Part 15

Kaikki esineet näytettiin todistajille, kirjoitettiin tarkastuspöytäkirja, ja viimein Nikolai Parfenovitš poistui ja vaatteet vietiin hänen jäljessään. Ippolit Kirillovitš poistui myös. Mitjan luo jäivät vain talonpojat, jotka seisoivat ääneti, kääntämättä katsettaan hänestä. Mitja kääriytyi peitteeseen, ja häntä alkoi paleltaa. Hänen paljaat jalkansa pistivät esille, eikä hän mitenkään saanut peitettä pingoitetuksi sillä tavoin, että olisi saanut ne peitetyiksi. Nikolai Parfenovitš jostakin syystä ei palannut pitkään aikaan, »piinallisen pitkään aikaan», »pitää minua koiranpenikan arvoisena», kiristeli hampaitaan Mitja. »Tuo jonninjoutava prokuraattori meni myös pois, varmaankin halveksien, oli inhoittavaa katsella alastonta.» Mitja otaksui kuitenkin, että hänen vaatteensa tarkastetaan siellä jossakin ja tuodaan takaisin. Mutta kuinka suuri olikaan hänen paheksumisensa, kun Nikolai Parfenovitš äkkiä palasi mukanaan aivan toinen puku, jota talonpoika hänen jäljessään kantoi.

— No, tässä on teille puku, — lausui hän huolettomasti, nähtävästi hyvin tyytyväisenä retkensä tuloksiin. — Tämän antaa herra Kalganov tämän mielenkiintoisen tapauksen johdosta samoin kuin puhtaan paidan teille. Hänellä oli onneksi kaikki tämä matkalaukussaan. Saatte pitää omat alusvaatteenne ja sukkanne.

Mitja kuohahti hirmuisesti.

— En tahdo vierasta pukua! — huudahti hän uhkaavasti. —

Antakaa omani!

— Mahdotonta.

— Antakaa omani, vieköön hiisi Kalganovin, sekä hänen pukunsa että hänet itsensä!

Häntä rauhoiteltiin pitkän aikaa. Jotenkuten hänet lopulta sentään saatiin rauhoittumaan. Hänet saatiin ymmärtämään, että hänen veren tahrimat vaatteensa piti »liittää esineellisten todistuskappaleitten joukkoon» ja että niiden jättämiseen hänen haltuunsa heillä »ei edes ollut oikeuttakaan... siihen nähden, miten asia voi päättyä». Mitja käsitti tämän vihdoinkin jotenkuten. Hän vaikeni synkkänä ja alkoi nopeasti pukeutua. Huomautti vain pukeutuessaan, että puku oli kalliimpi kuin hänen vanha pukunsa ja että hän ei tahtoisi »hyötyä». Sitäpaitsi se oli »alentavan ahdas. Ilveilijänäkö minun siinä on esiinnyttävä... teidän nautinnoksenne?»

Hänelle koetettiin osoittaa taas, että hän liioitteli nytkin, että herra Kalganov oli vain hiukan pitempi häntä, joten vain housut näyttivät hiukan liian pitkiltä. Mutta takki havaittiin todellakin ahtaaksi hartioitten kohdalta.

— Piru vieköön, vaikea on napittaakin, — murisi taas Mitja, — olkaa hyvä ja suvaitkaa heti minun puolestani sanoa herra Kalganoville, että minä en ole pyytänyt häneltä pukua ja että minut itseni on puettu ilveilijäksi.

— Hän ymmärtää sen sangen hyvin ja on siitä pahoillaan... ei puvustaan, vaan koko tästä tapahtumasta... — mokelsi Nikolai Parfenovitš.

— Vähät hänen pahoillaanolostaan! No, minne nyt? Vai yhäkö on täällä istuttava?

