Part 6

Jo vuonna 1871 Krohn oli suunnitellut kuvalehden julkaisemista, mutta huonon vuodentulon johdosta lykännyt suunnitelman toteuttamisen seuraavaan vuoteen. Vuoden kuluttua näyttivätkin olot niin suotuisilta, että Krohn ryhtyi toimiin asian toteuttamiseksi. Nytkin hän noudatti vanhaa periaatettaan, että on koetettava saada aikaan niin hyvää kuin mahdollista. Niinpä esimerkiksi tiedustellessaan, voisiko se hänen keksimänsä ajatus toteutua, että hän lähettäisi jollekin saksalaiselle kuvalehdelle kymmenkunta kuvaa Suomesta osaksi valokuvina osaksi lyijykynäpiirroksina ja saisi palkkioksi klisheitä samoista kuvista, hän nimenomaan pani ehdoksi, että klisheet on toimitettava hänelle samaan aikaan kuin kuvat ilmestyvät saksalaisessa lehdessä. Sillä vaikka hän tiesi, että hänen yleisönsä olisi aivan toinen kuin saksalaisten lehtien ja että saksalaiset lehdet tähän aikaan Suomessa olivat rarissima avis, niin hän samalla otti huomioon, että huomatuimmat saksalaiset kuvalehdet kuitenkin tulivat akateemiselle lukuseuralle, jonka vuoksi tässä oli valvottava, ett'ei vahingoitettaisi suomalaisen kuvalehden mainetta.

Krohn oli vakuutettu siitä, että kuvalehti oli tarpeen vaatima, ja tähän hän perusti laskelmansa. Siksipä hän alkoi vuoden 1873 alusta julkaista "Suomen Kuvalehteä" hyvin toivein ja saikin lehdelleen kohta paljon tilaajia ja suosijoita. Vanhempiaan, joiden hyväntahtoisuuden ja harrastuksen hänen yrityksiään kohtaan hän tunsi, hän nimenomaan kielsi ottamasta levittääkseen lehteä enemmän kuin he todella saisivat kaupaksi, sillä välttämätöntä oli, että kaikki perustui terveeseen spekulatioon. Kun tilaajamäärä toisena vuonna luonnollisista syistä väheni, ei Krohn ottanut vastaan isän tarjoamaa avustusta lehden julkaisemiseksi. Sen hän kyllä mielellään kesti, että tilaajain vähettyä hän itse sai tehdä työnsä palkatta, mutta työnteossa häntä kannusti se toivo, että lehti osoittautuu tarpeelliseksi ja sen asiat paranevat. "Tunnustus ja onnistuminen pitää maailmalta väkisin ottaa, ja sen minä Jumalan avulla teen!" -- lausui hän.

"Suomen Kuvalehti" eli kahdeksan vuotta. Tänä aikana se sai nähdä hyviä jos huonojakin vuosia. Kun tilaajamäärä lisääntyi, teki Krohn voitavansa lehden parantamiseksi. Niinpä oli lehdellä parhaina aikoinaan kolme omaa puupiirtäjää ja toimituksessa apuvoimia. Kun taas tulos tuli odotettua huonommaksi, lausui Krohn: "Rahallisesti tulen toimeen, vaikka Kuvalehti ei tuottaisi penniäkään työpalkkaa. Siinä ei siis ole mitään menetetty, korkeintaan hiukan loukattu itserakkautta."[65] Vuonna 1880 Krohn aikoi lopettaa kuvalehtensä julkaisemisen keskellä vuotta, varsinkin kun hänellä oli muita tärkeitä töitä suoritettavana, mutta eri tahoilta saapuneitten pyyntöjen johdosta hän jatkoi julkaisemista vuoden loppuun. Tällöin ei suomenkielinen yleisö jäänyt enää ilman kuvalehteä, sillä "Kyläkirjaston Kuvalehti" oli jo olemassa.

