Part 16
— Ah, tosiaankin! — huudahti Mitja lyöden otsaansa. — Suokaa anteeksi, minä kiusaan teitä enkä selitä pääasiaa, muuten te olisitte ymmärtänyt silmänräpäyksessä, sillä tarkoituksessahan, tuossa tarkoituksessahan häpeä onkin! Näettekö, tuo vanhus, vainaja, hän kiusasi myötäänsä Agrafena Aleksadrovnaa, ja minä olin mustasukkainen, ajattelin silloin, että tämä horjuu minun ja hänen välillä; ajattelen joka päivä: mitä jos hän yhtäkkiä tekee päätöksensä, mitä jos hän kyllästyy kiusaamaan minua ja yhtäkkiä sanoo minulle: »Sinua minä rakastan enkä häntä, vie minut maailman ääreen!» Mutta minulla ei ole kuin pari kaksikymmenkopeekkaista; millä veisin, mitä silloin tekisin, — asiani olisi hukassa. Minähän en silloin tuntenut enkä ymmärtänyt häntä, minä luulin, että hän tahtoi rahaa eikä antaisi minulle anteeksi köyhyyttäni. Ja niinpä minä viekkaasti erotan puolet kolmestatuhannesta ja ompelen ne pussiin kylmäverisesti, ompelen aivan harkiten, teen sen jo ennen juominkeja, ja sitten, kun jo olin ommellut, lähden jäljelläolevalla puoliskolla juopottelemaan! Ei, se on alhaista! Oletteko nyt ymmärtänyt?
Prokuraattori alkoi ääneensä nauraa ja tutkintatuomari niinikään.
— Minun mielestäni oli suorastaan järkevää ja siveellistä, että hillitsitte itseänne ettekä juonut kaikkia rahoja, — hihitti Nikolai Parfenovitš, — sillä mitäs tässä on?
— Se, että minä varastin, se siinä on! Oi hyvä Jumala, te saatte minut kauhistumaan ymmärtämyksen puutteella! Kaiken aikaa, kun minä kannoin rintani päällä noita sinne kätkettyjä rahoja, minä joka päivä ja joka tunti sanoin itselleni: »Sinä olet varas, sinä olet varas!» Siksi minä olin niin hurja tämän kuukauden ajan, siksi minä tappelinkin ravintolassa, siksi myös pieksin isääni, kun tunsin olevani varas! En katsonut voivani enkä uskaltanut ilmaista edes veljelleni Aljošalle mitään noista puolestatoista tuhannesta: siinä määrin tunsin olevani konna ja roisto! Mutta tietäkää, että kaiken aikaa niitä kantaessani, minä samalla joka päivä ja joka hetki sanoin itselleni: »Ei, Dmitri Fjodorovitš, kenties sinä et vielä ole varas.» Miksi? Siksi juuri, että sinä voit huomenna mennä ja antaa nämä puolitoista tuhatta Katjalle. Ja vasta eilen minä päätin repäistä kaulastani pussini, kun menin Fenjan luota Perhotinille, mutta siihen hetkeen saakka en ollut päättänyt, ja heti kun olin sen reväissyt, sillä samalla hetkellä minusta tuli lopullisesti ja kiistämättömästi varas, varas ja kunniaton mies koko elämäni ajaksi. Minkä tähden? Sen tähden, että repäistessäni kaulastani pussin repäisin myös haaveeni mennä Katjan luo ja sanoa: »Minä olen lurjus, mutta en varas.» Ymmärrättekö nyt, ymmärrättekö?
— Miksi te juuri eilen illalla päätitte sen tehdä? — keskeytti Nikolai Parfenovitš.
