Part 11

Eino ja Siiri olivat luulleet, että hyvä Matilda rouva yksinään olisi heitä odottamassa kahvikultineen. Mutta heidän ihmeekseen olikin vielä melkein koko seura koolla päärakennuksen pengermällä ja vilpolassa, näyttivät tahallaan jääneen heitä odottamaan. He olivat tällä kertaa viimeiset, yksin Dianan temppelin somistajat ja Siviä rouva apulaisinsinööreineen olivat jo aikoja sitten saapuneet. Siirin ja Einon tuloa tervehdittiin hilpeillä huomautuksilla, jokainen veti heidän viipymisestään omia johtopäätöksiään: Vanhojen äitimummojen hellistä, kysyvistä katseista voi lukea heidän ikuisen, hartaan unelmansa. Johtaja Rönkä on jo näkevinään Kuovikosken osake-enemmistön yhdessä tukussa, hän kirosi mielessään: "Perhanan kapteeni, eipäs jaksanut pysyä irrallaan Natalia Petrovnan hameenhelmoista!" Kapteeni puolestaan ajattelee: "Vai niin, siinä se Siirin pidättyväisyys olikin! Minua pidettiin vain vastiketavarana, sain vastat valmiiksi hautoa, simainen sauna säästettiin toiselle!" Siviä rouva katseli salaisella kateudella Siiriä, ja hän muistelee hiutuvin sydämin sitä aikaa, kun Eino kokonaisen kesän rakasti häntä. Ah, se oli ihana kesä, Eino oli häneen ihan hullaantunut ja Eino osasi rakastaa! Yksi ainoa yö Einon kanssa, vain yksi ainoa sellainen yö, ja hän olisi empimättä uhrannut rakkaan apulaisinsinöörinsä!

Oli Liisukin saapuvilla. Hän tarjoilee teetä, ja hyvä oli, kun se puuha sattui hänelle. Hän koettaa kokonaan syventyä siihen, olla huomaamatta Siirin onnesta sädehtiviä silmiä ja lämmintä onnenhymyä. Hän ojentaa Siirille ja Einolle teekuppeja, hymyilee herttaisesti: Eino huomasi kuppia ojentavan käden vapisevan. Hän pelkäsi Liisun katsetta, mutta hän tapasi sen aivan vahingossa ja vavahti. Se kärsivä katse vaati hyvitystä menneisyydestä, Eino tiesi, että se seuraisi häntä alati, leppymättä. Hänen on hyvin tukala olla, äskeinen onnentunne oli särkynyt. Siiri ei mitään huomannut.

Tohtori Hilli tarjosi Siirille tuolin ja alkoi tiedustella, miten syvälle Vaskelan ikimetsiin hänen onnistunut löytöretkensä oli ulottunut.

— Kävin minä aika syvällä! hymyilee Siiri.

"Kävit sinä syvällä!" pyörii Siviä rouvan kielen kärjellä pisteliäs huomautus. Hän muisti missä Siirin päivänvarjo ja Einon takki olivat olleet. Siviä rouva ei voi antaa anteeksi, että Siiri oli anastanut hänen somistamansa Venusmajan, mennyt hänen laittamalleen lehvävuoteelle, ja vielä Einon kanssa! Se oli todella liian paljon, hän alkoi niiden mielestä vanheta!

Johtaja Rönkä kertoo nuorelle Rautaselle, että tässä oli heitä odotellessa laadittu valmiiksi huomispäivän juhlaohjelma.

— Ja maisterin osalle tuli siinä puhe kutsuvieraille. Te olette Kuovikosken vanhan polven ainoa miespuolinen jälkeläinen, teille kuuluu se puhe luonnostaan.

Kuovikosken vanhan polven miespuolinen jälkeläinen ei ole erikoisen mielissään tästä kunniasta. Hän inhosi mokomia juhlimisia, se oli hänen mielestään turhanpäiväistä reklaamin tekoa. Mutta koko seura, vanhat rouvat etunenässä, kannatti johtaja Rönkää innokkaasti.