Taitavasti ja huolellisesti Krohn toimitti kuvalehteään koko sen olemassaoloajan. Siinä hän taas oli "omassa elementissään", vaikka hän toisinaan valittikin, ett'ei hänellä enää ollut samaa hengenjoustavuutta kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin mitkään ulkonaiset vaikeudet eivät voineet estää ilomielin työskentelemästä. Näin Krohn taas suoritti runsaan määrän uhrautuvaa työtä suomalaisuuden hyväksi, erittäinkin sen aatteensa toteuttamiseksi, että sivistyneet kodit oli saatava suomalaistumaan. "Suomen Kuvalehti", jolle aikanaan ei maassamme ollut olemassa mitään ruotsinkielistä vastinetta, herätti hyvin toimitettuna julkaisuna ruotsinkielisessä sivistyneistössämme sekä harrastusta että arvonantoa suomenkieltä ja suomenkielistä kulttuuria kohtaan.[66]

Tieteellinen työ, joka varsinkin kohdistui suomalaisen kirjallisuuden historian tutkimiseen, sujui näinä sanomalehtimiesvuosina hyvin. Sen sijaan ei kuvalehden kahdessa ensimäisessä vuosikerrassa ole juuri ollenkaan Krohnin runottaren tuotteita. Mutta vuonna 1875 tapahtui tässä suhteessa jyrkkä muutos. Lehteen ilmestyi joukko kauniita runoja, joiden alla oli suosittu nimimerkki Suonio, ja tätä runotuotantoa jatkui vielä seuraavanakin vuonna. Runojen sävy ja sisällys ilmaisee, mistä tämä runsas tuotanto on aiheutunut. Raskain isku, mikä tähän asti on runoilijaa kohdannut, -- vaimon kuolema huhtikuun 4 päivänä 1875, -- on keskeyttänyt runoilijan elämän säännöllisen kulun ja saattanut hänet etsimään lohdutusta lyyrystään. Tämä on Krohnin runoilijaelämän kolmas ja viimeinen nousukausi. Sen tuotannon ytimenä on "Emma"-sikermä.

Vuonna 1875 valmistuneet runot ovat säilyneissä käsikirjoituksissa varustetut seuraavilla päiväyksillä: 22/4 Unhoitus, 23/4 Haudan partaalla, 24/4 Mut miltä tuntui katsees, 27/4 Tyhjää, 7/5 Kahden kesken, 9/5 Uusi sulhas-aika, 13/5 Ihmisseuroissa, 11/6 Kaikkein vaikein, 12/6 Isä ja Helmi, 16/6 Hiljaa, 6-8/7, Sydämmen taisteluita, 1/12 Rouva Raa-Winterhjelmin albumiin, 6/12 Mun suun' on mykkä, 8/12 Sun tahtosi tapahtukoon! -- Seuraavan vuoden tuotteita ovat: Pää pystyyn vaan!, Oi kiitos!, Keväällä 1878 ja Nimetön sormi.

Runojen päiväyksistäkin voi lukea, että ankaran iskun synnyttämä masennus vähitellen katosi ja Krohn taas miehekkäästi tarttui työhön. "Pää pystyyn!" on sydämen syvyydestä noussut huuto, ilman teennäisyyttä ja tavoiteltua asennetta. Kesällä vuonna 1876 saadun kylpylaitoshoidon jälkeen oli työkyky taas niin hyvä kuin suinkin saattoi toivoa. Syyskuun 10 päivänä samana vuonna Krohn meni naimisiin Maria Vilhelmina Lindroosin kanssa, joka oli hänen työtoverinsa suomalaisessa tyttökoulussa.

Jo marraskuun 12 p. 1875 oli Krohn nimitetty Gottlundin jälkeen suomenkielen lehtoriksi yliopistoon. Tuloja ei tämä nimitys vakinaiseen virkaan sanottavasti lisännyt, mutta uusi toimi antoi enemmän tilaisuutta kirjalliseen työhön. Saadakseen keskittää entistä enemmän huomiotaan suomalaisen kirjallisuuden historian tutkimiseen Krohn jätti pois sivutoimia ja korvasi täten johtuneen tulojen pienennyksen supistamalla sopivasti menojaan.

Vieläkään ei Krohn kuitenkaan saanut kokonaan antautua siihen tutkimustyöhön, joka aina oli ollut hänen elämänsä pääharrastuksena. Virsikirjakomitean jäsenenä ja puheenjohtajana v. 1876-1880 hän sai suorittaa vaikean ja voimia kysyvän työn. Päiväjärjestystään kesällä 1878 Kangasalan Vääksyssä, virsikirjakomitean ollessa ensi kertaa koolla, Krohn kuvaa seuraavasti: "Päivätyön aloitan kello 7 aamulla ja työskentelen kello 12:een tahi 1:een; iltapäivällä kello 4-7, joskus 8:aan. Voidakseni sen ohessa tehdä omiakin töitäni, joista en voinut täysin vapautua, täytyy minun nousta 1/2 6 ja toisinaan työskennellä illallisen jälkeenkin. Päivällä teemme lyhyemmän, illalla noin kello 7 tahi 8 pitemmän kävelymatkan notkistaaksemme paljosta istumisesta kangistuneita jäseniämme. Pieni päivällisuni on välttämätön. Kaikki käy kuin kellokoneisto. -- -- -- Tästä paljosta työstä huolimatta olen terve ja iloinen, ja tulen olemaan sitä vielä enemmän, kun, kuten joku päivä sitten, voin työskennellä ulkona."[67]

Suurin rasitus ei kuitenkaan johtunut työpäivien pituudelta, vaan siitä, että Krohn oli komitean ainoa runoilija. Hänen osakseen siis tuli vaivaloinen ja aikaa vievä runomuodon antaminen virsille. Hän itse sanoo: "Ahkeruudestamme huolimatta edistyy työmme vain hitaasti. Siihen vaikuttaa suuresti se, että meistä viidestä vain yhdellä paitsi minua on runollisia taipumuksia ja hänkin on valitettavasti jo 75-vuotias. Kolme muuta ovat aivan välttämättömiä vanhan virsikirjan ja tehtyjen muutosten arvostelemisessa sekä vahtimassa ett'ei sisältöön epähuomiossa tule vääriä tahi helposti väärinkäsitettäviä lauseita; mutta he eivät kykene kirjoittamaan ainoatakaan säettä."[67] Puhuessaan Krohnin osuudesta virsikirjan valmistuksessa lausui Yrjö-Koskinen: "Yritys olisi ollut mahdoton, ell'ei Krohnilla itsellään olisi ollut niin syvä uskonnollinen mieli ja sen ohessa se sielun nöyryys, joka ei milloinkaan loukkautunut muiden muistutuksista."[68] Työn raskautta lisäsi vielä sekin, että se oli joutuva koko kansan arvostelujen alaiseksi eikä ruti vanhoillisilta piireiltä ollut odotettavissa mitään suopeutta. Krohn itse lausui työn lähestyessä loppuaan. "Tuntien sen sokean konservatismin, joka vallitsee monissa määräävissä piireissä, en kovin ihmettelisi, jos ainakin aluksi kaikki tulisi hylätyksi."[69]

lopputulokseksi tuli, että se virsikirjakomitea, jossa Krohn oli niin tärkeänä tekijänä, lopultakin antoi Suomen Seurakunnille kauan kaivatun uuden virsikirjan. Suomen toinen yleinen kirkolliskokous v. 1886 hyväksyi pienin muutoksin komitean virsikirjaehdotuksen. Tehdyistä muutoksista lausui Krohn: "Ihmeellistä (kuriös) on, että nuo muutokset, jotka enimmäkseen eivät ole kovinkaan suuria, ovat voineet yhdellä kertaa tehdä yleisesti hylätystä teoksesta kelvollisen."[70]

Virsikirjatyön yhteydessä valmisti Krohn Kansanvalistusseuran julkaisuihin noin sadan sivun laajuisen teoksen "Suomalaisen virsikirjan historia", joka ilmestyi v. 1880. Tämä alkujaan pikku sivutyöksi suunniteltu tehtävä vei Krohnilta paljon aikaa, sillä tapansa mukaan hän tutki aineensa perusteellisesti. Tulos olikin sen mukainen.[71]

Vasta virsikirjatyön päätyttyä, jolloin myös monen vuoden aikana kirjoitetut ja itsenäisiksi tutkimuksiksi muuttuneet kertomukset Suomen historiasta oli saatu loppuun saatetuiksi, saattoi Krohn keskittää koko huomionsa varsinaiseen tutkimusalaansa. Tällä hän nyt saavuttikin suurimman tieteellisen voittonsa sovittamalla kansanrunouden tutkimukseen keksimänsä tutkimustavan, joka vieläkin on käytännössä suomalaisen metodin nimellä. Ilman vastaväitteitä hän ei saanut tuloksiaan tunnustetuiksi ja suuren Kalevala teoksensa valmistuttua v. 1885 hän tiesikin, että oli odotettavissa polemiikki, joka saattoi käydä ikäväksikin. Mutta hän oli varma asiastaan. Kun hänen äitinsä oli huolestunut nähtyään sanomalehdistä, että Ahlqvist tulisi teoksessaan "Kalevalan karjalaisuus" todistamaan vääräksi Krohnin teorian Kalevalan alkuperästä, kirjoitti Krohn vanhemmilleen: "Ei se niin muitta mutkitta käy; siihen tarvitaan enemmän kuin vain kehuskeleva ennakkoilmoitus. Se seikka vain tekee minut kokonaan Tuomaaksi, että hän ei ollenkaan tunne toisintoja, joita ilman ei mikään tieteellinen Kalevalatutkimus ole mahdollinen. Joka tapauksessa olen hyvin iloinen tuosta teoksesta, sillä sen kautta kiintyy huomio kysymykseen ja totuus tulee varmasti selvemmin ilmi, olkoonpa se missä tahansa." [72]

Hyvin ansaittu tunnustus Krohnin työstä oli, että hänet v. 1885 nimitettiin Suomen kielen ja kirjallisuuden ylimääräiseksi professoriksi. Jo vuonna 1881 oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seura palkinnut hänen Kalevala-tutkimuksensa alkuosan, kaunotieteellisen katsauksen Kalevalaan. Tämän teoksensa osan arvostelua odotti Krohn hieman jännittyneenä, sillä hän ei aikaisemmin ollut liikkunut estetiikan alalla. Sitä suurempi oli hänen ilonsa, kun niin pätevä palkintolautakunnan jäsen kuin professori J.F. Perander hänelle lausui, ett'ei teos antanut aihetta mihinkään mainittavampiin muistutuksiin. Vain todella ansaittu palkinto saattoi ilahduttaa Krohnia.

Suurempien tieteellisten töitten lomassa syntynyt teos on Krohnin "Suomen suku", joka ilmestyi v. 1887. Tästä aineesta oli Krohn edellisenä keväänä Helsingin työväenyhdistyksen toimesta pitänyt kansantajuisia luentoja.

Luennoitsijana Krohn oli suosittu. Yksinkertaisemmatkin kuulijat seurasivat mielellään hänen selvää ja asiallista, mutta samalla vilkasta ja usein leikillistä esitystään. Yliopistossa hänellä tavallisesti oli runsaasti kuulijoita. Samoin oli hänen opetuksensa kouluissa mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa. Näinollen on luonnollista, että häntä myös usein pyydettiin juhlapuhujaksi. Hänen puheissaan oli välitöntä innostusta ja hän puhui mieluimmin vapaasti, ilman papereita. "Jos kirjoittaa puheensa, silloin on asia tavallisesti myös piloilla", sanoi hän.[73]

Paitsi juhlapuhujana Krohn myös, kuten olemme jo nähneet, esiintyi juhlarunoilijana. Hänen myöhäisimmät runotuotteensa ovatkin melkein kaikki juhlarunoja, nimittäin "Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä" (1880), "Aleksanteri II:n muistoksi" (1881), "Runebergin patsasta paljastettaessa" (1885), "Keisariparille heidän Lappeenrannassa käydessään" (1885), "Turun suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa" (1887) ja "Brahen patsasta paljastettaessa" (1888). Juhlarunon luontoinen on myös v. 1888 kirjoitettu "Hyljätty äiti".

Paljosta työstä Krohnin käsi niin väsyi, että hänen lopulta täytyi hankkia itselleen kirjoituskone. Muutenkin pyrki usein ruumiillinen heikkous häiritsemään työtä. Krohnin täytyi työkunnossa pysyäkseen tarkoin hoitaa terveyttään. Kun Savo-Karjalainen osakunta piti hänelle juhlan hänen erotessaan kuraattorintoimesta v. 1883, oli hän hyvin mielissään siitä hienotunteisuudesta, että juhla liian valvomisen välttämiseksi oli järjestetty alkamaan tavallista aikaisempaan.

Yhtä paljon terveyttään ajatellen kuin innokkaana urheilijana Krohn iloitsi ja sydämellisesti kiitti vanhempiaan siitä uudesta veneestä, jonka nämä keväällä v. 1888 olivat hankkineet Kiiskilään. "Se tuottaa varmasti meille ja monille muille iloa ja ruumiin voimistumista", kirjoitti hän vanhemmilleen. Mutta aivan toisin kävikin. Krohnille tuo vene tuotti kuoleman ja sen kautta hänen vanhemmilleen sekä hyvin monille muille mitä katkerimman surun. Krohn hukkui Viipurin lahteen purjehdusmatkalla elokuun 28 päivänä 1888. Hän oli lähtenyt vesille kahden kesken sisarensa Ottilien kanssa. Keulapurjetta paikoilleen laittaessaan hän luiskahti veneestä mereen. Sisar, joka oli likinäköinen ja tottumaton purjeveneen hoitoon, ei saanut häntä pelastetuksi. Krohn oli tosin hyvä uimari ja pysytteli jonkun aikaa veden pinnalla huutaen sisarelleen ohjeita, miten oli meneteltävä. Pian hän kuitenkin, koska hänen yllään oli raskas päällystakki, uupui ja huomasi ponnistelunsa turhiksi. Huudahtaen: "Hyvästi, voimani uupuvat!" hän vaipui syvyyteen.[74] Ruumis löydettiin vasta syyskuun 3 päivänä. Tuhatlukuisen kansalaisjoukon läsnä ollessa Julius Krohnin ruumis haudattiin Helsingin vanhaan luterilaiseen hautausmaahan syyskuun 7 päivänä 1888. Kansalaisten mielialan tässä surujuhlassa tulkitsi ehkä sattuvimmin Yrjö-Koskinen lausuessaan: "Se seppele, jonka laskemme hänen haudallensa, ei ole yksistään suruseppele; se on voiton seppele hyvin suoritetusta elämäntyöstä, voitolla päätetystä kilvoituksesta."

* * * * *

Julius Krohnin harvinaisen runsaasta elämäntyöstä sisältää edellä oleva esitys vain pääkohtia.[75] Tarkoituksena on ollut osoittaa, kuinka Krohnin runoilijatoiminta ikäänkuin pusertui hänen muitten tärkeitten töittensä väliin. Nuori suomenkielinen kulttuuri tarvitsi hänen kykyänsä moniin tehtäviin ja hän antoi auliisti työvoimansa käytettäväksi sinne, missä luuli sen parhaiten hyödyttävän yhteistä asiaa. Työpäivät olivat pitkiä, runoilluin ei ollut aikaa. Senkin vuoksi Krohnin koko kaunokirjallinen tuotanto on, vain pikku tekeleitä: runoja, Kuun tarinoita, jokunen novelli. Suunniteltu historiallinen romaani ei valmistunut. Toteuttamatta jäi muitakin kirjallisia suunnitelmia.

Siitä huolimatta on Krohnin työ suomenkielisen sivistyksen hyväksi perustavaa laatua myöskin runouden alalla. Hänen kirjeensä vanhemmilleen osoittavat, että hänelle kaikista toimistaan runoilu oli rakkain. Kenties sekin, että seurustelu runottaren kanssa hänestä oli suloista nautintoa, sai tuon velvollisuudentuntoisen, omasta ilostaan alttiisti luopuvan miehen supistamaan mahdollisimman vähiin ne ilon hetket, joita runoilu hänelle tuotti. Rientäessään työhön aina sinne, missä hän luuli parhaiten hyödyttävänsä suomalaisuutta, Krohn kenties arvioi liian pieneksi sen työn merkityksen, jota hän olisi ollut kykenevä suorittamaan suomenkielisen taiderunouden kehittäjänä. Olihan hänellä ilmeiset laulun lahjat ja herkkä kieliaisti. Varmaankin hän nuorena tunsi itsessään kehitysmahdollisuuksia kirjoittaessaan vanhemmilleen: "Jo lapsesta saakka, lukiessani runoutta, päilyi aina mielessäni ajatus: 'Anch' io sono pittore!'"

II.

Katsomus ja runoilijaluonne.

Julius Krohn oli harvinaisen sympaattinen ja puhdasluonteinen ihminen. Siitä antanee aavistuksen jo edellä oleva elämäkerrallinen katsaus. Huomiota herättää se seikka, että aikalaiset kuvaavat Krohnin vielä paljon sympaattisemmaksi ja merkittävämmäksi henkilöksi kuin mitä hänen omista lausunnoistaan ja teoistaan voi päätellä.[76] Kaikki, jotka ovat olleet tekemisissä Krohnin kanssa, ylistävät häntä miehenä, johon sydämen sivistys oli painanut leimansa. Sydämellinen ja herkkä, vankka periaatteissaan ja itsenäinen, mutta samalla humaaninen ja suvaitsevainen, valoisan katsomuksen ja uupumattoman työn mies, -- siinä tavallisimmat mainesanat, jotka hänestä lausutaan. Työtoverit muistelevat hänen aaterikkauttaan ja kykyään saada valmista käsistään, hänen innostuvaisuuttaan ja monipuolisuuttaan. Muistellaan myös lempeätä, usein suuripiirteiseksi kohoavaa huumoria, joka monesti antoi valaistuksensa hänen esityksilleen. Erityisesti on tuotu esille sitä, että hän oli positiivisen työn, ei kiistan ja hajaannuksen mies. Sydän oli hänellä mukana kaikessa toiminnassa. Jac. Ahrenberg kuvaa häntä sanoilla: "kokonainen ihminen, lapsi sydämessä, työn merkki käsissä ja Jumalan leima sielun kuvastimessa. Lämminsydämisenä, lapsellisen hurskaana, ymmärtäväisenä kanssa-ihmisiään kohtaan hän eli hengen puhtaudessa ja työn levossa harvinaisen antautuvana miehenä, hyvänä isänä ja jalona kansalaisena."[77]

Aikalaisten antama kuva Krohnista ei ole ihannoitu. Se näkyy siitä, että kertojat aina mainitsevat myös vioista, joita he ovat Krohnissa huomanneet. Semmoiset supistuvat kuitenkin vain siihen, että Krohn saattoi toisinaan tulistua näennäisesti vähäisestä syystä ja että hänen esiintymisensä toisinaan näytti oikulliselta. Krohnin tulisuudesta puhuttaessa kertojat kuitenkin samalla huomauttavat siitä sympaattisesta piirteestä, ett'ei Krohn kiivastunut persoonallisista syistä ja että hän aina oli valmis sovittamaan ja hyvittämään, jos luuli vähänkään loukanneensa toista.[78] Tulistumisen aiheena oli useimmiten se, että Krohn suorana ja vilpittömänä miehenä ei voinut sietää mitään, mikä hänestä tuntui vääristelyltä tahi vilpillisyydeltä. Erityisesti arka kohta oli tällöin suomalaisuuden asia.

Erään määritelmän mukaan kuuluu miehen kuvaan sanan parhaassa merkityksessä "eheä luonne ja määrästään tietoinen tahto, voimakas toimintahalu työhön käytettynä, itsetuntemus ja itsekuri".[79] Nämä sanat sopivat Krohniin. Hän oli miesten parhaita. Kuitenkin juuri Krohnia ajatellessa muistamme, että hänessä oli luonteenpiirteitä, jotka ovat naisellisia: hän oli innostuva ja helposti myös masentui hetkellisesti. Tunne ohjasi usein hänen tekojaan, ei kylmä harkinta. Tästä puolesta muistuttaa eräs muistosanojen kirjoittaja[80] joka jatkaa: "Kun pitää silmällä tätä tunteen ja toiminnan välitöntä yhteyttä ja samalla muistelee hänen mielensä ja puheensa kaikinpuolista puhtautta, joka m.m. teki hänet kuratorina ollessaan verrattomaksi nuorison johtajaksi, niin juohtuu ehdottomasti mieleen se lause, jota hän käytti muistosanoissaan E. Lönnrotista, selittäessään tämän persoonallisuuden eheyttä ja jaloutta _naisen kaltaisuudeksi_. Luulemme kuitenkin oikeammaksi sen selityksen, että hän, samoin kuin Lönnrot ja moni muu Suomen jaloimmista pojista, täydellä vakaumuksella seurasi sitä ihannetta, jossa miehen voima ja naisen puhtaus täydellisimmässä muodossaan ovat yhdistettyinä -- Kristusta."

Krohn oli saavuttanut sen, mitä Goethe nimittää ihmisen suurimmaksi onneksi: hän oli eheä persoonallisuus. Hän oli sitä oikeastaan alusta asti. Tämä ei merkitse sitä, että hän olisi päässyt läpi elämänsä sisällisittä taisteluitta ja ristiriidoitta, vaan ainoastaan sitä, että hän taistelussaan persoonallisuutensa kehittämiseksi sai paljon apua hänessä itsessään piileviltä hyviltä voimilta. Pintapuolisten katselijain mieleen ei juolahtanut, että esimerkiksi Krohnin elävä uskonnollisuus oli -- kuten olemme nähneet hänen ulkomailla kirjoittamistaan kirjeistä -- ankarien sisällisten taistelujen syventämää.

