Part 12
— Pääsikös tämä hidastelija ollenkaan siihen lähelle sinun tuoliasi?
— En minä ehtinyt huomata, miten lähellä tämä sinun maisterisi oli! nauraa Liisu vallattomasti.
— Hyväinen aika, vieläkö sinä, pikku rouva, häntä sillä tavoin vierastelet! huudahtaa Matilda rouva. Sano sinä häntä vain Einoksi, niinkuin me toisetkin!
— No sanotaan sitten vain Einoksi!
Liisu ojensi vallattomasti hymyilen pöydän yli kätensä. Matilda rouva toiselta puolen, Siiri toiselta puolen liittivät heidän kätensä yhteen. Se rapahtui niin vapaasti ja luontevasti, että Einonkin täytyi nauraa tälle verrattomalle ilveilylle. Liisu vietteli hänet mukaansa, Liisun nauravat silmät häntä rohkaisevat, kiihoittavat: "Kas tällä tavoin me vedämme niitä nenästä! Eikös tämä ole ihanaa, hurmaavaa!"
Melu heidän ympärillään kasvoi, heidän pöydässään tungeskeli maljojen kilistäjiä, tohtori piti puhetta Vaskelan vanhoille traditioille. Siiri istui Einon vieressä lämmenneenä, hymyilevänä, onnellisena, rupatti ja nauroi herkeämättä. Mutta Einon silmät vaanivat janoisina Liisun nauravien silmien kutsua, Liisun veren ääni puhui hänelle voimakasta kieltä.
Illallisen päätyttyä vanhat rouvat lähtivät kotiin. Eivät he enää jaksaneet juhannuskokolle mukaan tulla, päivä oli ollut niin kovin näännyttävä.
Jo rattailla ollessaan muisti Bertha rouva erään asian. Hän kaivelee käsilaukkuaan ja ottaa sieltä kokoon taitetun kirjeen.
— Kas tässä, Siiri kultaseni, on sinullekin osasi! Se on Margit serkkusi äidiltä, ja siinä on iloisia uutisia. Margit kirjoittaa kai seuraavassa postissa sinulle itsellesikin.
Siiri ja Eino lähtivät muun meluavan joukon mukana juhannuskokolle. Siiri käveli Einon käsipuoleen nojaten, ja siinä hän valoisan kesäyön hämyssä silmäili nopeasti läpi äitinsä antaman kirjeen. Alussa se sai hänet hymyilemään, mutta sitten hänen ilmeensä muuttui tyytymättömäksi, hyvin tyytymättömäksi. Hän oli jo purkamaisillaan mielialansa sanoiksi, mutta katsahti sitten Einoon ja huomasi hänen kulkevan hyvin syvissä mietteissä. Silloin Siiri tunsi, että hänen olikin vaikea puhua siitä asiasta Einolle. Olisi Eino edes kysynyt häneltä, mitä siinä kirjeessä oli, mutta sitäpä Eino ei tehnyt. Näytti unohtaneen koko kirjeen, melkein hänetkin... Mitähän Eino noin ajatteli?
Vaskelan juhannuskokko oli komea. Varmaan sen mahtava, taivasta tavoitteleva roihu näkyi yli kaikkien muiden kokkotulien, joita yhtaikaa ympäri avaran Hirviselän jokaisessa niemennenässä leimusi. Suurenmoisen kaunis oli se näky valoisan kesäyön hämyssä. Se oli kesän kauneuden soihtujuhla, se oli rakkautta palvovan elämän yhtaikainen, suuri suitsutusuhri luonnon papittarille ja taivaan jumalille.
Ja kokkotulen liekkien laimetessa alkoi rakkauden hetki. Vaskelan juhliva seura hajosi ryhminä ja parittain ikivanhan puiston sokkeloisille käytäville. Sinne kutsui kesäyön kukkiva tuoreus, sinne vetivät vehmaiset, viettelevät lymypaikat. Melu hiljeni vähitellen, parit löysivät toisensa, lehtokujat tyhjenivät. Vain köynnösmajoista, pensaiston suojaamista sokkeloista kuului oksien risahtelua, palavia, suudelmiin sammuvia kuiskeita, lyhyviä, kiihkossaan olevien naisten naurahduksia. Koko Vaskelan puiston täytti rakkauden kuherrus.