— Kyllä sinun pitää puhua! vakuuttelee toimelias Bertha rouva. — Sinua on loukattu niin halpamaisesti, pitäähän sinun niille osoittaa, että ovat erehtyneet.

— Se erehdys osoitetaan vääräksi vasta teoilla, juhlapuheita ei moni usko! Meillä on nykyaikaan yleensä liian paljon juhlimista ja liputtamista, sillä peitellään vain kykenemättömyyttä tosityöhön.

Tohtori Hilli tarttui puheeseen.

— Epäilemättä maisteri arvioi suunnilleen oikein nykypäivien ajanhengen, hän aloittaa sikariaan käännellen. — Ajanhenki rakastaa meillä julkisuutta, mutta tällä ilmiöllä on luonnollinen ja pätevä selityksensä. Me olemme vasta äskettäin omille jaloillemme päässyt kansa, meillä ei ole vielä varastossa varsin runsaasti mainetekoja, siksi täytyy niitä vähiä tekoja suurella ahkeruudella julkikuuluttaa. Se on ainoa keino, muuten emme edes omissa silmissämme tuntisi itseämme suuriksi. Isänmaan kunnia ja maine selkenee yleiselle mielipiteelle paraatimarsseista ja rummunpäristyksestä. No hyvä, silloin on syytä marssia, ahkerasti ja päristää rumpuja. Maisteri haluaisi kantaa oman kortensa mieluummin tekoina kuin juhlapuheen muodossa, mutta ne teot ennättävät kyllä sitten jälkeenpäin. On aina syytä juhlia, kun tarjoutuu näin sopiva tilaisuus. Kohottakaamme hiukan isänmaan kunniaa, kun siitä ei meille mitään vahinkoa koidu!

Siirikin alkaa mielistellen pyydellä Einoa puhumaan. Hänen ompelemansa lippu hulmusi niin kauniina tuolla tangon latvassa. Oikeastaan hän oli tehnytkin sen sitä varten, että joku siinä sen alla hiukkasen puhuisi Vaskelan onnelliselle tulevaisuudelle.

— Oikein, neiti Falkman! säestää tohtori. — Juuri maisterin on puhuttava siinä lipputangon juurella. Maisteri ja neiti ovat molemmat Kuovikosken vanhan polven jälkeläisiä, maisterin ja neidin yhteistyö on kaunein enne Vaskelan onnelliselle tulevaisuudelle. Oikeastaan me luulimmekin herrasväen jo keskenään sopineen tästä ohjelmakohdasta ja vähän muustakin yhteistyöstä!

Nuorempi väki palkitsee tohtorin sanat myrskyisellä hyväksymisellä. Siiri punastuu vahvasti, hänen onnea säteilevästä olennostaan voi jokainen nähdä, että yhteistyöstä oli jo hiukan sovittu.

Kun seura oli hajonnut, istui Liisu kauan yksinään sairaalan kukkatarhassa. Se kukkatarha, koko ihana Vaskela oli hänelle kuollut erämaa, ja hänen ajatuksensa oli väsynyt. Hänestä tuntui, että huomenna pidettäisiin Vaskelassa hautajaiset, suuret hautajaiset. Sitten kaikki menisivät pois, Vaskelassa tulisi niin hiljaista. Hän harhailisi täällä yksinään, unohdettuna... Vaskelan rauhaton aavenainen.

XI.

Juhannusaatto!

Aamupäivän juhlallisuudet ovat ohi. Niitä suosi ihana ilma, Vaskela oli neitseellisen kaunis juhla-asussaan, Matilda rouvan kahvipöytä päärakennuksen pengermällä suurenmoinen. Korkealla ilman sinessä hulmusi Siirin ompelema juhlalippu, kauas ympäristöön se vilkutti Vaskelan riemullisen juhlatervehdyksen.

