Part 14

— Leikki sikseen, — lausui hän synkästi, — kuulkaa: aivan alusta asti, melkein jo silloin, kun juoksin äsken luoksenne näitten verhojen takaa, välähti päässäni tämä ajatus: »Smerdjakov!» Tässä olen istunut pöydän ääressä ja huutanut olevani syytön vereen, mutta itsekseni olen koko ajan ajatellut: »Smerdjakov!» Eikä lähtenyt Smerdjakov mielestäni. Viimein ajattelin nyt äkkiä taas samaa: »Smerdjakov», mutta vain sekunnin ajan; heti sen rinnalla ajattelin: »Ei, ei se ole Smerdjakov!» Ei se ole hänen työtään, herrat!

— Ettekö siinä tapauksessa epäile vielä jotakuta muuta henkilöä? — kysyi varovasti Nikolai Parfenovitš.

— En tiedä, kuka tai mikä henkilö, taivaan käsi vaiko saatanan, mutta... ei Smerdjakov! — tokaisi Mitja päättävästi.

— Mutta miksi te niin varmasti ja niin itsepintaisesti vakuutatte, ettei hän?

— Vakaumuksesta. Vaikutelman perusteella. Sen tähden, että Smerdjakov on alinta laatua ihminen sekä pelkuri. Hän ei ole pelkuri, hän on kaikki maailman pelkuruus yhteen otettuna, se siinä kävelee kahdella jalalla. Hän on syntynyt kanasta. Minun kanssani puhuessaan hän vapisi joka kerta peläten minun tappavan hänet, silloin kun minä en nostanut edes kättäkään. Hän lankesi aina jalkoihini ja itki, hän suuteli juuri näitä saappaitani, aivan sananmukaisesti, ja rukoili, että minä »en peloittelisi» häntä. Kuuletko: »en peloittelisi» — mikä sana se semmoinen on? Minähän olin suopea hänelle. Hän on sairas kana, jolla on kaatuvatauti ja huono äly ja jolle kahdeksanvuotias poika voi antaa selkään. Onko se luontoa? Ei se ole Smerdjakov, herrat, hän ei rakasta rahaakaan, hän ei ottanut ollenkaan minulta vastaan lahjoja... Ja mitä syytä hänellä oli tappaa ukko? Hänhän saattaa olla tämän äpäräpoika, tiedättekö te sen?

— Me olemme kuulleet tuon legendan. Mutta olettehan tekin isänne poika ja silti puhuitte itse kaikille, että tahdoitte tappaa hänet.

— Heititte kiven tarhaan! Ja matalan, huonon kiven! En pelkää! Oi herrat, kenties teidän on liian alhaista sanoa minulle tämä vasten silmiä! Alhaista siksi, että itse olen teille puhunut tätä. Minä en ainoastaan tahtonut, vaan myös saatoin tappaa, vieläpä vapaaehtoisesti vedin päälleni sen, että olin vähällä tappaa! Mutta minähän en tappanut häntä, minuthan pelasti suojelusenkelini, — juuri tätä te ette ole ottaneet huomioon... Ja sentähden puheenne onkin alhaista, alhaista! Sillä minä en ole tappanut, en ole tappanut, en ole tappanut! Kuuletteko, prokuraattori: en ole tappanut!

Hän oli miltei läkähtyä. Hän ei ollut vielä kertaakaan koko kuulustelun aikana ollut näin kiihtynyt.

— Mitä teille, herrat, Smerdjakov sitten sanoi? — lausui hän äkkiä oltuaan vähän aikaa vaiti. — Saanko kysyä teiltä tätä?