Siiri ja Eino ovat löytäneet paikan hyvin suojatulla puiston penkillä. Einon mieltä kalvoi levottomuus ja hänen ajatuksensa kuohuivat täydellisessä sekasorrossa. Sen sekasorron aiheuttaja oli Liisu. Liisu oli tänä iltana luopunut kärsivästä pidättyväisyydestään, oli antanut hänen liiankin selvästi ymmärtää, että vanha tarina odotti jatkoa. Liisu oli kenenkään huomaamatta puhunut hänelle vaistojen kieltä, puhunut hyvin rohkeasti, huumannut hänet kokonaan. Hänellä oli vain yksi ainoa selvä johtolanka, josta hän vielä koetti kiinni pitää: Hän ei saanut tehdä Siirin juhannusiltaa onnettomaksi, Siiri oli liian hyvä tyttö ja rakasti häntä niin paljon. Hän oli jo ehdottamaisillaan Siirille, että he lähtisivät pois koko Vaskelan juhannusiloista, hän tulisi saattamaan Siiriä kotiin. Hän tahtoi paeta Liisun lähettyviltä.
Mutta silloin Siiri otti puheeksi sen kirjeen, jonka hän äsken oli äidiltään saanut. Se kiusasi hänen mieltään, hän sanoi hiukan arastellen:
— Eino, koetas arvata, mitä siinä kirjeessä oli!
— Missä kirjeessä? kysyy Eino ihmetellen. Hän oli unohtanut jo koko kirjeen.
— Siinä tietysti, jonka äiti äsken antoi. Tässähän se on! — Hän näytti kokoon rypistettyä kirjettä Einolle. — Tätä minä tietysti tarkoitan, mitäpäs minä muuta!
— Ahaa, sitäkö! Eikös... eikös se ollut Margit serkkusi äidiltä?
— Niin, muistathan sinä Margit serkun? Olihan hän kerran kokonaisen kesän täällä... kävimme monasti Päiväniemessäkin telmimässä!
— Se kultakutrinen tytön lyllerö, kyllä minä hänet muistan! Sinä olit silloin pitkä ja hoikka, hän oli lyhyt ja pyöreä pullukka. Ja kun minä suutelin teitä vuoron perään, olitte te toisillenne hiukan mustankipeitä!
Siiri purskahti nauruun, vanhat lapsuusmuistot tekivät siinä tuokiossa hänen mielensä kevyeksi. Hänen oli nyt helppo puhua siitä asiasta Einolle. Hän selittää, ettei Margit serkku nyt enää ollutkaan semmoinen lyllerö. He olivat melkein samankokoisia molemmat, vuodet olivat muovailleet kumpaakin omalla tavallaan.
— Ja mitä hänestä sitten tuossa kirjeessä kerrotaan? Onko hän löytänyt miehen itselleen?
— Jo hän oikeastaan on sen aikoja sitten löytänyt, ovat jo monta vuotta kihloissa olleet. Häitä vain on täytynyt lykätä ja lykätä, mutta nyt ne vihdoin ovat ovella!
— No sehän on hauskaa! Minä luulen, ettei Margit serkullasi muuta unelmaa olekaan. Hän on oikea Gretchen-tyyppi!
Olihan se hauskaa, tietysti se oli hyvin hauskaa Margit serkulle itselleen. Siiri rutistelee hermostuneesti kirjettä kädessään. Niin, Margit serkulle se kyllä oli mieluinen asia, mutta hänelle se oli kaikkea muuta kuin mieluinen. Lähteä sinne taasen monen viikkokauden matkalle, kun juuri oli päässyt hiukkasen kotiutumaan. Eikö se ollut harmillista, kerrassaan sietämätöntä!
