Part 13

— Rakas poika, me olimme tällä kertaa hiukan varomattomia, mutta se ei saa enää tapahtua! Hän ei saa aavistaa mitään, minä en tahdo, että hän tulisi onnettomaksi, en tahdo!

Nuori Rautanen sulki hänet syliinsä.

— Liisu, minä en välitä siitä, en mistään! Hänen äänensä vapisi kiihtymyksestä ja raatelevasta tuskasta. — Minä rakastan sinua, Liisu, rakastan mielettömästi! Minä en jaksa nähdä sinun äänetöntä kärsimystäsi, en jaksa! Sano vain yksi ainoa sana, niin...

— Ei vielä, rakas, ei nyt! Sitten puhumme siitä, sitten! Nyt meidän täytyy mennä!

Hän painoi viimeisen polttavan suudelman Einon huulille.

— Sinun, rakas, sinun ikuisesti!

Riuhtasi sitten itsensä irti ja livahti nopeasti ulos ovesta.

Nuori Rautanen hoiperteli kuin juopunut tarjoiluhuoneen läpi. Kun hän joutui salin ovelle, näki hän Liisun jo kiitävän tulisessa tanssissa. Ohimennessään katsoi Liisu häneen. Se katse oli armastavan hellä, houkutteleva, kaikki lupaava, syvä kuin ikuisuus, ja Liisun huulilla leikki salaperäinen, villi hymy, riemuitseva hymy! Nuoresta Rautasesta tuntui kuin tuo tanssiva joukko, soitto, kaikki olisi paennut nopeasti etäisyyteen. Hän näki vain Liisun silmät, Liisun villin hymyilyn, ja hänen huuliaan polttivat Liisun suudelmat. Siiri tanssi hänen ohitseen tohtori Hillin viemänä ja hymyili hänelle.

Nuori Rautanen tunsi kosketuksen olkapäähänsä. Siinä seisoi kamreeri Silvan ja sanoi:

— Huomaattekos tekin tuon laupeudensisaren? Hän on tänä iltana kaunis, oikea Bazeba, viettelisi minkä Davidin hyvänsä!

Juuri kun hän oli saanut tämän sanotuksi, syöksyi avoimen kaksoisoven kautta saliin rouva Siviä Silvan ja hänen kantapäillään apulaisinsinööri Viherluoto, molemmat aivan suunniltaan säikähdyksestä. Siviä rouva änkytti tukehtumaisillaan:

— Hirveätä, on tapahtunut hirveätä! Kapteeni...

Enempää hän ei ehtinyt, kamreeri oli kalveten kiiruhtanut hänen luokseen, sähähti hänen korvaansa:

— Katso vähän, missä kunnossa olet! Tule!

Hammasta purren hän heitti murhaavan katseen onnettomaan apulaisinsinööriin ja raahasi paremman puoliskonsa mukanaan.

Tanssi alkoi pysähtyä. Useat olivat huomanneet Silvan-puolisoiden kohtauksen ja kuulleet rouva Silvanin katkonaiset sanat. Uteliaita alkoi keräytyä oven luo, mutta tohtori Hilli toimi vikkelästi, kiskoi hölmistyneen apulaisinsinöörin syrjään ja selitti kuuluvalla äänellä:

— Pyydän hyvän herrasväen jatkamaan vain tanssia! Mitään erinomaista ei ole tapahtunut, vain vähäinen väärinkäsitys, joka aiheutui rouva Silvanin äkillisestä pahoinvointikohtauksesta. Mutta rouva parka on jo toipumassa, hän on rakkaan miehensä hellässä hoivassa!

Tohtorin selitys aiheutti hilpeän mielialan, ja kun soittajat puhalsivat iloisen polkan, vyöryi lattia pian täynnä hiestyneitä, hengästyneitä, rakkauden ja viinin päihdyttämiä pareja. Häiritsevä välikohtaus oli unohdettu, Vaskelan juhannustanssit jatkuivat entistä paremmalla vauhdilla.

Kamreeri Silvan hoiteli heikompaa astiaansa naisten huoneessa. Siviä rouva makasi pyörtyneenä sohvalla, kamreeri käveli hammasta nirskutellen edestakaisin. Välistä hän pysähtyi ja vilkaisi Siviä rouvaan, näki hänen epäjärjestyksessä olevan pukunsa. Silloin valtasi hänet raivo ja häpeä, hänen atavistinen uroon vaistonsa huusi kostoa, veritekoja, hyvitystä. Mutta mitään veritekoja ei tullut, luonnon herra oli kamreeri Silvanin olemuksessa jo kesyttynyt. Aikansa muristuaan kamreeri puhkesi voimattomaan itkuun, petetyn, nöyryytetyn ja julkisesti häväistyn tohvelisankarin itkuun.

Sairaalan puolelle oli kokoontunut pieni seurue: tohtori Hilli, johtaja Rönkä, nuori Rautanen, saksalainen kapteeni Conrad, pari illalla tullutta upseeria ja Liisu.

He seisoivat piirissä leikkuupöydän ympärillä. Pöydällä makasi komea kapteeni Änkilä. Hänen kauniit piirteensä ovat hyvin kalpeat, Liisu puhdisti hyytynyttä verta hänen suustaan ja leualtaan, tohtori tunnusteli hänen valtasuontaan. Muut seisoivat toimettomina, nuori Rautanen tuijotti Liisun valkoiseen niskaan.

Aurinko ei ollut vielä noussut, kalpeassa aamuvalossa näytti tämä seura hyvin elottomalta. Hillittynä kantautui huoneeseen kauniin valssin sävel. Siellä tanssittiin, Vaskelan suuressa salissa.

— Vieläkö se liikkuu? kysyi johtaja Rönkä.

— Vielä, mutta hyvin heikosti! ilmoitti tohtori.

— Eikö voisi mitään tehdä? tiedusti toinen kapteenin upseeritovereista.

— Ei mitään, luoti on tehnyt kaiken valmiiksi. Me voimme vain odottaa!

Kapteenin silmäluomet näyttivät hiukan liikahtavan. Kaikki muut hätkähtivät, mutta tohtori selitti rauhallisesti:

— Kapteeni kuuntelee soittoa!

— Luuletteko hänen vielä kuulevan? tiedusti saksalainen kapteeni.

— Luulen! Kuuloaisti toimii hyvin herkkänä loppuun asti, kenties herkistyy vielä viimeisinä hetkinä rakkaiksi käyneitä säveliä erottamaan. Ja kapteeni rakasti noita säveliä, ne olivat hänen elämänsä, niistä ovat hänen viimeiset, häviävät mielikuvansa. Kenties ne mielikuvat ovatkin ainoa ikuisuus. Kapteenin ikuisuus on juhannus, hän ymmärsi elämän.

Tohtori vaikeni. Kaikki vaikenivat, Liisu seisoi pää kumarassa, nuori Rautanen tuijotti edelleen hänen valkoiseen niskaansa.

Silloin kuului kuin huokaus ovensuusta tukahtunut ääni:

— Hyvä jumala!

Siiri siellä oli. Hän oli tullut huoneeseen kenenkään huomaamatta, seisoi ovenpieleen nojaten valkeana, verettömänä.

Tohtori sanoi matalalla äänellä:

— Neiti Falkmanin paikka ei ole täällä. Kenties maisteri toimittaa neiti Falkmanin kotiin!

Nuori Rautanen meni Siirin luo kehenkään katsahtamatta, hyvästiä sanomatta.

— Siiri, lähdetään pois täältä! sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.

— Voitte ottaa minun autoni, ilmoitti johtaja Rönkä. — Se ehtii minun tarpeeseeni hyvin takaisin.

Siiri nojasi raskaasti Einon käsipuoleen. Vaikeneva juhannusaamu oli aivan tyyni, Siirin uljas juhlalippu riippui uneliaana korkealla tangon latvassa. Nuori Rautanen vilkaisi sitä, ja hänen turtuneissa aivoissaan liikahti kysymys: Mitä varten se riippui siellä vielä? Miksi ne eivät kiskoneet sitä alas?

