Part 8

Yksilökuvaus Krohnin runoudessa sen sijaan on onnistuneempaa. Tapaamme sitä etupäässä "Kuun tarinoissa". Teoksen luonteen mukaisesti siinä ei ole kysymystäkään mistään psykoloogisesta syventymisestä. Vain hetkiseksi runoilija heittää valaistuksen johonkin tilanteeseen, jossa yksilön luonne ja olemus tulevat näkyviin. Samalla antaa tekijän lempeä ja ymmärtäväinen suhtautuminen kuvattaviinsa näille enemmän elävyyttä. Novelleissa ei myöskään ole mitään niin suoritettua luonnekuvausta, joka asettaisi ne yläpuolelle muita samanaikuisia suomalaisen kertomataidon tuotteita. Aikakauden sovinnainen romantiikka on niihin painanut leimansa. Vain kevyt kirjoitustapa on niiden ansiona. Paremman aikaansaamiseksi ei tekijällä nuorena ollut edellytyksiäkään[101] ja vanhempana hän ei enää yritellyt suoranaisen kertomuksen alalla.

Krohnin ymmärtäväinen suhtautuminen ihmisiin on yhteydessä erään toisen piirteen kanssa hänen runoilijaluonteestaan, joka piirre ansaitsee huomiota. Hänellä on taipumusta huumoriin. Huumori on katsomusta, jonka saavuttamiseen tarvitaan hyvä sydän ja terävä, riemukas silmä.[102] Krohnilla oli ne edellytykset luonteessaan ja semmoisia kokemuksia elettyinä, jotka voivat kehittää ihmisestä humoristin. Hänellä oli myös se luonteen vakavuus, joka neuvoo, missä huumorin rajat kulkevat.[103] Krohnin runotuotannossa ei huumori kuitenkaan päässyt anastamaan suurta osaa. Se johtui eräästä toisesta luonteenpiirteestä: uupumattomasta toimeliaisuudesta ja antautumisesta kaikin voimin palvelemaan suomalaisuuden aatetta. Hänestä voisi sanoa niinkuin on sanottu Goethestä: hänen sielunsa suurenmoinen aktiviteetti loitonsi hänet huumorista.

Leikillisyyttä, joka on tarkoitettukin vetämään lukijan suun hymyyn, kohtaamme m.m. runoissa "Laiskuuden ylistys", "L'Isle de la paix", "Lempi ja Lempo", "Komea hautakivi" ja "Suurisuiselle ystävälle". Kaksi viimeksimainittua lienee katsottava yrityksiksi sepittää kompia. Ne osoittavat selvästi, että ivailu oli aivan mahdoton Krohnin luonteelle. Hän ei saa itsestään irti purevaa satiiria kuten Ahlqvist. Krohnin leikinlasku on hyvänsävyisää, leppoisaa, porvarillista "gemyytlisyyttä". Se lisää usein hänen lemmenrunojensakin viehätystä.

Lahjoistaan liikoja luulematta Krohn teki voitavansa edistääkseen suomenkielisen taiderunouden luomista. Rajoituksistaan huolimatta hän tuli tehneeksi perustavaa työtä suomalaisen runokielen ja runomuodon kehittäjänä. Ahlqvist oli jo ennen häntä suorittanut raskaimman muokkaustyön: vakaannuttanut runomittateorian[104] ja tehnyt merkittäviä käytännöllisiä kokeita. Krohn laajensi asteikkoa, rikastutti ja kevensi muotoa. Näistä kahdesta runoilijasta on sanottu: "Oksasella sanat putoilevat yksikseen ja verkkaan kuin moukarin iskut; hänen runoilemisensa on vuorenlouhijan vaivalloista työtä. Suoniolla runomitta juoksee helpommin ja keveämmin. Hän on ensimäinen, jolla on lyyrillisesti soivat säkeet ja hän hallitsee monimutkaisia runomittoja."[105]