Ja siinä Siirin lipun alla piti nuori Rautanen puheensa Kuovikosken tehtaan työläisille ja muille kutsuvieraille. Siitä sinivalkoisin ja juhannuskoivuin koristetulta puhujalavalta hän ilmoitti historiallisen Vaskelan kartanon tänä valoisana keskikesän juhlapäivänä vihkiytyvän uusiin tehtäviin. Vaskelasta piti tulla Kuovikosken asutussiirtola, kaikkien kuovikoskelaisten yhteinen äiti. Sen äidinnisät olivat hersyvän hedelmälliset, ehkä se tulevaisuudessa voisi tarjota hiukan viihtyisyyttä, antaa hiukkasen elämänväriä kaikkien lapsiensa kalvenneille poskipäille. Piti vain ryhtyä niitä nisiä hellien, järkevästi heruttelemaan.

Lyhyt ja koruton oli se puhe, mutta miehekäs. Nuori Rautanen oli syvästi tunteva, väkevien intohimojen mies. Ei hänen tarvinnut korulausein ratsastella, iski vain sanansa suoraan kuulijainsa sydämiin, painoi ne jalkojensa juureen. Herran valittuja ovat sellaiset puhujat, ja niitä on vähän. He ovat usein onnettomia, aina ihailtuja. Naiset heitä rakastavat, sillä naisen sydän löytää aina erehtymättä taivaan lähettämän jumalanmiehen.

Puheensa loputtua nuori Rautanen sai runsaasti onnitteluja. Hänen ympärillään tungeskeli sankka parvi Kuovikosken vanhempaa työväestöä, halusivat siinä paikassa lähemmin perehtyä Vaskelan asutussuunnitelmiin. Maahengen ituja näkyi Kuovikoskella olevan runsaasti, ei ollut pelkoa, että Vaskelan maille syntyvät pikkutilat jäisivät vaille viljelijöitä. Yhtä innostuneita oltiin tarkastelemaan uusien työläisasuntojen rakennussuunnitelmia.

Nuori Rautanen antoi auliisti haluttuja tietoja. Hän itse lämpeni ympärillään tungeskelevan joukon innostuksesta. Yhdellä iskulla oli hänestä tullut juhlien keskeisin henkilö. Työläisjoukot alkoivat tuntea häntä kohtaan arvonantavaa kunnioitusta, valkopukuisten naisten lämpimät silmäparit suuntautuivat häneen joka puolelta. Hyvä Matilda rouva oli ylpeä rakkaan Eino poikansa menestyksestä, Siirin onnella ei ollut mitään rajoja. Hän kuuli ympärillään kuiskutteluja ja vihjauksia, jotka koskettivat hänen herkkää korvaansa niin hyväillen.

Mutta johtaja Rönkä ei ollut oikein mielissään nuoren Rautasen saavuttamasta menestyksestä. Peijakkaan mies, oli semmoinen mestari joukkoja lumoamaan! Hän itse huomasi joutuneensa aivan syrjään, tuo Päiväniemen nuori herra, jota hän oli pitänyt melkein vaarattomana haaveilijana, kohosi odottamatta päänsä mitan häntä pitemmäksi, ja nuo kuiskuttelut nuoren Rautasen ja neiti Falkmanin ympärillä, kyllä hänen korvansa ne kuuli erinomaisen hyvin! Asia oli kääntymässä arveluttavaksi, olisi vaadittu nopeita shakkivetoja, jos mieli tehdä tyhjäksi Kuovikosken osake-enemmistön yhtyminen. Jo johtaja Rönkä harkitsi Natalia Petrovnan hommaamista muille markkinoille, ehkäpä kapteeni Änkilä veisi hänet mukaansa; kun viulut maksaisi. Niin, se olisi ensimmäinen toimenpide, mutta kenties... kenties se herättäisi liikaa huomiota, jouduttaisi vain tapausten kehitystä. Ja Natalia Petrovna olisi uhrattu tarpeettomasti, hyvä herkkupala naisekseen menetetty, menetetty ainaiseksi. Kenties oli sittenkin parasta pitää Natalia Petrovna, odottaa tapausten kehitystä, ja jos sopiva tilaisuus tarjoutui, toimia sitten nopeasti. Jollei, no niin, silloin oltaisiin ensimäinen onnittelujaan edeskantamassa. Niin teki viisas mies, liikemies!

