no niin, tämmöinen minä olen! En osannut pitää suutani kiinni! — huudahti Grušenjka pahoilla mielin ja sävähti aivan punaiseksi. — Maltahan, Aljoša, ole vaiti, olkoon niin, kun kerran en osannut pitää suutani kiinni, niin sanon koko totuuden: hän on ollut hänen luonaan kaksi kertaa, ensikerran aivan heti tänne tultuaan — silloinhan hän heti riensi tänne Moskovasta, minä en ollut ennättänyt käydä makuulle, ja toisen kerran hän tuli viikko sitten. Hän käski Mitjan olemaan puhumatta tästä sinulle, olemaan aivan hiiskumatta, ja kielsi puhumasta muillekin, kävi täällä salaa.

Aljoša istui syvissä mietteissä ja harkitsi jotakin. Tieto on nähtävästi häntä hämmästyttänyt.

— Veli Ivan ei puhu kanssani Mitjan asiasta, — lausui hän hitaasti, — ja yleensäkin hän on näinä kahtena kuukautena puhunut hyvin vähän kanssani, ja kun minä menin hänen luokseen, niin hän aina oli tyytymätön tulooni, niin että kolmeen viikkoon en ole käynytkään hänen luonaan. Hm... Jos hän oli viikko sitten, niin... tämän viikon aikana on Mitjassa todellakin tapahtunut jokin muutos...

— Muutos, muutos! — tarttui Grušenjka kiireesti puheeseen. — Heillä on salaisuus, heillä on ollut salaisuus! Mitja itse sanoi minulle, että on salaisuus, ja, tiedätkö, sellainen salaisuus, että Mitja ei ollenkaan voi rauhoittua. Hänhän oli aikaisemmin iloinen, ja iloinenhan hän on nytkin, mutta, tiedätkö, kun hän alkaa tällä tavoin pudistella päätään ja astella huoneessa ja nyhtää oikealla sormellaan ohimohiuksiaan, silloin tiedän, että hänellä on jokin levottomuus sielussa... kyllä minä tiedän!... Muuten hän oli iloinen, tänäänkin oli iloinen!

— Sinähän sanoit: kiihdyksissä?

— Hän oli kyllä kiihdyksissä, mutta iloinen. Hän on aina kiihdyksissäkin, mutta vain hetkisen, ja sitten hän on taas iloinen, mutta jonkin ajan kuluttua hän yhtäkkiä taas kiihtyy. Ja tiedätkö, Aljoša, olen kaiken aikaa häntä ihmetellyt: tulossa on niin kauheata, mutta hän nauraa hohottaa toisinaan niin jonninjoutaville asioille, kuin itse olisi lapsi.

— Ja onko totta, että hän kielsi puhumasta minulle Ivanista? Ihanko hän sanoi: älä puhu?

— Aivan niin hän sanoi: älä puhu. Sinua hän etupäässä pelkääkin, Mitja nimittäin. Sillä tässä on salaisuus, hän itse sanoi, että on salaisuus... Aljoša, ystäväni, käy ja ota selville: mikä ihmeen salaisuus heillä on, ja tule sitten sanomaan minulle, — heittäytyi Grušenjka äkkiä pyytelemään, — päätä sinä minun onnettoman asia, jotta tietäisin kirotun kohtaloni! Tämän vuoksi olen sinut kutsunutkin.

— Luuletko, että se on jotakin sinua koskevaa? Silloinhan hän ei olisi sinun kuultesi puhunut salaisuudesta.

— En tiedä. Kenties hän tahtookin juuri minulle sanoa, mutta ei uskalla. Varoittaa edeltäpäin. Salaisuus, mukamas, on olemassa, mutta mikä salaisuus, — sitä hän ei sanonut.

— Mutta mitä sinä itse luulet?

— Mitäkö luulen? Loppuni on käsissä, sitä minä luulen. Lopun he ovat kaikki kolme minulle valmistaneet, sillä tässä on mukana Katjka. Kaikki se on Katjkan työtä, hänestä se lähtee. »Hän on sellainen ja sellainen», siis minä en ole sellainen. Mitja puhuu näin ennakolta, varoittaa minua etukäteen. Hän on päättänyt hylätä minut, siinä on koko salaisuus! Kolmen kesken he ovat tämän suunnitelleet — Mitjka, Katjka, ja Ivan Fjodorovitš. Aljoša, olen kauan sitten tahtonut kysyä sinulta: viikko takaperin hän yhtäkkiä ilmaisee minulle, että Ivan on rakastunut Katjkaan, koska käy usein tämän luona. Puhuiko hän minulle totta vai eikö? Sano omantunnon mukaisesti, surmaa minut.

— Minä en valehtele sinulle. Ivan ei ole rakastunut Katerina Ivanovnaan, niin minä luulen.

— No, niin minäkin silloin heti ajattelin! Hän valehtelee minulle, häpeämätön, siinä se! Ja nyt hän on tullut mustasukkaiseksi tähteni voidakseen sitten syyttää minua. Hänhän on hölmö, eihän hän osaa peittää jälkiään, hänhän on niin avomielinen... Mutta kylläpä minä hänelle näytän, kyllä minä hänelle! »Sinä uskot», sanoo, »minun tappaneen» — tätä hän sanoo minulle, minulle, minua hän siitä soimasi! Jumala hänen kanssaan! No, maltahan, laitanpa niin, että tuolle Katjkalle käy huonosti oikeudessa! Minä sanon siellä erään sellaisen pikku sanasen... Minä sanon siellä kaikki!

Ja hän alkoi taas katkerasti itkeä.