— Te saatte kysyä meiltä kaikkea, — vastasi prokuraattori kylmän ja ankaran näköisenä, — kaikkea, mikä koskee jutun tosiasiallista puolta, ja me, toistan sen, olemme velvollisetkin antamaan vastauksen jokaiseen kysymykseenne. Me löysimme palvelija Smerdjakovin, josta te kysytte, makaamassa tajuttomana vuoteessaan, tavattoman voimakkaan, kenties jo kymmenennen kerran yhtä päätä uudistuneen kaatuvataudinkohtauksen vallassa. Mukanamme ollut lääkäri tutki sairaan, sanoipa meille senkin, että tämä kenties ei elä aamuun asti.

— No, siinä tapauksessa on isän tappanut paholainen! — pääsi äkkiä Mitjan suusta, aivan kuin hän tähän hetkeen saakka olisi kysynyt kaiken aikaa itseltään: »Smerdjakov vai eikö Smerdjakov?»

— Me palaamme vielä tähän asiaan, — päätti Nikolai Parfenovitš, — mutta ettekö haluaisi nyt edelleen jatkaa selontekoanne.

Mitja pyysi saada levähtää. Se hänelle kohteliaasti suotiin. Levähdettyään hän ryhtyi jatkamaan. Mutta hänen näytti olevan vaikea olla. Hän oli kiusaantunut, loukattu ja moraalisesti järkytetty. Kaiken lisäksi prokuraattori nyt aivan kuin tahallaan alkoi ärsyttää häntä joka hetki takertumalla »pikkuseikkoihin». Tuskin oli Mitja ennättänyt kuvata, miten hän istuen kahdareisin aidalla oli lyönyt survimella päähän hänen vasempaan jalkaansa tarttunutta Grigoria ja sitten heti hypännyt alas kaatuneen luo, kun prokuraattori keskeytti hänet ja pyysi häntä kuvaamaan tarkemmin, miten hän oli istunut aidalla. Mitja hämmästyi.

— No, sillä lailla istuin, kahdareisin, toinen jalka toisella ja toinen toisella puolella...

— Entä survin?

— Survin oli käsissäni.

— Eikö ollut taskussa? Muistatteko sen niin tarkasti? No, heilautitteko te voimakkaasti kättänne?

— Luultavasti voimakkaasti, mutta mitä te sillä tiedolla teette?

— Jospa istuutuisitte tuolille aivan samalla tavoin kuin silloin istuitte aidalla ja osoittaisitte meille havainnollisesti, asian selventämiseksi, kuinka ja mihin suuntaan te heilautitte kättänne, minne päin?

— Etteköhän te vain tee pilaa minusta? — kysyi Mitja katsahtaen ynseästi tutkijaan, mutta tämä ei räpäyttänyt silmäänsäkään. Mitja käännähti vavahtaen, istuutui kahdareisin tuolille ja heilautti kättään.

— Näin iskin! Näin tapoin! Mitä vielä tahdotte?

— Kiitän teitä. Ettekö tahtoisi nyt selittää: miksi nimenomaan hyppäsitte alas, missä tarkoituksessa ja mitä nimenomaan silmällä pitäen?

— No perhana... Kaatuneen luo hyppäsin... En tiedä mitä varten!

— Semmoisessa kiihtymyksen tilassa? Ja ollessanne pakomatkalla?

— Niin, kiihtymyksen tilassa ja pakomatkalla.

— Tahdoitte auttaa häntä?

— Vielä mitä... Tai ehkäpä auttaakin, en muista.

— Olitte suunniltanne? Ette myöskään muista kaikkea, mitä tapahtui?

— Oi, en minä semmoisessa tilassa ensinkään ollut, muistan kyllä kaikki. Pienimmänkin kohdan. Hyppäsin alas häntä katsomaan ja pyyhin liinalla verta hänestä.

— Olemme nähneet liinanne. Toivoitte voivanne elvyttää maahan lyömänne henkiin?

— En tiedä, toivoinko. Tahdoin vain päästä selville, oliko hän elossa vai eikö.

— Vai niin, tahdoitte päästä selville? No, miten kävi?

— Minä en ole lääkäri, en osaa päätellä. Juoksin pois luullen hänet tappaneeni, mutta hän onkin nyt vironnut.