Häntä pyydettiin taas astumaan »toiseen huoneeseen». Mitja meni suuttumuksesta synkkänä ja koettaen olla keneenkään katsomatta. Vieraassa puvussa hän tunsi itsensä aivan häväistyksi, myös noiden talonpoikien silmissä ja Trifon Borisytšin edessä, jonka kasvot äkkiä jostakin syystä vilahtivat ovessa ja katosivat. »Tuli katsomaan naamiaispukuun puettua», ajatteli Mitja. Hän istuutui entiselle tuolilleen. Hänen mielessään häämötti jotakin painajaisen tapaista ja mahdotonta, hänestä tuntui, ettei hän ollut täydessä järjessään.

— No, mitä nyt, alatteko piestä minua raipoilla, muutahan ei enää ole jäljellä, — puhui hän hampaitaan kiristellen kääntyen prokuraattorin puoleen. Nikolai Parfenovitšiin päinkään hän ei enää tahtonut kääntyä eikä pitänyt häntä puhuttelun arvoisena. »Liian tarkasti hän katseli sukkiani, käskipä vielä, lurjus, kääntämään ne nurinkin, sen hän teki tahallaan, jotta kaikki näkisivät, miten likaiset alusvaatteeni ovat!»

— Nyt on ryhdyttävä kuulustelemaan todistajia, — lausui Nikolai Parfenovitš ikäänkuin vastaukseksi Dmitri Fjodorovitšin kysymykseen.

— Niin, — sanoi prokuraattori mietteissään, myös ikäänkuin harkiten jotakin.

— Me, Dmitri Fjodorovitš, olemme tehneet teidän hyväksenne mitä olemme voineet, — jatkoi Nikolai Parfenovitš, — mutta teidän kieltäydyttyänne niin jyrkästi selittämästä meille hallussanne olevan rahasumman alkuperää me tällä hetkellä...

— Mistä teidän sormuksenne kivi on tehty? — keskeytti äkkiä Mitja ikäänkuin havahtuen mietteistään ja osoittaen sormellaan yhtä niistä kolmesta isosta sormuskivestä, jotka koristivat Nikolai Parfenovitšin oikeata kättä.

— Kivi? — kysyi vuorostaan ihmetellen Nikolai Parfenovitš.

— Niin, tuo tuossa... keskisormessa, se jossa on pieniä suonia, mikä kivi se on? — kysyi Mitja edelleen itsepintaisesti ja ärsyttävästi aivan kuin itsepäinen lapsi.

— Se on savutopaasi, — hymyili Nikolai Parfenovitš, — jos tahdotte katsoa, niin otan sen sormestani...

— Ei, ei älkää ottako! — huudahti Mitja rajusti, heräten äkkiä hajamielisyydestään ja suuttuen itseensä. — Älkää ottako, ei tarvitse... Perhana... Hyvät herrat, te olette ryvettäneet minun sieluni! Luuletteko te, että minä rupeaisin teiltä sitä salaamaan, jos todellakin olisin tappanut isäni, rupeaisin kieroilemaan, valehtelemaan ja vetäytymään piiloon? Ei, Dmitri Karamazov ei ole sellainen, hän ei sitä sietäisi, ja jos minä olisin syyllinen, niin vannon sen, minä en olisi odottanut teidän tännetuloanne enkä auringon nousua, niinkuin alkuperäinen aikomukseni oli, vaan olisin tehnyt itsestäni lopun jo aikaisemmin, päivänkoittoa odottamatta! Minä tunnen sen nyt itsessäni. En olisi kahdenkymmenen vuoden aikana elämässäni voinut oppia niin paljon, kuin olen oppinut tietämään tänä kirottuna yönä!... Ja tämmöinenkö, tämmöinenkö minä olisin tänä yönä ja tällä kirotulla hetkellä, kun istun teidän parissanne, — näinkö minä puhuisin, näinkö liikkuisin, näinkö katselisin teitä ja maailmaa, jos todellakin olisin isänmurhaaja, kun jo tuo Grigorin murhaaminen vahingossa ei antanut minulle rauhaa koko yönä, — ei pelosta, oi, ei suinkaan teidän rangaistuksenne pelosta! Häpeä! Ja te tahdotte, että minä sellaisille narreille kuin te, jotka ette mitään näe ettekä mitään usko, sokeille myyrille ja narreille, alkaisin paljastaa ja kertoa vielä uutta halpamaisuuttani, vielä uutta häpeääni, vaikka se pelastaisikin minut teidän syytteeltänne? Mieluummin pakkotyöhön! Se, joka on avannut isäni oven ja mennyt sisälle siitä ovesta, se on hänet tappanutkin, se on ryöstänytkin. Kuka hän on — minä olen suunniltani ja kärsin, mutta hän ei ole Dmitri Karamazov, tietäkää se — ja siinä on kaikki, mitä minä voin teille sanoa, ja se riittää, se riittää, älkää käykö kimppuuni... Lähettäkää maanpakoon, mestatkaa, mutta älkää kiusatko minua enempää. Minä olen vaiennut. Kutsukaa todistajanne!