Ahlqvist oli runoseppo, joka tekemällä teki runojaan, alinomaa niitä muutellen ja korjaillen.[106] Krohnin runoja on, niiden aatteellisen luonteen ja ajattelulle annetun suuren osuuden takia, usein myös sanottu tekemällä tehdyiksi. Mutta Krohn tuotti, kuten lukuisat tapaukset todistavat,[107] verrattain helposti ja nopeasti eikä sittemmin enää sanottavasti hionut tuotteitaan. Olihan tosin hetkiä, jolloin runonteko kävi hitaammin ja jolloin runoilija oli jännittyneenä sekä epätietoinen tuloksesta, mutta sehän on tavallinen ilmiö ja riippuu tilapäisistä tekijöistä, kuten väsymyksestä, siitä, niihin asti piilotajunnassa tapahtuva mielikuvien yhtyminen runoiluhetkellä on edistynyt j.n.e. Kieltämättömäksi tosiasiaksi jää, että Krohn kuuluu improvisoiviin, kevyesti tuottaviin runoilijoihin.

Ahlqvist vetäytyi toisista suomenmielisistä erilleen, koska hänen mielestään "uskollinen ja hiljainen työnteko paraiten sujuu, kuin sitä tekee yksinänsä ja oman vakuutuksensa mukaan". Krohn sitävastoin, joka sekä ihmisenä että runoilijana oli joustavampi luonne kuin Ahlqvist ja vapaa kaikesta kulmikkuudesta, sopi hyvin yhteistyöhön hengenheimolaistensa kanssa. Työntekijänä Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa, kuvalehtien julkaisijana ja liikkuvana, pirteänä toimihenkilönä monissa suomenmielisten puuhissa Krohn joutui kosketuksiin melkein kaikkien suomalaisuuden ja nimenomaan suomenkielisen kirjallisuuden hyväksi työskentelevien kanssa. Hänestä tuli kirjallisella alalla keskeinen henkilö, varsinkin nuorten opastaja ja esilleauttaja. Siinä on myös yksi tärkeä puoli hänen vaikutustaan suomalaisen kirjallisuuden hyväksi.

Krohn kuului siihen suomenmielisten ryhmään, jota Ahlqvist nimitti "Santta Yrjänän lippukunnaksi". Läheinen ystävyys Yrjö-Koskisen kanssa epäilemättä jätti jälkiä Krohnin kirjailijatoimintaan. Koskisen ilmeiset runoilijalahjat olivat jääneet kehittämättä, mutta ankarana arvostelijana hän vaikutti suorastaan Krohnin runoiluunkin. Työaloja viittoen, suomenmielisten taistelua käytännöllisesti johtaen tuli Yrjö-Koskinen paljon vaikuttaneeksi Krohniin. Mutta puoluekiistoista pysyi Krohn erillään, niinkuin niistä pysytteli loitolla myös Ahlqvist. Tässä nuo kaksi luonteiltaan aivan erilaista runoilijaa osoittavat yhtäläisyyttä. Yhtäläinen on pääasiassa heidän katsomuksensa muutenkin, yhtäläinen aihepiiri heidän runoudessaan. Runoilu oli kummallekin heistä yhtä paljon "kielellinen yritys" kuin pakko toteuttaa taiteellista luomistarvetta. Ahlqvistin ja Krohnin luonteiden ja kykyjen rinnastaminen, johon etempänä vielä saamme tilaisuuden palata, on omiansa valaisemaan kummankin runoilun laatua ja heidän aikakautensa suomalaista sivistyselämää.

Ahlqvistin ja Yrjö-Koskisen lisäksi on Krohnin kirjallisista aikalaisista mainittava vielä Aleksis Kivi. Niin kokonaan erilainen kuin muiden kolmen on kuitenkin Kiven luonne, kehitys ja ilmiömäinen runoilijakyky, että asettamalla hänet Krohnin rinnalle emme saa juuri mitään lisää Krohnin runoilijamuotokuvaan.

Krohnin runoilijaluonteen pääpiirteet on edellä koetettu esittää semmoisina kuin ne käyvät selville hänen persoonallisista ominaisuuksistaan ja hänen kirjallisesta tuotannostaan. Hän ei ollut mikään ihmissielun syvyyksiä mittaileva etsijä eikä esteettinen kauneudenpalvoja. Hän oli ennen kaikkea perittyjen aatteiden mies ja mieterunoilija, jopa sillä uhallakin, että runot sen kautta eivät aina olisikaan "estetikin sääntöin mukaiset". Krohnissa sai suomalainen kirjallisuus omalaatuisen kirjailijapersoonallisuuden, sympaattisen ja läpeensä kirjallisesti viljellyn. "Suonion runouden kulturoitu henki oli omiansa hänen aikakaudelleen todistamaan, että suomenkielinen kirjallisuus ei ollut ainoastaan rahvaan kirjallisuutta, vaan että sivistyneetkin siitä voivat nauttia."[108] Siinä on Krohnin historiallinen merkitys runoilijana. Mitä uutta hän on tuonut kirjallisuuteemme, sen lausuu Eino Leino seuraavasti: "Suonion mukana tulee suomenkieliseen kirjallisuuteen jälleen eräs uusi aines: kristillinen, kansaa kasvattava ja kansaa valistava, vakaumuksellinen ja jonkun verran hentomielinen isänmaallisuus."[109] Vaikka tämä lausunto kaipaakin hieman tarkistamista -- onhan kansaa kasvattava ja valistava pyrkimys ilmeinen jo Juteinin runoudessa -- niin se kuitenkin pääasiassa ilmaisee oikein sen yleisvaikutuksen, jonka Krohnin runoudesta saa.

Runoudessaan toi Krohn ilmi parhaat pyrkimyksensä ja tunteensa niin vakuuttavasti ja vilpittömästi, että hänen runojensa kokoelman motoksi sopisivat Rückertin säkeet:

Nichts geschrieben steht darinnen, Was nicht aus dem Herzen kam.

III.

Aiheitten käsittely. -- Vieraita vaikutuksia.

Sen, mitä edellä on sanottu Krohnin runouden yleisestä luonteesta, voi jokainen todeta jo ensi lukemalla. Krohnille on ominaista selvyys, joka ei jätä lukijaa epätietoiseksi siitä, mitä runoilija tarkoittaa ja tahtoo. Aatesisällys ei kuitenkaan runoa arvostellessa ole ainoa eikä edes tärkein huomioonotettava puoli, jos kohta silläkin on merkityksensä. Pääasia ei ole, _mitä_ runoilija sanoo, vaan _miten_ hän sanoo sanottavansa. Runo on taideteoksena arvosteltava esteettisen tehon mukaan, joka sillä on.

Taideteokseksi tulee runo vasta sen kautta, että se synnyttää lukijassa tahi kuulijassa esteettisen tunteen, esteettisen suhtautumisen esitettyyn asiaan. Edellytykset tämmöiseen syntymiseen ovat siis myös vastaanottajassa, ja ne ovat eri indiviideissä erilaiset. Runon arviointi esteettiseltä kannalta näin ollen voi saada täysin tukevan pohjan vasta sitten, kun on selvitetty sekä runoilijan että runosta nauttijan fantasiatoiminnan laatu. Kirjallisessa erikoistutkimuksessa ei tätä psykoloogista prosessia voi tarkastaa koko laajuudessaan, vaan on huomio kiinnitettävä etupäässä vain runoilijan sieluntoimintoihin, sikäli kuin niitä voi selvästi seurata.

Tässä on siis lähemmin tarkastettava niitä tekijöitä Krohnin runoudessa, jotka yhdessä synnyttävät esteettisen vaikutuksen: sisällystä ja muotoa, tunnelmaa ja tekniikkaa. Suurin vaikeus tutkijalle on juuri siinä, että nuo tekijät vaikuttavat kaikki yhdessä eivätkä ole tarkasti eroitettavissa toisistaan. Jo konseption asteella saattaa kielikuva esiintyä, kompositio vaatii varsinkin laajemmissa tuotteissa yhä uudelleen konseptiota, rytmi tahi jokin sellainen seikka, joka näyttää kuuluvan muodon siloitteluun, voi olla ja onkin useimmiten perustavaa laatua koko runotuotteelle.

Goethe kertoo ihastuneena tarkanneensa erästä ilmiötä, ihaninta minkä hän tuntee orgaanisessa luonnossa: kuinka perhosen siivet kehittyvät huimaavan nopeasti, kasvaen kahdessatoista minuutissa puoli tuumaa pituutta ja samassa suhteessa leveyttä. Hän selittää ilmiön niin, että siivet ovat olleet jo edeltäpäin valmiina hienosta aineesta, joka nyt laajenee niin nopeasti sen kautta, että siihen virtaa jotakin kimmoista nestettä.[110] Jossakin määrin samantapainen salaperäinen ja ihastuttava ilmiö on runon synty runoilijan mielessä. Vaikeata on päästä seuraamaan taiteilijan työtä sen alkuasteilla ja varovasti on siitä arveluja lausuttava. Runoilijain omien havaintojen ja sielutieteellisten tutkimusten perusteella voi siitä kuitenkin saada aavistuksen.

Ola Hansson kuvaa erästä mielentilaansa seuraavasti: "... Ja sieluni eli muutamia siunattuja silmänräpäyksiä, joitten aikana elämä levisi eteeni niin keskitetyssä ja selvässä lintuperspektiivissä kuin Genève-järvi rantoineen ruumiilliselle silmälleni. Mitä minä näin? En tiedä, sellaista ei voi muistaa; se on näky, joka ilmestyy sekunniksi taivaalle ja josta kykenee säilyttämään vain epämääräisen muistelon, väräjöivän mielialan, aavistuksen, joka saa silmän suureksi ja mielen avaraksi, joitakin köyhiä ajatuksia, vaivaista maihinajautumaa kaiken sen ihanuuden sijaan, joka näkymättömänä on painunut meren pohjaan..."[111]

Tähän runolliseen tunnustukseen sisältyvän tosiasian lausuu eräs tutkija yksinkertaisemmin sanomalla, että kuviteltuna hetkenä taiteilijamielessä esiintyi väkevä tunteen nousu sekä siinä ohessa äärimäisen nopea ja uudenlainen mielikuvien yht'aikainen esiinvälähtely. Tähän liittyy myös emotionaalinen, onnellistuttava momentti. Esteettisen tunteen pohjalta nouseva kuvittelu on saanut katselijan vapautumaan arkinäkemyksen piiristä, irtautumaan totunnaisesta, ymmärryksenomaisesta suhtautumisesta. "Sellainen irtautuminen, siirtyminen kuvitteellisuuden maailmaan, ei ole yhtä helppoa jokaiselle. Taiteilijalla on siihen kiistämätön etuoikeus. Hänen elämyksiinsä lankee kuvitteellinen hohde taajemmin ja kestävämmin kuin muiden kuolevaisten; hänen asianansa on kiinnittää tuo kajaste säilyviin teoksiin, joista se havainnollisuuden voimalla heijastuu tylsempiinkin mieliin."[112]

Pääasia on, että selityksen lähtökohdaksi otetaan tunne-elämä. Ola Hanssonin kuvaama voimallinen tunteen nousu on kuitenkin poikkeuksellista. Runon esihistorian valaisemiseksi on lähdettävä siitä, että runoilijan mieltä vallitsee joku tunne tahi tunnelma. Siihen yhtyy jokin mielikuva -- joko piilotajunnasta noussut tahi havainnon aiheuttama, mahdollisesti jostakin kirjallisesta lähteestä mieleen johtunut. Mielikuvaan assosioituu toisia, se vetää toisia mielikuvia yhteyteensä. Tähän mielikuvain yhtymiseen vaikuttaa ratkaisevalla tavalla mieltä parhaillaan vallitseva tunne eli tunnelma, "taustatunnelma".[113] Alkuperäinen mielikuva rikastuu, syvenee, saattaapa kokonaan muuttuakin. Tässä ei ole kysymys ainoastaan salamannopeasti tapahtuvista kombinationista, mutta kuitenkaan se, mitä alkuperäiseen kuvaan tulee lisää, ei liity siihen diskursiivisesti vaan kaiken yhdistää kokonaisuudeksi esteettinen intuitio. Taiteilija saa pidetyksi koossa mielikuvasarjan, joka muilta tahtoo lipua ohi niin, ett'ei sitä huomata kokonaisuudeksi. "Hänen ajatustoimintansa on hienompaa ja nopeampaa kuin toisten." Sarja synteesejä kehittää alkuaiheesta runoteoksen.[114]

Runoilija saattaa myös olla enemmän auditiivinen kuin visuaalinen tyyppi. Sisäisesti nähdyn mielikuvan asemasta saattaa, määrätyn tunteen tahi tunnelman vallitessa hänen mieltään, tunne aaltoilla rytminä. K.G. Ossian-Nilsson kertoo runojensa synnystä:[115] "Normaalinen luomisenkulku minulla on aina ollut rytmillinen ja vaistomainen. Ne aatteet, tunnelmat, kokemukset, joita ehkä olen tuonut ilmi, olen aikaisemmin sisääni hengittänyt yhtä tiedottomasti ja tarkoituksettomasti kuin ilman hapen. -- -- -- Parhaimpien luomieni pohjana on aina rytmi. -- -- -- Rytmin etsiminen sovitettavaksi tietoiseen sisältöön on melkein aina tuottanut minulle vaivaa, jota ei ole palkinnut lopputulos, eheä runo. Mutta milloin rytmi on tullut itsestään -- ilman että sitä ollenkaan olen toivonut, ollenkaan tarvinnut -- on se (rytmi) useimmiten pakoittanut esille, ponnistuksetta pakoittanut esille runon." -- Samanlaista on omasta kohdastaan kertonut suullisesti Eino Leino.

Ei edes selvän mielikuvan tahi mielessä soivan säveleen tarvitse olla alku-ituna taideteokseen. "Luulen", sanoo Schiller,[116] "ett'ei aina elävä mielikuva aiheesta, vaan usein vain _tarve_ saada aihe, epämääräinen pyrkimys purkamaan esiinpyrkiviä tunteita, synnyttää innostuneita teoksia." Tämmöistä lienee tuntenut Krohnkin, kun hän kuvailee kirjeessään vanhemmilleen "Karkurin" syntymän edellä käynyttä mielentilaansa sanoilla: "tunsin, että jotakin pitempää pyrki ilmoille".

Se, mikä vaikuttaa ikäänkuin muualta saatuna voimana, innoituksena, runoilijan luomistyössä, johtuu tunteesta ja piilotajunnan työstä runoilijassa. Kaikki entiset elämykset ja niiden jäljet runoilijan henkisessä elämässä vaikuttavat motiivin esiintymiseen ja kehittymiseen. Runoilija on tuottamisensa hetkellä kiihoituksen tilassa,[117] hän on "liikutettu", hän ei ajattele, hän on "tarkoitukseton kuin lapsi", kuten Heidenstam sanoo. Hän elää silloin jonkunmoista uni-elämää; se on tilaa, jota ei voi tahallisesti synnyttää.[118] Krohnin kirjeissä vanhemmille on viittauksia tämmöiseen mielentilaan runoillessa. Inspiratio on hänestä runon syntymisen välttämätön edellytys.

Epäilemättä tähän tilaan kuuluu myös tahdonvoimalla keskitettyä harkintaa, jo konseption asteella asteettain etenevää loogillista toimintaa. Ei niin jyrkässä muodossa kuin Poe tahtoo vakuuttaa tunnetussa selityksessään runonsa "The Raven" syntymästä, vaan siihen tapaan kuin Hans Ivarsson on esittänyt kirjassaan "Poesiens logik". Runouden logiikka on toisenlaista kuin tavallinen karkeampi logiikka eikä Ivarsson suinkaan kiellä kuvittelun suurta merkitystä. Innoitukseen, inspiratioon, tulee lisäksi tietoinen kombinatio. Mielikuvitus yhdistelee ja eroittelee eri aineksia järjestäen niitä kokonaisuudeksi. Tätä tarkoittaa E. Nervander väitteellään, että täytyy omistaa eräänlainen taipumus matematiikkaan ollakseen taiteilija, ja -- vedotaksemme suuren runoilijan käsitykseen -- Puskin sanoessaan: "anna minulle ajatus, mikä tahansa; minä teroitan sen pään, sulitan sen lentävällä riimillä -- -- --". Alkuperäinen sisällinen kuva -- visuaalinen mielikuva lisineen tahi runollisesta tunnelmasta saostunut, ääriviivoiltaan epämääräinen tunnelmakuva[119] -- elävöityy ja kehittyy. Runollinen aate selvenee ja saa lopulta ilmaisumuotonsa.

Krohnilla on pieniä, lyyrillisiä tunnelmarunoja, jotka ovat laadultaan niin yksinkertaisia, että voi siitä päätellä niiden syntyneen siten, että tunnelman vallitessa mieltä samalla runon sisällys kokonaisuudessaan on noussut mieleen yhtenäisenä kuvana ja samalla saanut sopivan ilmaisumuotonsa. Semmoisia ovat: "Suvilaulu", "Soittoa kuullessa", "Onneton", "Illalle", "Lemmen aamu". Nöyrä alistumisen tunne on synnyttänyt runon "Sun tahtosi tapahtukoon", sitä seurannut toivehikas rohkeus on puhjennut sanoihin "Pää pystyyn vaan!", joista samanniminen runo on kasvanut esille orgaanisena kokonaisuutena. Usean "Kuun tarinan" tunnelmallisuus saa selityksensä tämmöisestä konseptiosta.

Aikaisempi tarkastelumme on jo selvittänyt, mitkä aatteet ja aiheet olivat Krohnille luonteenomaisia sekä itsenäisesti ja syvästi elettyjä. Olemme ensiksikin panneet merkille hänen syvän uskonnollisuutensa. Mikään nimenomaan hengellinen runoilija ei Krohnista kuitenkaan tullut. Puhtaasti uskonnollis-aiheisia runoja on hänen tuotannossaan vain pieni määrä. Krohn oli herkkä ja tunteellinen ihminen, mutta samalla niitä, joille uskonnollisuus ei ole tunteilua ja hurmiota, vaan toimintaa, uskollisuutta jokapäiväisten velvollisuuksien täyttämisessä, sellaista katsomusta, minkä Runeberg runossaan "Bönen" antaa Lutherin lausua: "Ty en bön, min vän, är flit och arbet". Krohnin runoudessa tuntuu vakava ja vilpitön uskonnollisuus etupäässä tunnelmana, lujana vakaumuksena ja eheänä, tosikristitylle ominaisena katsomuksena. Mutta selvästi, kuten aina, hän myös uskonnollisissa runoissaan lausuu katsomuksensa ydinkohdan: Jumala on hyvä ja armollinen, ihminen heikko parhaissakin pyrkimyksissään, kaikki menestys on saavutettu vain Jumalan armosta. Paremmin kuin pitkät selitykset valaisee tätä mielensuuntaa pieni sitaatti runosta "Ijankaikkinen autuus":

Kyll' rakasti Sua sieluni; Pyrkinyt pois Maan tomust' ois; Ja hurskauteen Ja pyhyyteen Se halavoi -- Mut aina -- voi! Taas vaipui kesken lentoaan.

Oi rakkaus! Oi armahdus! Sä rajaton, Sä verraton! Maan madon tään Niin viheljään Sä armahdit Ja puhdistit, Pyhitit omaks' lapsekses.

Krohnille vielä luonteenomaisempi on "Virsi kotimaan puolesta". Siinäkin huomautetaan ihmisvoiman mitättömyydestä:

Kuin tomu edessäs on maan Suuruudet, voimat, vallat vaan;

Mutta työtä, toimintaa, Jumalan tahdon täyttämistä on ihmisen elämä. Siihen runoilija pyytää Jumalalta voimaa.

Krohnin uskonnollisissa runoissa esiintyvät ajatukset ja tunteet ovat vanhoja ja tunnustettuja, mutta ei voi kieltää, että Krohn on kyennyt painamaan näihin runoihinsa persoonallisuutensa leiman. Tämä koskee m.m. hänen jo v. 1861 julkaisemiaan mukailuja Taavetin psalmeista. Niihin palaamme vielä etempänä. Sen sijaan Krohnin työ virsikirjakomiteassa oli niin kahlehdittua, ett'ei sen työn tuloksien tarkastelusta saa sanottavasti valaistusta Krohnin runoilijaluonteelle.

Toinen elämänpiiri, josta Krohn oli hengittänyt sisään aatteita, tunnelmia ja kokemuksia "yhtä tiedottomasti ja tarkoituksettomasti kuin ilmasta happea", oli koti ja perhe. Kotipiirisiä aiheita käsitellessään Krohn selvimmin näyttää kykynsä ja rajoituksensa runoilijana. Toivomme voivamme osoittaa tämän ja saavamme selvän kuvan Krohnista runoilijana tarkastamalla Krohnin runoja kutakin erikseen ja vertaamalla niitä samalla eräitten muitten runoilijain tuotteisiin.

Niinkin pienissä tuotteissa kuin Krohnin pikku runot saattaa runon syntyessä esiintyvä mielikuva tahi ajatusyhtymä olla joltakin toiselta runoilijalta saatu. Tietoisena lainana semmoista ei voi pitää, mutta muistelma ennen luetusta voi esiintyä niin elävänä, että hyvällä syyllä saattaa puhua esikuvasta ja valaista runoilijan fantasiatoiminnan laatua vertaamalla hänen tuotettaan siihen vaikuttaneeseen esikuvaan. Niinpä Krohnin runo "Onneton", joka sävyltään ja sanonnaltaan on suuressa määrin kansanlaulun tapainen, tuo mieleeu myös Franzénin pikku runon "Skuggan". Yhtäläisyydet näissä kahdessa runossa ovat niin suuret, että jo niiden perusteella voi puhua suorastaan Franzénin vaikutuksesta Krohnin runouteen.[120] Toiselta puolen kylläkin runon "Onneton" viimeinen säkeistö, joka tuntuu Franzénin vaikuttamalta, on myös sangen lähellä kansanrunoutta. -- Kuten etempänä saamme nähdä, ei "Onneton" ole ainoa Krohnin runo, jossa Franzénin vaikutus on havaittavissa. Tämä vaikutus onkin hyvin ymmärrettävissä. Krohn kertoo itse jo kouluaikanaan tutustuneensa Franzénin runouteen. Kummankin runoilijan luonteessa on piirteitä, jotka lähentävät heitä toisiinsa. Heillä on kummallakin valoisa, uskonnollinen katsomus, he rakastavat kumpikin kodin piiriä ja liikkuvat runoissaankin mielellään siinä. Krohnille ominainen selvyys ja Franzénin säkeitten yksinkertainen koruttomuus ovat myös merkkejä sielujen sukulaisuudesta. Sitävastoin ei Krohnissa ole Franzénin ilmeistä, joskin lievää, kallistumista valistusajan katsomukseen päin eikä hänen taipumustaan kosmopolitismiin. Isänmaallisen mielensä puolesta Krohn lähestyy toista ihailemaansa runoilijaa, jonka vaikutus hänen tuotantoonsa on ilmeinen, nimittäin Runebergia.

Runebergin runo "Hjertats morgon" on inspiroinut Krohnin sepittämään runonsa "Lemmen aamu". Tätä saattaa otaksumaan jo se, että Krohn hyvin tunsi Runebergin tuotannon, jonka vaikutus usein tuntuu Krohnin runouden yleisessä sävyssä tahi suorastaan näkyy runomitoissa ja yksityisissä piirteissä. Mainitusta Runebergin runosta "Lemmen aamu" kylläkin eroaa aiheen käsittelyssä, mutta lähtökohta on sama. Onko Krohnin runon alkuna mieleen noussut kuva vaiko ajatus, sitä on vaikea varmasti päättää. Kuvien paljous ja niiden loogillinen järjestely viittaa siihen, kuin olisi kuvia haettu valaisemaan yksinkertaista perusajatusta lemmen onnellistuttavasta vaikutuksesta. Samalla on kuvia haettaessa tapahtunut pieni kompastus: viimeinen säe "Ja nietokset mun sydämessän' suli" vaikuttaa yllättävästi ja onkin ristiriidassa runon muun sisällön kanssa, joka ei anna kuvaa talvesta nietoksineen. Tuollainen harhaanmeno osoittaa, että runoilija vielä on nuori ja aloitteleva. Itse aihe on nuorille runoilijoille läheinen ja olisi voinut tulla mieleen ilman Runeberginkin vaikutusta. Mutta Runebergin vaikutuksen tässä tapauksessa todistaa Krohnin käsikirjoitusten joukossa oleva nuoruudenaikuinen runo "Vår och vinter", joka on vielä lähempänä Runebergin runoa "Hjertats morgon" kuin "Lemmen aamu" ja jonka runomittakin muistuttaa Runebergin käyttämää.[121]

Aivan yleinen ja kansanlauluissakin paljon käytetty runollinen aihe on, että runoilija toivoo olevansa lintu, jolloin hän voisi toteuttaa hartaan toiveensa. Sellaista on Krohn käyttänyt lähtökohtana "Suvilaulussa" eikä siinä voi puhua vieraista vaikutuksista. Mutta kun hän käyttää samanlaista aihetta pari vuotta myöhemmin runossa "Varpunen", johtuu lukijan mieleen sekä Topelius että Runeberg. Runomitta on sama kuin Runebergin runossa "Till en fågel", paitsi että Krohnin kaikki säkeet ovat loppusoinnullisia. Sisällys taas liittyy läheisesti Topeliuksen runoon "En sommardag i Kangasala". Varsinkin Topeliuksen runon viides ja kuudes säkeistö ovat tässä suhteessa huomattavia. Tietysti Krohn on runossa, jossa hän lausuu käsityksensä kutsumuksestaan runoilijana, antanut sisäisintä itseään kuten hänen luonteensa vaatikin. Siinä on esitetty yksi Krohnin katsomuksen ja runouden ydinajatuksia, joka myöhemmin tulee eri vivahduksin ja yhä voimakkaammin esille Krohnin tuotannossa: työtä isänmaan hyväksi on tehtävä, vaikka ei olisi saanutkaan suuria lahjoja eikä voisi kohota huomattavaan asemaan. Jo nuorena näkyy Krohn kiintyneen tähän ajatukseen. Niinpä hän käänsi saksasta runon, jossa sama käsitys lausutaan;[122] sen loppusäkeet kuuluvat:

Göm det ljus ej, som du fått, Gud det dig att lysa gifvit, Om det också ej din lott Att som sol få stråla blifvit.