Siirin silmiin kihosivat kyyneleet. Näki hyvin, että Margit serkku oli järjestänyt häänsä kokonaan sopimattomaan aikaan. Siiri oli jo ajatellut valmiiksi, mitä ihania päiviä he alkaisivat Einon kanssa viettää, kunhan näistä Vaskelan juhlista päästäisiin. Ja nyt tuli siihen Margit serkku häineen ja alkoi riidellä häntä matkalle, juuri silloin, kun oli alkanut kotiutua!
Mutta Einoon vaikuttivat Siirin viimeiset sanat aivan toisin. Hänen aivoissaan välähti riemuitseva ajatus: "Siiri matkustaa pois!... matkustaa moneksi viikoksi!" Ja samalla sukelsi Liisun kuva hänen mielikuvitukseensa niin ilmielävänä, kiehtovana, viettelevänä. Hän näki taasen Liisun riemuitsevat silmät, oli taasen tuntevinaan Liisun kosketuksen olkapäähänsä. Ja Siiri, Siiri hävisi pois näyttämöltä... he jäivät Liisun kanssa kahdeltaan Vaskelaan! Hän tunsi poskiensa kuumenevan. Mutta seuraavansa tuokiossa hän jo säikähti ja häpesi. Oliko... oliko hän jo tosiaan niin pitkällä, niin kokonaan Liisun pauloissa... toivoi Siirin pois matkustamista! Ja tuossa istui Siiri parka hänen vieressään niin onnettomana, tihersi itkua. Siiri kulta rakasti häntä niin syvästi, niin lämpimästi, ja tällä tavoin hän kohteli Siiriä. Äkillisen katumuksen puuskan valtaamana hän vetää Siirin syliinsä ja alkaa kysellä häneltä hellästi:
— Siiri, rakas tyttöni, onko... onkos sinusta niin vaikeata sinne matkustaminen? Etkös sinä tahtoisi minua jättää? Etkö tahtoisi, rakas kultatyttö?
Hän suuteli Siiriä kiihkeästi, monta kertaa, hämminkiään peitelläkseen. Siiri antautui onnellisena hänen hyväilyihinsä ja tunnusti kyyneleet silmissä, että hän olisi niin, niin mielellään jäänyt tänne. Kun olisi edes muutaman viikkokauden saanut olla rauhassa, vain muutaman viikkokauden!
— Mutta onkos se matkustaminen sitten niin välttämätöntä? Ettekös te voisi jäädä tänne?
Siiri valitti pelkäävänsä, ettei hänen äitinsä siihen suostuisi. Tiesihän Eino niiden vanhojen äitimummojen sukulaisrakkauden. Ja tietysti se Margit serkkukin pahastuisi, suuttuisi varmaan pitkäksi aikaa.
Eino huomasi hyvin, että Siiri mielellään jäisi, ei välittäisi äidistään, ei Margit serkusta, jos hän vain pyytäisi jäämään. Luultavasti sitä varten Siiri oli ottanutkin asian puheeksi, tahtoi ensin saada hänet puolelleen. Ja hän tunsi, että hänen pitäisi estää Siirin matka, hänen oli nyt vaarallista, hyvin vaarallista jäädä tänne yksinään, Siirin olisi pitänyt olla hänen luonaan, hänen turvanaan. Ja kuitenkaan ei hänen kielensä totellut häntä, hän alkaa ehdotella Siirille, että jätettäisiin tämä asia huomiseen. Ehdittäisiinhän siitä sitten puhua tarkemmin. Ja saadakseen Siirin unohtamaan tuon kiusallisen kirjejutun hän huudahtaa odottamattoman mielijohteen tempaamana:
— Nytpä minä tiedänkin, miten me teemme! Te tulette, äitisi ja sinä, huomenna Päiväniemeen, ja siellä puhutaan sitten siitä ja muistakin asioista. Vai mitä ajattelet, Siiri kulta, emmekös me valmista sitä iloa äitivanhuksille? Saakoot he kaiken tietää!