Mitja lausui äkillisen monologinsa aivan kuin olisi jo varmasti päättänyt olla enää mitään puhumatta. Prokuraattori piti häntä silmällä koko ajan ja heti hänen vaiettuaan hän lausui aivan kylmän ja aivan levollisen näköisenä, ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut mitä tavallisin asia:

— Juuri tämän avatun oven johdosta, josta te nyt mainitsitte, me voimme, asiasta puheen ollen, ilmoittaa teille juuri nyt sangen mielenkiintoisen ja sekä teille että meille erinomaisen tärkeän todistuksen, jonka on antanut teidän haavoittamanne vanhus Grigori Vasiljevitš. Tajuihinsa tultuaan hän kertoi meille selvästi ja asian todeksi vakuuttaen, kun häneltä tiedustelimme, että jo silloin, kun hän portaille tultuaan ja kuultuaan puutarhasta jotakin ääntä oli päättänyt mennä puutarhaan avoinna olevasta portista, hän puutarhaan mennessään, jo ennen kuin oli huomannut teidän pimeässä juoksevan pois avoimen ikkunan luota, jossa olitte nähnyt isänne, kuten olette meille kertonut, hän, Grigori, vilkaistuaan vasemmalle ja huomattuaan tosiaankin tuon avoimen ikkunan oli samalla kertaa huomannut paljon lähempänä itseään myös selko selällään olevan oven, sen oven, jonka ilmoititte koko ajan teidän puutarhassa ollessanne olleen suljettuna. En salaa teiltä, että Grigori itse on vakuutettu siitä ja todistaa, että teidän on täytynyt juosta ulos ovesta, vaikka hän tietenkään ei ole omin silmin nähnyt teidän siitä juoksevan, koska hän ensimmäisen kerran huomasi teidät jo jonkin matkan päässä itsestään, keskellä puutarhaa, pakenemassa aitaa kohti...

Jo puolivälissä puhetta Mitja oli hypännyt tuoliltaan.

— Roskaa! — karjaisi hän äkkiä raivoissaan. — Katalaa petosta! Hän ei ole voinut nähdä avointa ovea, sillä ovi oli silloin suljettu... Hän valehtelee!...

— Pidän velvollisuutenani toistaa, että hänen todistuksensa on varma. Hän ei epäröi. Hän pitää siitä kiinni. Me olemme muutamia kertoja kysyneet häneltä asiaa.

— Niin juuri, minä kysyin eri kertoja, — vakuutti innokkaasti myös Nikolai Parfenovitš.

— Valhetta, valhetta! Tämä on joko väärä todistus minua vastaan tai mielenvikaisen harhanäky, — jatkoi Mitja huutamistaan, — hänen mielessään on yksinkertaisesti häämöttänyt se houreissa, verenvuodosta, haavasta, kun hän tuli tajuihinsa... Hän hourailee.

— Niin, mutta avointa ovea hän ei huomannut haavasta tointuessaan, vaan jo ennen sitä, kun hän meni puutarhaan sivurakennuksesta.

— Mutta se on valhetta, valhetta, se on mahdotonta! — Hän puhuu minua vastaan vihasta... Hän ei ole voinut nähdä... Minä en ole juossut ulos ovesta, — läähätti Mitja.

Prokuraattori kääntyi Nikolai Parfenovitšiin ja lausui hänelle painokkaasti:

— Näyttäkää.

— Tunnetteko tämän esineen? — sanoi Nikolai Parfenovitš ja pani äkkiä hänen eteensä ison, paksusta paperista tehdyn, virastoissa käytettävää kokoa olevan kirjekuoren, jossa näkyi vielä kolme sinettiä. Itse kirjekuori oli tyhjä ja yhdestä syrjästä rikki reväisty. Mitja tuijotti siihen.

— Tämä... tämä on siis isän kirjekuori, — mutisi hän, — sama, jossa olivat nuo kolmetuhatta... ja, jos päällekirjoitus, sallikaahan: »kananpojalle»... niin: kolmetuhatta, — huudahti hän, — kolmetuhatta, näettekö?

— Näemmepä tietenkin, mutta me emme löytäneet siitä enää rahoja, se oli tyhjä ja makasi maassa, vuoteen luona verhojen takana.

Muutaman sekunnin Mitja seisoi kuin jähmettyneenä.

— Hyvät herrat, se on Smerdjakov! — huudahti hän äkkiä kaikin voimin. — Hän on murhannut, hän on ryöstänyt! Vain hän yksin tiesi, minne ukko oli piilottanut kirjekuoren... Hän se on, nyt se on selvä!

— Mutta tiesittehän tekin kirjekuoresta ja siitä, että se oli tyynyn alla.

— En ole koskaan tietänyt; en ole koskaan sitä nähnytkään, ensimmäistä kertaa näen nyt, sitä ennen olin vain kuullut Smerdjakovilta... Hän yksin tiesi, mihin ukko sen oli piilottanut, minä en tietänyt... — puhui Mitja melkein läkähtyen.

— Ja kuitenkin te äsken sanoitte meille, että kirjekuori oli isävainajallanne tyynyn alla. Te sanoitte nimenomaan, että tyynyn alla, tiesittehän siis, missä se oli.

— Niin me olemme kirjoittaneet muistiin! — vahvisti todeksi Nikolai Parfenovitš.

— Roskaa, järjettömyyttä! En minä ensinkään tietänyt, että tyynyn alla. Ja ehkäpä ei ensinkään ollutkaan tyynyn alla... Minä sanoin umpimähkään, että tyynyn alla... Mitä Smerdjakov sanoo? Kysyittekö te häneltä, missä se oli? Mitä Smerdjakov sanoo? Se on pääasia... Minä valehtelin tahallani itseäni vastaan... Minä valehtelin teille ollenkaan ajattelematta, että se oli tyynyn alla, ja nyt te... No, tiedättehän, sattuu pääsemään suusta ja niin tulee valehdelleeksi. Vain Smerdjakov tiesi, Smerdjakov yksin vain eikä kukaan muu!... Hän ei ilmaissut minullekaan, missä se on! Hän se on, hän se on; hän ehdottomasti on murhannut, se on minulle nyt päivänselvää, — huudahti Mitja yhä enemmän raivostuen, toistaen sekavasti samaa, tulistuen ja katkeroituen. — Ottakaa hänet kiinni ja vangitkaa pian... Hän on tappanut juuri silloin, kun minä juoksin pakoon ja kun Grigori makasi tunnottomana, se on nyt selvä... hän antoi merkit ja isä avasi hänelle... Sillä vain hän tunsi merkit eikä isä olisi ilman merkkejä avannut kenellekään...

— Taaskin te unohdatte sen seikan, — huomautti prokuraattori edelleen yhtä hillitysti, mutta jo ikäänkuin voitonriemuisena, — että merkkien antaminen oli tarpeetonta, jos ovi jo oli auki, jo teidän siellä ollessanne, jo silloin kun te olitte puutarhassa...

— Ovi, ovi, — mutisi Mitja ja jäi ääneti katsomaan prokuraattoria; hän vaipui taas voimattomana tuolille. Kaikki olivat vaiti.

— Niin, ovi!... Se on haavekuva! Jumala on minua vastaan! — huudahti hän ja katsoi mitään ajattelematta eteensä.

— Katsokaa nyt, — lausui prokuraattori arvokkaasti, — ja arvostelkaa nyt itse, Dmitri Fjodorovitš: toiselta puolen tuo todistus avoimesta ovesta, josta te juoksitte ulos, masentaa teitä ja meitä. Toiselta puolen — teidän käsittämätön, itsepintainen ja melkein paatunut vaikenemisenne niiden rahojen alkuperään nähden, jotka äkkiä ilmestyivät käsiinne, vaikka vielä kolme tuntia ennen tuon rahamäärän ilmestymistä te oman tunnustuksenne mukaan panttasitte pistolinne saadaksenne vain kymmenen ruplaa! Ottaen huomioon tämän kaiken päättäkää itse: mitä meidän on uskottava ja mihin pysähdyttävä? Älkää soimatko meitä, että me muka olemme »kylmiä kyynikoita ja pilkantekijöitä», jotka eivät kykene uskomaan sielunne jaloja purkauksia... Koettakaa päinvastoin ymmärtää meidänkin asemaamme...

Mitja oli tavattomasti kuohuksissaan, hän kalpeni.

— Hyvä on! — huudahti hän äkkiä. — Minä paljastan teille salaisuuteni, ilmaisen, mistä otin rahat!... Ilmaisen häpeän, ettei minun sitten tarvitsisi syyttää teitä eikä itseäni...

— Ja uskokaa, Dmitri Fjodorovitš, — puuttui puheeseen omituisen lempeällä ja iloisella äänellä Nikolai Parfenovitš, — että jokainen vilpitön ja täydellinen tunnustuksenne, jonka teette juuri tällä hetkellä, saattaa vastaisuudessa määrättömästi helpottaa kohtaloanne ja sitäpaitsi...

Mutta prokuraattori nykäisi häntä kevyesti pöydän alitse ja toinen ennätti ajoissa keskeyttää puheensa. Tosin Mitja ei häntä kuunnellutkaan.

7.

Mitjan suuri salaisuus. Vihellettiin.

— Hyvät herrat, — alkoi hän edelleen yhtä kiihtyneenä, — nämä rahat... minä tahdon tehdä täydellisen tunnustuksen... nämä rahat olivat _omiani_.

Prokuraattorin ja tutkintatuomarin naamat venyivät pitkiksi, kaikkea muuta he olivat odottaneet.

— Kuinka teidän omianne, — lepersi Nikolai Parfenovitš, — kun vielä kello viisi päivällä teidän oman tunnustuksenne mukaan...

— Äh, hiiteen kello viisi sinä päivänä ja minun oma tunnustukseni, ei siitä nyt ole kysymys! Nämä rahat olivat minun omiani, minun, toisin sanoen minun varastettuja rahojani... ei nimittäin minun, vaan varastettuja, minun varastamiani, ja niitä oli puolitoista tuhatta ja he olivat mukanani, koko ajan mukanani...

— Mistä sitten te otitte ne?

— Kaulasta, herrat, otin, kaulasta, tästä samasta kaulastani... Tässä ne olivat, kaulassani, ommeltuina riepuun ne riippuivat kaulassani, olivat riippuneet jo kauan, jo kuukauden olin kantanut niitä häpeällä kaulassani!

— Mutta keneltä sitten te olette ne... omaksunut?

— Te tahdoitte sanoa »varastanut»? Sanokaa nyt sanat suoraan. Niin, minä pidän niitä aivan kuin varastettuina, mutta jos tahdotte, niin minä ne todellakin »omaksuin». Mutta oman käsitykseni mukaan minä ne varastin. Eilen illalla varastin ne lopullisesti.

— Eilen illalla? Tehän sanoitte, että siitä on jo kuukausi, kun olitte ne... saanut!

— Niin, mutta en isältäni, en isältäni, olkaa huoletta, en varastanut isältäni, vaan naiselta. Antakaa minun kertoa, älkää keskeyttäkö. Sehän on raskasta. Nähkääs: kuukausi takaperin kutsuu minut luokseen Katerina Ivanovna Verhovtsev, entinen morsiameni... Tunnetteko te hänet?

— Kuinkas muuten, tietysti.

— Tiedän, että tunnette. Jalo sielu, jaloimmista jaloin, mutta vihaa minua, oi, on jo kauan, kauan vihannut... ja syystä, syystä on vihannut!

— Katerina Ivanovna? — kysyi ihmeissään tutkintatuomari.

Prokuraattori niinikään höristi korviaan.

— Oi, älkää lausuko hänen nimeään turhaan! Minä olen hylkiö, kun sekoitan hänet tähän. Niin, minä näin, että hän vihasi minua... jo kauan... aivan ensimmäisestä kerrasta asti, siitä minun asunnossani jo siellä... Mutta riittää, riittää, te ette edes ansaitse tietää tätä, tämä ei ole ensinkään tarpeellista... Tarpeen on tietää vain se, että hän kutsui minut luokseen kuukausi takaperin, antoi minulle kolmetuhatta lähetettäväksi sisarelleen ja vielä eräälle sukulaiselle Moskovaan (niinkuin hän ei itse olisi voinut lähettää!), mutta minä... tämä sattui juuri tuolla elämäni kohtalokkaalla hetkellä, jolloin minä... no, sanalla sanoen, jolloin olin juuri alkanut rakastaa toista, _häntä_, nykyistä, hän istuu nyt teillä tuolla alhaalla, Grušenjkaa... Minä otin hänet silloin mukaani tänne Mokrojeen ja tuhlasin juominkeihin täällä kahdessa päivässä puolet noista kolmesta tuhannesta, se on puolitoista tuhatta, ja toiset puolet säilytin itselläni. No, nuo säilyttämäni puolitoista tuhatta minulla juuri oli kaulassani talismanin asemesta, ja eilen minä ne otin esille ja panin menemään juominkeihin. Jäännös, kahdeksansataa ruplaa, on teillä nyt käsissänne, Nikolai Parfenovitš, siinä on eilisten puolentoista tuhannen tähteet.

— Anteeksi, kuinka niin, tehän joitte täällä silloin, kuukausi takaperin, kolmetuhatta eikä puolitoista, kaikki tietävät sen.

— Kuka sen tietää? Kuka on laskenut? Kenen minä olen antanut laskea?

— Hyväinen aika, tehän itse puhuitte kaikille rymynneenne silloin pois tasan kolmetuhatta.

— Totta on, että puhuin, koko kaupungille puhuin, ja koko kaupunki puhui, ja niin kaikki laskivat täälläkin Mokrojessa, täälläkin kaikki sanoivat menneen kolmetuhatta. Kuitenkaan minä en menettänyt kolmea, vaan puolitoista tuhatta, ja toiset puolitoista ompelin rintapussiin; niin oli asia, herrat, sieltä ovat nämä eiliset rahat...

— Se on melkein kuin ihme... — lepersi Nikolai Parfenovitš.

— Sallikaa kysyä, — lausui viimein prokuraattori, — ettekö ole ilmoittanut edes jollekulle tätä asianhaaraa aikaisemmin... nimittäin, että te silloin, kuukausi takaperin, jätitte nämä puolitoista tuhatta itsellenne?

— En ole puhunut kenellekään.