Ei hyvän Matilda rouvankaan juhlailo jäänyt eheäksi. Kun Kuovikosken vanhemmat työmiehet partaallaan innostuneina keskustelivat hänen rakkaan Eino poikansa kanssa, kokoontui Matilda rouvan kahvipöydän ääreen ryhmä nuorempaa työväkeä, kiihkeitä punaisia. Miehet juttelivat keskenään varsin ivallisesti Kuovikosken herrojen uudesta keksinnöstä. Ei enää riittänyt, että työläisten nääntyviä raajoja jauhettiin tuolla Kuovikosken grottemyllyssä, nyt aiottiin heidät vielä houkutella maaorjiksi, kahlehtia kiinni turpeeseen, jotta saataisiin heidän viimeinenkin hikipisaransa imetyksi. Päiväniemen nuori herra näkyi olevan isävainajaansa ovelampi!

Keskustelu oli ehkä tahallisesti tarkoitettu Matilda rouvan kuultavaksi. Ja kyllä hän sen kuuli, hyvä Matilda rouva, hän tuli mielipahasta aivan liikutetuksi. Miten nuo nuoret miehet voivat olla noin epäjaloja. Hän sanoo parille lähimpänä seisovalle lempeästi:

— Te tuomitsette aivan väärin minun poikaani! Ei hän ole semmoinen! Ei hän pyydä mitään itselleen, hän tarkoittaa kaikkien kuovikoskelaisten yhteistä parasta!

Miehet hymähtävät hiukan pilkallisesti ja kääntävät Matilda rouvalle selkänsä.

— Ainahan herrat tarkoittavat yhteistä parasta! kuulee Matilda rouva toisen sanovan. Ja toinen siihen lisäsi:

— Me emme vain sitä parasta ymmärrä!

Miesten keskustelu muuttui kuiskailuksi, mutta siitä erottaa Matilda rouvan korva sanat, jotka saivat hänet tyrmistymään. Joku miehistä kertoo salaperäisenä toisille:

— Päiväniemen entisen herran tuomari kuuluu voivan hyvin Pietarissa. On luvannut pistäytyä kuovikoskelaisia tervehtimässä!

Matilda rouvan mieleen palaa niin kauhistuttavan elävänä se huhtikuun iltahämärä, jolloin hänen rakas Arvi vainajansa vietiin Päiväniemestä Kivikoskelle, vietiin viimeisen kerran. Vieläkö nuo sokaistut miespoloiset uneksivat niiden kauhunaikojen palaamista.

Nuori Rautanen saapui hiukan myöhemmin kahville, ja mielenliikutuksesta vapisten kertoo Matilda rouva hänelle kuulemansa. Mutta Eino rauhoitti häntä:

— Äiti rakas, elä viitsi kuunnella mokomia! Tietysti Pietarista käsin harjoitetaan maanalaista kiihoitusta täälläkin, mutta sehän sammuu vähitellen itsestään. Vanhempi työväestö täällä näyttää vähitellen pääsevän järkiinsä.

— Mutta ajattelehan, että isäsi pyövelikin olisi vielä siellä... ja tulisi tänne.

— Äiti rakas, ei hän uskalla tänne tulla, ei milloinkaan, ja se lie hänelle tarpeeksi suuri rangaistus. Koettakaamme unohtaa ne kauhun ajat! Koettakaamme tottua siihen ajatukseen, että isän kuolemasta... kaikesta on saatu riittävä hyvitys.

— Hyvä jumala, kun voisi siihen tottua! huokaa Matilda rouva kyyneleet silmissä.

Sen tiesivät kaikki, että hän koetti siihen ajatukseen tottua, hyvä Matilda rouva. Hän tiesi Einon tuntevan suurta vastenmielisyyttä, kun kosketeltiin punatalven tapahtumia. Ne tapahtumat olivat Einon mielestä kuin jotakin järjetöntä kuumehouretta. Einolla oli niin kummallisen arka luonne muutamissa asioissa, monet eivät Einoa ensinkään ymmärtäneet, mutta kyllä hän ymmärsi. Sen vuoksi hän juuri niin rajattomasti ihaili poikaansa, koetti kaikessa arvata hänen salaiset ajatuksensa ja mukautua niihin.