Josko Siiri suostui siihen! Hän oli aivan hurmaantunut Einon ehdotukseen, siitäpä tulisi onnellinen päivä, onnellinen heille kaikille. Hän oli vallan unohtanut äitimummot, mutta pitihän se kauan unelmoitu riemupäivä niillekin valmistaa. Piti tietysti valmistaa, ja sitten pidettäisiin oikein yhteinen perheneuvottelu. Hän olisi jo Päiväniemessä niinkuin saman perheen jäsenenä! Siinäpä oli jotakin uutta siinä ajatuksessa, niin hyväilevää, niin sanomattoman hyväilevää, niin rajatonta! Hän ei voinut hillitä itseään, puristautui Einon kaulaan, itki ja nauroi yhtaikaa ja hoki suudelmiensa välillä:
— Eino... rakas... minä en tiedä, miten onnellinen minä olen! Miten onnellinen!
Vasta kun he palasivat lehtokujaa pitkin puistosta, muisti hän taasen Margit serkun häät. Ja hän ajatteli: "Eino varmaan asettuu minun puolelleni, kun olen hänelle oikein, oikein rakas!" Eino oli luvannut lähteä häntä saattamaan kotiin. He pistäytyisivät vain Vaskelassa ja sitten lähtisivät. Sillä matkalla hän päätti vietellä Einon luokseen, huoneeseensa, ja siellä ei Eino voisi kieltää häneltä mitään!
Siiristä oli synti uhrata päivääkään Margit serkulle. Hän tahtoi antautua kokonaan, ihan kokonaan Einolle, elää jokaisen hetken vain omalle rakkaudelleen!
XIII.
Komea kapteeni Änkilä oli koko illan ryypännyt vahvasti, tanssinut vahvasti ja käynyt välillä pari kertaa Vaskelan puistossa naista rakastamassa.
Nyt seisoi kapteeni tarjoiluhuoneen ovella ja katseli siitä salissa tanssivia pareja. Hänen jalkansa hiukan horjahtelevat, hänen kaunis tukkansa oli hiukan epäjärjestyksessä, ja hän on hetkiseksi avannut univormutakkinsa kaulushakaset saadakseen enemmän ilmaa. Kapteeni tunsi olevansa kohtalaisen juovuksissa. Hänen silmänsäkin jo pyrkivät hiukan samenemaan, mutta kyllä hän sentään vielä näki, mitä salissa tapahtui, näki erinomaisesti! Salin komeat, vilpolaan johtavat kaksoisovet ovat sepposen selällään, mutta siitä huolimatta oli ilma salissa hyvin sakeaa. Soitonjohtajan tahtipuikko tuolta etäisimmästä nurkasta vilahteli kuin sumun lävitse, kuin olisi hätämerkkejä antanut. Ja nuo tanssivat parit uivat sumussa, uivat hellittämättä, vaikka olivat jo aivan nääntymässä. Miesten jalat jo horjahtelivat, niinkuin hänenkin jalkansa, ja hiki virtasi niiden kasvoilta. Mutta naiset, ne jaksoivat uida loppuun asti, ne olivat uimareita! Niiden jalka liikkui kevyesti, miten hyvin hän voi nähdä nuo sirot, joustavat nilkat, nuo ihanat, viettelevät pohkeet. Ja nuo notkahtelevat lantiot, ne taipuivat niin antautuvasta niin kiihoittavasti yhä lähemmäs ja lähemmäs. Se oli uimataidon opettamista miehille, uimamaistereja ne olivat, verrattomia, veivät parinsa kaivattuun satamaan aivan väkisin. Se satama oli Vaskelan puisto, oivallinen satama! Entäs noita hehkuvia poskiapa noita janoisia silmäpareja, miten ne kutsuivat! Noita huohottavia povia, miten ne kaipasivat puristamista! Noista povista se olikin tuo sumu lähtöisin, se oli naisten sumua, ihanaa sumua, hänen sumuaan! Siinä oli kirpeä, ärsyttävä aroomi, voimallinen lihan kutsu, se juovutti miehen, juovutti