— Se on omituista. Ettekö tosiaankaan kerrassaan kenellekään?

— En kerrassaan kenellekään. En kenellekään, en kenellekään!

— Mutta miksi tuommoinen salaperäisyys? Mikä antoi teille aiheen pitää tätä niin salassa? Minä selitän täsmällisemmin: Te olette lopulta ilmaissut meille salaisuutenne, joka teidän sanojenne mukaan on niin »häpeällinen», vaikka oikeastaan — se on, tietysti, ainoastaan suhteellisesti ottaen — tämä teko, nimittäin juuri vieraitten kolmentuhannen ruplan anastaminen itselleen, mikä epäilemättä tapahtui vain joksikin aikaa, — tämä teko ainakin minun mielestäni on ainoastaan perin kevytmielinen teko, mutta ei niin häpeällinen, kun sen lisäksi vielä ottaa huomioon myös teidän luonteenne... No, olkoonpa, että se on mitä suurimmassa määrässä moitittava teko, minä voin myöntää sen, mutta moitittava ei kuitenkaan ole samaa kuin häpeällinen... Se on, minä pyrin oikeastaan siihen, että tämän kuukauden aikana monet ilman teidän tunnustustannekin arvailivat teidän tuhlanneen kolmetuhatta neiti Verhovtsevin rahoja, minä olen itse kuullut tämän legendan... Mihail Makarovitš esimerkiksi on niinikään kuullut. Niin että loppujen lopuksi tämä tuskin on mikään legendakaan, vaan se on koko kaupungin juoru. Sitäpaitsi on päästy jäljille, että te itsekin, jollen erehdy, olette jollekulle tunnustanut tämän, nimittäin että nuo rahat oli saatu neiti Verhovtsevilta... Ja sentähden minua kovin ihmetyttää, että te olette tähän saakka, tähän hetkeen saakka, pitänyt niin tavattoman tarkoin salassa sen, että olette, kuten sanotte, pannut säilyyn puolitoista tuhatta ja että te olette kytkenyt tähän salaisuuteenne jotakin kauheata... Ei ole uskottavaa, että moisen salaisuuden tunnustaminen olisi voinut tuottaa teille niin suuria kärsimyksiä... sillä äskenhän te huusitte, että menette mieluummin pakkotyöhön kuin tunnustatte...

Prokuraattori vaikeni. Hän oli kiivastunut. Hän ei salannut harmiaan, joka lähenteli vihaa, eikä edes pitänyt huolta muodon kauneudesta esittäessään sitä, mitä hänen mieleensä oli kertynyt, t.s. hän puhui hämärästi ja melkeinpä sekavasti.

— Ei häpeä ollut siinä, että minulla oli nuo puolitoista tuhatta, vaan siinä, että minä olin erottanut nämä puolitoista tuhatta noista kolmesta tuhannesta, — lausui Mitja lujasti.

— Mutta mitä, — hymähti prokuraattori ärtyisästi, — mitä häpeällistä siinä nimenomaan on, että niistä kolmestatuhannesta, jotka te olitte ottanut moitittavalla tai, jos itse niin tahdotte, häpeällisellä tavalla, te erotitte harkintanne mukaan puolet? Tärkeämpää on se, että te anastitte kolmetuhatta, eikä se, miten te niitä käytitte. Miksi muuten te menettelitte juuri tuolla tavoin, että erotitte puolet erilleen? Mitä varten, missä tarkoituksessa teitte näin, voitteko selittää sen meille?

— Oi, herrat, tarkoituksessapa koko painopiste onkin! — huudahti Mitja. — Erotin halpamaisuudessani, toisin sanoen minulla oli laskelmani, sillä laskelma onkin tässä tapauksessa alhaisuutta... Ja kokonaisen kuukauden ajan tuo halpamaisuus jatkui!

— Emme käsitä.

— Ihmettelen teitä. Selitän muuten vielä, ehkäpä se on todellakin käsittämätöntä. Näettekö, seuratkaa ajatuksenjuoksuani: minä anastan kolmetuhatta, jotka on annettu minulle luottaen rehellisyyteeni, juopottelen niillä, juon kaikki, aamulla tulen hänen luokseen ja sanon: »Katja, olen syypää, join sinun kolmetuhattasi», — no mitä, onko se hyvä? Ei, ei ole hyvä, — se on kunniatonta ja halpamaista, elukkamainen on mies, joka aivan kuin eläin ei osaa hillitä itseään, eikö niin, eikö niin? Mutta hän ei kuitenkaan ole varas? Eihän hän ole suoranaisesti varas, ei suoranaisesti, myöntäkää se! Joi rahat, mutta ei varastanut! Nyt toinen, vielä edullisempi tapaus, seuratkaa minua, muuten kenties taas sotkeudun — päätä tuntuu pyörryttävän, — siis toinen tapaus: minä juon täällä ainoastaan puolitoista tuhatta kolmesta, toisin sanoen puolet. Seuraavana päivänä saavun hänen luokseen ja tuon puolet takaisin: »Katja, ota minulta, konnalta ja kevytmieliseltä lurjukselta tämä puoli, sillä puolet olen juonut, juon siis tämänkin, niin ota, jotta välttyisin synnistä!» No, miten tässä tapauksessa? Kaikkea, mitä vain tahdotte, elukka ja lurjus, mutta ei varas, ei varas lopullisesti, sillä jos olisin varas, niin varmastikaan en olisi tuonut takaisin toista puolta, vaan anastanut senkin. Nythän hän näkee, että kun kerran toin takaisin puolet, niin tuon loputkin, nimittäin nuo juodut, koetan koko elämäni ajan hankkia, teen työtä, mutta hankin ne ja annan takaisin. Näin ollen olen lurjus, mutta en varas, en varas, miten tahdottekin niin en varas!

— Otaksukaamme, että siinä on jonkin verran erotusta, — hymähti prokuraattori kylmästi. — Mutta omituista on kuitenkin, että te näette tässä niin kohtalokkaan erotuksen.

— Niin, minä näen siinä kohtalokkaan erotuksen! Lurjus voi olla jokainen, ja ehkäpä jokainen sitä onkin, mutta varas ei voi olla jokainen, vaan ainoastaan lurjusten lurjus. No, en minä ymmärrä noista hienoista erotuksista... Mutta varas on alhaisempi kuin lurjus, se on minun vakaumukseni. Kuulkaa: minä pidän rahoja kokonaisen kuukauden mukanani, huomenna voin päättää antaa ne takaisin enkä silloin enää ole lurjus, mutta minä en saa tuota päätöstä toimeen, siinä se on, vaikka joka päivä koetan päättää, vaikka joka päivä työnnän itseäni eteenpäin: »Tee päätös, tee päätös, lurjus», ja noin minä en koko kuukauteen saa päätöstä aikaan, siinä se! Mitä, onko se teidän käsityksenne mukaan hyvä, onko se hyvä?

— Sanokaamme, että se ei ole kovin hyvä, sen minä voin erinomaisesti ymmärtää enkä väitä vastaan, — vastasi prokuraattori hillitysti. — Ja lykätkäämme yleensä tuonnemmaksi kaikki väittely noista hienoista vivahduksista ja erotuksista, ja jospa taaskin suvaitsisitte siirtyä asiaan. Kysymys on nimenomaan siitä, että te ette ole nähnyt hyväksi vielä selittää meille, vaikka olemme kysyneet: mitä varten te alunperin jaoitte tuolla tavoin nuo kolmetuhatta, toisin sanoen joitte puolet ja panitte piiloon toisen puolen? Miksi nimenomaan piilotitte, mihin erikoisesti tahdoitte käyttää nuo erilleen otetut puolitoistatuhatta? Minä pidän kiinni tästä kysymyksestä, Dmitri Fjodorovitš.