XII.

Iltapäivällä lähti Kuovikosken työväestö omille juhannusiloilleen, mutta Vaskelassa jatkettiin juhlimista. Kaupungista tuli useammalla autolla suuri joukko uusia juhlavieraita, johtaja Röngän liiketuttavia, nuoria upseereja ja paljon naisia. Tämä seurue oli jo saapuessaan hyvässä nousussa, ja nyt ilmestyivät myös Vaskelan kahvipöytään ne tavarat, joita kieltolakimaassa niin suuresti rakastetaan. Mieliala alkoi nopeasti kohota.

Mutta komea kapteeni Änkilä sai kaupungista tulleiden mukana ikäviä uutisia. Eräs hänen upseeritovereistaan vei hänet hiukan syrjään ja kuiskasi:

— Majuri, sinun esimiehesi, ei voinut saapua ... tuli esteeksi tärkeitä virka-asioita!

Kapteeni katseli häntä ymmällä.

— Mitkä saakelin virka-asiat ne voivat olla niin tärkeitä... juhannusaattona? Olepas hyvä ja selitä hiukan tarkemmin!

— Kyllä, veliseni, minä selitän, mutta koeta ottaa asia sotilaan tavoin! On kai kyseessä joku tarkastus. Tuomari... se sotasaalisnuuskija... on ilmestynyt kaupunkiin. Majuri...

Hän pysähtyi. Kapteeni Änkilä kalpeni.

— Ja majuri... hänet on pidätetty? Niinkö?

— Nii-in, jotain sinnepäin! Ja tilikirjat... sinunkin hoitamasi...

— Mies, puhutko totta? pääsi kapteenilta ja hän ravisti toista olkapäästä, niin että poletti oli vähällä jäädä hänen kouraansa. — Minun tilikirjani... minulta lupaa kysymättä!

— Siinä näet, miten tarpeellinen olisi aina oma, luotettava kassakaappi, jonka avain olisi sinun itsesi housuntaskussa!

Tämä huomautus kuului hänen takaansa. Johtaja Rönkä siihen oli ilmestynyt kolmanneksi ja jatkoi kevyesti:

— Minun ensimäinen askeleeni liikemiehenä oli oman kassakaapin hankkiminen. On aina papereja, joita ei toisten, ei edes läheisimmänkään liiketoverin tarvitse nuuskia! Mutta myöhäpä sinun varomattomuuttasi enää katua, paras että koetat, hyvä ystävä, pysyä hermostumatta. Ei kai se niin vaarallista ole, ja turhan vuoksiko tässä pilaamaan omaasi ja vielä toistenkin juhannustuulta!

— Kenties olet oikeassa! mutisee kapteeni kalpeana.

— Tietysti minä olen oikeassa! Mokoma juttu, aivan tavallinen, aivan liian jokapäiväinen! Teidän juristinne kärsivät kroonillista työnpuutetta. Tietäähän sen... kaikinpuolinen pulakausi!

Hän pistää kätensä kapteenin kainaloon ja vie hänet puoliväkisin mukaansa. Kahvipöytää lähetessään hän ääntään alentaen sanoo:

— Tiedäthän, jos on rahasta kysymys, niin... ehkäpä siitä jotenkin selvitään!

— Nii-in, tiedänhän minä sen! mumisee kapteeni. — Ehkäpä... ehkäpä siitä selvitään!

Kuitenkin hän on edelleen huomattavan hajamielinen, ei jaksa hyvään aikaan tempautua mukaan yhä vapaammaksi käyvään ilonpitoon. Vihdoin nieli hänet kuitenkin kaikki vetävä kurimus, tulisen valssin pyörre. Vaskelan historiallisessa salissa oli alkanut juhannustanssi, ja silloin naisetkin rupesivat lämpenemään. Posket hehkuivat, silmät syttyivät, kuumuutta huohottavat povet tekivät ilman juovuttavaksi. Voiko kapteeni Änkilä siinä ilmapiirissä ajatella muuta! Hän näki vain kauniita naisvartaloja, pyöreitä olkapäitä, notkahtelevia lanteita, kutsuvia silmiä. Tämä oli hänen taistelukenttänsä, hiiteen tilikirjat!

Illallinen oli katettu Vaskelan ruokasaliin. Se oli oivallinen näyte, miten pitkälle pulakautenakin vilpittömillä ponnistuksilla voidaan päästä. Erikoisesti pisti silmään viinien runsaus. Eivätkä ne olleet mitään väärennettyjä vastiketavaroita, vaan oikeita rypälemehuja, jalona helmeileviä, kuohuvia, jotka kypsyvät Reinin ihanilla rannoilla ja iloisten ranskalaisten kauniissa maassa.

Syötiin pienissä pöydissä. Nuori Rautanen oli saanut pöytätoverikseen äitinsä ja Siirin sekä tohtori Hillin. Mutta hyvä Matilda rouva tahtoi välttämättä myös Liisun samaan pöytään, hän oli sen herttaisen pikku rouvan yleisessä humussa kokonaan unohtanut, nyt piti Liisun tulla hänen rinnalleen.

Siiri riensi noutamaan Liisua voileipäpöydän ympärillä kuohuvasta väenpaljoudesta. Siiri oli myös onnensa yltäkylläisyydessä unohtanut Liisun, unohtanut eilisillasta lähtien. Voi, hän tahtoi nyt näyttää Liisulle, ettei heidän välillään ollut mitään, ei mitään muuta kuin lämmin, sisarellinen ystävyys.

Liisu tuli ja istahti lautasineen Matilda rouvan viereen Einon ja Siirin vastapäätä. Hän oli hyvin hilpeällä tuulella, alkoi vallattomasti nauraen kertoa, että oli tanssinut aivan nääntyäkseen.

— Näethän, täti rakas, minä olen vieläkin vallan hengästynyt!

Liisu ei valehdellut, hän oli tosiaan hyvin hengästynyt, hänen poskensa paloivat, upea tukka oli valunut hyvin alas oikealle ohimolle. Näki hyvin, että hän oli ollut ahkerasti menossa.

— Ja miten sinulla meni aamupäivä? alkaa Matilda rouva tiedustella. —

— Mainiosti! Minulla oli niin hirveä päänkivistys, että luulin pyörtyväni! Ja vieraita oli siellä myös hirveästi, koko ajan puustavillinen kansainvaellus. Tämä tohtori jo rupesi pelkäämään, että minusta tulisi loppu, mutta eipäs tullut! Minä hymyilin vain, hymyilin niille kaikille. Tiedäthän, rakas täti, meidän pitää osata hymyillä, se tekee ihmisille niin hyvää!

— Voi sinua, lapsi raukkaa! säälittelee Matilda rouva. — Et edes kahvitilkkaa tainnut saada koko päivänä?

— Ei siellä ollut aikaa kahvia ajatella. Mutta nyt minä olen ottanut tappiot takaisin, olen juonut jo viiniäkin... kaksi lasillista! Ja sitten se tanssi, se on sentään parasta lääkettä. Hävisipäs päänkivistys!

Vallattomasti hän alkaa kertoa, miten oli pakottanut erään upseerinuorukaisen pyörittämään itseänsä niin kauan, ettei se poika parka lopulta tahtonut pysyä jaloillaan.

— Jospa se oli hiukan päihtynyt? epäili Matilda rouva.

— Rakas täti, hän oli hyvin päihtynyt, minä päihdytin hänet! Hän oli aivan juovuksissa, kun minä hänet vihdoin hellitin kynsistäni! Mutta oma syynsä, hän oli niin somannäköinen poika, ja tanssi vielä niin hyvin! Eikös totta, Siiri, täällä ei olekaan monta hyvää tanssijaa?