— Hyvä on, — lopetti prokuraattori. — Kiitän teitä. Sitä vain tarvitsin. Olkaa hyvä ja jatkakaa.

Voi, Mitjan päähänkään ei pistänyt kertoa, vaikka hän muisti senkin, että hän oli hypännyt alas säälistä, vieläpä seisoessaan surmatun luona lausunut muutamia sääliviä sanojakin: »Niin sinulle kävi, ukko, ei sille mitään voi, makaa vain siinä.» Prokuraattori puolestaan teki vain yhden johtopäätöksen, nimittäin että mies oli hypännyt alas »sellaisella hetkellä ja sellaisessa kiihtymyksen tilassa» ainoastaan päästäkseen varmasti selville: onko elossa vai eikö _ainoa_ todistaja, joka tunsi hänen rikoksensa. Ja että miten suuri olikaan siis miehen voima, päättäväisyys, kylmäverisyys ja harkitsemiskyky tuommoisellakin hetkellä... y.m. y.m. Prokuraattori oli tyytyväinen: »Ärsytin kiihkeätä miestä 'pikkuseikoilla', ja hän puhui itsensä pussiin.»

Mitja jatkoi kertomustaan kiusaantuneena. Mutta hänet keskeytettiin heti taas, tällä kertaa sen teki Nikolai Parfenovitš:

— Kuinka te saatoitte juosta palvelijatar Fedosia Markovnan luo, kun teillä oli noin veressä kädet ja, kuten myöhemmin huomattiin, myös kasvot?

— Minä en silloin ensinkään huomannutkaan olevani veren tahrima! — vastasi Mitja.

— Se on todennäköistä, semmoista se on tavallisesti, — lausui prokuraattori, ja hän ja Nikolai Parfenovitš katsahtivat toisiinsa.

— Niin, en huomannut, te puhutte aivan oikein, prokuraattori, — hyväksyi äkkiä Mitjakin. Mutta nyt seurasi kertomuksessa Mitjan äkillinen päätös »väistyä» ja »päästää onnelliset menemään ohitseen». Eikä hän enää mitenkään voinut niinkuin äsken taas paljastaa sydäntään ja kertoa »sielunsa kuningattaresta». Häntä tympäisivät nuo kylmät miehet, jotka »imeytyivät häneen kuin luteet». Senvuoksi hän vastasi uudistettuihin kysymyksiin lyhyesti ja jyrkästi:

— No, minä päätin tappaa itseni. Mitä syytä oli jäädä eloon: tämä kysymys nousi itsestään mieleen. Oli tullut hänen entinen, kiistämätön lemmittynsä, joka oli häntä väärin kohdellut, mutta nyt tullut rakastavin sydämin viiden vuoden kuluttua sovittamaan loukkauksensa laillisella avioliitolla. No, minä ymmärsin, että kaikki toiveeni olivat rauenneet... Mutta takanani oli häpeä ja tuo veri, Grigorin veri... Mitä syytä oli enää? Niinpä läksinkin lunastamaan panttaamiani pistooleita ladatakseni ne ja laskeakseni aamun koittaessa luodin kallooni...

— Mutta yöllä komeat kemut?

— Yöllä komeat kemut. Äh, perhana, hyvät herrat, lopettakaa pian. Olin varmasti päättänyt ampua itseni, lähellä tätä paikkaa, tämän tienoon läheisyydessä, ja olisin pannut sen toimeen kello viisi aamulla, taskuuni olin varannut paperin, olin sen kirjoittanut Perhotinin luona, kun latasin pistolin. Tässä se paperi on, lukekaa. En kerro teitä varten! — lisäsi hän äkkiä halveksivasti. Hän paiskasi heille pöydälle paperin liivinsä taskusta; tutkijat lukivat sen mielenkiinnolla ja liittivät asiakirjoihin, kuten on tapa.

— Mutta käsiänne te ette aikonut pestä vielä silloinkaan, kun tulitte herra Perhotinin luo? Ette siis pelännyt joutuvanne epäluulojen alaiseksi?

— Minkä epäluulojen? Epäilemättä tai ei, sama se, minä olisin joka tapauksessa ajanut tänne ja ampunut itseni kello viisi, eikä mitään olisi ennätetty tehdä. Jos ei olisi ollut tuota isälleni sattunutta asiaa, niin ettehän te olisi saaneet mitään tietää ettekä olisi saapuneet tänne. Oi, sen on paholainen tehnyt, paholainen on tappanut isän, paholaisen kautta tekin olette niin pian saaneet tiedon! Miten te ennätitte tänne niin pian? Ihmeellistä, fantastista!

— Herra Perhotin on kertonut meille, että te astuessanne hänen asuntoonsa pitelitte käsissänne... verisissä käsissänne... rahojanne... paljon rahaa... sadan ruplan setelien tukkua, ja että tämän näki myös hänen palvelijapoikansa!

— Niin, herrat, muistuu mieleeni, että se oli niin.

— Nyt seuraa muuan kysymys. Ettekö voi ilmoittaa, — alkoi Nikolai Parfenovitš tavattoman lempeästi, — mistä te äkkiä otitte niin paljon rahaa, kun asiain kulusta käy selville, myös siitäkin yksistään, jos otetaan huomioon ajan kulku, että te ette käynyt kotona?

Prokuraattori rypisti hieman kulmiaan, kun kysymys tehtiin noin suoraan, mutta hän ei kuitenkaan keskeyttänyt Nikolai Parfenovitšia.

— Ei, en käynyt kotona, — vastasi Mitja näennäisesti hyvin tyynesti, mutta katsoen maahan.

— Sallikaa minun siinä tapauksessa toistaa kysymykseni, — jatkoi Nikolai Parfenovitš aivan kuin madellen luo. — Mistä te saatoitte yhdellä kertaa saada tuollaisen rahamäärän, kun te oman tunnustuksenne mukaan vielä kello viisi samana päivänä...

— Olin kymmenen ruplan tarpeessa ja panttasin pistolini Perhotinille, sitten kävin rouva Hohlakovilta pyytämässä kolmea tuhatta, mutta tämä ei antanut, y.m., y.m., ja kaikkea tuon tuommoista, — keskeytti Mitja tylysti, — niin, siinäpä se, herrat, olin tarpeessa ja yhtäkkiä sitten ilmestyikin tuhansia, mitä? Tiedättekö, herrat, tehän olette nyt molemmat hädissänne: entäpä jos ei sanokaan, mistä otti? Niin onkin: en sano, herrat, arvasitte oikein, ette saa tietää, — tokaisi äkkiä Mitja tavattoman päättävästi.

Tutkijat olivat hetkisen vaiti.

— Ymmärtäkää, herra Karamazov, että meille on oleellisesti välttämätöntä tietää se, — lausui Nikolai Parfenovitš hiljaa ja nöyrästi.

— Ymmärrän, mutta en sano kuitenkaan.

Prokuraattorikin puuttui puheeseen ja muistutti taas, että tutkittava tietysti saa olla vastaamatta kysymyksiin, jos pitää sitä itselleen edullisimpana j.n.e., mutta huomioon ottaen, millaista vahinkoa epäluulonalainen voi tuottaa itse itselleen vaikenemisellaan ja varsinkin näin tärkeitten kysymysten ollessa esillä, jolloin...

— Ja niin edespäin, herrat, ja niin edespäin! Riittää, olen kuullut tuon saarnan ennenkin! — keskeytti taas Mitja. — Itse ymmärrän asian tärkeyden ja että tämä on kaikkein oleellisin kohta, mutta en sittenkään sano.

— Mitäpä me siitä, eihän asia koske meitä, vaan teitä, itse vahingoitatte itseänne, — huomautti Nikolai Parfenovitš hermostuneesti.

— Näettekö, herrat, leikki sikseen, sanoi Mitja nostaen silmänsä ja katsoen lujasti heihin kumpaankin. — Jo alusta alkaen minä aavistin, että me tässä kohdassa lyömme otsamme vastakkain. Mutta alussa, alkaessani äsken kertoa, kaikki seuraava oli vielä sumun peitossa, kaikki oli vielä epäkiinteätä, ja minä olin niinkin yksinkertainen, että aloin otaksumalla »molemminpuolisen luottamuksen» vallitsevan välillämme. Nyt näen itse, että sellaista luottamusta ei voinut olla olemassakaan, sillä aina olisi kuitenkin tullut eteemme tämä kirottu aita! No nyt olemme tulleet sen luo! On mahdotonta ja sillä hyvä! Enhän minä muuten syytä teitä, ettehän tekään voi uskoa pelkkää sanaani, ymmärränhän minä sen!

Hän vaikeni synkkänä.

— Mutta ettekö te voisi vähääkään luopumatta päätöksestänne, ettette puhu pääasiasta, ettekö te voisi samalla antaa meille vaikkapa pienen vihjauksen tähän: mitkä niin voimakkaat vaikuttimet nimenomaan ovat voineet saattaa teidät vaikenemaan teille näin vaarallisessa kohdassa nyt kyseessä olevaa kertomusta?

Mitja naurahti surullisesti ja omituisen miettivästi.

— Minä olen paljon hyväsydämisempi kuin te luulettekaan, herrat, minä ilmoitan teille miksi, ja annan tämän vihjauksen, vaikka te ette sitä ansaitse. Sen vuoksi minä, herrat, en tahdo puhua, että tässä on häpeä minulle. Vastauksessa kysymykseen: mistä otin nuo rahat, on niin suuri häpeä minulle, että siihen ei voisi verrata edes isänmurhaa ja ryöstämistä, jos minä olisin hänet murhannut ja ryöstänyt. Tästä syystä minä en voi puhua. Häpeän tähden en voi. Mitä, herrat, tahdotteko kirjoittaa senkin muistiin?

— Kyllä me kirjoitamme sen, — lepersi Nikolai Parfenovitš.

— Teidän ei pitäisi sitä kirjoittaa, tuota »häpeätä». Sen minä sanoin teille vain sydämeni hyvyydessä ja olisin voinut olla sen sanomattakin, minä niin sanoakseni lahjoitin sen teille, mutta te tartuitte heti asiaan. No, kirjoittakaa, kirjoittakaa mitä tahdotte, — lopetti hän halveksivasti ja inhoten, — minä en pelkää teitä ja... olen ylpeä edessänne.

— Ettekö sanoisi, mitä laatua tuo häpeä on? — lepersi Nikolai Parfenovitš.

Prokuraattori rypisti kovin kulmiaan.

— Ei-ei, _c'est fini_, älkää vaivautuko. Ei maksa ryvettää itseään. Nytkin jo olen saanut likaa teistä. Ette te ole sen arvoiset, ette te eikä kukaan... Riittää, herrat, minä keskeytän.

Se oli liian päättävästi sanottu. Nikolai Parfenovitš lakkasi ahdistelemasta, mutta Ippolit Kirillovitšin katseista hän silmänräpäyksessä ennätti huomata, että tämä ei vielä ollut menettänyt toivoaan.

— Ettekö voi ilmoittaa ainakin sitä, miten suuri oli rahasumma, joka oli käsissänne astuessanne herra Perhotinin luo, toisin sanoen miten monta ruplaa nimenomaan?

— En voi ilmoittaa sitäkään.

— Herra Perhotinille te luullakseni puhuitte kolmestatuhannesta, jotka muka olitte saanut rouva Hohlakovilta?

— Mahdollisesti olen puhunut. Riittää, herrat, en sano, paljonko oli.

— Suvaitkaa siinä tapauksessa kuvailla, kuinka te lähditte tänne, ja kaikki mitä teitte tänne tultuanne.

— Oh, kysykää sitä kaikilta täällä olevilta. Mutta voinhan muuten itsekin kertoa.

Hän kertoi, mutta me emme enää esitä tätä kertomusta. Hän kertoi kuivasti, päällisin puolin. Lempensä riemusta hän ei puhunut ollenkaan. Kertoi kuitenkin, kuinka päätös ampua itsensä oli hänen mielessään kumoutunut »uusien asianhaarain johdosta». Hän kertoi perustelematta ja syventymättä yksityiskohtiin. Eivätkä tutkijatkaan tällä kertaa häntä paljoa häirinneet: selvää oli, ettei heillekään tämä nyt ollut asian tärkein kohta.

— Me tarkistamme vielä tämän kaiken, palaamme vielä kaikkeen todistajien kuulustelussa, joka tietysti tapahtuu teidän läsnäollessanne, — lopetti Nikolai Parfenovitš kuulustelun. — Nyt sallikaa esittää teille pyyntö, että panisitte taskuistanne tähän pöydälle kaikki niissä olevat tavarat, ja ennen kaikkea kaikki rahat, mitä teillä nyt suinkin on.

— Rahat, hyvät herrat? Olkaa hyvä, minä ymmärrän, että se on tarpeen. Ihmettelinkin, ettette aikaisemmin ole olleet uteliaat näkemään. Tosinhan en olisi voinut mihinkään poistua, istun tässä näkösällä. No, tässä ovat kaikki rahani, laskekaa, ottakaa.

Hän otti kaikki esille taskuistaan, pikku rahatkin, kaksi kaksikymmenkopeekkaista hän vetäisi esille sivutaskustaan. Rahat laskettiin, niitä oli kahdeksansataa kolmekymmentäkuusi ruplaa neljäkymmentä kopeekkaa.

— Siinäkö kaikki? — kysyi tutkintatuomari.

— Siinä.

— Te suvaitsitte äsken sanoa, antaessanne selostuksenne, jättäneenne Plotnikovien kauppaan kolmesataa ruplaa, antaneenne Perhotille kymmenen, kyytimiehelle kaksikymmentä, täällä menettäneenne kaksisataa pelissä, sitten...

Nikolai Parfenovitš luetteli kaikki. Mitja auttoi mielellään. Muisteltiin ja otettiin lukuun jok'ainoa kopeekka. Nikolai Parfenovitš laski nopeasti loppusumman.

— Nämä kahdeksansataa mukaan luettuina teillä siis alkujaan oli noin puolitoistatuhatta?

— Niinpä niin, — tokaisi Mitja.

— Kuinka sitten kaikki vakuuttavat olleen paljon enemmän?

— Vakuuttakoot.

— Tehän vakuutitte itsekin.

— Vakuutin itsekin.

— Me tarkistamme vielä kaiken tämän toisten ihmisten todistuksilla, joita ei vielä ole kuultu; rahoistanne älkää olko huolissanne, ne säilytetään asianomaisessa paikassa ja ovat käytettävissänne, kun on lopussa kaikki... tämä alkanut... jos osoittautuu tai, niin sanoakseni, osoitetaan, että teillä on niihin kiistämätön oikeus. No, ja nyt...

Nikolai Parfenovitš nousi seisomaan ja ilmoitti lujasti Mitjalle, että hänen on »pakko ja velvollisuus» toimittaa mitä yksityiskohtaisin ja tarkin tarkastus »niin vaatteisiinne kuin myös kaikkeen muuhun nähden.»...

— Suvaitkaa, herrat, käännän nurin kaikki taskuni, jos tahdotte.

Ja hän alkoi todellakin käännellä taskujaan nurin.