Krohnin luonteenlaadusta ja uskonnollisuudesta seurasi, että hän ei saattanut tinkiä moraalisista periaatteistaan ja että hän lausui vakaumuksensa rohkeasti julki. Hänen kirjalliseen makuunsakin tämmöinen katsomus tietenkin vaikutti.[81] Mutta yksipuolisuuksiin hän ei siinäkään mennyt.[82] Ensi katsauksella ehkä kummastuttaa, että hän saattoi, kuten on nähty, ihastua sellaiseenkin kirjailijaan kuin Karl Gutzkow. Asia on kuitenkin hyvin ymmärrettävä. Paitsi että "Uriel Acosta" on etevä taideteos, joka tempaa mukaansa jo pelkällä esteettisellä tehollaan, on koko tuon näytelmän henki sukua Krohnille. On paljon totuutta siinä E.N. Setälän sivumennen lausumassa ajatuksessa, että Krohn runoilijana on hengeltään saksalainen.[83] "Uriel Acostasta" taas on täydellä syyllä sanottu, että se on puhtaasti saksalaisen hengen luoma.[84] Mutta pääasia on, että mainittu draama ylistää ihmisen uskollisuutta vakaumukselleen. Siinä se koskettaa Krohnin olemuksen keskeisimpiä osia.

Sisintä vakaumusta Krohnissa oli antautuminen työhön suomalaisuuden hyväksi. Vilkkaan luonteen aiheuttama moniharrastuksellisuus sai suomalaisuuden aatteesta kiinteän keskipisteen, jonka ympärille kaikki toiminta kiertyi sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Mutta sen vakaumuksen synty, joka Krohnia työssä ohjasi, on itsessään mielenkiintoinen probleemi. Sillä alunperin ei näyttänyt olevan edellytyksiä siihen, mitä tuli tulokseksi. Krohnin runouden ymmärtämiseksi on tarpeellista päästä selville siitä, miten hänestä tuli suomalaisuuden työntekijä ja miten hän saavutti suomenkieltä kohtaan suuremman rakkauden kuin moni, jonka sukujuuret ovat syvällä suomalaisessa maaperässä.

Tätä seikkaa on Jac. Ahrenberg selittänyt uskottavalla tavalla.[85] Hänen mielestään on Krohnin kehitys tässä psykoloogisesti ymmärrettävissä. Krohn oli luonteeltaan lempeä, herkkä, runollinen. Kotiseudun ihana luonto kiinnitti hänet itseensä ja painoi ainaiseksi leimansa hänen olentoonsa. Kodilla, joka aluksi oli aivan vieras suomalaisuuden liikkeelle, oli vielä vähemmän edellytyksiä ymmärtää ruotsinkielen oikeutusta Suomessa. Pikemminkin ruotsinkieli, joka uhkasi sysätä käytännössä syrjään saksankielen, oli Viipurin saksalaisille, m.m. Krohnin äidille, vastenmielinen, kun taas suomenkieltä kohtaan ei ollut olemassa tuommoista vastenmielisyyden tunnetta. Julius Krohn oli nuorukaiseksi kypsyttyään epätietoinen siitä, mihin kansallisuuteen hän oikeastaan kuului, ja tämä epätietoisuus vaivasi häntä suuresti. Ahrenbergin kertomuksen mukaan Krohn kerrankin kyynelsilmin pyysi hänen isältään neuvoa, mille kansallisuudelle hän omistaisi työnsä. Kysytty kehoitti silloin Krohnia antautumaan kokonaan suomenkielen opiskeluun, oppimaan suomenkielen äidinkielekseen. Nämä sanat lankesivat maahan, jota Krohnin äitikin ehkä tietämättään oli otolliseksi muokannut, ja toivat satakertaisen sadon. Muistettakoon tässä myös, mitä edellisessä luvussa on kerrottu oloista Viipurissa ja Viipurin lukiossa vallitsevasta hengestä, johon rehtori Ahrenberg paljon vaikutti.