— En minä ennättänyt vielä niin monta koetella! nauraa Siiri.

— Mutta minäpä ennätin, melkein kaikkia! Minä olen päättänyt tänä iltana lumota ainakin yhden miehen, tehdä aivan hulluksi!

— Eikös se tullut jo se yksi vähän hulluksi?

— Niin sekö? mutta se ei vielä riitä! Minä tahdon, sen pitää olla paras... paras kaikista!

Liisu nauroi kevyesti ja katsahti nuoreen Rautaseen. Se katse tuntui kysyvän: "Etkös usko minun onnistuvan?"

Nuori Rautanen on koko ajan tarkastellut Liisua ihmetellen. Kuin pyyhkäisten oli Liisun olennosta hävinnyt kaikki kärsivä, Liisu näytti melkein kevytmieliseltä viettelijältä. Kyllä hän uskoi, että Liisu onnistuisi, uskoi senkin, että Liisu oli jo päihdyttänyt sen upseerinuorukaisen! Niin oli Liisu tuossa kuin hehkuva kukka, juovuttava kukka. Hän näki hyvin, miten Liisun ihon alla värisi elämä, polttava elämä, Liisu oli vaarallinen tänä iltana. Ja kuitenkin hän tunsi olonsa Liisun seurassa paljon vapaammaksi, kun Liisun silmistä oli hävinnyt se kärsivä ilme.

Melu ruokasalissa lisääntyy nopeasti. Matilda rouva alkaa päivitellä, että tämä ilonpito rupesi menemään hiukan liikoihin.

— Jos vielä pahat kielet alkavat mitä puhua, kun täällä tällä tavoin remutaan. Melkein kuin entisajan Vaskelassa!

— Salli nyt, täti rakas, niiden hiukan remuta! hymyilee Liisu. — Kyllä täällä sitten tuleekin tarpeeksi hiljaista.

Liisun viimeisistä sanoista kuulahti kuin huokaus, ja hän käy äkkiä hiljaiseksi. Hän on kohottanut viinilasin huulilleen, pitelee sitä siinä ajatuksissaan ja maistelee hitaasti punaista nestettä. Nuori Rautanen huomasi Liisun tarkastelevan Siiriä, joka on kiintynyt juttelemaan tohtori Hillin kanssa. Liisun huulilla leikki omituinen hymy, joka varmaan olisi säpsähdyttänyt Siiriä, jos hän olisi sen huomannut. Se hymy tuntui uhkaavan: "Mitäs sanoisit, jos minä paljastaisin kynteni!" Viinistä on jäänyt pisara Liisun huulille. Nuori Rautanen ei saa siitä silmiään, se väräjää siinä niin houkuttelevana, ja Liisun hymykin näytti vähitellen muuttuvan samanlaiseksi, vietteleväksi.

Johtaja Rönkä kilisti lasiaan. Silloin havahtui Liisu, naurahti hermostuneesti ja sanoi:

— No nyt se tuli lopultakin... puhe meille naisille! Edes yksi meitäkin muisti!

Johtaja Röngän puhe oli tosiaankin naisille, Vaskelan hyväntekeväisyyssiirtolan naisille. Ensin hän puhui kaikille yhteisesti, sitten kultasydämiselle Matilda rouvalle ja rouva Falkmanille erikseen.

Kun suosionosoitusten melu oli hiukan asettunut jatkoi johtaja Rönkä lennokasta sanatulvaansa ja selitti, että Vaskelaan piti tässä tilaisuudessa valita myös valtijatar, vallanperijätär. Sitä vaativat Vaskelan traditiot, Vaskelassa oli menneinä loiston päivinäkin useimmiten nainen, sulotarten kruunaama nainen pitänyt valtikkaa.

— Liisu, sinusta tehdään Vaskelan pikku valtijatar! supattaa Siiri innokkaasti.

— Minä kuulin siellä jo mainittavan yhden ehdokkaan! jatkaa johtaja Rönkä. — Se sopii meille, se ehdokas! Katsokaa häntä! notkistakaa polvenne hänen edessään! koroittakaa hänet kunniansa istuimelle!

Kuvaamaton riemu puhkesi ilmoille, nuoren Rautasen pöytäkunta joutui rajun hyökkäyksen alaiseksi. Kymmenet voimakkaat käsiparit hapuilivat jalossa kilvoituksessa Liisun tuolia, mutta nuori Rautanen raivasi säälimättä paikan itselleen, anasti kokonaisen tuolinjalan yksinään. Hän oli jo aikoja sitten asettanut Liisun siihen kunniaan, mikä hänelle nyt vihdoin julkisesti tunnustettiin. Totta hänen se piti näyttää Liisulle oikein silmäänpistävästi, tätä palvontaa ei Liisu ainakaan voisi kieltäytyä häneltä vastaanottamasta. Hän pitelee valtaamaansa tuolin jalkaa molemmin käsin kuin arvaamattoman kallista sotasaalista. Liisun hameet hipovat hänen tukkaansa, Liisun pikku jalka huojui hänen olkapäänsä yläpuolella.

Kun tempova kulkue alkoi päästä tahtiin, tunsi nuori Rautanen äkkiä kosketuksen olkapäähänsä. Hän vavahti kuin sähköiskun satuttamana. Oliko se tahallinen kosketus? Hän yritti kääntää päätään, silloin seurasi toinen kosketus, pitempi ja voimakkaampi, Liisun nilkka hipoi hänen korvaansa. Hän painaa vaistomaisesti tuolia hiukan alemmas. Liisu tuntui korjaavan hameitaan, helmat pyyhkivät hyväillen hänen ohimoaan, pikku kantapää takoo olkapäätä soluen vähitellen niin alas, että hän näkee koko pikku jalan päätään kääntämättä. Olipa hyvä, kun oli pitempi toisia kantajia! Sai laskea vieläkin hiukan tuolia. Samalla hän alkaa hivuttaa toista kättään ylemmäksi, tapaa lopulta pikku jalkaan kuuluvan pohkeen ja puristaa sitä hyväillen. Seurasi uusi hameiden liikahdus, ne hameet suojasivat hänen kätensä. Häntä sysitään ja survotaan joka puolelta, mutta ne tungeskelijat eivät huomaa mitään, ne idiootit! Ne kulkivat siinä vain hänen suojamuurinaan, ja hän yksinään kantoi Liisua. Niin kuljetaan kierros, kuljetaan toinen, taivallus tuntui kestävän ikuisesti. Mikä taivallus! Hänellä on se mielikuva, että taivaan vahvuus oli romahtanut alas, ja kaikki kamppailivat hänen ympärillään sortuvissa raunioissa. Hänelle ainoalle oli tapahtunut armo ja laupeus, sieltä alas syöksyvästä kaaoksesta oli Liisu pudonnut hänen olkapäälleen. Hän kulki raunioiden keskellä voittajana, kantoi kallista taakkaansa. Eikä hukkuva maailma heidän autuuttaan aavistanut!

Kun tuoli oli laskettu alas, kuiskasi Liisu hänelle nopeasti yleisessä hälinässä:

— Kiitos, Eino, sinä pitelit hyvin! Muuten olisin varmaan pudonnut, tuoli keikkui niin hirveästi!

He istuvat jälleen pöydässään. Siiri oli haltioissaan ystävättärensä osaksi tulleesta riemukulusta.

— Olipas sinulla runsaasti kantajia! huudahtaa hän nauraen.

— Olihan noita... vähän liikaakin! Sysivät toisiaan ja keikuttivat koko ajan tuolia. Parempi kun voisivat sopia sillä tavoin, että yksi kantaisi kaikkien puolesta. Silloin voisi asettua oikein mukavasti, aivan niinkuin itse tahtoo!

Hänen nauravat silmänsä vilkaisivat Einoon, ne tuntuivat sanovan: "Eikös niin, silloin kuljettaisiin vielä mukavammin!" Siiri tiedustelee Einon olkapäätä nyhjien: