Part 2

Yö on pitkä. Kaukana ulvovat sudet kuorossa murheellisina; ontossa puussa istuu pöllö surullisesti huutaen. Joku lintu valittaa, toinen ivallisesti ääntelee, joku taas voihkii. Krokotiili itkee suu täynnä ruokaa ja hyena väänteleikse naurellen vahingoniloista nauruaan; mutta ei ainoankaan eläimen mieleen juolahda ulvoa sitä suurta ryöstäjää vastaan, joka kaiken hävittää, ei kuulu kostonhuutoja ei murhasuunnitelmia. Kaikki luodut pakenevat, kukin yksinään, metsässä vilisee petoja ja villejä lampaita sikin sokin, kaikki aseettomia kylmää vastaan.

Poika vannoi kostavansa niiden puolesta.

Tämä yö kuului siihen aikakauteen jolloin Pohjois-Europan troopillinen ilmasto muuttui jääkaudeksi. Mutta lämmön muisto, tuo kautta aikojen säilyvä taru paratiisin puistosta, jäi ihmiskunnan mieliin sen levitessä pohjoisista kodeistaan yli koko maailman. Pohjolassa eli ihmiskunta lapsuus-aikansa ja sen syvä ja tuskarikas muisto on kadotettu maa.

Vieläpä eläimetkin, jotka omalla nöyrällä tavallaan uneksivat, säilyttävät siinä iloisessa rohkeudessa, millä ne syövät toinen toistaan, muiston kadonneesta viattomuus-tilasta, niistä ajoista, jolloin pakkanen tuli maailmaan.

TALVI.

Yö kului. Keskiyön jälkeen näkyi täysikuu taivaalla vähän aikaa ja valaisi kelmeästi äärettömiä pilvikenttiä, jotka täyttivät koko avaruuden. Ja kun pilvet sen taas peittivät, tuli niin pimeä kuin maan-alaisessa luolassa, sade yltyi ja valui kohisevina virtoina aarniometsän jäännöksille. Taivaasta tuli koko synkeän yön ajan vettä pauhaavina vesiputouksina, aivan kuin kokonaisia järviä olisi tullut alas repien maanpintaa.

Poika kuuli, miten vedet kokoontuivat vuorille ja syöksyivät alas kallioitten ja puitten lomitse pauhaten kuin manalan kellojen soitto, miten syöksyivät luoliin ja sieltä taas pois vieden mennessään jymisten putoilevia kallionlohkareita ja kaatuvia puita. Ei kuulunut enään pakenevien, kurjuutta kärsivien eläinten liikettä.

Tuntui siltä kuin taivas, joka iltayön oli piessyt maata kylmällä, lakkaamattomalla yhä tihenevällä sateella niin kauan kuin ihmisiä ja eläimiä oli näkyvissä, nyt ikäänkuin ikuiselle pimeydelle tietä valmistaen, olisi ponnistanut voimansa viimeiseen, kaiken hävittävään ja koko maailman nielevään sateen tulvaan. Kuivuneet palmunrungot kolahtelivat toisiaan vastaan ja katkeilivat joukottain sadeveden painosta. Suuria puu-saaria uiskenteli paljaine juurineen vuorilta alas. Sade yhä ryöppysi taivaasta.

Ja miten kylmää sade oli! Jäinen henkäys puhalsi kallion kupeeseen, niin kylmä ettei ulos, sateen pieksemään kallioseinään loistava tuli sitä kyennyt karkottamaan. Nukkujat vetäytyivät kokoon ja huolestuttava uni puistatti heitä. Toiset heräsivät ja katselivat mutisten tummia sadevirtoja jotka ympäröivät heitä kuin maanalisen kaivoksen seinät. Mutta hehän olivat voimattomia eivätkä osanneet ajatella asioita juurta jaksain. He paneutuivat jälleen maata käsivarret pään alla, huokasivat syvään ja nukkuivat uudelleen puoleksi kylmän kangistamina.

Yö oli pitkä, pitkä.

Poika lisäsi puita rovioon ja katseli sateeseen. Silmät katselivat yhä vihamielisemmin kiiluen tuuheitten kulmien alta. Hänen sydäntään ahdisti ja hän näytti raju-ilmalle hampaitaan. Kun ei mikään auttanut, ryhtyi hän valmistamaan uutta piikirvestään.

Tuntia ennen aamunkoittoa hiljeni sade ja lakkasi viimein kokonaan. Ilma tuli niin kantavaksi, että saattoi kuulla peninkulmien alalla vesien kohisevan vuorilta alas ja asettuvan poreillen hävitettyihin metsämaihin. Kaikki eläimet vaikenivat. Kallion suojassa makaavat ihmiset vaipuivat horroksiin ja nukkuivat raskaasti näkemättä minkäänlaisia unia. Heikko aamukajastus alkoi näkyä kuljeskelevien, osaksi tai kokonaan kaatuneitten puunrunkojen lomitse. Taivaalla oli tyhjän kalpea väri. Oli aivan tyyni ja hyvin kylmä. Ilman täytti vasta revityn maan tuore tuoksu. Tuntui siltä kuin maailma lepäisi, väristen alastonna luomistaan odottaen.

Vähäistä ennen auringon nousua peitti aamusarastuksen jono tummansinisiä yhä leviäviä pilviä, jotka kiitivät eteenpäin ja peittivät koko taivaan. Ilma muuttui sysimustaksi ja koko luonto oli aivan vaiti. Poika katseli tuskallisen odotuksen vallassa näitä uusia pilviä; niin mustia ja kiemuraisia ei hän koskaan ennen ollut nähnyt.

Äkkiä välähteli tässä mustassa salama, välähti kylmän sinisenä kautta koko maailman ja sen valossa näyttivät kaikki pilvet taivaan laelle asti valkoisilta ja korkeudessa näkyi äärettömiä maailmoita, täynnä huippuja ja jylhiä kuiluja. Lyhyt, repäsevä jyrähdys seurasi salaman kintereillä ja samassa avautuivat pilvet ja putosivat huimaavaa vauhtia maahan. Mutta nyt ei tullutkaan vettä, vaan valkoisia ruoskivia rakeita, jotka myrskyten lakaisivat tiheänä, vinkuvana aaltona autiota maata.

Jyrinä peljästytti kaikki elolliset olennot. Metsästä kuului moniääninen tuskallinen valitus. Eläimet, hirvet ja tiikerit rinnakkain, jotka olivat taistelleet vettä vastaan tulvivissa laaksoissa, kohottautuivat viimeisillä voimillaan aalloista sinistä salamaa vastaan kunnes he kaatuivat ainiaaksi siitä enään koskaan nousematta. Kaukana, hyvin kaukana kiljui yksisarvinen sydäntäsärkevästi niin että kaiku kantoi kautta metsien ja hetken kuluttua kuului sen äänekäs huuto kauempana mutta yhä villimmin. Se oli tullut hulluksi ja raivosi nyt kaukaisissa metsissä.

Kaikki kallion alla nukkujat ponnahtivat ylös ja heittäytyivät yht'aikaa vatsalleen ukkosta rukoilemaan, voihkivat, päästelivät lyhyitä äännähdyksiä ja löivät käsin maata ja rukoilivat hartaasti. Mutta itkettyään ja maattuaan maassa jonkun aikaa ja kun ei useampia jyrähdyksiä kuulunut, rauhottuivat he vähitellen ja ryömivät lähemmä roviota. Siinä he istuivat, tuijottaen älyttömine itkusta kosteine silmäraukkoineen liekkeihin ja tunsivat suurta kiitollisuutta armeliasta tulta kohtaan, joka salli heidän lämmitellä turvissaan. He ojentelivat käsiään sitä kohti liikutellen suutaan ikäänkuin syöden; heistä tuntui nyt olo niin miellyttävältä ja he nyökäyttivät päätään monta kertaa syvästi kiitollisina. Oi niin, tulihan oli heidän ainoa herransa ja ainoa ystävänsä. Sitten kynsivät he raappien itseään — porasivat taas omenaa, joka heillä oli ollut kädessään nukkuessaan, kinastelivat hiukan; he olivat siis jälleen onnellisesti pelastuneet häviöstä. He tuskin vilkaisivatkaan siihen valkoiseen, jota ulkona oli satanut. Tietysti se oli satamalla tullut, mutta tulen vieressä oli hyvä olla, eikähän nyt ollutkaan pakko lähteä ulos. Lämpö raukasi heitä; ei ollut vielä päiväkään. He haukottelivat, ojentelivat ja toinen toisensa jälkeen vaipuivat takaisin sille sijalle, minkä he olivat jo kuivaksi maanneet ja pian oli koko joukko nukuksissa.

Raekuuron jälkeen nousi aurinko. Valkoiset rakeet hävisivät nopeasti sumuksi, joka kohosi maasta ja haihtui auringonpaisteessa. Hetken aikaa oli kirkas auringonpaiste, joka lepäsi yli kaikkien tulvan peittämien metsien, niinkuin aurinko olisi tahtonut katsella hävityksen töitä. Mutta pian levisi kummallinen usva yli maan ja aamun hiljaisuudessa alkoi märässä metsässä merkillisesti ritistä ja ratista.

Jotain hiljalleen hiipivää onnettomuutta ennusti kaikki, jotain sellaista, jota ei ennen oltu nähty. Koko maailmassa vallitsi kaamea äänettömyys, jolloin maa tuntui kutistuvan. Yksinomaan kylmällä näytti olevan maailmassa valta.

Nyt ei Poika enään voinut hillitä itseään. Pitkinä, sateisina kuukausina oli hänen mielensä täyttänyt suuttumus ja nyt se tulvi yli äyräittensä. Hän tunsi että metsässä läheni viimeinen salakavala ja kuolettava hyökkäys ja että nyt tämä hävittäjä oli saatava pysähtymään. Nyt hänen täytyi lähteä etsimään sitä, joka ajoi ihmiset asunnoistaan, hukutti eläimet ja hävitti koko maan autioksi, nyt hän pakottaisi sen esille, olkoon se sitten ken tahansa!

Poika irrotti vanhan, huonon piikirveen varrestaan ja kiinnitti siihen uuden terävän vasta valmistamansa terän. Sitten järjesteli hän roviotaan, peitti tulen hyvin ja lisäsi siihen puita niin että se saattaisi palaa kauan ja niin hän oli valmis. Hän heitti lempeän katseen veljiinsä, jotka hiljalleen värähtäen nukkuivat kokoon vetäytyneinä varpaat yhdessä lämpiminä pysyäkseen. Hän tunsi, miten kiintynyt hän heihin oli, miten juuri heidän välinpitämättömyytensä, heidän unohtava ja kevyt mielensä pakotti hänet lähtemään heitä puolustamaan. Heitä ei saisi palella, he eivät saisi joutua turmioon. Poika teki kirveellä merkin rintaansa kohti kuten vihkiytyäkseen tehtäväänsä, sitten hän hiipi kallion varjosta ja lähti yksin avaraan maailmaan.

Metsässä oli pureva pakkanen. Tänä hiljaisena aamuhetkenä tuntui niinkuin kirpeä, näkymätön myrkky olisi metsän täyttänyt. Poika joutui aivan toistietoiseksi ja lähti juoksemaan. Hän juoksi kauan, mieletönnä tiettömässä metsässä, raivaten tietä milloin kaatuneitten puitten yli, milloin niiden alitse. Metsän peitti jääkylmä lieju joka poltti hänen jalkojansa hänen siihen vajotessaan ja sen pinnalla oli kylmiä, viiltäviä kappaleita, pitkiä, kirkkaita jään palasia. Hän hypähteli aivan kuin käärmeen pistämänä ja ryntäsi järjetönnä eteenpäin kirves koholla, tietämättä minne. Vaistomaisesti pyrki hän ylöspäin, yli vuoren, löytääkseen kuivemman paikan ja laajemman näkö-alan.

Vuorelle päästyään saavutti hän mielensä tasapainon ja alkoi kulkea rauhallisemmin, yhä vieläkin hätkähdellen ja läähättäen, mutta katsellen ympärilleen. Korkealla vuoren ylängöllä aukeni metsä tasangoksi ja metsän asukkaan tavoin peljäten aukeita paikkoja, lähti hän jo matkan päässä nelinryömin kulkemaan. Hän melkein luuli kohtaavansa siellä vihollisensa; pakkasen salakähmäisen hengen.

Saavuttuaan tasangon laitaan, levitti hän kahden käden edessään kasvavan pensaan ja kurkisteli sen lomitse tasangolle. Siellä ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Ruohokenttä, johon sade oli vakoja kyntänyt, oli jäätynyt ja toisella reunalla uivat kaatuneet puut valkoisessa usvassa. Pensas, johon hän oli piiloutunut, oli nukkapeitteinen ja sen kuivuneissa oksissa riippui kirkkaita puikkoja. Joitakuita putoili hänen käsilleen ja puri ihoa kipeästi, kunnes ne suli vesipisaroiksi. Hän maistoi niitä ja huomasi niiden olevan ilmalta maistuvaa järvivettä, kovettunutta sadetta joka suli lämmössä jälleen vedeksi. Ympärillä olivat kaatuneet puut valkoisia ja samanlaisen kylmän untuvan peittämiä. Se oli jotain uudenlaista kukkimista. Silloin tällöin kulki väristys läpi hiljaisen metsän ja huurre varisi maahan helisten ja kilisten tuhansin vienoin äänin. Koko metsä soi hienoin ja tuskaisin sävelin niinkuin koko maailma olisi valitellut nukkuessaan.

Poika hengitti syvään avoimin sieramin kirpeätä pakkasilmaa, joka terotti hänen haju-aistiansa äärimmilleen, mutta jossa ei ollut merkkiäkään kasveista tai eläimistä. Sensijaan tunsi hän itsensä vahvemmaksi, verensä ja henkensä voimakkaammaksi. Ilman helisevä puhtaus ja selkeys teki hänet vilkkaammaksi. Hän päristeli, pudisteli kaikin voimin, niin että huurre värisi pensaasta hänen päälleen. Hän katseli vaativasti ympärilleen. Missä se kaiken hävittävä olento on, jota etsimään hän oli lähtenyt. Miten hän pääsisi sen kimppuun? Vaiti kaikki!

Korkealta metsästä kuului kotkotusta. Poika piiloutui. Samassa huomasi hän kaksi villihanhea, jotka kiitivät suin päin pientä järveä kohti, joka oli aivan tasangon laidassa. Yöllinen tulva oli muodostanut lammen ja nyt se lepäsi kirkkaana jäätynein rannoin usvan alla. Hanhet lensivät siipiä räpäyttämättä melkein lammen pintaan asti, sitten ojensivat ne jalkansa — ja samassa näki poika niiden luistavan pitkän matkaa peilipintaa myöten, ensin jalat levällään sitten, tasapainon kadotettuaan, kyljellään. Ne eivät päässeetkään veteen. Ne pääsivät vihdoin jaloilleen, astua tassuttelivat poispäin, luistivat ja kaatuivat taas syrjälleen, nousivat jälleen ja katselivat tyhminä ja neuvottomina ympärilleen pienine, korkealla päälaella olevine silmineen. Lampi oli jäätynyt, jää peilin peittämänä! Poika nuuski tarkkaavasti. Aivan oikein. Hän astui rantaan ja pysähtyi katselemaan kirkkaan jään läpi vettä, joka lepäsi kivistä pohjaa myöten aivan hiljaa. Hän koetteli jäätä paljain jaloin ja kuuli sen terävästi ritisevän. Se ei vielä kantaisi häntä. Hän astui poikki huurteisen ruohokentän, jossa hänen jalkojaan kirveli, pyrkien ylös vuorelle. Siinä missä ei ollut ruohoa, oli maa niin kovaa kuin graniitti ja kumisi ontosti astuessa. Oli ensimäinen talvi.

Poika kiipesi sumun yläpuolelle vuorelle, jossa auringolla oli valta ja jossa maa ei ollut jäässä. Metsä loppui, alkoi kasvaa pensaita ja kanervaa ja ylhäällä oli ainoastaan sammalta jylhien kallioitten verhona. Vihdoin saapui Poika ylimmälle huipulle ja seisoi siellä auringon lämmössä katsellen alas laaksoon, jossa pakkas-usva levisi niinkuin valkoinen syvä järvi. Aurinko, joka oli noussut korkealle taivaalle, hajotteli laakson sumusta kokonaisia pilviä ja levitteli niitä ilmaan, kunnes ne hävisivät kokonaan. Tuulispää, jonka aurinko ylhäällä sinitaivaan alla oli tehnyt vallattomaksi, syöksyi alas ja kalvoi syviä kaivoja sumuun. Niiden kautta näki Poika alas laakson pohjaan, jossa juurineen maasta revityt puut makasivat kuten suuret puikot sikinsokin ja joissa suuret hukkuneet eläinjoukot näyttivät kärpäsiltä tulvineen ja jäätyneen rämeikön pinnalla.

KARKOTETTU.

Poika ei tavannut sinä päivänä suurta vihollisiaan. Hän ei varmaankaan ollut ulkosalla. Katseltuaan vähän aikaa ympärilleen vuoren harjalla, huomasi hän, ettei hän kiipeämisellään ollut muuta saavuttanut, kuin näköalan vieläkin korkeammille vuorille tuolla kaukana.

Etäällä pohjoisessa kohosi toinen jyrkkä vuori toisen takaa, kokonainen vuorten armeija, jotka yhtyivät kaikilta ilmansuunnilta kantamaan taivaan kantta ja niiden takaa kohosi taas kokonainen laaja kerros huimaavan korkeita valkoisia huippuja aina taivaaseen asti, niin ettei voinut tietää oliko siellä pilviä vai aivan uusi käsittämätön maailma. Sielläkö oli pohjatuulen ja pakkasen kotimaa? Oi, silloin olisi edessä pitkä takaa-ajo, silloin olisi vaikeata tavottaa sitä valtiasta, joka pakkasen alas laaksoihin lähetti. Hän asui korkealla, ja kenties hän olikin ihmiselle ylivoimainen!

Poika tuli neuvottomaksi ja vaipui mietteisiinsä eikä huomannut ensinkään ajan kulua. Keskipäivän aurinko hajotti viimeisenkin sumun ja valaisi laakson koko sen laajuudessa. Miten huimaavan syvällä kaikki oli! Poika huomasi hyvin korkealla sinisessä avaruudessa tumman pilkun joka leijaili ja liiteli suurissa kaarissa. Se oli korppikotka. Se suureni äkkiä ja kun se oli aivan hänen kohdallaan, supisti se siipensä aivan kokoon ja kiiti kiven tavoin maata kohti, pieneni pienenemistään, kunnes se pienenä pilkkuna hävisi hyvin syvälle, sinne, missä aurinko välkkyi kostean laakson pohjalla. Heikko tuulen henki puhalteli täällä ylhäällä, mutta alhaalta päin ei kuulunut hiiskahdustakaan.

Ylhäältä vuorenhuipulta katsellessa sateen hävitystyötä, näkyi laaksojen ruohokentillä vain kuoppia ja halkeamia. Näytti siltä kuin joku sormi olisi huvikseen piirrellyt maanpintaan. Aurinko hymyili vedenpaisumukselle ja hohtavat pilvet vaelsivat ohitse. Ja kuka hän itse oli? Aavistikohan kukaan noista inahtavista, jotka tuolla ylhäällä vaeltelivat, että hän oli olemassa. Olikohan todellakin olemassa joku, joka koetti saavuttaa häntä ja hänen heimoaan?

Tuolla korkeudessa vaelteli pilviä, kokonaisten maisemien suuruisia, kulki tunturilta toiselle. Ne muuttelivat muotoaan matkallaan ja alhaalla laaksossa kulki niiden varjot jotka nekin muuttuivat niiden mukaan. Pieni, kämmenen kokoinen valkoinen pilvi pimensi koko laakson. Maailma synkkeni tai hymyili hohtavien pilvien vaeltaessa läpi maailman.

Tunsivatkohan pilvet ihmisiä? Ne kulkivat yli vuorten huimaavia teitään leikkien auringon kera, mutta ihmiset olivat niille liian pieniä. Hohdellen ne vaeltelivat tietämättöminä, tuntematta suurta kostokirveineen kuleksivaa Poikaa, joka oli lähtenyt juurineen hävittääkseen koko maailman.

Poika häpesi siinä taivaan hymyilevien kasvojen edessä ja ryömi kuten käärme kiven alle eikä näyttäytynyt pitkiin aikoihin.

Kun hän vihdoin astui piilostaan, mieli rauhottuneena, olikin aurinko peittynyt. Etäisiä huippuja ei enään näkynyt. Pilvet olivat harmaita ja kulkivat matalalla, takertuivat lähitunturien huippuihin ja kierivät alas pitkin sivuja. Laakso lepäsi tumman sumun peitossa. Poika alkoi kiivetä alaspäin, eikä päässytkään pitkälle, ennenkuin sumu, joka oli kuin rankkaa sadetta, peitti hänet.

Kun Poika saapui laaksoon, oli ilta jo pitkälle kulunut. Muistaessaan tovereita, tuli hän huolestuneeksi ja hän riensi niin että sade höyrysi hänen hartioillaan. Huomattuaan kallion, jolle hän aamulla oli jättänyt toverinsa, pysähtyi hän hämmästyneenä, sillä hän ei nähnyt sieltä kohoavan savua. Kauhea ajatus juolahti hänen mieleensä, hän veti syvään henkeään ja riensi pitkin harppauksin kallion alle — kaikki olivat menneet! Rovio oli sammunut!

Niin, kallion alla oli autiota ja kylmää, veljet olivat sen jättäneet. Poika näki heti että rovio oli aivan samanlaisena kuin hän oli sen aamulla jättänyt, paitsi että se oli sammunut. He lienevät nukkuneet kauan ja tuli oli sammunut. Puut olivat olleet kosteita, eivät palaneet, kuten Poika oli luullut ja kenties tuuli oli kääntynyt ja ajanut sateen kallion allekin. Olkoon miten tahansa, rovio oli sammunut. Ja sitten olivat nuo raukat heränneet aamusella, huomanneet rovion kylmenneen ja nähneet hänen olevan poissa! Silloin he olivat jättäneet kaiken kesken kuten saattaa ymmärtääkin ja lähteneet kotimatkalle syvimmän epätoivon vallassa. Tuli oli sammunut! Ja tässä seisoi Poika ypö yksin! Kaikki olivat poissa ja hän yksinään oli jäänyt kolkkoon, tulvan peittämään metsään!

Hän kumartui nopeasti ja löysi heidän jälkensä märässä sorassa. Hän tunsi jokaikisen ja viheltäen nenällään itki hän surren tapahtumaa ja pelästyneenä siitä, että he olivat hänet jättäneet. Jälkiä oli helppo seurata ja hän lähti seuraamaan tovereitaan, kiitäen huimaa vauhtia läpi metsän. Ilta pimeni. Hän käänsi päätään kummallekin puolelle, itki ja näytti hampaitaan eteenpäin rientäessään pelon ahdistamana. Ellei hän löytäisikään heitä! Jos he olivatkin kuolleet! Hän sivuutti paikkoja, jossa he olivat neuvottomina seisoneet ryhmässä, ennenkuin he olivat löytäneet kiertotien tulvapaikkojen ohi. Hän löysi heidän viheliäisiä eväsjätteitään, joita he olivat viskelleet luotaan päästäkseen nopeammin eteenpäin, ja hän pysähtyi itkien heidän hätäänsä ja tapahtunutta onnettomuutta. Mutta pimeys ja pelottava yksinäisyys ajoi hänet eteenpäin. Hän näki tuoreista jäljistä, etteivät he voineet olla kaukana ja hänen ruumiissaan kylmän hiki muuttui polttavaksi kuumuudeksi. Hän nauroi ja itki vuorotellen juostessaan.

Ja vihdoin saavutti hän heidät eräässä luolassa, johon he olivat pysähtyneet ja istuivat yhdessä ryhmässä pimeässä valitellen. Hän kuuli heidän äänensä jo matkan päähän. Heidän hätähuutonsa oli muuttunut yksitoikkoiseksi valitukseksi ja se muistutti jonkunlaista väsynyttä, surkeata laulua, jonka sanoina oli: tuli oli sammunut ja heillä oli pitkä matka kotiin. Poika pysähtyi ja huusi, huusi koko sydämestään, lauloi heille, että hän oli saapunut. He vaikenivat. Hän lähestyi heitä lopen hengästyneenä ja ponnistuksista uupumaisillaan, nikkoen ilosta.

Mutta kun hän saapui lähelle, nousivat he ylös ja ottivat hänet vastaan kiljuen yhdessä raivoisasti. He astuivat luolan ulkopuolelle ja lähenivät häntä vihaisesti haukkuen ja uhkaillen. Hän näki miten heidän silmänsä pimeässä muuttuivat valkoisiksi, hän näki kiviä heidän karvaisissa käsissään ja he kohottivat nuijansa häntä, niinkuin jotain vaarallista villieläintä kohti. Samalla lailla oli Poika nähnyt joukon nousevan ja asettuvan sutta tai tiikeriä vastaan, joka oli tullut liian lähelle heidän leiriään; mutta olihan hän itse ollut silloin joukossa, vieläpä ollut kaikkein kovimpia huutajia ja uhkaajia. Nyt hän oli ulkopuolella.

Oli tullut melkein pimeä ja kylmä sade valeli yhä kiihottuvaa joukkoa ja tuota yksinäistä, syvimmässä kurjuudessa seisovaa miestä.

Minähän täällä olen, huusi hän särkynein äänin ja asettui lähemmä, jotta he paremmin tuntisivat hänet. Niin, niin sehän on hän — ja kivet sinkoilivat hänen ympärillään. Suuri kivi sattui keskelle hänen selkäänsä, niin että kumahti ontosti selkään asti. Silloin hän vaikeni ja vetäytyi taaksepäin. Eihän se kovin koskenut, olihan hän päästänyt tulen sammumaan kuten he sanoivat, mutta kukahan heistä niin suuren kiven heitti? Hän mietti eikä tahtonut jaksaa tajuta että hänen piti poistua. Mutta sehän oli tarkotus. He kokosivat enemmän kiviä ja viskelivät niillä häntä ja kun hän ei väistynyt, vaikkakin pimeässä oli vaikeata puolustautua niitä kaikkia vastaan, alkoi joukko raivosta ulvoen lähestyä häntä. Eräs kaikkein pisimmistä kulki etunenässä johtaen kuoroa joka huusi kirousta tulen sammuttajalle ja petturille. _Petturille!_ Sehän oli Gjuk, Pojan rakas ystävä.

Mitähän, mietti Poika, ja tunsi ruumiinsa jäykistyvän, mitähän Gjuk sanoikaan? Miten olikaan mahdollista, että hän saattoi asettua joukon etunenään ja olla ensimäisenä häntä kiroamassa? Gjurler siinä lähestyi vääntynein piirtein, vihaa puskuen; lempeä Gjukko siinä vaahdoten, korkealle kohotetuin vapisevin käsin, hyökkäsi hänen kimppuunsa sähisevän joukon seuraamana?

Poika ei väistynyt, mutta hänen rintaansa alkoi ahdistaa, hän puristeli pari kertaa voimakkaasti eikä voinut enään hillitä itseään. Mutta hän toivoi vieläkin sovintoa. Hän tahtoi selittää, tahtoi sanoa jotain ja kun he yhä kiljuivat, punnitsi hän vaieten mielessään, olisivatko he sittenkin oikeassa. Oliko hän petturi? Eikö hän juuri heidän pelastustaan ollut tarkottanut, vaikkakaan he eivät edes voineet sitä ymmärtää? Eikö edes Gjuk sitä huomaisi?

Kivi osui Poikaan ja nyt raivostui hän. Silmät mustenivat, hän vapisi, avasi suunsa ja mylvi hiljaa. Hän keinutteli ruumistaan edestakaisin merkillisen keveästi, hän nosti jalkansa korkealle ilmaan ja heilutteli niitä, aivankuin koko hänen ruumiinsa painoa ei enään olisikaan. Hän tuli yhtä mielettömäksi kuin se joukko, joka häntä uhkasi ja se petomainen ihmisjoukko, joka häntä kirosi tahtomatta häntä kuunnella. Heillä oli rajansa, mutta hänellä ei ollut — — —.

Ja kun Gjuk yhä läheni mitä hillittömimmin sadatellen, astui Poika nopeasti hänen eteensä ja halkasi hänen päänsä niin että piikirves vajosi leukaluihin asti. Hän pärskähteli tyyntyneenä ja väisti ystävän suusta suihkuavaa verivirtaa. Kukaan ei ollut sitä uskonut. Poika oli tehnyt ennen kuulumattoman teon.

Gjuk kuoli heti. Toisten seisoessa pelon lamauttamina ruumiin vieressä, kääntyi Poika ja lähti tulvan peittämään metsään.

Seuraavana päivänä istui Poika sammuneen rovion ääressä. Se oli aivan samanlaisena kuin miksi hän oli sen jättänyt, kylmässä tuhkassa näkyi vielä puitten jälkiä, maaksi muuttumassa. Poika penkoi tuhkaa toivoen löytävänsä kipinän pohjalta, hän nuuski ilmaa täysin sieramin, eikö enään olisi tulen hajuakaan, pienen pientä tulen kipinää, jota voisi hoidella ja sytyttää. Mutta ei ollut vähintäkään eloa tuossa hiiltyneitten puunpalasten ja tuhan joukossa, joka oli jo maaksi muuttunut. Tuli oli jo sammunut ja jäi sammuneeksi.

Poika oli viettänyt yönsä puussa puoleksi tiedottomana sekä uhmasta että kylmästä, lähellä sitä luolaa, jossa toverit olivat istuneet ja huutaneet koko yön. Gjukan nimi kuului yhä uudelleen heidän valituksessaan ja joka kerran lisäsi se Pojan tuskaa ja samalla kovensi hänen mieltään. Sade valui virtanaan kuten edellisenäkin yönä ja aamupuolella alkoi taas sataa rakeita ja kaikki jäätyä. Silloin kuuli Poika toverien lähtevän luolasta ja kulkevan puitten lomitse etelää kohti, kunnes heidän valitusvirtensä haihtuivat kaukana kuoleviin metsiin. He palasivat kotiin talvi-ilmassa suruisine sanomineen, kodittomina ja tulettomina.