Part 7

Jac. Ahrenbergin selitystä tukee B.F. Godenhjelmin kertomus siitä, kuinka Krohn kerrankin juhlassa Suomalaisella tyttökoululla puhui pontevasti ja lämpimästi isänmaan merkityksestä ihmiselle ja sanoi itse saaneensa kokea, miltä tuntuu, kuu ihminen on maaperää vailla niinkuin juureton puu.[86] Lisäksi tuli se seikka, että Krohn alkoi opiskelunsa yliopistossa aikana, jolloin Snellmanin voimakas herätyshuuto jo oli ennättänyt kaikua ja herättää vastakaikua, jolloin fennomaaninen liike oli vauhdissaan ja tempasi sekä pontevuudellaan että aatteellisuudellaan ihmisiä mukaansa ja jolloin suomenkielen kohottaminen kulttuurikieleksi ei enää ollut kaukainen unelma, vaan päivän kysymys. Mielenkiintoinen sattuma on, että Snellmanin kirjoitus "Suomalaisen kirjallisuuden lähimmästä tulevaisuudesta", jossa, m.m. asetetaan tehtäväksi korkeimpia taiteellisia vaatimuksia täyttävän suomenkielisen runouden luominen, ja Krohnin ensimäiset yritykset runoilla suomeksi ovat molemmat vuodelta 1856. Krohnin kansallista heräämistä selitettäessä on lisäksi otettava huomioon se hänen luonteensa puoli, jonka hän itse ilmaisi tunnussanallaan: "kaikki tahi ei mitään". Häntä, kuten hän itse lausui, ei tyydyttänyt pintapuolinen suusuomalaisuus eikä puolinaisuus, vaan hän antoi itsensä suomalaisuuden aatteelle kokonaan ja johdonmukaisesti.

Olemme nähneet, että tämä vannoutuminen suomalaisuuden palvelukseen oli haitallinen Krohnin runoilulle. Filosofoimiseen riittää puolikin ihmistä, mutta runottaret vaativat ihmisen kokonaan, sanoo Schiller.[87] Toiselta puolen suomalaisuuden aate lyö leimansa Krohnin runoiluun, on usein inspiration lähteenä ja vaikuttaa aiheiden valintaan. Jo ensimäinen tutustuminen Krohnin runotuotantoon oikeuttaa sanomaan, että yksi sen huomattavimpia piirteitä on isänmaallisuus. Jää vain tarkastettavaksi, mikä sisällys sanalla isänmaallisuus on tässä tapauksessa.

Krohnin ensi esiintymisen suomenkielisenä runoilijana teki loistavaksi ensi sijassa sikermä "Kuun tarinoita", joiden varsinaisena, nykypäiviin asti säilyneenä tehona on isänmaallinen paatos. Teoksen johdatuksessa se purkautuu ylistyslauluksi erityisesti suomenkielelle. "Kuun tarinat" kokonaisuudessaan antavat hyvän kuvan tekijänsä maailmankatsomuksesta ja runoilijatemperamentista osoittaen monivivahteisina muutamat luonteenpiirteet, jotka ovat tekijälle ominaisia: uskonnollisuuden, sovinnollisuuden, epäitsekkään antautumisen suuren aatteen palvelukseen. Suomalaisuus nimenomaan on sellainen asia, jolle elämäntyö on uhrattava. Suurin se, ken enimmän tekee ja uhraa Suomen kansan ja kielen hyväksi pyytämättä siitä itselleen etua. Sentähden on M.A. Castrén suurmies. Eripuraisuus on ollut suomalaisten heimojen turma: johtopäätös ja toimintaohje seuraa tästä itsestään. Epätoivoon suomalaisten tulevaisuudesta ei suinkaan ole syytä. Tämä kansa on kiintynyt karuun kotimaahansa, se on vuodattanut vertaan sen puolesta, se on suorittanut salassa suurtöitä maatansa viljelykselle valloittaessaan. Se on kansa, jossa on kuntoa ja mielenjaloutta.

"Kuun tarinat" sisältävät eepilliseen runouteen viittaavasta nimestään huolimatta vahvasti lyyrillisiä tunneilmaisuja. Paitsi niitä kuuluu Krohnin ensimäiseen runoilukauteen joukko lyyrillisiä runoja. Saamme niistä lisäselvitystä siihen, mitä laatua on Krohnin isänmaallisuus. Runoilija kiivastuu nähdessään matalamielisyyttä, joka johtaa nauttimaan elämän hyvyyksistä kansan muitten jäsenten kustannuksella ("Suurelle herralle"). Kaikki pikkumaiset kinastelut ovat hyljättävät ("Suomalainen maamme Ruotsalaiselle"); yksimielisyys on voimaa ja yksimielisyyteen on mitä parhaat edellytykset, sillä isänmaa on kaikille yhteinen ja rakas:

Siit' olkohon riita Ja kiistamme siitä Ken Suomea parhaiten rakastanee.

Kansojen alkeellisimpiin oikeuksiin kuuluu vapaus elää oman luonteensa mukaista elämää ("Italian herääminen"). Isänmaan vapautta on tarpeen vaatiessa ase kädessä puolustettava ("Suksimiesten laulu"), isänmaalle on elämä omistettava ("Juomalaulu"). Isänmaanrakkauden elähdyttämä työ on Suomen kansalle ja kielelle luonut vaikeissa oloissa tulevaisuuden edellytykset ("Pohjolan valkeneminen", "Provessori Lönnrotille") ja semmoista työtä on edelleen tehtävä ("Taideniekkaseuran vuosijuhlassa").

Kun Krohnin toinen runokokoelma ilmestyi, huomautti eräs arvostelija "runoilijan laulumahdin suuresti voimistuneen". Ajan tapaukset ovat vaikuttaneet tekijän mieleen ja antaneet runoille ikäänkuin tukevamman pohjan.[88] Tämä Krohnin laulumahdin voimistuminen hänen toisena runoilukautenaan on kaikkein selvimmin havaittavissa hänen isänmaallisissa runoissaan. Aiheen käsittely niissä on syventynyt. Runoilija on aikakautensa lapsi, kauniisti ajatteleva ja suuria tavoitteleva idealisti. Mutta hänelle on ominaista myös selväpiirteisyys, järkevyys, joka varjelee eksymästä mahdottomiin, pilventakaisiin haaveiluihin. Hän on käytännöllisen toiminnan mies. Krohnin isänmaallinen runous ei ole ylimalkaista isänmaan ylistämistä ja siitä innostumista. Päinvastoin se on kehoitusta työhön ja suuntien viittomista tuolle työlle. Isänmaanrakkaus velvoittaa. Isänmaa on ylinnä kaikkein, sen onni olkoon itsekunkin silmämääränä. Yksilölle olkoon elämän ohjeena:

Ylempänä, alempana, Mitä siit' on huoltakaan, Kun vaan kukin portahana Onpi Suomen kunniaan.[89]

Työtä on tehtävä tosi innolla ja se on tarmokkaasti suunnattava nurinkuristen, suomalaista kansaa sortavien olosuhteitten muuttamiseksi, muuten kuljetaan onnettomuuteen ("Tuhma, raak' on Suomalainen"). On poistettava vieraan kielen vieras lippu, joka peittää kaikki urhotyömme ja toimemme, kaikki saavutuksemme tieteen ja taiteen alalla ("Vieras lippu"). Tehtävä on niin suuri ja kaunis, että sitä suoritettaessa täytyy kaikkien pikkumaisten kiistelyjen vaieta ja unhoittua ("Suomalaisille").

Näissä lauluissa on pontta ja lämpöä. Niissä ei ole sitä taistelijan hehkuvaa intoa, mikä ilmenee Ahlqvistin isänmaallisissa runoissa, mutta niissä on vahva usko lopulliseen voittoon. Käytännöllinen ohjelma oli kummallakin runoilijalla sama. Kumpikin uskoo kaksikieliseen, mutta yksimieliseen Suomeen. Luonteensa mukaisesti he kuitenkin kumpikin kohdastaan suhtautuvat eri tavoin tuohon tunnussanaansa. Asia ei ole aivan mutkaton. Krohnin periaatteena oli, kuten näkyy hänen sanoistaan ja toimistaan: kaikki tahi ei mitään! Hän ei suvainnut puolinaisuutta. Sen mukaisesti hän kyllä oli valmis jyrkästi pitämään kiinni siitä vaatimuksesta, että yläluokan on kokonaan suomalaistuttava. Omassa elämässään hän tuon vaatimuksen toteuttikin aivan johdonmukaisesti. Mutta toisiin nähden sai sananvallan myös hänen luontainen sovinnollisuutensa ja hänen humaanisuutensa. Myöskin Suomen ruotsinkielisen väestön oikeudet hän otti huomioon. Niin tiukasti kuin hän vaatikin sivistyneen säädyn suomalaistumista, niin hänen kuitenkin aluksi täytyi tyytyä siihen tosiasiaan, että maassa vielä oli merkitystä ruotsinkieliselläkin kulttuurilla. Ohjelma "kaksi kieltä, yksi mieli" oli hänessä kompromissin tulos. Niin se oli Ahlqvistissakin. Ahlqvist oli lausunut kaukonäköisen tunnussanan: "Yksi mieli, yksi kieli Väinön kansan soinnuttaa." Olisi luullut hänen, jyrkän ja pelkäämättömän miehen, ajavan tätä aatettaan. Mutta hänpä meneekin ruotsinkielen hellimisessä paljon pitemmälle kuin Krohn: hän puhuu kulttuuriveloista ja ruotsalaisuuden tarpeellisuudesta Suomessa, ainakin toistaiseksi. Näin tulee hänenkin ohjelmakseen kaksikielisyys ja yksimielisyys.

Yhteistä on kumpaisellekin sekin, että he vilpittömästi iloitsevat jokaisesta uudesta suomalaisuuden voitosta. Semmoisen ilon ilmaisu Krohnilla on m.m. runo "Luettuani 'Säkenien' toisen parven".

Krohnin toisen runoilukauden isänmaallisiin runoihin kuuluu myös "Huhtikuun 16 p. 1869". Sen aiheena on Suomelle suurta voittoa tietävä merkkitapaus, valtiopäiväjärjestyksen vahvistaminen. Luonnollisesti runoilija samassa yhteydessä ylistää keisari Aleksanteria, jossa hän näkee nuoren ja vielä heikon kansallisen elämämme auttajan.[90]

Isänmaanrakkaus on kiintymystä omaan maahan, kiintymystä niin suurta, että ihminen siitä irti raastettuna ja toisiin oloihin sijoitettuna kärsii ja surkastuu. Tätä oli Krohn taidokkaasti kuvannut jo Kuun tarinoissa. Koti-ikävä, joka häntä ulkomailla vaivasi,[91] synnytti runot "Koivu etelässä" ja "Karkuri". Jälkimäisen syntymästä olemme jo aikaisemmin kertoneet runoilijan omien kirjeitten mukaan. Lisättäköön tässä, että runoon alkujaan kuuluivat vielä seuraavat loppusäkeistöt:

Epäillen sanot: Pohjan perän jää Sydämet lämpimätkin jäykistää; Tään pehmittänyt ois? -- Mut tulen henki, Ei, veikko, ole ainoo polttava. Polttaahan kipeästi pakkanenkin, Kuin helvetin sen tul' on ankara.

Se silloin saa, mit' ei sais tulikaan, Muruiksi kalliotkin halkeemaan, Mut sydämelle särkeväisin kylmä Se tuntuu maastaan ajetulle vaan; Sentähden vieri vesin rosvon silmä, Siis tänne hän riens yli veden, maan.

Ilmeisesti on Slöör, jolle runoilija toimitti "Karkurin" nähtäväksi, kehoittanut jättämään runosta pois nämä säkeistöt, koskapa Krohn kirjoittaa hänelle Wiesbadenista huhtikuun 20 p:nä 1869: "Mitä Karkurin loppuvärssyistä sanot on aivan totta. Se on ikäänkuin jälkisaarnaa. Mutta yhtähyvin en ole vielä varmaan päättänyt hakkaanko hännän poikki. Nuo värssyt ovat kuitenkin mielestäni vaikuttavaisia, vaikka ei estetiikin sääntöin mukaiset. Minun tekee mieleni näyttää tuo kappale Cygnaeus'elle, mitä hän arvellee. Balladiin muuten mieleni nyt taipuu kernaimmin. Yks on minulla valmis, paitsi Kark., toinen sikiämässä. Se laji on minulle mieleen sen puolesta että siinä saa kertoa ja kuitenkin samalla innokkaalle tunteellekin sijaa antaa. Pelkkä lyyrillisyys on niin haamuntapaista. Kuitenkin olen sitäkin koetellut. Esimerkiksi (vaan ainoasti Sinun luettavakses) tämä: -- -- --"

Kirjettä seurasi runo "Ainoa hetki". Juuri kun Suonio puhui lyyrillisyyden haamuntapaisuudesta, helähti hänen kanteleestaan kaunis, harras, puhtaasti lyyrillinen sävel.

Uskonnollisen ja isänmaallisen tunteen onnellisesta yhtymästä on syntynyt "Virsi kotimaan puolesta". Sen harrasta tunnetta henkivät säkeet tulkitsevat selvästi Krohnin katsomusta, ilmaisevat hänen nöyrän antautumisensa työhön Jumalan mielen mukaan, hänen pyrintönsä valistua itse ja valistaa muita.[92]

Krohnin kolmannen runoilukauden isänmaalliset runot eivät tuo mainittavaa lisää siihen kuvaan Krohnista, mikä edellä on esitetty. Ne tosin osoittavat vieläkin suurempaa kypsyyttä kuin aikaisemmat runot, vakaumus lausutaan harkitusti ja pontevasti, toimintaohjeet annetaan selvästi, milt'ei ohjelmapuheen tapaan, eikä tunteen lämpö suinkaan ole vähäisempi kuin ennen. Aikaisemmin Krohn puhui eripuraisuuden turmiollisuudesta; nyt hän nimenomaan tuomitsee puoluekiihkon, joka saattaa väärin arvostelemaan toisten tahtoa ja toimintaa. Hän on aina kehoittanut työhön isänmaan etu korkeimpana silmämääränä; nytkin hän ylistää rauhallista, miehekästä työtä, mutta viittaa erityisesti valistustyön tärkeyteen, joka muuttaa Pohjolan Päivöläksi. Ennen kaikkea on luotava suomenkielinen kulttuuri:

Opin voimalla siis ylös Suomen miehet kohotkoot, Suomen omat pojat itse Suomenmaata johtakoot.

Ken on unhoittanut velvollisuutensa köyhää isänmaataan kohtaan, palatkoon takaisin väärältä tieltään, ja hän on näkevä, että rakkaus tekee ihmeitä. Aina voi työskennellä luottavin mielin, sillä rakkauden valta maailmassa on suurempi kuin vihan.[93] Tarkastaessamme Krohnin isänmaallisuuden laatua ja verratessamme häntä muihin runoilijoihin (Runebergiin, Topeliukseen, Oksaseen j.n.e.) me havaitsemme, että Krohnin isänmaallisuus ei ollut maantieteellisen heimoalueen ajattelusta syntynyttä suursuomalaisuutta, kuten Ahlqvistilla, eikä myöskään historiallisen menneisyyden kirkastamista runoissa, kuten Runebergilla, vaan nykyisyyttä, nykypäivien työtä suomalaisuuden hyväksi ja tulevaisuuden uskoa. Etupäässä vain Krohnin tieteellisissä tutkimuksissa tulee näkyviin suomalaisuuden historiallinen puoli.

Krohnin katsomusta hänen myöhäisemmät juhlarunonsa kylläkin hyvin kuvaavat, mutta ne ovat sittenkin verrattain vähässä määrässä persoonallisia. Tilapäisessä, tilatussa runossa, jossa runoilija tulkitsee suuren ihmisjoukon tunteita, pyrkii joukkosielu ottamaan puheenvuoron eikä individualisuus pääse oikeuksiinsa.

Sitä osoittaa muun muassa sekin piirre, että Krohnin uskonnollisuus on noihin kolmannen runoilukauden juhlarunoihin jättänyt jokseenkin vähän jälkiä. Sen laatuun voimme sitävastoin tutustua useista muista runoista. Ensimäisellä runoilukaudellaan Krohn ei varsinaisesti tuo esille uskonnollisuuttaan, mutta se ilmenee siinä ymmärtäväisessä hengessä, jossa hän mukailee Taavetin psalmeja ja joka ikäänkuin jo viittaa siihen, että Krohnista oli tuleva suomalaisen virsikirjan uudistaja. Sivumennen se värähtää vastaan "Kuun tarinoista" ja joistakin lyyrillisistä runoista. Se on valoisaa, kenties sovinnaista lapsuuden-uskoa, joka on säilynyt nuoruusvuosinakin.[94] Luoja hyvyydessään pitää kaikesta huolen ("Suvilaulu"). Ihminen elää maailmassa lyhyen ajan, mutta hän ei maadu siihen, mihin kaatuu ("Lumisateella"). -- Krohnin toisen runoilukauden runoista ovat useat syntyneet aikana, jolloin hän kävi ankaria sisällisiä taisteluja ja suoriutui niistä voittajana. Hänen uskonsa kesti koetuksen. Hän alistuu Jumalan viisaaseen tahtoon ja johtoon ("Järven rannalla"), hän luottaa siihen, että asiat järjestyvät ihmisen parhaaksi silloinkin, kun ihmisestä asema näyttää toivottomalta:

Kyll' Luoja sun kevähäs laittaa, Vaikk' aina ei siintävän näy.

Tähden tuike on valo taivaallisesta isänkodista, se muistuttaa, että äärettömien avaruuksien hallitsija pitää huolen ihmislapsistakin.

Tämmöinen uskonnollisuus selittää sen, että Krohn oli optimisti ja pysyi semmoisena. Hänen uskonsa hyvän ja oikean voittoon ei horjunut. Hänelle itselleen antoi näin saavutettu uskonnollinen elämä voimaa kestämään koviakin elämän vaiheita. Sen todistavat ne kolmannen runoilukauden tuotteet, jotka suru on synnyttänyt. Uskonnollinen katsomus ja mieliala on entinen, luottamus Jumalaan nyt, kun usko on kestänyt vielä uuden koetuksen, ehkä vielä vankempi kuin ennen, nöyryys entistä suurempi, sillä ihmisen oma voima ei riitä mihinkään, mutta Jumalan armo ja rakkaus on rajaton ("Ijankaikkinen autuus").

Sanoilla isänmaallisuus ja uskonnollisuus voimme siis kuvata Krohnin runouden kahta huomattavaa puolta, jotka johtuvat Krohnin oman luonteen olennaisista piirteistä. Kolmaskin Krohnin runoilijaluonteelle karakteristinen piirre on jo tullut mainituksi: hän on lyyrikko. Hänen hetkellinen viehättymisensä ballaadin muotoon ei puhu sitä tosiasiaa vastaan, että hän on kauttaaltaan lyyrillinen runoilijaluonne. Mutta hänen alaansa ei kuitenkaan kuulu se, mikä on hämärää, selittämätöntä, aavisteltavaa, "haamuntapaista". Häntä on sanottava puhtaaksi lyyrikoksi etupäässä sen takia, ett'ei hän ole tuottanut mitään huomattavaa eepillisen eikä draamallisen runouden alalla. Hänen rajoituksensa lyyrikkonakin taas johtuu siitä, että hän runoilijana useinkaan ei kykene tuomaan esille ja lukijaansa siirtämään välitöntä tunnetta, koska hän on runoillessaan turvautunut etupäässä ajatuskykyynsä, jota kylläkin ohjaa hyvä maku. Tästä voimme tulla vakuutetuksi tarkastamalla edelleen hänen runojensa aihepiiriä ja aiheitten käsittelyä.

Lyyrikon tuotannossa tavallisesti on keskeisenä aiheena rakkaus. Krohninkin runoudessa esiintyy tämä aihe. Mieluimmin hän käyttää siitä nimitystä lempi, -- sanaa, jonka tunnearvo ja merkitys eivät enää ole aivan samat kuin hänen aikanaan. Somissa, soivissa pikku runoissa saa Krohn jo ensimäisellä tuotantokaudellaan taitavasti esille puhtaan nuoren lemmen tunteen. Semmoisia runoja ovat esim. "Lemmen aamu", "Iltaselle",[95] "Sydämelle" ja mukaelma "Neidon tunnustus". Nämä pikku runot ovat vailla intohimoa, syvällisyyttä ja alkuperäisyyttäkin. Ne vaikuttavat kovin ylimalkaisilta ja pintapuolisilta, ajattelemalla tehdyiltä, jonkun verran naiveiltakin, mutta ovat samalla herttaisia ja miellyttäviä. Myöskin nuoreen lempeen kuuluva ja nuoruudelle ominainen surumielisyys antaa väriä tälle tunnelyriikalle. Onhan yhden runon otsakkeenakin "Onneton". Mutta sekin on vain ohimenevän surumielisyyden ilmaus, kevyt ja vieno, kansanlaulua lähentelevän sävynsä vuoksi myös verrattain vähän persoonallinen, -- kokonaan toista kuin esim. Kramsun samanniminen runo, joka raskaine poljentoineen huokuu joka säkeestään synkkää toivottomuutta. -- Pian kuitenkin lempi-aiheen käsittely käy monipuolisemmaksi, leikkivämmäksi, hieman syvemmäksikin. Runoilija tietää jo enemmän lemmestä. Hänellä on "Varotus" pyydystämästä kovin taitamattomasti "lemmen purppuraperhoo". "Varotus tytöille" muistuttaa poikien mielen vaihtelevaisuudesta. Samaa asiaa käsittelee näppärästi runo "Neuvo", jonka kuvarikkautta ja leikittelevää sävyä Snellman ihaili.[96] Ylimalkaisempia runoja on edelleen joukossa ("Laulu Anakreonin tapaan", "Neidon rukous"). Kaunis ja eheätunnelmainen on "Yhteen kasvaneet koivut", joka jo viittaa, mihin suuntaan Krohnin lemmenlyriikka myöhemmin oli kehittyvä ja millä tavoin syvenevä.

Kehityksen suuntaan ja syvenemisen laatuun lemmenrunoissa Krohnin toisella runoilukaudella vaikuttivat suurena tekijänä runoilijan omat elämykset. Runoilihan hän nyt sairaan vaimonsa läheisyydessä, jonka hän oli vaarassa menettää. Tunteen syventyminen ja entistä varmempi muodon hallitseminen sai syntymään niin kauniin runon kuin "Ainoa hetki". Tämä runo on mielikuvituksen tuote, jolla on sievä historiansa. Sanatoriossa oli muuan kuolemaan tuomittu keuhkotautinen, jonka näkeminen herätti ajatuksen, mitä tuntisi se, joka semmoiseen kiintyisi. Toiselta puolen tällä kaudella kirjoitetut lemmenrunot ("Miks sua rakastan ma", "Armaalleni", "Ne ovat vait", "Lempeni ja viisas ystäväni"), joissa aiheen käsittely entisiin verraten on muuttunut siinä suhteessa, että lemmentunne keskittyy ja voimakkaana suuntautuu yhteen määrättyyn henkilöön, eivät kuitenkaan merkitse kovin suurta etenemistä ensimäisestä kaudesta. Useat niistä ovat jo aikaisemmin aloitettuja ja nyt vasta viimeisteltyjä. Se on vaikuttanut niiden laatuun, sillä, kuten käsikirjoituksista näkyy, Krohn ei koskaan tehnyt perinpohjaisia, koko perusajatusta muuttavia korjauksia niihin runoihinsa, jotka olivat saaneet jo osapuilleenkin selvät ääriviivat.

Suru puolison kuoleman johdosta synnytti kolmannen nousukauden Krohnin runoilijatoiminnassa ja inspiroi Emma-sikermän runot. Näitä murherunoja on sanottu parhaaksi, mitä Krohn on kirjoittanut.[97] Ilmeistä on, että ne on synnyttänyt eletty, todella suuri suru. Tosin niitä lukiessa nousee mieleen vanha kysymys, missä määrin on mahdollista suhtautua järkyttäviin persoonallisiin kohtaloihin esteettisesti niiden vereksinä ollessa. Ei myöskään näiden runojen vilpitön sävy esiinny silmiinpistävänä piirteenä Krohnin muuhun tuotantoon verraten. Mutta laulun aihe on joka tapauksessa uusi. Onnellisen kodin elämä ja henki, kodin ilot ja surut tulevat voimakkaasti tuoduiksi esille, samoin kiintymys puolisoon ja tuska, jonka puolison menetys synnyttää. Harvoin on runoudessa ylistetty naista puolisona niin hartaasti kuin Krohn tässä tekee. Syventyminen tähän runosikermään jättää sen loppuvaikutelman, että nuo puolison muistolle omistetut laulut sittenkin ovat syvimmin elettyä ja persoonallisinta, mitä Krohn koskaan on laulanut. Niissä on tunteen värähtelyä ja voimaa, jommoista turhaan saa hakea Krohnin muusta lemmenrunoudesta. Nöyrä Jumalan tahtoon alistuminen, jonka avulla runoilija suoriutuu surustaan voittajana, on kärsimysten ja ankarien sisällisten taistelujen tulos. Näistä taisteluistaan ei runoilija kerro, mutta ne kuvastuvat kauniissa runossa "Sun tahtosi tapahtukoon". Näiden taistelujen vaikutusta on, että runossa "Pää pystyyn" on sytyttävää voimaa.

Siitä, että Krohnista oli tuleva kodin surujen ja ilojen laulaja sekä lasten runoilija, oli jo ollut enteenä runoilijan esikoisen kuoleman johdosta kirjoitettu "Pikku Julius vainaa".[98] Krohn löysi täten aihepiirin, joka oli hänen temperamenttinsa mukainen ja josta hän saattoi jotakin tehdä.

Lyyrikko on tavallisesti läheisessä suhteessa luontoon. Niin Krohnkin. Urheilijana hän liikkui paljon ulkosalla. Näemme hänen tuotannostaan, että hänen silmänsä oli tarkka huomaamaan yksityiskohtia ja eri vivahduksia luonnossa, hänen mielensä avoin vaikutelmille. Luonnonkuvauksilla on suuri sija hänen tuotannossaan. "Kuun tarinat" sisältävät pitkin matkaa ansiokkaita luonnonkuvauksia. Siellä kuvataan auringon nousua (3. ilta), myrskyä (9. ilta), Pohjolaa ja etelää (10. ilta), hallayötä ja paljon muuta. Runosuomennoksissa on tarkasti koetettu jäljitellä alkuteoksen luonnonkuvauksia ("Lorelei", "Ossianin laulu auringolle" y.m.) Toisinaan on runoissa käytetty luonnonkuvausta valaisemaan runoilijan omaa elämää ja mielentiloja ("Keväällä 1876", "Illalle"). Mutta muuten on Krohnin runoissa harvoin luonnonkuvausta semmoisenaan. Aikakauden henki ja kirjallinen maku kuvastuu Krohnin runojen tekotavassa siinä, että hän mielellään alkaa runon luonnonkuvauksella johtuakseen siitä johonkin yleiseen totuuteen tahi mietelmään ("Lumisateella", "Järven rannalla", "Rantakalliolla keväällä", "Tähden tuikkiminen"). Krohn oli aatteiden mies samoin kuin hänen lähimmät työtoverinsa. Hän eli aikakaudella, jolloin aatteellisuus oli korkeassa arvossa. Tämä vaikutti syvästi koko hänen runoutensa laatuun. Krohn on tyypillinen aaterunoilija. Luonnonkuvaus hänen runoissaan selvittää tavallisesti aatetta tahi johtaa siihen. Usein on luonnonkuvaus Krohnin runoissa vilkasta ja yksityiskohtaistakin,[99] luonnon ilmiöitten personifioiminen antaa sille elävyyttä eikä siinä tunnu mitään teennäisyyttäkään, mutta sittenkin se jää heikommaksi aatteellisen puolen rinnalla. Tämä on niin olennaista Krohnin runoudelle, että sitä lukiessa vaikuttaa yllättävältä poikkeukselta, kun joskus kohtaa jonkin soman idyllin, jossa ei ole mitään sivutarkoituksia, semmoisen kuin "Viinitarhan edustalla". Nousee tätä katsellessa mieleen K.G. Ossian-Nilssonin väite, että kirjallisesti heikkoina aikakausina ei runoissa ole pääasiana rytmi, vaan sisällys.[100] Krohnilla ovat sellaisetkin laulut kuin "Juomalaulu" ja "Suksimiesten laulu" aaterunoja. Hänellä oli tuo aatteellisuus niin verissä, ett'ei hän voinut oppia kerrassaan mitään aikalaisensa Kiven luonnonkuvauksista.

Samanlainen aatteellisuus ilmenee Krohnin runoudessa silloin, kun hän kuvaa kansaa. Suhtautuminen Suomen kansaan on sama kuin Runebergin ja Topeliuksen, mutta kuvaus ei ole läheskään yhtä yksityiskohtaista kuin näillä. Krohn kuvailee kansaa suurena kokonaisuutena vahvasti ihannoidussa valossa. Oikeastaan ei voi mistään kansan kuvauksesta Krohnin runoudessa puhuakaan. Vain "Kuun tarinain" neljännessä illassa esiintyy kansan edustajana yksi perhe muutamin vedoin kuvattuna. Muuten on vain puhe suuresta joukosta, jolle omistetaan attribuutit jörö, umpisuinen, kömpelö, karkea, mutta myös luja, luotettava, teeskentelemätön, uskollinen, hyväntekijälleen kiitollinen. Lisäksi vielä: halpa maailman silmissä, mutta turmeltumaton, kehityskykyinen, näyttänyt Saksan sotatantereilla kuntonsa. Tämä Krohnin aikakauden isänmaallisen hengen mukainen kansan ihannoiminen ja sen kuvaaminen koristeellisin attribuutein ei edes ole sopusoinnussa Krohnin varsinaisen runoilijaluonteen kanssa. Juuri niissä juhlarunoissa, joissa on tämmöistä kansan ylistämistä, Krohnin runointo helpoimmin väsähtää, kuten esim. runon "Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä" viimeisessä säkeistössä. Tämä on se osa Krohnin runoudessa, joka auttamattomasti jo on vanhentunut eikä enää ole nautittavaa myöhäisemmille sukupolville silloinkaan, kun yleinen katsomus taas muuten lähestyy hänen ihanteitaan.