ihanammin kuin hehkuva viini. Mitäs se tuo Vaskelan entinen herrasväki tuolta salin seiniltä katseli noin nyrpeän näköisinä? Kas niin, ei mitään kursailua, alas vain sieltä samaan joukkoon, nyt oltiin tasa-arvoisuuden maassa ja niin vapaassa, niin saakelin vapaassa maassa! Ettekö usko? Katsokaa, hyvä herrasväki, katsokaa Natalia Petrovnaa! Siinä on nainen teidän heimoanne ja sukuanne, ja se nainen osasi mukautua ajanhenkeen, ei nyrpistellyt. Ah, tuossahan se vilahtikin juuri ohi johtaja Röngän, sen Vaskelan suurvisiirin viemänä ja heitti mennessään niin kutsuvan silmäyksen. Tuli jo kerran käytyä sen kanssa tuolla puistossa vilvoittelumatkalla, ja nyt se taas tahtoi mukaansa. Suurvisiiri sai osansa sitten myöhemmin, se nainen ymmärsi ajanhengen, pulakauden velvoitukset, oikea pulakauden herkkupala. Ah, ja tuossa vilahti myös muuan ohi ja hymyili niin houkutellen. Niin kauniit silmät, niitä oli vaikea vastustaa, hyvin vaikea. Vasta äsken tutustuttiin, tanssittiin ja sitten mentiin hiukan hengähtämään. Sattui vastaan niin mukava puistomaja, vapaa sillä hetkellä. Syliin vain, valmis! Eikä ollut hullumpi, ei ensinkään hullumpi! Olisi tahtonut enemmänkin, mutta meillä vapaan Suomen sotureilla oli nykyiseen aikaan niin paljon tehtävää, niin hemmetin paljon, Natalia Petrovnat ja monet muut! Aina piti olla vartiopaikallaan, valmiiksi vyötettynä, isänmaa kutsuu poikiaan! Mutta sitten toisen kerran, kuului olevan kotoisin Viipurista, mies oikein äveriäs pohatta, ei mikään napilla pelaaja. Se oli hiton hyvä tietää, kun jouduttiin ensi kerran kaupunkiin, mentiin pikku vipille miehen luo. Terve, oltiin jo oikeastaan vähän niinkuin tuttavia! Tämä pulakausi, nähkääs, hävitti kaikki joutavat kursailut, turhat muodollisuudet, liitti ihmiset yhteen, yhteiseksi lujaksi rintamaksi. Ja naiset, ne ymmärsivät niin erinomaisesti pulakauden merkityksen, ne rakentelivat väsymättä siltoja, loivat liittehiä. Yhteistoiminnassa heikkojen väkevyys, ja me rakastimme yhteistoimintaa! Suomen sotilaan piti aina rakastaa kaikkia jaloja pyrkimyksiä! Mitäs se tuo mies kertoikaan, joka tuosta juuri vilahti ohitse? Mitäs se taas olikaan?... majuri ja... ja tilikirjat... tilikirjat?...
Kuin salama sumun lävitse vilahti kapteenin aivoissa muisto illalla saamastaan uutisesta. Perhana, me taidamme olla hieman juovuksissa, mutta se ei vedellyt, ei vedellyt! Sotilaskunnia, nähkääs! Piti ajatella sitä asiaa... niitä tilikirjoja!
Kapteeni lähti horjuvin askelin taivaltamaan tarjoiluhuoneen halki. Siellä pörisi muutamassa pöydässä juopunut seurue, pyysivät häntä innokkaasti mukaan, mutta kapteeni painui viereiseen naisten huoneeseen. Kun hän sieltä hyvän ajan kuluttua palasi, oli hänen kaunis tukkansa märkä ja kammattu jakaukselle. Univormun kaulus oli myös tiukasti hakasissa. Kapteeni oli huuhdellut päätään kylmällä vedellä, ja ajatukset kulkivat siinä nyt selkeinä, vaikka jalat vieläkin olivat hiukkasen liian notkeat. Hän meni tarjoilupöydän luo, kaatoi viinilasin puolilleen konjakkia ja tyhjensi sen yhdellä heilahduksella. Se virkisti.