Kun he kulkivat päärakennuksen pengermän editse, löi avoimien kaksoisovien kautta tulviva valssin sävel heitä vastaan kuin patonsa murtaneen, villinä kohisevan kosken pauhu. Se säveltulva tuntui syöksyvän heidän päällensä, tahtovan heidät hukuttaa, niellä mukaansa, ja siihen säveltulvaan sekoittui tanssivien askelten töminä. Se oli kuin pakenevien juoksun kumua, vaistomaisesti he jouduttivat askeliaan pelastuakseen. Siiri sanoi vapisevalla äänellä:

— Hyvä jumala, kun jo lopettaisivat! Siellä ne tanssivat vain... tanssivat... eivät aavista mitään!

Auto kiitää nopeasti eteenpäin. Siiri on heittäytynyt Einon syliin, itkee siinä hiljaa. Eino piteli häntä vahvoilla käsivarsillaan, hyväili hellästi, ja hänen sydämensä täytti sääli, katumus ja pohjaton tuska.

Vaskelasta kantautui heidän korviinsa heikkenevä valssin sävel. He lähenevät Kuovikosken tehdasta, mutta siinä on kauniissa petäjikössä, lähellä tietä tanssilava. Siellä rämisi hanuri, sieltä kuului juopuneiden melua, naisten kirkunaa. Auton ohi kiitäessä pamahti metsikössä lähellä tanssilavaa revolverin laukaus, voimalliset manaukset ja vihlova tuskan voivotus sitä säestivät. Kuovikosken työväen nuori polvi siellä hyppäsi juhannustanssiaan. Siiri painautui tiukemmin Einon syliin ja vaikeroi:

— Nekin siellä! Kaikki ovat samanlaisia, aivan mielettömiä!

Nuori Rautanen huusi kuskille:

— Aja nopeammin!

Auto hypähti koholle, lähti lentämään hurjaa vauhtia. Tehtaan virkailijain huvilat, konttorirakennus vilahtavat ohitse, he pyyhkäisevät Kuovikosken sillan ylitse, vastaan lyövä vihuri tempasi Siirin hatun mukaansa, lennätti sen kauas koskeen, mutta he eivät sitä huomanneet. He puristautuvat toistensa syleilyyn, Eino veti Siirin päätä kasvojaan vasten, kuiskaili kiihkeästi:

— Siiri, minun rakas tyttöni, tuletko... tuletko Päiväniemeen?

— Tulen, rakas!

Soitto ja melu heidän takanaan heikkenee nopeasti. Heillä on kummallakin se mielikuva kuin tanssiva Vaskela, tanssiva Kuovikoski kaikkineen painuisi jonnekin, vajoaisi nopeasti hyvin syvälle, maan uumeniin, pohjattomaan syvyyden alhoon. Ja sieltä pyörryttävästä syvyydestä kohosi sammuva valssin sävel kuin raskas huokaus, tuomiolle menevien viimeinen huokaus.

Tanssien se meni tuomiolle, sairas sukupolvi Päiväniemen korkealla rantaäyräällä, vanhan paviljongin luona he katselivat juhannusaamun auringon nousua. Kultaisina sen säteet välähtelivät Hirviselän takaisen kaukorannan vaaroilla.

Paljastetuin päin he seisoivat kuin aamuhartaudessa. Siirin kaunis vaalea tukka on hiukan irtautunut, aamutuulen hengähdys valahutti pitkän suortuvan alas poskelle. Eino pyyhkäisi sen hellävaroen paikalleen, Siiri loi häneen lämpimän katseen, painautui hyväillen hänen kainaloonsa.

Niin seisoivat he toisiinsa nojaten. He olivat molemmat kalpeat yön valvomisesta, mutta heidän sydämensä täytti vähitellen kesäisen sunnuntaiaamun suuri rauha. Ja he tunsivat harrasta kiitollisuutta kohtalolle, kun olivat pelastuneet Vaskelan juhannustanssin pyörteistä.

He eivät vaihtaneet monta sanaa, mutta he tajusivat ilman sanoja kuuluvansa tästä hetkestä lähtien toisilleen. He olivat Kuovikosken vanhan polven ainoat jälkeläiset, heidän pyhä velvollisuutensa oli kulkea uskollisina elämäntovereina toistensa rinnalla.

Uusi sukupolvi oli sairas, mutta heillä oli edessä työ, joka vaati terveitä ihmisiä. Heidän piti luoda _uusi kevät_ vihan raunioille.