— Miksi? Hullunkurinen kysymys: siksi, että olin tuominnut itseni kuolemaan, kello viisi aamulla, täällä päivän koittaessa: »Samahan se on», ajattelin, »kuoleeko lurjuksena vaiko kunnon miehenä!» Mutta eihän, osoittautui, että se ei olekaan samantekevää! Uskotteko, herrat, ei se, ei se minua enimmän kiusannut tänä yönä, että minä olin tappanut vanhan palvelijan ja että minua uhkasi Siperia, ja milloin sitten? Juuri silloin, kun rakkauteni sai voiton ja taivas aukeni minulle uudestaan! Oi, se kiusasi, mutta ei niin paljon, ei missään tapauksessa niin paljon kuin tuo kirottu tietoisuus, että olin lopultakin repäissyt rinnaltani nuo kirotut rahat ja tuhlannut ne ja että siis nyt olin jo lopullisesti varas! Oi, herrat, sanon teille vieläkin sydänverelläni: paljon olen tullut tietämään tänä yönä! Olen oppinut sen, että ei vain lurjuksena eläminen ole mahdotonta, vaan myös lurjuksena kuoleminen on mahdotonta... Ei, herrat, on kuoltava kunniallisesti!...
Mitja oli kalpea. Hänen kasvonsa osoittivat murtuneisuutta ja kiusaantumista, siitä huolimatta, että hän oli äärettömän kiihtynyt.
— Minä alan teitä ymmärtää, Dmitri Fjodorovitš, — lausui pitkäveteisesti ja pehmeästi ja ikäänkuin osaaottavasti prokuraattori, — mutta kaikki tämä, sanokaa mitä tahdotte, johtuu minun käsitykseni mukaan vain hermoista... teidän sairaista hermoistanne, siinä se on. Ja miksi te esimerkiksi säästääksenne itsenne niin monilta, melkein koko kuukauden kestäneiltä kärsimyksiltä ette olisi voinut mennä ja antaa nuo puolitoista tuhatta sille henkilölle, joka oli ne teille uskonut, ja selvitettyänne asian hänen kanssaan miksi ette olisi voinut, silloiseen asemaanne nähden, joka teidän kuvauksenne mukaan oli niin kauhea, koettaa yhdistelmää, jommoinen aivan luonnollisesti nousee mieleen, nimittäin, miksi ette olisi voinut, tunnustettuanne kunnon miehen tavoin hänelle erehdyksenne, häneltä itseltään pyytää menoihinne tarvittavaa rahamäärää, jota hän jalosydämisyydessään ja nähden teidän hermostuksenne ei tietenkään olisi kieltäytynyt teille antamasta, varsinkaan asiapaperia vastaan taikkapa samanlaista vakuutta vastaan, jommoista te tarjositte kauppias Samsonoville ja rouva Hohlakoville? Pidättehän vielä edelleen tätä vakuutta täysiarvoisena?
Mitja punastui yhtäkkiä:
— Pidättekö te minua todellakin niin suurena konnana? On mahdotonta, että tarkoittaisitte totta!... — lausui hän paheksuvasti katsellen prokuraattoria silmiin ja ikäänkuin uskomatta, mitä oli tältä kuullut.
— Vakuutan teille, että tarkoitan totta... Miksi te luulette, että minä en puhuisi tosissani? — ihmetteli prokuraattori vuorostaan.
— Oi, miten alhaista semmoinen olisikaan! Herrat, tiedättekö te, että te kidutatte minua! Sama se, minä kerron teille kaikki, olkoon menneeksi, minä tunnustan teille nyt koko pirullisuuteni, mutta teen sen saattaakseni teidät häpeämään, ja te hämmästytte itsekin sitä, miten alhaisiin yhdistelmiin inhimilliset tunteet voivat alentua. Tietäkää siis, että minulla oli jo itselläni mielessä tuo yhdistelmä, se sama, josta te juuri puhuitte, prokuraattori! Niin, herrat, minunkin mieleeni nousi tuo ajatus tänä kirottuna kuukautena, niin että olin jo melkein päättänyt mennä Katjan luo, niin alhainen olin! Mutta mennä hänen luokseen, ilmoittaa hänelle uskottomuuteni ja tätä samaa uskottomuutta varten, tämän saman uskottomuuden täydelleen toteuttamiseksi, tämän uskottomuuden tuottamiin menoihin pyytää rahoja juuri häneltä, juuri Katjalta (pyytää, kuuletteko, pyytää!), ja sitten karata heti hänen luotaan toisen kanssa, hänen kilpailijansa, hänen vihamiehensä ja loukkaajansa kanssa, — hyväinen aika, tehän olette menettänyt järkenne, prokuraattori!