— On välttämätöntä myös riisua vaatteet.

— Kuinka? Riisuutua? Hyi hitto! Kopeloikaa muuten! Eikö voi muuten?

— Ei voi millään ehdolla, Dmitri Fjodorovitš. Täytyy riisua pois vaatteet.

— Kuten tahdotte, — alistui Mitja synkkänä, — mutta, pyydän, ei tässä, vaan verhojen takana. Kuka tarkastaa?

— Tietysti verhojen takana, — sanoi Nikolai Parfenovitš taivuttaen päätään suostumuksen merkiksi. Hänen kasvoissaan kuvastui aivan erikoinen arvokkuus.

6.

Prokuraattori sai Mitjan kiinni

Alkoi jotakin Mitjalle aivan odottamatonta ja ihmeellistä. Hän ei olisi voinut mitenkään aikaisemmin, vielä hetki sittenkään, otaksua, että joku voisi sillä tavoin kohdella häntä, Mitja Karamazovia! Pääasia oli, että tapahtui jotakin alentavaa, heidän puoleltaan taas »kopeata ja häntä kohtaan halveksivaa». Takin riisuminen ei vielä olisi ollut mitään, mutta häntä pyydettiin jatkamaan riisuutumista. Eikä oikeastaan pyydetty, vaan itse asiassa käskettiin; hän ymmärsi sen varsin hyvin. Ylpeys ja halveksiminen sai hänet alistumaan täydellisesti, sanaakaan sanomatta. Verhon taakse tuli Nikolai Parfenovitšin lisäksi myös prokuraattori, ja läsnä oli myös muutamia talonpoikia, »tietysti vahteina», ajatteli Mitja, »mutta mahdollisesti vielä jotakin muutakin varten».

— Mitä, onko paitakin riisuttava? — kysäisi hän jyrkästi, mutta Nikolai Parfenovitš ei vastannut hänelle: hän oli yhdessä prokuraattorin kanssa syventynyt tarkastelemaan takkia, housuja, liivejä ja hattua, ja kumpikin näytti hyvin kiinnostuneelta. »Eivät ollenkaan kainostele», ajatteli Mitja, »eivät edes noudata välttämätöntä kohteliaisuutta».

— Minä kysyn teiltä toistamiseen: onko paita riisuttava vai ei? — lausui hän vielä jyrkemmin ja ärsyttävämmin.

— Olkaa huoletta, me ilmoitamme teille, — vastasi Nikolai Parfenovitš niinkuin mikäkin esimies. Ainakin Mitjasta se tuntui siltä.

Tutkintatuomari ja prokuraattori neuvottelivat sillä välin tarkoin keskenään puoliääneen. Takissa, varsinkin vasemman liepeen takaosassa havaittiin suuria veritahroja, jotka olivat kuivaneet ja kovettuneet eivätkä vielä sanottavasti hierautuneet. Samoin housuissa. Nikolai Parfenovitš tutki sitäpaitsi omin käsin todistajien läsnäollessa sormillaan takin ja housujen kaulusta, taitteita ja kaikkia saumoja ilmeisesti etsien jotakin, tietysti rahoja. Pääasia oli, että Mitjalta ei salattu epäluuloja, että hän oli saattanut ja voinut ommella rahoja vaatteisiinsa. »Kohtelevat ihan kuin varasta eikä niinkuin upseeria», mutisi hän itsekseen. He lausuivat toisilleen ajatuksiaan hänen kuultensa aivan hämmästyttävän avoimesti. Niinpä esimerkiksi kirjuri, joka myös oli ilmestynyt verhon taakse ja touhusi sekä palveli, kiinnitti Nikolai Parfenovitšin huomion hattuun, jota myös kopeloitiin: »Muistatteko kirjuri Gridenkan», huomautti kirjuri, »hän matkusti kesällä nostamaan koko kanslian palkkaa ja ilmoitti matkalta palattuaan kadottaneensa humalapäissään rahat, — mutta mistäs ne löydettiin? Juuri tuommoisista hatun reunoista; sataruplaset oli kääritty tötteröiksi ja ommeltu hatun reunoihin». Gridenkan asian muistivat sekä tutkintatuomari että prokuraattori sangen hyvin, ja siksi myös Mitjan hattu pantiin syrjään ja päätettiin, että kaikkea tätä oli myöhemmin tarkastettava vakavasti ja samoin koko puku.

