Part 1

JÄÄTIKÖN POIKA

Tarukertomus Pohjolan jääkaudelta

Kirj.

JOHANNES V. JENSEN

Suomensi

Impi Sirkka

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1913.

SISÄLLYS:

Poika. Kadotettu maa. Talvi. Karkotettu. Ikuinen tuli. Jäätikköä kohti. Metsästysvuodet. Meri. Emon tapoja. Tulukset. Pojan jälkeläiset. Yksisarvinen. Valkokarhu ja Kevät. Jäänlähtö. Uutisasukas. Veri puhuu. Nuijamies. Leivo.

POIKA.

Aarniometsässä paloi nuotio, ainoa peninkulmain alalla. Se oli sytytetty tasaiselle paikalle, kaltevan kallioseinän varjoon, joka suojasi tuulelta. Tuuli humisi raskaasti metsässä, yö oli synkkä, ei näkynyt kuuta eikä tähtiä. Satoi. Mutta tuli loimusi rauhallisesti risukasassa kallion turvissa; valo muodosti ikäänkuin luolan keskellä synkkää yötä.

Nuotion ympärillä nukkui joukko ihmisiä, kaikki niin lähellä että valo ulottui jokaiseen. Kaikki olivat alasti. Joukossa ei ollut ainoatakaan naista. Kullakin oli kädessä nuija tai oli se vieressä niin lähellä että siihen maatessa ulottui. Heidän punomalla tehdyt korinsa, joissa oli hedelmiä, juuria ynnä muuta, olivat ruohistossa ylt'ympäri nuotiota, jonka pyöreä valokehä yhdisti synkässä, raivaamattomassa metsässä makaavan joukon. Joku askel kallion ulkopuolella, jossa satoi ja pimeys kaiken kietoi, näkyi jonkun sebran näköisen, tulen uhriksi käytetyn eläimen jätteitä.

Ainoastaan yksi joukosta oli valveilla. Hän istui nuotion ääressä melkein liikahtamatta, mutta hänen silmänsä eivät olleet hetkeäkään hiljaa. Muuten oli hän suuri, vankkarakenteinen ja harvinaisen kookas nuorukainen, vaikkei hän vielä ollut täysikäinen. Vieressään oli hänellä iso kasa oksia ja risuja, joita hän silloin tällöin heitti tuleen. Jos loimu pääsi vain senkin verran alenemaan, että joukon ulommainen joutui valokehän ulkopuolelle, tulivat he heti nukkuessaan levottomiksi. Mutta sitäpä ei tapahtunutkaan usein. Nuorukaisella oli erikoinen taito pitää tulta tasaisesti vireillä; hän tiesi miten paljon hänellä oli puita varastossa ja miten pitkä oli yö. Hän hoiti tulta tarvitsematta ajatella sitä ja istui siinä yksin hiljakseen, koko huomio kääntyneenä muuanne, kohti metsän jylhää pimeyttä.

Vasemmassa kädessään piti hän muovailematonta piipalasta ja kun rovio paloi tasaisesti, eikä mikään muukaan häirinnyt, iski hän aina ensin kau'an ja tarkoin suunniteltuaan lyhyellä hirvensarvitaltalla piipalasta ja veisteli siitä lastun sieltä, toisen täältä, jotka kimposivat tuleen. Hän tarkasteli sitten työnsä tulosta, punnitsi kädessään piipalasta, josta aikoi tehdä kirveen jonka moista ei kukaan ollut koskaan nähnyt ja läpitunkevin katsein tutki hän sitä joka taholta ennenkuin iski siihen uudelleen talttansa ja arvosteli mistä uusi lastu oli otettava. Hänen karkeat piirteensä kirkastuivat, niissä välähti sisäinen valo, hänen siinä istuessaan luomassa asetta kivestä. Miettiessään ja suunnitellessaan hän aivan säkenöi älyä, ja iskiessään lastuun, teki hän sen sellaisella voimalla, kuin olisi sivaltanut hirvensarvensa puhki miehen pään ja hän köyristi sitä tehdessään selkänsä aivan kuin olisi ollut kysymys kokonaisen vuoren nostamisesta eikä vain pienen pienen lastun irrottamisesta. Siitä piti tulla ase, jolla ei vertaa. Hänen vieressään oli kirves, jolla hän pienensi puita tuleen; se oli aika kehno, muodoton ja terätön ase, mutta se oli pyhä ja se oli kulkenut perintönä suvussa, jonka käsissä hänen kohtalonsa oli.