— Jospa en olekaan menettänyt järkeäni, mutta tietysti minä kiivastuksissani en tullut ajatelleeksi... mitä tulee juuri tuohon naiselliseen mustasukkaisuuteen... jos tässä todellakin saattoi olla mustasukkaisuutta, kuten vakuutatte... niin, ehkäpä tässä on jotakin sen tapaista, — naurahti prokuraattori.
— Mutta se olisi ollut jo niin suurta roistomaisuutta, — sanoi Mitja lyöden rajusti nyrkkiään pöytään, — se olisi ollut jo niin haisevaa, etten tiedä sen vertaista! Tiedättekö te, että hän olisi voinut antaa minulle nuo rahat, ja olisi antanutkin, varmasti olisi antanut, kostaakseen minulle, olisi antanut kostosta nauttiakseen, halveksumisesta minua kohtaan olisi antanut, sillä hänkin on infernaalinen sielu ja nainen, jonka viha on voimakas! Minä olisin ottanut rahat, oi, olisin ottanut, olisin ottanut, ja silloin koko elämäni... oi, Jumala! Antakaa anteeksi, herrat, minä huudan siksi näin kovasti, että tuo ajatus oli mielessäni niin äskettäin, vielä toissa päivänä, juuri silloin kun minä yöllä puuhasin Ljagavyin kanssa, niin, ja eilenkin, koko eilisen päivän, minä muistan sen, aivan tuohon tapaukseen asti...
— Mihin tapaukseen? — kysäisi Nikolai Parfenovitš uteliaana, mutta Mitja ei sitä kuullut.
— Olen tehnyt teille kauhean tunnustuksen, — lopetti hän synkästi. — Päättäkää, minkä arvoinen se on, herrat. Mutta ei se riitä, ei siinä ole kyllin, että arvioitte sen, älkää arvioiko, vaan pitäkää sitä arvossa, mutta jos ette sitä tee, jos tämäkin menee ohi sielujenne, silloin te suorastaan ette kunnioita minua, herrat, sanon teille sen, ja minä kuolen häpeästä, että olen tehnyt tunnustukseni teidänkaltaisillenne! Oi, minä ammun itseni! Mutta minä näen jo, minä näen, että te ette usko minua! Kuinka, aioitte siis kirjoittaa tämänkin muistiin? — huudahti hän pelästyneenä.
— Sen, mitä te juuri sanoitte, — lausui Nikolai Parfenovitš katsellen häntä ihmeissään, — nimittäin että te aivan viimeiseen hetkeen asti yhä vielä aiotte mennä neiti Verhovtsevin luo pyytämään häneltä tuota rahasummaa... Vakuutan teille, että se on meille hyvin tärkeä todistus, Dmitri Fjodorovitš, nimittäin koko tuohon tapaukseen nähden... ja varsinkin teille tärkeä.
— Armahtakaa, herrat, — Mitja löi käsiään yhteen, — jättäkää edes tämä kirjoittamatta, hävetkää! Minähän olen niin sanoakseni repäissyt sieluni kahtia teidän edessänne, mutta te käytätte tilaisuutta hyväksenne ja kopeloitte sormillanne repeämän kummassakin puolikkaassa... Oi, Jumala!
Hän peitti epätoivoissaan kasvonsa käsiinsä.
— Älkää olko niin levoton, Dmitri Fjodorovitš, — lopetti prokuraattori, — kaiken sen, mitä nyt on kirjoitettu muistiin, te saatte myöhemmin itse kuulla ja sen, mitä ette hyväksy, me muutamme teidän sanojenne mukaan, mutta nyt minä esitän teille erään pikku kysymyksen vielä kolmannen kerran: eikö todellakaan kukaan, ei kerrassaan kukaan saanut teiltä kuulla noista rintapussiin ompelemistanne rahoista? Sitä on, sanon teille, melkein mahdotonta ajatella.
— Ei kukaan, ei kukaan, minä sanoin sen, olette aivan oikein ymmärtänyt! Jättäkää minut rauhaan.
— Olkaa hyvä, tämä asia on selvitettävä, ja siihen on vielä paljon aikaa, mutta ajatelkaahan nyt itse: meillä on kenties kymmeniä todistuksia siitä, että te nimenomaan itse levititte tietoa ja huusittekin joka paikassa kolmestatuhannesta, jotka olitte tuhlannut, kolmesta eikä puolestatoista, ja nytkin, kun teille eilen ilmestyi rahoja, te myös ennätitte antaa monen tietää, että taas olitte tuonut mukananne rahaa kolmetuhatta.
— Teillä ei ole käsissänne kymmeniä, vaan satoja todistuksia, kaksisataa todistusta, kaksisataa ihmistä on kuullut, tuhat on kuullut! — huudahti Mitja.
— No, siinä sen näette, kaikki, kaikki todistavat. Täytyyhän sanan _kaikki_ merkitä jotakin.
— Se ei merkitse mitään, minä valehtelin, ja minun mukanani alkoivat kaikki valehdella.
— Miksi teidän sitten oli niin tarpeellista »valehdella», miten te sen selitätte?
— Piru sen tietää. Kenties kerskailun halusta... niin... että olin juonut niin paljon rahaa... Kenties sitä varten, että unohtaisin nuo pussiin ommellut rahat... niin, siitä syystä juuri... perhana... monettako kertaa te kysytte tätä? No niin, valehtelin ja sillä hyvä, kun tulin valehdelleeksi, niin en ruvennut enää oikomaan. Mistä syystä ihminen toisinaan valehtelee?
— Sitä on hyvin vaikea ratkaista, Dmitri Fjodorovitš, mistä syystä ihminen valehtelee, — lausui prokuraattori painokkaasti. — Sanokaa kuitenkin, oliko se teidän mainitsemanne kaulapussi iso?
— Ei, ei ollut iso.
— Minkä kokoinen osapuilleen?
— Sen kokoinen kuin sataruplanen kahtia taitettuna.
— Näyttäisittekö mieluummin meille tilkut? Nehän ovat jossakin teidän saatavissanne.
— Äh, perhana... mitä typeryyksiä... en minä tiedä, missä ne ovat.
— Mutta sallikaahan: missä ja milloin te otitte pussin kaulastanne? Tehän ette, kuten itse olette todistanut, käynyt kotonanne?
— Kun olin lähtenyt Fenjan luota ja olin menossa Perhotinin luo, niin matkan varrella repäisin pussin kaulastani ja otin siitä rahat.
— Pimeässäkö?
— Ei kai siihen kynttilää tarvittu? Tein sen sormellani silmänräpäyksessä.
— Ilman saksia, kadulla?
— Luullakseni torilla; mihin siinä saksia olisi tarvittu? Vanha riepu repesi heti.
— Mihin te sen sitten panitte?
— Viskasin sinne.
— Mihin nimenomaan?
— Torille, ylimalkaan torille! Piru sen tietää, mihin paikkaan torille. Mitä te siitä kysytte?
— Se on tavattoman tärkeätä, Dmitri Fjodorovitš: esineellisiä todistuskappaleita juuri teidän hyväksenne, kuinka ette ota tätä ymmärtääksenne? Kuka teitä auttoi pussin ompelemisessa kuukausi sitten?
— Ei kukaan auttanut, itse ompelin.
— Osaatteko te ommella?
— Sotilaan pitää osata ommella, eikä mokomassa tarvita mitään taitoakaan.
— Mistä otitte ainekset, toisin sanoen rievun, jonka sisään ompelitte?
— Ettehän vain tee pilaa?
— Ei ollenkaan, eikä meillä ole mitään aihetta pilantekoon, Dmitri Fjodorovitš.
— En muista, mistä otin rievun, jostakin sen otin.
— Kuinka sitä nyt on niin vaikea muistaa?
— En totisesti muista, kenties olen repäissyt jostakin alusvaatteistani.
— Tämä on hyvin mielenkiintoista: teidän asunnostanne voitaisiin löytää se kappale, mahdollisesti paita, josta olette repäissyt palasen. Mitä tämä riepu oli: palttinaako, aivinaako?
— Piru sen tietää mitä. Odottakaahan... Luullakseni en repäissyt sitä mistään. Se oli sertinkiä... Minä ompelin rahat luullakseni emännän myssyyn.
— Emännän myssyyn?
— Niin, minä pimitin sen häneltä.
— Kuinka pimititte?
— Näettekö, minä tosiaankin, muistelen nyt, tulin jotenkuten vieneeksi erään myssyn rievuiksi tai kenties pyyhkiäkseni kynää. Otin sen salaa, sillä se oli mihinkään kelpaamaton rätti, tilkut kuljeksivat huoneessani, ja kun minulla oli nuo puolitoista tuhatta, niin otin tilkun ja ompelin siihen... Juuri noihin riepuihin luullakseni ompelin. Vanha sertinkinen roska, tuhat kertaa pesty.
— Muistatteko tuon nyt varmasti?
— En tiedä, muistanko varmasti. Luullakseni myssyn. No, vähätpä siitä!
— Siinä tapauksessa teidän emäntänne voisi ainakin muistaa, että häneltä oli kadonnut tuo kapine?
— Ei ensinkään, hän ei kaivannut sitä ollenkaan. Vanha rätti, sanon teille, vanha rätti, ei kerrassaan minkään arvoinen.
— Entä mistä otitte neulan ja rihmaa?
— Minä lopetan, en tahdo jatkaa. Riittää! — suuttui Mitja viimein.
— Ja onpa ihmeellistä, että te olette jo kokonaan unohtanut, mihin paikkaan torille te viskasitte tuon... pussin.
— Antakaa huomenna lakaista tori, ehkäpä löydätte, — naurahti Mitja. — Riittää, herrat, riittää, — päätti hän kiusaantuneella äänellä. — Minä näen selvästi: te ette ole uskonut minua! Ette missään kohti, ettekä hitustakaan! Syy on minun eikä teidän, ei olisi pitänyt tuppautua. Miksi, miksi minä saastutinkaan itseni tunnustamalla salaisuuteni! Teitä se naurattaa, minä näen sen silmistänne. Te olette johtanut minut siihen, prokuraattori! Laulakaa itsellenne hymni, jos voitte... Olkaa kirotut, kiduttajat!
Hän painoi päänsä alas ja peitti kasvonsa käsiinsä. Prokuraattori ja tutkintatuomari olivat vaiti. Minuutin kuluttua hän nosti päänsä ja katsoi heihin aivan kuin ei ajattelisi mitään. Hänen kasvonsa ilmaisivat jo täydellistä, jo lähtemätöntä epätoivoa, ja hän oli omituisen äänetön, istui eikä näyttänyt mitään tajuavan. Mutta asia oli saatettava loppuun: oli siirryttävä todistajien kuulusteluun, jota ei voinut lykätä toistaiseksi. Kello oli kahdeksan aamulla. Kynttilät oli jo kauan sitten sammutettu. Mihail Makarovitš ja Kalganov, jotka koko kuulustelun ajan olivat myötäänsä tulleet huoneeseen ja poistuneet siitä, lähtivät molemmat taas tällä kertaa ulos. Prokuraattori ja tutkintatuomari olivat myös hyvin väsyneen näköisiä. Alkava aamu oli sateinen, koko taivas oli vetäytynyt pilveen, ja satoi kuin saavista kaataen. Mitja katseli tylsästi ikkunoita.
— Saanko minä katsoa ikkunasta? — kysyi hän äkkiä Nikolai Parfenovitšilta.
— Oi, miten paljon vain haluatte, — vastasi tämä.
Mitja nousi ja meni ikkunan luo. Sade löi ikkunain vihertäviä ruutuja vastaan. Suoraan ikkunan alla näkyi likainen tie ja edempänä, sateen hämärässä, mustia, köyhiä, surkeita mökkirivejä, jotka näyttivät sateessa tulleen entistään mustemmiksi ja köyhemmiksi. Mitja muisti »kultakutrisen Foiboksen» ja miten hän oli aikonut ampua itsensä sen ensimmäisen säteen kimmeltäessä. »Kenties tämmöisenä aamuna olisi ollutkin parempi», naurahti hän ja kääntyi äkkiä, heilauttaen kättään ylhäältä alaspäin, »kiduttajien» puoleen.
— Herrat! — huudahti hän. — Minähän näen olevani hukassa. Mutta hän? Sanokaa minulle hänestä, rukoilen teitä, joutuuko hänkin tuhon omaksi minun kanssani? Hänhän on syytön, hänhän oli eilen poissa suunniltaan huutaessaan olevansa »kaikkeen syypää». Hän ei ole mihinkään syypää! Olen ollut murheissani koko yön istuessanne seurassanne... Eikö saa, ettekö voi sanoa minulle: mitä te nyt teette hänelle?
— Rauhoittukaa ehdottomasti tässä suhteessa, Dmitri Fjodorovitš, — vastasi heti ja ilmeisesti kiiruhtaen prokuraattori, — meillä ei toistaiseksi ole minkäänlaisia merkittäviä syitä edes pienimmässäkään määrässä häiritä henkilöä, jota kohtaan te tunnette niin suurta mielenkiintoa. Jutun myöhemmissä vaiheissa on asian laita toivoakseni oleva sama... Me päinvastoin teemme tässä suhteessa kaiken, mikä suinkin on mahdollista meidän puoleltamme. Olkaa täysin levollinen.
— Herrat, minä kiitän teitä, tiesinhän minä, että te kuitenkin olette rehellisiä ja oikeudenmukaisia miehiä kaikesta huolimatta. Te otitte pois taakan sydämeltäni... No, mitä me nyt teemme? Minä olen valmis.
— Pitäisipä kiirehtiä. Täytyy viipymättä ryhtyä kuulustelemaan todistajia. Kaiken tämän täytyy välttämättömästi tapahtua teidän läsnäollessanne, ja siksi...
— Mutta eikö juotaisi ensin teetä? — keskeytti Nikolai Parfenovitš. — Luullakseni olemme sen jo ansainneet!
Päätettiin, että jos alhaalla on teetä valmiina (koska Mihail Makarovitš varmaankin oli mennyt »teetä vetelemään»), niin juodaan lasi ja sitten »jatketaan jatkamasta päästyäkin». Varsinainen teenjuonti ja »haukkaaminen» lykättäisiin vapaampaan aikaan. Alhaalla oli todellakin teetä, ja sitä toimitettiin nopeasti ylös. Mitja aluksi kieltäytyi ottamasta lasia, jonka Nikolai Parfenovitš hänelle ystävällisesti tarjosi, mutta pyysi sitten sitä itse ja joi sen hyvällä halulla. Yleensä hän oli ihmeen kärsivän näköinen. Olisi luullut, ettei hänen jättiläisvoimilleen merkinnyt mitään yhden yön juominki ja sen ohella vaikkapa miten voimakkaat vaikutelmat. Mutta hän itse tuskin tunsi istuvansa, ja aika ajoin alkoivat kaikki esineet liikkua ja pyöriä hänen silmissään. »Vielä vähän, ja minä kenties alan hourailla», ajatteli hän itsekseen.
8.
Todistajain kertomus. Lapsukainen.
Todistajien kuulustelu alkoi. Mutta me emme jatka enää kertomustamme niin seikkaperäisesti kuin olemme sen tähän asti esittäneet. Siksi jätämmekin kuvaamatta, kuinka Nikolai Parfenovitš teroitti mieleen jokaiselle esiin kutsutulle todistajalle, että tämän oli puhuttava totuuden ja omantunnon mukaisesti ja että hänen myöhemmin oli toistettava tämä todistuksensa valaehtoisesti. Samoin, kuinka jokaista todistajaa vaadittiin lopuksi allekirjoittamaan pöytäkirja, joka sisälsi hänen todistuksensa, y.m. y.m. Huomautamme vain yhdestä seikasta, nimittäin että pääkohta, johon kuulustelijain koko huomio oli kiintynyt, oli ensi sijassa yhä edelleen tuo kysymys kolmesta tuhannesta, t.s. oliko niitä kolme vai puolitoista ensimmäisellä kerralla, Dmitri Fjodorovitšin ensimmäisten juominkien aikana täällä Mokrojessa kuukausi takaperin ja oliko rahoja kolme vaiko puolitoista tuhatta eilen, Dmitri Fjodorovitšin toisten juominkien aikana. Voi, kaikki todistukset, jokikinen, olivat Mitjaa vastaan, eikä yksikään puhunut hänen puolestaan, ja eräät todistukset toivat esille myös uusia, melkein tyrmistyttäviä seikkoja, jotka kumosivat hänen kertomuksensa. Ensimmäiseksi kuulusteltiin Trifon Borisytšia. Hän seisoi tutkijain edessä vähääkään pelkäämättä, päinvastoin hänen ulkomuotonsa osoitti ankaraa ja vakavaa paheksumista syytettyä kohtaan, ja se teki hänet epäämättömästi tavattoman uskottavan ja oman arvonsa tuntevan näköiseksi. Hän puhui vähän ja hillitysti, odotti kysymyksiä, vastasi täsmällisesti ja harkitusti. Varmasti ja empimättä hän todisti, että kuukausi sitten ei rahojen menetys voinut olla kolmea tuhatta pienempi ja että täällä kaikki talonpojat todistavat kuulleensa kolmesta tuhannesta itseltään »Mitri Fjodorovitšilta». »Miten paljon rahaa he heittelivätkään yksistään mustalaistytöille. Jo näille yksistään meni ehkä tuhannen verran.»
— En antanut ehkä viittäsataakaan, — huomautti tähän synkästi Mitja, — en vain tullut laskeneeksi silloin, olin päissäni, vahinko kyllä...
Mitja istui tällä kertaa syrjässä, selkä verhoihin päin, oli surullisen ja väsyneen näköinen, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: »Äh, todistakaa mitä tahdotte, nyt se on samantekevää!»
— Yli tuhannen meni niille, Mitri Fjodorovitš, — väitti Trifon Borisytš varmasti vastaan, — te paiskelitte turhanpäiväisesti menemään, ja he nostivat maasta. Nehän ovat varkaita ja roistoja, hevosvarkaita ne ovat, ne on karkoitettu täältä pois, muuten ne kenties itse todistaisivat, paljonko hyötyivät teistä. Näin itse teidän käsissänne silloin rahat, — en tosin niitä laskenut, te ette antanut sitä tehdä, se on totta, — mutta muistan sen silmämäärältä, oli paljon enemmän kuin puolitoista tuhatta... Kaikkea muuta kuin puolitoista! Olemme mekin rahaa nähneet, osaamme arvostella...
Eiliseen rahamäärään nähden taas Trifon Borisytš todisti suorastaan, että Dmitri Fjodorovitš oli itse heti hevosesta noustuaan ilmoittanut hänelle tuoneensa kolmetuhatta.
— Tokkohan, Trifon Borisytš, — väitti Mitja vastaan, — näinköhän minä tosiaankin noin täsmällisesti ilmoitin tuoneeni kolmetuhatta?
— Niin sanoitte, Mitri Fjodorovitš. Andrein kuullen sanoitte. Hän on täällä, tuo samainen Andrei, ei ole vielä lähtenyt pois, kutsukaa hänet. Ja tuolla salissa kestitessänne kuoroa te suoraan huusitte jättävänne tänne kuudennen tuhannen — se on entisten kanssa, sillä tavoin se on ymmärrettävä. Stepan ja Semjon kuulivat, ja Pjotr Fomitš Kalganov seisoi silloin vieressänne, kenties hekin muistavat...
Todistajan lausunto kuudennesta tuhannesta teki tavattoman vaikutuksen tutkijoihin. Uusi sanontatapa miellytti: kolme ja kolme, siis kuusi, kolme tuhatta siis silloin ja kolme tuhatta nyt, siitä tuli kuusi, lasku oli selvä.
Kuulusteltiin kaikkia Trifon Borisytšin mainitsemia talonpoikia, Stepania ja Semjonia, kyytimies Andreita ja Pjotr Fomitš Kalganovia. Talonpojat ja kyytimies vahvistivat empimättä oikeaksi Trifon Borisytšin todistuksen. Sitäpaitsi kirjoitettiin erityisesti vielä muistiin Andrein kertoman mukaan hänen keskustelunsa Mitjan kanssa matkalla siitä, »mihin minä Dmitri Fjodorovitš joudun: taivaaseenko vai helvettiin, ja saanko minä anteeksi toisessa maailmassa vai enkö?» »Psykologi» Ippolit Kirillovitš kuunteli kaikkea tätä hieno hymy huulillaan ja suositteli lopuksi »asiakirjoihin liitettäväksi» myös tämän todistajan lausunnon siitä, minne Dmitri Fjodorovitš joutuu.
Kalganov tuli kutsuttuna sisälle vastahakoisesti, nyrpeänä, oikukkaana, ja puheli prokuraattorin ja Nikolai Parfenovitšin kanssa sillä tavoin kuin olisi nähnyt heidät ensimmäistä kertaa elämässään, vaikka hän oli heidän vanha ja jokapäiväinen tuttunsa. Hän alkoi sanomalla, että hän »ei tiedä tästä mitään eikä tahdokaan tietää». Mutta selville kävi, että hän oli kuullut tuon puheen kuudennesta tuhannesta ja hän myönsi sillä hetkellä seisoneensa Mitjan vieressä. Hänen nähdäksensä oli Mitjalla käsissään rahoja »en tiedä minkä verran». Sen hän todisti todeksi, että puolalaiset olivat nylkeneet korttipelissä. Hän selitti myös, kun asiaa uudelleen kyseltiin, että sitten kuin puolalaiset oli ajettu pois, Mitjan ja Agrafena Aleksandrovnan asiat olivat todellakin parantuneet ja että Agrafena Aleksandrovna oli itse sanonut rakastavansa Mitjaa. Agrafena Aleksandrovnasta hän puhui pidättyvästi ja kunnioittavasti, aivan niinkuin tämä olisi ollut parhaisiin piireihin kuuluva rouvashenkilö, eikä hän kertaakaan käyttänyt hänestä Grušenjka-nimitystä. Huolimatta siitä, että nuoresta miehestä ilmeisesti oli vastenmielistä esiintyä todistajana, Ippolit Kirillovitš kuulusteli häntä kauan ja sai vasta häneltä tietää kaikki yksityiskohdat siitä, mikä oli ollut niin sanoakseni Mitjan »romaani» tänä yönä. Mitja ei kertaakaan keskeyttänyt Kalganovia. Viimein nuorukainen päästettiin menemään, ja hän poistui salaamatta paheksumistaan.