Kapteeni seisoo jälleen salin ovella ja tarkastelee tanssivia pareja. Ja hän ajatteli niitä tilikirjoja. Oli tuo johtaja Rönkä perhanan jalo liikemies, se ymmärsi aikakautensa valtasuonen sykinnän, sillä oli aina oma kassakaappi, johon kävi tie ainoastaan hänen housuntaskunsa kautta! Se oli viisasta, mutta hän oli sen unohtanut, ja tässä nyt oltiin! Ja hänenkö pitäisi jättää tämä ihana elämä, joka liikkui tuossa hänen edessään, nuo sirot nilkat, nuo houkuttelevat pohkeet, nuo taipuvat lantiot, nuo puristusta halajavat rinnat, nuo kutsuvat silmät, tämä kirpeä, juovuttava ilmapiiri, tuo musiikki, joka oli hänen sotatorven soittoaan, taistelumerkki? Jättää kaikki moniksi vuosiksi, mennä tyhjyyteen... melkein tyhjyyteen? Herra kapteeni, olkaa hyvä, täysihoidolle, yksityishuone, ruunun meininki ja täydellinen hermojen lepo! Ja ehkä... ehkä sitten ei voisi enää palatakaan tähän ilmapiiriin... olisi menty jo vanhaksi, liian vanhaksi? Olisi jääty kaiken ulkopuolelle, ulkonaiseen pimeyteen, ovet olisivat suljetut, häähuoneessa olisi toiset kutsuttuina? Ei, se ei kävellyt! Elämä oli ollut ihana, niin ihana, ja me ei siedetty keskeytyksiä, ei ulkopuolelle sulkemista! Se tekisi mielen katkeraksi, muistot vain jälellä ja seiso tien ohessa, kun toiset ajavat sivuitse parivaljakoilla. Uusi aika! Perhanaakos siinä töllistelet, pois tieltä unohdetun pulakauden muinaishaamu, mokoma sotasaalistaja, besorkaaja!
Komean kapteeni Änkilän silmiin tuli kaihoisa ilme. Hänen editseen kulkivat pitkänä, ihanana sarjana kaikki ne nautinnot, joita elämä oli hänelle niin yltäkylläisesti antanut. Siinä ei ollut ainoatakaan katkeamaa, ei yhtään ikävää välierää, jota hän olisi katunut. Se oli täysi elämä, joka sivu, jokainen rivi täyteen kirjoitettu, ja nyt tuli piste. Hän oli unohtanut oman kassakaapin!
Kapteeni tunnusteli takataskuaan. Sitten hän heitti viimeisen pitkän katseen tanssisalin sumuisessa ilmassa liikkuvaan elämään, näki Natalia Petrovnan herkullisen vartalon, näki toisen äsken rakastamansa naisen kauniit, kutsuvat silmät, näki kuumuudesta palavan Liisun, joka oli kuin hehkuva kukka, näki kaikki muut. Hän sulki ja syövytti heidät kaikki yhteen ainoaan katseeseen. Se oli hänen ikuinen muistonsa. Käveli sitten varmoin askelin tanssivien parien lomitse, tervehti kohteliaasti ohikulkiessaan ja astui leveiden kaksoisovien kautta vaikenevaan kesäyöhön...
Kun Siiri ja Eino ilmestyivät tanssisaliin, oli komea kapteeni Änkilä jo mennyt.
He olivat aikoneet vain pistäytyä sisällä. Siiri halusi sanoa hyvästi Liisulle ja muutamille muille ystävilleen, mutta jo salin ovelta veti hänet mukaansa tanssin pyörre. Ensin tuli johtaja Rönkä ja hänen perässään kilpaa monta muuta, Kuovikosken tehtaan suurimman perijättären lämmin, onnesta hymyilevä olento veti miehiä puoleensa.