Hänen nimensä oli Poika. Tulta hoitamaan hän oli syntynyt, hän kuului näet suuressa arvossa pidettyyn ja pelättyyn sukuun, jonka etuoikeutena oli tulen vartioiminen ja sen uhrien vastaanottaminen.

Tämä etu-oikeus oli niin vanha, ettei kukaan oikeastaan muistanut sen syntyä. Kertoeltiin hämäriä taruja miehestä, joka oli kerran epäitsekkäänä, hurjan raivon vallassa syössyt palavaan vuoreen, jossa räiskyvä tulen henki asui ja oli palannut takaisin vahingoittumattomana palava oksa kädessä. Heimo heitti, sehän oli selvää, tuon mielettömän jumalryöstäjän korppikotkien ruuaksi, mutta tulen he säilyttivät ja iloitsivat siitä. Tuo onneton, joka ryösti tulen, sai hyvityksekseen kuulun jälkimuiston siten että kotkat rauhotettiin ja niitä alettiin palvella; niissä luultiin näet asuvan sen sielun, jonka ne olivat syöneet. Mutta sitten kulki tuli uhrineen perintönä sen miehen suvussa ja Poika oli siis eräs näitä jälkeläisiä. Hän nautti sukunsa kunnioitusta, mutta monesta syystä häntä nytkin jo suuresti peljättiin.

Poika oli soturiluonne. Tuli-suku ei muuten osottanut vähintäkään miehuullisuutta, työ oli helppoa ja he tulivat liian hyvin toimeen sillä riistalla, mitä tulen uhriksi tuotiin. Heimon luottamusmiehet olivat useimmiten raihnaisia paikoillaan olijoita, jotka voiman puutteessa turvautuivat noituuteen ja muihin viekkaisiin juoniin. Useimpien muitten heimojen keskuudessa — niitä näet tiedettiin olevan olemassa, vaikkei niiden kanssa koskaan oltu jouduttu tekemisiin — hoitivat naiset tulta, ei sitä työtä pidetty miehille sopivana. Mutta se johtui tietysti, niin aateltiin, noiden heimojen suuresta tietämättömyydestä ja heidän alhaisesta sivistystasostaan. Vahinko vaan että tuo juro nuorukainen oli omaksunut vieraiden villiheimojen mielipiteen, hän puhui halveksien toimestaan ja läimäytti korvalle, jos joku häntä moitti siitä. Poika ei ollut edeltäjiensä kaltainen; hän poikkesi heistä rakastamalla yksinäisyyttä. Hän hoiti tulta paremmin kuin kukaan ennen, mutta hän teki sen hengettömästi, hän ei heittäytynyt maahan tulen hengen eteen, mutta antoi sille kuitenkin säännöllisesti syötävää; hän kaatoi roviopuunsa niinkuin olisi ollut kysymyksessä miesten tappo ja sitä eivät kunnon ihmiset voineet suvaita. Hänellä oli vankat kädet ja hän valmisti mitä erinomaisimpia aseita, mutta sehän juuri oli sopimatonta.

Jo pienenä nulikkana oli Poika osottanut tulevalle päällikölle sopimatonta halua kuljeskella metsästämässä eikä edes muiden heimon nuorimpien kanssa, vaan yksinään ja ihmisiä karttaen. Hän oli vielä pieni, kun jo tulessa karaistulla saarnipuisella kepakolla tappoi ja raastoi kotiin milloin kolmikavioisen hevosen varsan, milloin luolakarhun pojan, milloin tanakan malvakukan värisen vielä sarvettoman sarvikuonon pennun. Silloin hänelle vielä suotiin se anteeksi. Mutta aika tuli, jolloin hänelle annettiin juhlallisesti pyhä roviokirves ja hänet vihittiin rovion hoitajan yksitoikkoiseen, kunnialliseen elämään. Suruton lapsuus loppui. Poika koetti tosin vielä, kun joku toinen suvun jäsen vuorostaan tulta hoivasi, juosta metsään, mutta tätä hänen maailmallisuuttaan katsottiin yhä enemmän kieroon ja joka yrityksen jälkeen tehtiin hänen olonsa niin katkeraksi, että hän ennemmin luopui siitä kokonaan. Halu urostöihin oli kuitenkin hänen veressään ja se teki hänen sisäisen elämänsä hyvin rikkaaksi. Hän uneksi elämän seikkailuja. Urheiluhalu toisaalta, rovionhoitoon sidottuna oleminen toisaalta tekivät hänet tylyksi, mutta ei köyhäksi eikä pahaksi. Siihen hän oli liian raitis. Pakollisesta paikoillaan olijan elämästä huolimatta tuli hänestä vahva kuin metsähärkä, sekä äänetön ja tyytyväinen. Vaikka hän olikin niin nuori, oli jo hänen ja koko muun suvun väli sangen kireä. Jos vanhemmat kielsivät häneltä urotyöt, tahtoi hän puolestaan kurittaa heitä sen palkaksi ja hän rakensi rovion, joka sai makaavien jalkapohjatkin kirvelemään ja oli nielemäisillään koko leirin tai savutti hän sillä niin, että olivat tukehtua. Heimokunnan täytyi tyytyä hänen karkeaan pilaansa ja oikkuihinsa, mutta häntä ei rakastettu. Elettiin alkuperäistä luonnonelämää, eikä haluttu huomautettavankaan että toisinkin voisi olla. Siitä huolimatta oli Pojan elämä muuttumaisillaan aivan tavallisen metsäihmisen elämäksi, vaikka hänessä olikin uhma synnynnäisenä. Aikaa myöten olisi saattanut hänen voimansa patoutua katkeruudeksi niin, että hänestä olisi tullut se ruoska, mitä veltto heimo olisi ansainnut ja se suuri lihan ja rasvan kyllyys, joka uhriaikoina oli Pojan syötävä oli jo ikäänkuin rasvoittamaisillaan hänen sydämensäkin, s.o. tekemäisillään hänestäkin vennon joution.

Mutta idyllipä ei enään ollutkaan ihan varma. Jo kauan olivat nämä alkuasukkaat huomanneet, että elämä oli alkanut heidän ympärillään muuttua. He eivät enään asuneet paikoillaan, vaan olivat alkaneet vaeltaa. Metsä ei enään antanut asuntoa kuten ennen, se ei kyennyt suomaan suojaa, vaan alkoi itsekin kärsiä. Ilmassa oli jotain, joka vuosi vuodelta tuli yhä vaarallisemmaksi ja uhkasi nyt kaikkia eläviä. Ilma oli tullut yhä kylmemmäksi. Sade ei tahtonut enään lakata. _Kylmä_, mikä se oli? _Kuka_ se oli? Mistä se tuli?

Näitä ajatteli Poika siinä yksin rovion ääressä istuessaan muiden nukkuessa ja ajatteli hyvin vakavasti. Hän ymmärsi että heimon olemassaoloa uhattiin. Hän muisti vielä ajan, jolloin asuttiin vuorten pohjoispuolella, hän muisti vuoden, jolloin tuli liian kylmä ja siirryttiin vuoren solatietä sen etelärinteelle. Siitä lähtien he olivat muuttaneet joka vuosi ja nyt he asuivat monen päivän matkan päässä, etelään näiltä mailta, missä Poika nyt istui rovion ääressä surren ainaista peräytymistä.

Heimo näet vaimoineen ja lapsineen asui eräässä laaksossa monen peninkulman päässä, missä palmut ja leipäpuut vielä viihtyivät ja tämä joukko tässä rovion ympärillä oli vaan lähetetty entisille asumasijoille tuomaan sieltä vanhoihin kotilehtoihin jätettyjä hedelmiä ja muuta saalista.

Tässä kallion juurella oli heimo vuosikauden asustanut, kunnes elinehdot loppuivat. Poika näki vielä risumajojen jätteitä, joita sade ja lumiräntä oli hajottanut pitkin kylmää maata. Tässä kallion ääressä ihanassa auringon valossa olivat heimon pienet hienohiuksiset lapset leikkineet höyhenillä, joita he puhaltelivat auringon paisteeseen ja antoivat niiden lintujen lailla kohota kukkivien pensaitten lomitse. Nyt oli täällä autiota, paljaat kivet vaan törröttivät maasta, jonka ainainen sade oli piessyt hedelmättömäksi.

Mutta heimokunta oli levollisena tyytynyt tähän siirtymiseen, vai lieneekö se edes kiinnittänyt siihen huomiotaan. Niin, täytyihän siirtyä eteläänpäin, ellei pohjoisissa metsissä ollut mitään korjuun pantavaa. Jos puut kuolivat ja jollei mitään ruokaa ollut saatavana siellä mihin he olivat sijoittuneet, saattoivathan he muuttaa pois ja siirtyä paremmille seuduille; olihan etelässä kyllin tilaa. Ainoa, jota se ei miellyttänyt, oli Poika. Hän seurasi heimoaan, siirtyi laaksosta toiseen, vaikkakin vasten tahtoaan. Pakko vain sai hänet myöntymään. Miten kauan tämä siirtyminen kestäisi, kestäisikö se ainiaan? Eikö kerran käännyttäisi ja seisottaisi kylmää vastaan kasvoista kasvoihin, käytäisi hampain kiinni tähän hiljaiseen voimaan, joka oli alkanut kaikkea jäykistää ja kuihduttaa, tähän pakkaseen, joka ei milloinkaan näyttäytynyt mutta piti aina sen, minkä oli ottanut? Oliko enää sopivaa elää ikuisesti huolettomana, vaikka vuosi vuodelta oli siirrettävä elot ja elämät muutaman vaivaloisen peninkulman päähän etelään vuorten toiselle puolelle? Eikö olisi parasta heti kohottaa sotakirves ja lähteä avoimelle tanterelle puolustautumaan?

Tähän suuntaan oli ajatellut Poika joka yö rovion ääressä valvoessaan tällä ikävällä retkellä, kylmän käsissä, heimon entisillä asuinsijoilla. Se kiihotti häntä toimeen, vaikka hän ei itsekään ollut oikein selvillä mihin. Hän oli voimakasvaistoinen luonnonihminen vaikka syvempää elämän ymmärrystä vailla. Hän ainakaan ei tahtonut tästedes väistyä ketään eikä mitään ja tästä villistä voimasta, joka nyt nousi sokeasti jokaista estettä vastaan, johtui hänen kohtalonsa: ero heimon kohtalosta.

Oltiin Skandinaviassa tertiääriajan lopulla, jolloin troopillinen ilmasto vielä vallitsi ja jolloin eri vuodenaikoja ei ollut. Jääkausi läheni ja se saapui ainaisen sateen ja kylmien öitten kera, jotka ajoivat ihmiset huolettomista aarnio-metsä-oloistaan. He eivät tahtoneet eivätkä voineet sitä oppia, mutta pakko opetti. He värjöttelivät viluissaan, he koettivat viikunan lehtivaipoilla suojella itseään kylmältä, he laulelivat surumielisiä valitusvirsiään mutta pohjatuuli oli kietonut kylmiin kääreliinoihinsa heidät ja heidän pisankipuitten alla olevat lehtimajansa. Heillä ei enään ollut kotia, heidän oli lähteminen pois.

Huokaus kohosi povesta joka kerran kun heidän tuli jättää isäinsä puistikot, jotka olivat muuttuneet niin kaamean kylmiksi; mutta he ihastuivat jälleen etelämpien seutujen auringon paisteessa, lauloivat riemuiten, istuttivat matkasauvansa uuteen paikkaan ja näkivät sen puhkeavan kasvamaan. Täällä oli hyvä olla ja tänne he jäisivät! — Mutta seuraavana vuonna heidät kylmä sielläkin yllätti ja heidän piti taas lähteä eteenpäin. He unohtivat kuitenkin pian entiset alansa ja tottuivat tähän asteettaiseen siirtymiseen. He elivät vaan nykyhetkessä; mutta heidän elämänsä rappeutuminen vaikutti heihin heidän tietämättään ja teki heidät ensin köyhiksi ja sitten pieniksi.

Mutta Poika ei voinut myöntyä. Uhma kirkasti hänen sieluaan, hän kasvoi vastoinkäymisissä. Ja kun luonnonkansa joutui kylmän ja metsän tienhaaraan, valitsi hän mahdottomimman. Hänestä tuli ensimäinen ihminen.

KADOTETTU MAA.

Yö on pitkä ja Poika istuu rovion ääressä miettien. Hänen siinä valvoessaan seuraavat hänen silmänsä ja korvansa tovereita mutta sielu kulkee pimeässä, äärettömässä metsässä. Hän on kaiken sen keskuksena, mikä peninkulmain sisällä tapahtuu. Pienimmänkin äänen hän tavottaa; hän tarkkaa jokaisella hiuskarvallaan. Ei henkäyskään jää häneltä huomaamatta, ei pieninkään haju pääse hänen ohitseen. Hänen hajuaistinsa on niin herkkä, että hän voi kulkea nurmikon poikki seuraten myyrän kulkua maassa sen piilopaikkaan asti. Hänen katseensa osottaa väsymätöntä tarkkaavaisuutta ja hänen nukkuessaan näkyy hänen kummassakin silmäluomessaan kellertävä pilkku, joka luo hänen kasvoihinsa vaarallisen ilmeen ja pelottaa jokaista joka häntä aikoo lähestyä. Hän on vaiti, sillä hänen aivonsa työskentelevät lakkaamatta. Ei kukaan tiedä mitä hänen sielussaan liikkuu eikä hän tiedä sitä itsekään, sillä hänen mielensä palaa urotöihin.

Sellainen hän on ja sellaiselta hän siinä tulen valossa rovion ääressä istuessaan näyttää: nuori karvainen metsienmies, karkeine tuuheine kulmakarvoineen, avoimine sieramineen ja voimakkaine, eteenpäin ulottuvine leukoineen. Hänen rintakuoppansa on täynnä karvoja, samoin hänen käsivartensa, ainoastaan vahvat lihakset ovat paljaina. Milloin hän ei pidä työ-asetta kädessään, asettaa hän sen varpaittensa väliin ja hän heittää puita tuleen yhtä usein jaloillaan kuin käsilläänkin. Näissä seikoissa ei hän eroa muista metsien asukkaista, rovion ympärillä nukkuvista tovereistaan. He ovat kuitenkin ehkä hoikempia, hiusten kasvu on kenties vähäisempi eikä vartalo ole niin kookas. Heidän villi ulkomuotonsa ikäänkuin lähentää heitä metsän eläimiin ja samoja ruokiakin he syövät. Nukkuessaan on heillä nuija toisessa ja pureskeltu omena toisessa kädessä. Poika on ainoa heistä, joka on alkanut miettiä heidän puolestaan ja piirteet ovat muuttuneet leppymättömän koviksi.

Pojan voimakasta ulkomuotoa vastaa sisäinen tahdonvoima ja kiukku, huoli tulevaisuudesta. Yhä useammat kootut kokemukset vaativat häntä työhön ja johtavat koko elämän särkymiseen. Hän ei ole mitään unohtanut, vaan kerännyt kaiken muistiinsa, toisen seikan toisensa viereen ja istuessaan siinä näiden maailman häviön synkkien aavistusten valtaamana, alkaa hänen verensä raivoten nousta vastustukseen ja työhön.

Näkeehän hän miten aarniometsä on kuolemaan tuomittu. Ikuinen kesä on nyt loppunut. Lämpimät lehdot häviävät ja sade ja myrsky lähenee Skandinavian vuoria. Etelämpänä palmut ja leipäpuumetsät vielä kasvavat ja viinirypäleet kypsyvät vuorten rinteillä sinisten salmien suilla. Mutta miten kauan? Kun he palaavat koteihinsa, heimonsa luo, ottavat nämä tulen lähellä nukkuvat nuorukaiset, joiden toista kylkeä kuumentaa, toista jäätää, raskaita, päivänkypsentämiä rypäleitä käteensä ja imevät niistä jälleen tyytyväisyyttä. Mutta tulevana vuonna saa Poika käyttää kuivuneet viiniköynnökset rovion sytyiksi ja leiri on taas siirretty. Ja miten kauan sitä kestää? Metsä on kuolemaan tuomittu ja pohjoisesta lähenee vastustamaton ja peräytymätön mahti joka kaiken raiskaa.

Poika katselee ympärilleen sateessa värjöttäviin puihin. Yölläkin näkee hävityksen jäljet ja mitä ei nyt näe, sen muistaa. Kaikki palmut ovat kuolleet ja törröttävät latvatonna mustuneine runkoineen kuin suuret, järsityt luut. Sananjalka-puut riippuvat mustina ja hiiltyneinä, latvat tohjoiksi mädänneinä. Mimosat ja akasiat kääriytyivät jo vuosi sitten kokoon ja sade on piessyt ne aivan tuntemattomiksi. Kaikki alativiheriöivät puut ovat kuolleet juurta myöten ja viipottavat kuivine oksineen ympärilleen kuin luurangot. Mahtavat seetri- ja kummipuut makaavat maassa käyrine juurineen, jotka sade on piessyt paljaaksi ja kohoavat muitten kuolleitten puitten seasta. Kylmä sade on surmannut kaikki kukat ja pensaat. Metsä on suurena lahoavien ja mätänevien kasvien ja isojen, paljaitten kivien peittämänä rämeenä. Jotkut havupuut vaan yrittävät kestää, mutta ne eivät jaksa nousta, ne kasvavat pitkin maata ja pihka kuivuu valkoisena kaarnaan. Huu-uu, kuuluu metsästä.

Huu-uu! Puitten katkenneissa latvoissa kulkee huokaus ja ylhäällä ilmassa kuuluu keskellä pimeyttä lyhyitä nopeita siivenlyöntejä. Siellä parvi lintuja rientää etelään vuorten tuolta puolen, jossa jalat olivat vesissä jäätyä. Ne puhelevat toisilleen keskellä yötä tuolla huimaavan korkealla; särkynein äänin ne valittavat, nuo hanhet, kurjet ja flamingot. Poissa on ilo niiltäkin. Poika kuulee heidän sydäntä särkevät jäähyväisensä ja ymmärtää heidän kodittomuutensa.

Syvältä metsästä kuuluu liikettä siltä vuosituhantiselta tieltä, jonka metsän eläimet ovat rotkon yli polkeneet. Poika tuntee sen ja hän istuu, kaikki aistit valveilla ja seuraa, miten koko yön rotkon yli astuu askeleita, raskaita, keveitä, hiipiviä, tuulen kiirehtimiä. Metsän eläimet siellä joka yö suurin joukoin vaeltavat pohjoisista metsistä eteläisiin laaksoihin. Poika tuntee ne lämpimästä hajustaan ja tietää niiden koko elämän, vaikka onkin yö eikä hän voi nähdä niitä. Hän kuulee ja hän tietää tarkoin missä ne kulkevat.

Ja yön kuluessa marssii likomärkinä ja nälkäisinä pitkässä jonossa paksunahkoja jätti-elefantteja, titanieläimiä ja sarvikuonoja rotkon yli. Suuria korvia tuuli läiskyen liehuttaa. Toisinaan kuuluu jyrinää kuin maanvieremässä. Nälkäisten jättiläiseläinten tyhjät vatsat niin jyrisevät. Ja elefantti kiertää kärsäänsä ja yskii hitaasti niin että koko synkkä metsä kaikuu. Suurella luolaleijonalla on nuhaa ja se aivastelee tyytymättömänä ja pyyhkii käpälällään silmiään jatkaen matkaansa. Käsnä sika kärsii ilman puutetta ja karisee raskaasti heilutellen kiemurasaparoaan.

Vähän jälempänä tuntuu pientä kavion kapsetta. Metsän arat ruohonsyöjät siellä vaeltavat ja heidän joukossaan kuuluu peto-eläinten hiipiviä askeleita. Ja gasellit astuvat höyhenkeveinä ja vaaleina kuten kuutamo puitten lehvillä kesyjen pahanhajuisten hyenojen parissa. Villihepo ja okapi astuvat tiikerin ja leopardin rinnalla sillä tänä yönä ovat eläimet matkalla ja ne unohtavat pelätä toisiaan. Pohjatuuli humajaa pitkine kylmine vaippoineen rotkon yli aivan heidän kintereillään. Joukko häviää eteläiseen laaksoon ja uusia parvia lähenee rotkon pohjoisesta. Kirahvi kääntelee pitkää kaulaansa ja pyyhkii kruunupäällään puitten kuivia lehtiä, koettaessaan äänetönnä, kosteasilmäisnä astua muitten tahdissa. Pienemmät eläimet, luolasiat, tapiirit ja muurahaiskarhut koettavat mahdollisimman nopeasti seurata muita. Joka vaan kynsilleen kykenee rientää etelään.

Mutta tien yläpuolella, puissa kulkee myöskin jono matkustajia: epävakaitten apinoiden aika on näillä mailla myöskin lopussa. Heissä on herännyt ikäänkuin tarve tehdä jotain, ajatella, mistä on kysymys. Nyt ei enään auta tuhlailla pähkinöitä, ei pitää ulvovia käräjiä puitten latvoissa siitä, kuka heistä heitettäisiin pois joukosta. Metsä on häviämäisillään. He muuttavat, he eivät ole mielestään liian hienoja siihen joskin he tietysti mutisevat loukkaantuneina. Eihän heidän sovi tarttua käsin märkiin oksiin; useimmat kieltäytyvät jyrkästi, mutta seuraavat kuitenkin kun muut ovat lähteneet. Ei yksikään apina katso kertaakaan taakseen ja aniharva muistakaan eläimistä sen tekee.

Eräs suuri elefantti-eläin kääntyi katsomaan kodikkaita metsiä, eikä hän voinutkaan jatkaa matkaansa, vaan palasi takaisin rotkon poikki; se oli mammutti. Jäipä muutamia muitakin eläimiä, he tahtoivat jäädä, mutta niille ei suinkaan ollut hyvät päivät tulossa.

Kaikkialta metsästä kuuluu omituista harmistuneitten eläinten lähtötouhua. Virtahepo nousee mutaisena järvestään, jossa sille on tullut liian kylmä. Poika kuulee sen puhaltavan suuren mahalaukkunsa tyhjäksi ja lähtevän nuuskien matkaansa kuihtuneen viidakon läpi etsien tietä lauhkeampiin lampiin. Poika kuulostaa kumman tuskan vallassa, mille kannalle ne aniharvat eläimet, jotka jäävät, asettuvat metsässä. Ne eivät voi matkustaa, mutta niitä pelottaa ja ne ääntelevät oudosti ikäänkuin hiljemmin. Hirvi seisoo paikallaan puun alla aivan hiljaa. Se ei ymmärrä metsää, eikä edes itseään. Se liikuttaa korviaan silloin tällöin pudistaen päätään, vaihtaa jalkaa ja aristelee nilkkojaan. Myskihärkä on vähitellen menettänyt järkensä ja lähtee vaeltamaan pohjoista kohti, aivan päinvastaiseen suuntaan kuin kaikki muut. Sekin! Karhu mörähtelee, mutta ei aijo lähteä. Se kokoilee kuihtuneita lehtiä vuoteekseen, se on vilustunut ja haluaa levätä. Se ei ole tyytyväinen, vaan nuhisee harmissaan että miksi tällaisen jumalanilman piti nyt juuri tulla kun hänellä oli kaikkein kiirein työ mehiläisten kimpussa. Nyt se aikoo nukahtaa hiukan kunnes aurinko sen jälleen herättää ja jos joku astuu sen päälle aikoo se purra. Se ei tiedä että se alkoi nukkua pitkää unta. Mäyrä ja piikkisika seuraavat sen esimerkkiä ja ryömivät maahan parempia aikoja odottamaan.

Kaikki eläimet eivät ole niin käytännöllisiä. Metsä on lisäksi täpötäynnä elollista olentoa, jotka eivät pakene eivätkä etsi suojaa, kuljeskelevat vaan rauhattomina edestakaisin, sillä kylmä ei suo niille rauhaa. Poika kuulee niiden askeleet. Hirvet, puhvelit ja villit vuohet pysähtyvät hetkiseksi, nuuskivat tuulta saadakseen siitä selvän. Ne heiluttavat korviaan kuullakseen jos mahdollista mistä se paha ilma tulee, sitten kääntyvät ne ja vaeltavat taas edestakaisin. Ei kukaan lähene roviota, _sen_ hajun kaikki tuntevat ja tietävät että se valo josta se lähtee, puree ja hävittää vielä pahemmin kuin mikään muu metsässä.

Ainoastaan kerran keskiyöllä huomasi Poika kaksi säihkyvää vihreätä valoa metsänlaidassa, varsin lähellä ja näki vilahdukselta kaksi pitkää paljasta hammasta. Sieltä läheni tuo kauhea eläin jonka suussa oli säilä. Miksei se tänä yönä pelännyt tulta, miten se uskalsi näin lähelle? Väristys kulki läpi nukkuvien, he tunsivat sen unissaankin, moni alkoi voihkia ja Pojan joka jäsenen täytti tuska tuon vaarallisen vihollisen lähestyessä. Mutta sakaali jatkoi matkaansa. Se räpytteli vaan nälkäisiä silmiään ja meni. Sade valeli sen laihoja, juovaisia kylkiä, sitä paleli ja sen tiikerisydän oli liikutettu siitä julmuudesta, joka oli hänen omaansa vieläkin kuolettavampi. Poika kuuli sen hoipertelevan pois ja kuljeskelevan metsässä ilman päämäärää, ilman verenjanoa ilman minkäänlaista päätöstä, ja hän tiesi että se oli tuomittu, se oli henkiheitto.

Ja tämä koski Poikaan, se kauhistutti häntä. Oli siis jouduttu niin pitkälle, että sakaali jolla ei ollut ainoatakaan ystävää, joka ennen oli kestänyt _kaikkien_ luotujen vihan ja kirouksen, nyt läheni tulta, ei siepatakseen ihmisen illallisekseen, vaan näyttääkseen raskasmielisyyttään ja sitten taas mennäkseen. Mitähän vielä maailmassa tapahtuisikaan salaisesti päätettyä. Kuka se valtias oli, joka saapui pohjoisesta, joka hävitti metsät ja karkotti eläimet? Oliko se ihminen vai joku muu olento, jota ei kukaan voinut nähdä, joku pahansuopa henki? Eikö sitä voisi tappaa, eikö sitä voisi pakottaa näyttäytymään ja taistelemaan? Eikö voisi kirves oikeaan iskettynä pysäyttää hänen kulkuaan?