— Sallikaahan, — huudahti äkkiä Nikolai Parfenovitš huomattuaan äkkiä Mitjan paidan oikean hihan sisäänpäin käännetyn reunan, joka oli aivan verinen, — sallikaahan, kuinka, onko tässä verta?

— Verta, — tokaisi Mitja.

— Se on, kuinka niin... ja miksi hihaa on käännetty sisäänpäin?

Mitja kertoi, miten hihan reuna oli tahrautunut hänen puuhatessaan Grigorin kanssa ja miten hän oli kääntänyt sen sisäänpäin jo Perhotinin luona ollessaan, kun pesi siellä käsiään.

— Täytyy ottaa teidän paitannekin, se on hyvin tärkeätä... esineellisenä todistuskappaleena.

Mitja punastui ja raivostui.

— Alastiko minun sitten on oltava? — huudahti hän.

— Olkaa huoletta... me järjestämme sen jotenkuten, mutta aluksi suvaitkaa riisua myös sukkanne.

— Ettekö laske leikkiä? Onko tosiaankin välttämätöntä tehdä se? — kysyi Mitja, ja hänen silmänsä välähtivät.

— Ei meillä ole aikaa laskea leikkiä! — lausui siihen Nikolai Parfenovitš ankarasti.

— Mitäs, jos se on tarpeellista... minä... — mutisi Mitja ja istahti vuoteelle sekä alkoi vetää jaloistaan sukkia. Hänestä oli sietämättömän noloa: kaikki muut olivat pukimissa, mutta hän oli riisuutunut, ja — se oli omituista — riisuutuneena hän ikäänkuin itsekin tunsi itsensä syylliseksi heidän edessään ja, mikä oli tärkeintä, hän melkein oli itse sitä mieltä, että hän todellakin äkkiä oli tullut halpa-arvoisemmaksi heitä kaikkia ja että heillä nyt olikin täysi oikeus halveksia häntä. »Jos kaikki ovat riisuutuneet, niin ei ole häpeä, mutta kun on yksin riisuutunut ja kaikki katsovat, — niin se on häpeä!» välähteli tavan takaa hänen mielessään. »Aivan kuin unessa, minä olen toisinaan nähnyt itseni näin häväistynä.» Mutta sukkien riisuminen oli hänestä kiusallistakin: ne olivat hyvin likaiset ja samoin hänen alusvaatteensa, ja nyt kaikki sen näkivät. Mutta pääasia oli, että hän ei itse pitänyt jaloistaan, oli jostakin syystä pitänyt koko elämänsä ajan molempien jalkojensa isovarpaita muodottomina, ja varsinkin erästä isoa, litteätä, omituisesti alaspäin vääntynyttä kynttä oikeassa jalassaan, ja nyt saisivat kaikki nuo nähdä. Sietämättömästä häpeästä hän muuttui yhä töykeämmäksi ja nyt jo tahallaan. Hän kiskaisi itse yltään paitansa.

— Ettekö tahdo vielä jostakin etsiä, jos teitä ei hävetä?

— Ei, toistaiseksi ei ole tarvis.

— Mitä, näin alastomaksiko minä jäänkin? — lisäsi hän raivostuneena.

— Niin, toistaiseksi se on välttämätöntä... Olkaa hyvä istuutukaa aluksi tähän, voitte ottaa vuoteesta peitteen ja kääriä sen ympärillenne, mutta minä... minä panen nämä kaikki kääröön.