Yksin jäätyään nuori Rautanen silmäili ympärilleen. Puhtaasta kesäyön ulkoilmasta tultua hänen aisteihinsa vaikutti tympäisevästi tämä äitelä, hikiseltä naisruumiilta lemuava kuumuus. Soittajat näkyivät olevan aivan menehtymässä, johtaja pyyhkäisee hermostuneesti pitkää tukkaansa hikeä valuvalta otsaltaan, hänen tahtipuikkonsa huitoo vimmatusti.
Tuon miehen näkeminen toi nuoren Rautasen mieleen muiston, kaukaisen muiston pienestä, uneliaasta maaseutukaupungista, kesäisestä puistoravintolasta, jossa oli niin ahdasta. Hänen katseensa alkaa kiihkeästi hakea sitä samaa naista, jonka hän oli löytänyt sieltä puistoravintolan ahdingosta, jonka syvissä silmissä oli ollut niin janoinen kutsu. Hän ei muista enää mitään muuta, hänen piti saada puhua Liisulle... vain pari sanaa, ei enempää!
Soitto kiihtyi. He kiitävät tulisessa tahdissa, nuori Rautanen tuntee Liisun notkean, hennon ruumiin polttavan käsivarttaan. Se ruumis oli niin kevyt, mutta sen kosketus vaikutti häneen kuin taikajuoma, hän tunsi sen jokaisen solun värinän. Hän kuiskaa:
— Liisu, siitä on kauan, kun me olemme tanssineet!
— Muistatko sen vielä... siellä pienessä puistoravintolassa?
— Muistan! Sinä iltana me tutustuimme. Sinä olit silloin niin kaunis ja tulinen, mutta tänä iltana sinä olet vielä kauniimpi ja tulisempi!
Liisu katsoi häntä syvälle silmiin, hymyili hänelle pää hieman taaksepäin taivutettuna. Hänen tukkansa on liimautunut tummina käärmeinä hänen kosteita ohimojaan vasten, hänen poskensa hehkuivat ja hänen hennot sieraimensa värähtelivät.
— Minä odotin sinua jo hyvän aikaa! sanoo hän. — Minä olen kaikkien muiden kanssa jo tanssinut... monta kertaa! Tahdoin tanssia yhden kerran sinunkin kanssasi... vain yhden kerran!
Nuori Rautanen puristi häntä lujemmin, Liisun hento vartalo taipui antautuvasti lähemmäs. Hän vaikenee hetkisen, sanoo sitten merkitsevästi hymyillen:
— Sinä viivyit kauan juhannuskokolla... saadaan kai pian sinua jo onnitella?
Nuori Rautanen tunsi poskiensa kuumenevan.
— Ei vielä niin kiirettä! sanoo hän. Ja kun Liisu katseli häntä epäilevästi hymyillen, jatkaa hän tuskin itsekään tajuten, mistä ne sanat tulivat:
— Ei ollenkaan kiirettä onnittelemaan! Minä jään kai leskeksi... kesäleskeksi, ennenkuin niin pitkälle päästään!
Hän naurahti väkinäisesti, mutta Liisu ei näyttänyt hänen sanojaan ensinkään ymmärtävän, vielä vähemmän niitä uskovan.
— Kesäleskiksi jäädään sitten, kun on väsytty toisiinsa! sanoo hän. — Sitten kun kumpainenkin alkaa kaivata lepoa... tai vaihtelua! Mutta näin alussa...
— Minä jään kuin jäänkin jo näin alussa! Siiri matkustaa Berliniin... serkkunsa häihin. Näetkös, se on ensin naitettava, sillä on suurempi kiire!
Einon sanat kuullessaan Liisu vavahti ja painoi nopeasti katseensa alas, tanssi hyvän aikaa ääneti. Nuori Rautanen tunsi vain hänen kuuman ruumiinsa juovuttavan kosketuksen, näki hänen poskiensa väräjävän hehkun, hänen syvälle avoimen povensa kohoilun. Mutta sitten kohotti Liisu taas silmänsä ja sanoi hymyillen:
— Joka tapauksessa minä tahdon sinua onnitella... juoda yhden lasillisen sinun kanssasi. Minulla on niin, niin hirveä jano!
— Lähtekäämme! kuiskasi nuori Rautanen.
He pujahtivat tanssivien tungoksesta tarjoiluhuoneeseen. Se oli täynnä tupakansavua ja muutenkin inhoittavassa kunnossa. Nuori Rautanen kehoitti Liisua menemään naisten huoneeseen, hän itse ryhtyi haromaan jäillä täytettyä ämpäriä, onki sieltä samppanjapullon ja kiiruhti se sekä lasit mukanaan Liisun perästä sulkien oven jälkeensä.
Liisu seisoo suuren peilin ääressä, kohentelee siinä tukkaansa ja pukuaan. Nuori Rautanen avasi vapisevin käsin pulloa, Liisu katsahtaa häneen olkansa yli ja sanoo hymyillen:
— Eikö totta, Eino, minä olen hiukan muokatun näköinen! Tämä tukka... mutta olkoon, sen korjaaminen veisi liian paljon aikaa!
— Sinun tukkasi on kaikkein kaunein, niinkuin se nyt on! Nuo mustat kärmeet ohimoillasi, ne eivät pure, mutta ne ovat muuten vaaralliset. Niitä ei unohdeta, sinusta, Liisu, ei unohdeta mitään!
— Kaikki unohdetaan, sitten kun alkaa vanheta!
— Sinä et voi vanheta, Liisu! Sinä palat hehkumalla!
— Ja sitten sammun äkisti... niinkö? Sellaista minä juuri toivoisinkin... sellaista loppua! Mutta nyt me juomme emmekä mitään muuta ajattele! Juommeko, Eino... hänen ja sinun onneksi?
— Ei, Liisu, nyt me juomme vain, _me kahden_! Minä tahdon juoda tällä kertaa sinun kanssasi, sinun ainoan!
— No juodaan sitten niin!
He kilistivät seisoen rinnatusten. Liisu joi nojaten Einon käsivarteen, tyhjensi lasinsa yhdellä henkäyksellä. Heidän katseensa ovat imeytyneet toisiinsa. Eino yrittää vetää Liisun syliinsä, mutta Liisu osoittaa merkitsevästi hymyillen hänen olkapäätänsä.
— Odotahan hiukan! Tarkastahan ensin tuota, mitä sinulle siinä on!
Siinä oli hyvä annos valkoista liitua, Liisun kenkä oli jättänyt näkyvät jäljet astinlaudalleen. Eino nauroi:
— Sehän on vain sinun merkkisi, anna sen olla siinä!
— Ei, se ei saa olla siinä, minun merkkejä ei saa missään näkyä! Istuhan nyt ja ole hiukkasen aikaa kiltti, niin minä puhdistan sitä.
Eino istui sohvalle, Liisu alkoi nenäliinallaan tomuttaa hänen olkapäätään. Sitä tehdessään hän puheli:
— Olet sinä todella varomaton, hyvin varomaton! Ajatteles, jos _hän_ olisi tämän huomannut, ja se on vielä lujassa kuin synti!
— Kaikki sinun jälkesi ovat lujassa!
Liisu kumartui puhdistamistouhussaan vielä lähemmä. Heidän polvensa koskevat toisiinsa, Liisun toinen käsivarsi nuohoo Einon poskea, Eino hengitti juopuneena hänen kuuman povensa hehkua Äkisti puristi hän Liisun syliinsä. Liisu ei enää vastustellut, hänen käsivartensa kiertyivät Einon kaulaan kuin kaksi tulista käärmettä, hänen kuuma, vapiseva ruumiinsa imeytyi Einon syleilyyn ja Liisun palavat huulet kuiskivat läähättäen:
— Suutele minua, rakas, suutele! Tämä kerta vain, tämä ainoa!
Nuori Rautanen painoi hänet sohvalle, puristi häntä rajusti. Suudelmiin tukehtumaisillaan Liisu sopersi:
— Ovi... rakas... onko se...?
— On, se on lukittu!
Hetkisen perästä Liisu järjesteli pukuaan peilin edessä. Eino auttoi häntä, Liisu siveli hyväillen hänen tukkaansa ja puhui: