Part 3

Mutta he olivat kotimatkalla, heidän tarvitsi olla ainoastaan pari yötä suojatonna, sen tiesi Poika, ja sitten saapuisivat he kotiin jälleen, naisten ja lasten pariin noihin lauhkeihin laaksoihin, joissa heimon vanha, pyhä rovio paloi. Siellä otettaisiin heidät hyvin vastaan ja hellittäisiin heitä ja kaikki unohtuisi pian paitsi Poika, tulen sammuttaja ja murhaaja. Hänestä tehtäisiin taruja, jotka huutaisivat taivaan kostoa ja koko heimon jokapäiväisenä aterioitten höysteenä olisi se ajatus että hän kulkee yksinään erämaassa surkeaa kuolemaa kohti.

Poika jätti kylmenneen rovion kallion alle ja kuljeskeli nyt koditonna metsässä, harhaili kylmiä rämeitä eikä osannut erottaa yötä päivästä. Silmät painuivat syvälle päähän. Silloin tällöin sieppasi hän kourallisen lihaa jostain hukkuneesta eläimestä ja nielasi sen. Hän ei kärsinyt nälkää, mutta kylmä ja yksinäisyys köyristi hänet maata kohti niinkuin hänellä olisi ollut raskas taakka hartioilla.

Silloin hän eräänä päivänä huomaakin kaiken olevan parempaan päin. Minne hän meneekin on lämmin, sillä hän on huomaamattaan joutunut etelään johtavalle tielle ja on saapunut sen paikan läheisyyteen, missä veljet asuvat. Hän lähenee leiriä sydämessään taistellen, hän tekee sen vasten tahtoaan, mutta hän ei voi vastustaa, vaan astuu hiljaa, niin hiljaa ettei hän kuule edes omia askeleitaan. Nyt hän huomaakin jo siellä täällä heidän jälkiään, leiri ei voi olla kaukana. Ja hän näkeekin jotain tuolla aukeamassa, josta hän tietää tien johtavan majoihin, hän nostaa silmänsä ja huomaakin mitä siellä on:

Siellä on Gjukon halkaistu pääkallo pistettynä riu'un päähän. Ja sen viereen on nostettu toinen jossa riippuu kuollut susi. Se on pantu häntä varten, jos hän uskaltaisi tulla lähelle. Se on rajapyykkinä. Ja hänen nähtäväkseen se on pantu, jos hän kääntäisi kirotut silmänsä kotia kohti. Poika ojentaikse vaivoin ja lähtee.

Takaisin hän kulkee pohjoista kohti, kohti kylmiä, kuolleita metsiä, alastonna, ypö-yksin.

IKUINEN TULI.

Lunta satoi. Poika oli matkalla pyhän vuoren huipulle.

Suuret, märät lumihiutaleet sulivat Pojan karvaisessa selässä, mutta hän ei sitä huomannutkaan. Alussa hän luuli taivaan putoilevan alas palasina, mutta hän viisastui pian; sehän oli vaan entistä kylmempää sadetta, mutta toisen laatuista. Poika aikoi tulivuoren huipulle, josta hänen esi-isänsä, monta miespolvea sitten, oli hakenut tulen veljille. Kädessä oli pojalla kirves, hän oli tullut mielettömän uskaliaaksi, eikä enään peljännyt mitään, vietettyään yksin pimeitä öitään jäisessä metsässä. Tuli hänen täytyi saada, maksoi mitä maksoi. Poika astui ylöspäin kertaakaan taakseen katsomatta niin että hänen ympärillään höyrysi lumituiskussa.

Vuori oli kaukana pohjoisessa, tuolla puolen niitä laaksoja, joissa Pojan heimokunta oli asunut, ennenkuin kylmä karkotti heidät vähitellen pois, mutta Poika tunsi tien. Hänellä oli ollut lapsuudesta asti tapana joka ilta kurkistella lehtimajasta tuota taivaan rannassa kohoavaa, savua hengittävää punaista tulenkitaa. Hän oli kuullut taruja, miten tuli oli kerran lähtenyt vuoresta pitkänä tulisena kätenä ja hävittänyt metsän peninkulmien alalta; se oli ollut pelon aikaa koko heimolle, jonka oli täytynyt paeta ja piiloutua sammaleihin ja vesilätäköihin, kunnes se siellä ylhäällä vuoressa oli rauhottunut. Mutta viimeisinä, surullisina aikoina, kun heidän oli täytynyt matkustaa yhä kauemma etelään, oli vuori kadonnut näkyvistä ja nyt ei Poika oikein tiennyt millä mielellä se nykyään oli. Pilvet estivät sen huipun näkymästä kauas. Mutta kuljettuaan jonkun matkaa vuoren rinnettä ylös, alkoi hän aavistaa pahaa. Vuori, jota ei ennen ollut voinut lähestyä kivisateen ja salamoiden suoksi, oli nyt ihmeen hiljaa. Nukkuikohan se? Se ei puhunut ainoallakaan jyrähdyksellä eikä siitä avautunut ainoatakaan tulivirtaa tai hehkuvaa halkeamaa; se lepäsi aivan rauhallisena, se ei pudistellut itseään, ei kieritellyt alas kuumia kiviä, vaan seisoi kylmänä ja tyynenä. Saattaahan se olla vaan väijyksissä eikä Poika oikein mielissään noussut edelleen, mutta toiselta puolen olisi hänen asialleen eduksi, jos vuori suitsuttaisi vähän.

Poika oli jo aikoja sitten sivuuttanut metsä- ja kasvurajan, hän kulki jyrkkää rinnettä, jossa oli kummallisen vääriä, kovettuneita kiviä, joissa saattoi nähdä tulen jälkiä, mutta ne olivat nyt kylmiä ja jäisen veden peittämiä, ne muistuttivat kuolleita hirviöitä ja Pojan mieli alkoi tulla toivottoman masentuneeksi, hän aavisti totuuden.

Iltapuolella saapui Poika huipulle. Matkan jyrkkä loppu-osa kulki mustan, korkean, keltaisen ja sinisen sekalaisilla siruilla peitetyn tuhkan kautta, joka viilteli hänen jalkojansa ja joka oli kylmää, märän lumen peittämää. Poika saapui huipulle, joka oli yhtä kylmä ja sammunut kuin vuorikin, jota hän oli kiivennyt.

Niin, tuo palava vuori oli sammunut. Poika seisoi ylimmän huipun, suuren pyöreän aukon reunalla katsellen alas vuoren ammottavaan kitaan. Se oli kylmä, lunta täynnä. Ja yltympäri lepäsi taivas, syvyydet ja koko maailma autiona.

Poika ei enään koskaan saavuttaisi tulta. Vuoren mahtavaa henkeä ei ollut enään olemassa. Maailma oli sammunut.

Jääkylmänä ja verisin jaloin seisoi Poika kuolleen maan huipulla yksin ja toivottomana.

Pari päivää sitten oli hän matkallaan pohjoista kohti kulkenut rotkon poikki pitkin vanhaa eläinten tietä, jonka sade oli melkein kokonaan hävittänyt. Silloin hän oli pysähtynyt viimeisen kerran, katsonut etelään, mielessä hämärä turha toivo nähdä edes kerran savun kohoavan heimonsa asunnoista. Ja siellä oli puute ja hyljättynä oleminen tehneet hänet rajuksi seisomaan koko maailmaa, kaikkea ja kaikkia vastaan. Hän oli uhmaillen tuskaa alkanut karjua niin että laakso kaikui, karjunut uuden laulun hukkuneelle maalle, uhmalaulun, vastustuslaulun; hän oli näyttänyt hampaitaan, laulanut, uhkaillut, siinä yksin rotkon ääressä seisoessaan edessään tulevaisuus, joka viittasi aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin kaikki muut elävät olennot olivat lähteneet. Kaiku kantoi hänen huutonsa omine särkyneine äänineen onttona takaisin, niin että hän raivostui yhä enemmän ja oli tulemaisillaan mielipuoleksi. Ja täten täytettyään sielunsa pohjimmaiset sopukat yksinäisyyden autiudella käänsi kasvonsa vasten pohjatuulta, ja kävi kohti talvea. Mutta hän toivoi silloin vielä. Hänen mieleensäkään ei ollut silloin juolahtanut, ettei isien pyhästä vuoresta saisikaan tulta. Olihan tuolla, oli hän miettinyt, vuori, kaiken tulen alku, kaiken ikuinen lämmittäjä ja kuluttaja. Löytyihän toki se pelastus, että voi mennä suorastaan sen suuren tulenhengen luo ja taistellen saada sieltä kipinä elon ylläpitäjäksi ja tämä toivo oli elähyttänyt sydäntä, tämä seikkailu josta riippui onni tai häviö.

Ja nyt hän oli sammuksiin palaneella vuorella. Tulen lähde oli kuivunut. Suuri henki oli kuollut. Poika oli laulanut viimeisen laulunsa. Tässä siis seisoi tulen palvelija tulta vailla, metsätön metsämies.

Ja niin alkoi hänen kulkunsa ihmisenä, alusta alkaen, yksin ja alastonna kylmässä maailmassa.

Äkkijyrkänteen partaalla istui apina irvistellen pitkine keltaisine hampaineen; se oli vanha ihmisapina, joka jostain syystä ei ollutkaan lähtenyt pois muitten seurassa ja joka nyt oli seurannut Poikaa vuorelle. Se istui paleltuneet jalat ja kädet ristissä vavisten kylmästä. Kun Poika huomasi sen, katsoi se häntä viisain, nälkäisin silmin, käänsi sateenkaaren värisen takapuolensa hänelle, juoksi muutamia askelia jyrkännettä alas ja jäi taas istumaan. Poika tähtäsi sen päähän suurella jäämöhkäleellä, mutta osui harhaan; hänen mielensä alkoi tehdä sen sydäntä.

Rinnettä alas astuessa pysytteli apina Pojan jälissä, hän heitti sitä kohti monta kertaa kiviä ja jääpaloja osumatta. Se seurasi häntä sittenkin.

Tuskin oli Poika päässyt alas kraaterilta, ennenkuin hirveä raju-ilma puhkesi. Taivas ja tunturit näyttivät sulavan yhteen. Hän kaasi hirven ja makasi sen lämpimän ruumiin alla juotuaan ensin sen verta niin paljon kuin jaksoi. Lämpö hävisi hirvestä jonkun tunnin kuluttua ja hän heräsi jäykenneen ruumiin painaessa, mutta henkensä hän oli sinä yönä pelastanut.

Ja kun aurinko nousi ja hän oli jo monen peninkulman päässä pohjoiseen, näkyi pyhä vuori hohtavan valkoisine lumi-huippuineen eikä se lumi siitä enään lähtenytkään. Ikuinen lumi oli surmannut ikuisen tulen.

Yhä enemmän tuli tuntureille lunta, yhä vaan lunta ja laaksoissa tuiskusi rakeita ja räntää lakkaamatta. Jääkausi teki tuloaan.

JÄÄTIKKÖÄ KOHTI.

Päivät ja viikot, Poika ei itse edes tiennyt miten monet, näkivät hänen yhä vaeltavan ja kiipeilevän pohjoista kohti yhä lähemmä talven sydäntä. Hän sai kokea paljon, kylmä tuli niin purevaksi, että hän vihdoin hoiperteli puoli unissaan, tuskin itse itseään tuntien. Mutta hän jatkoi yhä matkaansa kohti kylmää, hän tahtoi nähdä kuka asui ylinnä huipuilla.

Hän ei muistanut enään ajan kulkua, hän astui edelleen kuin ijäisyydessä, tunsi vaan että hän oli olemassa, koska hän joka päivä taistellen piti itseänsä hengissä. Ainainen vaellus talven kovetessa, opetti häntä tuntemaan jään ja lumen tapoja, jotka eivät enään olleet hänelle mitään salaisuuksia. Pohjatuuli puhalsi ainiaan: auta itseäsi!

Öisin oli kuolettavan kylmä. Vesi oli kallion rotkoissa pohjiaan myöten jäässä ja huurteiset kivet purivat kipeästi ihoa. Poika ei olisi pysynyt hengissä, ellei hätä olisi pakottanut häntä turvautumaan mitä mahdottomimpiin keinoihin.

Eräänä pakkasyönä, maatessaan alastonna ja nääntyneenä jäisen kiven alla ja tuntiessaan ettei hän enään huomispäivää näkisi, nousi hän ja pyrki puoli kuolleena karhunpesään, jonka lämpimän hajun hän oli lähistössä tuntenut. Hän itki hiljaa tullessaan lämpimään luolaan, joka oli täynnä petoeläimen hajua ja joka johti hänen mieleensä äidin, aarniometsien kadotetun kodin, majojen edessä auringon paisteessa höyryävän riistan. Hän nieli itkuaan, hän luuli tulleensa kotiin, vaipui karhun viereen ja nukkui samassa. Mutta karhu nousi pimeässä, nuuski ja nuolasi häntä; Poika heräsi järki hämäränä ja luolassa nousi kova kamppailu, jossa Poika olisi joutunut häviölle, ellei hänellä olisi ollut kivikirvestään. Hän kaasi kontion ja joi sen veren, sitten kaivoi hän kolon ruumiiseen ja ryömi kuolleen eläimen sisään. Hän nukkui kunnes karhun ruumis oli kylmennyt, multa hän ei lähtenyt pois, ennenkuin oli irrottanut karhuntaljan. Seuraavan yön nukkui hän kiven alla talja ympärillään ja sen jälkeen kuljetti hän sitä aina muassaan. Nyt tuli hän öisin toimeen jotenkuten ja pian oppi hän päivisinkin verhoutumaan nahkaan. Hän pisti jalkansa karhun käpälänahkoihin ja niin sieti hän kylmää kivikkoa oikein hyvin. Mutta kamppailussaan kontion kanssa oli Poika menettänyt toisen silmänsä.

Ravintonsa hän otti mistä sai eikä hänellä ollutkaan muuta kuin joskus metsän riistaa; kasvia tai hedelmiäkään ei enään ollut. Hän kulki kumarassa kokoillen peltohiiriä, väänsi paikoiltaan kiviä, joiden alla ne piiloittelivat, ja pisti niitä suuhun sellaisenaan, lämpiminä ja elävinä. Sellainen pikku hiiri täyteläisine vatsoineen ja makeine ytimineen olikin makupala matkaevääksi. Mutta muuten ruokaa tarvitessaan tappoi Poika ja söi ne eläimet, mitä käsiinsä sai, jäniksistä ja villisioista alkaen suuriin hirviin asti. Kivikirvestään käytteli hän sellaisella voimalla ja kätevyydellä ettei mikään eläin pystynyt häntä vastustamaan; mahtava kirves iski kuni salama kun hän vaan pääsi saaliin luo ja kirveenterä painui otsaan. Poika paranteli asettaan, hakkasi itselleen veitsen, millä paloitteli eläintä, sitoi veitsen kepin nenään ulottuakseen pitemmälle ja _heitti_ aseensa riistaansa, kun hän ei muilla keinoin saavuttanut sitä. Mutta eläimiä oli tuntureilla harvassa ja hänen täytyi usein etsiä jälkiä ja ajaa takaa päiväkausia yhä nälkäisempänä, kunnes vihdoin eläin makasi kuolleena ja höyryävänä hänen edessään. Muuta lämmintä hän ei saanut kuin tuoretta verta ja hänen täytyi syödä liha raakana tulen puutteessa.

Hän kesti, koska hänen täytyi elää, hän tuli toimeen päivästä toiseen, koskei muuta ollut edessä. Mutta maanpakolaisuus löi leimansa koko hänen olentoonsa; hän kasvoi, mutta aina tunsi hän katkerasti kaipaavansa jotain parempaa, joka oli muualla, ja se piti häntä yllä.

Herkeämättä vaeltaessaan pyrki hän yhä kauemma pohjoista kohti. Hän oli nyt Skandinavian tunturivuoristossa, jossa lumi oli jo kauan peittänyt huiput ja jossa se oli alkanut jäätyä ja kulkea äkkijyrkänteitä alas laaksoon.

Kun Poika ensi kerran näki jäätikön oli se monen peninkulman päässä tuijottaen ihmeellisine, vihertävine hohteineen joka sekaantui taivaan syvään sineen ja joka sinä hetkenä painui ijäksi hänen sieluunsa. Hän kohotti tapansa mukaan hartioitaan, kuten aina kun uudet käsittämättömät seikat ilmaantuivat, ja jatkoi matkaansa.

Vuoren selänteitä ja laaksoja oli vuorotellen, hän kulki ja kiipeili, ryömi kuten mato käsin ja jaloin jyrkänteitä, nousi, laski ja unohti kokonaan olemassa olonsa, muisti sen taas joskus aivan toisessa paikassa matkalla. Niin vierivät ajat edelleen.

Eräänä päivänä oli jo kulunut pitkä aika, Poika tunsi jäätikön ja hän astui sitä kuten kaikkia muitakin teitä, joita oli kulkenut ja jotka olivat vanhettuneet.

Tuolla ylhäälläkin, noilla kylmillä jääkentillä saattoi myöskin elää. Poika kuljeskeli ylt'ympäri vihertävillä jäämailla ja rotkoissa, hän kuuli syvällä allansa, jäätikön sisässä olevissa kaikuvissa luolissa huokauksia, hän ei pelännyt mitään, sillä hän oli pukeutunut kahteen suureen karhuntaljaan, toisen karvat sisäänpäin ja jalkojen ympärille hän oli käärinyt hirvennahkoja, jotka hän oli keksinyt sitoa kiinni hihnoilla. Öisin nukkui hän hyvin jossain loukossa suurten kivien välissä, joita kohosi jään päällä. Ja kokemus oli opettanut hänelle lumen olevan paraan suojapaikan myrskyn ja pakkasen kovin ahdistaessa; hän kaivautui syvälle ja kietoutui nahkoihinsa mukavasti, kunnes hän kylliksi nukkuneena ja nälissään kömpi takaisin päivänvaloon ja nahat liehuen kiiti vinhaa vauhtia pitkin jääkenttiä saalista ajaen.

Poika unohti asiansa. Alkujaanhan hän oli, tunkeutunut pohjoista kohti taistellakseen kylmän kanssa ja kostaakseen sille, mutta jokapäiväinen taistelu elämästä astui vähän kerrassaan päämäärän tilalle. Hän ei löytänyt tuntureilla muuta herraa kuin lumituiskun ja jäätikön, joka pakotti hänet kohdistamaan kaiken voimansa hengissä pysymiseen. Ei ollut huipuilla muuta salaisuutta kuin lumi ja jää. Mutta se uhma, joka häntä oli eteenpäin ajanut, muuttuikin järkähtämättömäksi tahdoksi ja kestävyydeksi tuossa epätasaisessa taistelussa ilmaa vastaan. Mitä lujempi vastarinta, sitä pontevammin hän eteenpäin pyrki.

Jos metsä-ihminen hänessä joutui tappiolle hänen seisoessaan kerran autiolla vuorella, hävisi hänestä nyt viimeinen jäte eläintä, hänen katsellessaan kasvoista kasvoihin talvea. Hän aivan vieraantui siitä ajatuksestakin että olisi olemassa vihamielinen olento, joka oli siihen syypää. Kun hän öin ja päivin totutteli tulemaan toimeen, ei voittamalla voittamatonta mahtia, vaan lakkaamatta taistellen, tuli hänen sieluunsa ensimäinen pakanuuden siemen, tietoisuus persoonattomien luonnonvoimain olemassaolosta. Välttämättömyyden pakosta karastui hän ja muodostui niiden olosuhteiden mukaiseksi, joita hän tahtoi hallita. Ja muutapa hän ei ajatellutkaan, hän eleli jonkunlaisen sokean raivon vallassa, söi mitä elävää käsiinsä sai ja kehitti tarmoaan, joka olisi riittänyt kokonaiselle kansalle. Pohjatuuli puhalsi lakkaamatta, aina vaan: auta itseäsi!

Poika jäi pohjolaan. Hän asettui ypö yksin asumaan kylmien vuorten keskelle ja alkoi huolehtia elatuksestaan. Myrsky ja lumituisku oli hänen seuralaissaan, suuret etäisyydet hänen kotinaan. Ja talvi koveni yhä. Yöt ammottivat yhä synkempinä, melkein nielasivat lyhyen päivän.

Kirkkaina pakkasöinä syttyivät revontulet, nuo taivaalle kulkeneet koko maailmasta kuolleet valkeat, ja loistivat kuni hurjat ilotulitukset; Poika katseli sitä aaveleikkiä, mutta ei taikauskoisella kunnioituksella, vaan päätään pudistaen. Hän kumartui tarkastelemaan peuran jälkiä narisevalla lumella — ruokaa, ruokaa täksi päiväksi!

Poika harhaili ylt'ympäri saalista etsien ja asusti luolissa, kallion lohkareitten alla ja ellei ollut sopivaa suojapaikkaa, mihin asettua, vieritti hän jättiläisvoimineen suuria kiviä yhteen, kunnes ne muodostivat luolan, jossa hän voisi turvallisesti yönsä viettää. Tämä keksintö helpotti paljon hänen huoliaan olemassa olostaan ja salli hänen käyttää voimiaan toiseen suuntaan. Saavuttuaan paikkaan, jonka lähistössä oli kylliksi riistaa, saattoi hän erityisellä huolella rakentaa itselleen talon tai oikeastaan kivihaudan; täällä hän voi viettää kymmenkunnan yötä kerrallaan, vieläpä silloin tällöin levähtää hetkisen päivälläkin. Silloin hän istui majansa edessä, nauttien kalpeasta talviauringosta ja hänen ympärillään sinkoilivat piikiven siruset hänen uutterasti muovaillessaan uusia aseitaan. Hänen katseensa harhaili työstä ja toisinaan saattoi häntä ihmetyttää, että aurinko oli tullut niin kylmäksi ja että se oli niin alhaalla taivaalla. Silmän kantamalla ei tapahtunut mitään, mitä hän ei olisi nähnyt.

Ja hänen rinnallaan, tarpeellisen välimatkan päässä, istui koira, korviaan liikutellen ja katsellen asioita nenäkkään näköisenä.

Poika ei ollut enään yksin. Tosin ei hän sitä ollut ennenkään, olivathan eläimet seuranneet häntä erämaassa. Mutta useimmat karttoivat häntä. Aluksi oli vanha apina pysytellyt hänen läheisyydessään, mutta pakkasen yhä kovemmaksi tultua ei se elänyt kauan. Se yritti elättää itseään lihan jäännöksillä, mitä Poika ei huolinut, mutta sillä ei näyttänyt olevan ruokahalua ja se laihtui. Kerran näki Poika sen ottavan karhuntaljan, jonka hän oli hylännyt ja koettavan kietoutua siihen, se veti sitä vähän aikaa muassaan, mutta nelin jaloin kävellessään esti se sen kulkua, ja antoi sen jäädä. Eräänä aamuna löysi Poika sen kuoliaaksi jäätyneenä majansa päältä, jossa se oli yönsä viettänyt. Hän otti sen sydämen, mutta ei se kelvannut ruuaksi, se oli halennut ja pitkäaikaisen huolen surkastama. Sitten oli koira liittynyt häneen.

Se alkoi siten, että viili koiralauma seurasi häntä, tietäen aina saavansa suurimman osan niistä eläimistä, joita hän kaasi. Poika söi myöskin silloin tällöin, muun ruuan puutteessa jonkun koirista. Mutta joukossa oli eräs, jonka hän joka kerran säästi, hän tunsi sen muitten joukosta ja tottui näkemään sitä. Se alkoi seurata häntä, eikä yhtynyt enään muuhun joukkoon ja Poika tottui sen läheisyyteen. Se oli hyvin nöyrä, ei lähestynyt koskaan ennenkuin Poika oli syönyt ja lähti heti pakoon kun hän vaan katsoikin siihen. Se oli pienenlainen, teräväkuonoinen koira, häntä ylhäällä, toisella sivulla kiemurassa. Se lakkasi ulvomasta, koska Poika heitti sitä aina silloin kivellä, ja alkoi haukkua — aivan hiljaa ei se kuitenkaan voinut olla kun jotain merkillistä tapahtui. Poika ja koira huomasivat kaikki yht'aikaa, heidän väsymättömät silmänsä näkivät kaiken, mitä penikulman laajuudella tapahtui. Mutta koira löysi jäljet paremmin. Se oli erittäin innokas metsästyksillä seuratessaan Poikaa hänen retkillään päivät päästään hänen juoksuttaessaan hirveä väsyksiin, ja se teki Pojalle monen monta palvelusta, jotka yhä enemmän vahvistivat heidän aseellista rauhaansa.

Poika piti koirasta. Keskellä ankarinta talvea, jolloin saattoi kulua öitä, päiviä, jopa viikkoja yhtenä ainoana pitkänä ahdistuksen rupeamana, rauhoitti häntä tieto että koira oli hänelle uskollinen ja että se pysyi kaiket yöt majan luona; jos seuraavana päivänä metsästys epäonnistui, oli koira ainakin varma, ja minä hetkenä tahansa sopiva ateria. Koira näytti ymmärtävän Poikaa, se oli hyvin kohtelias mutta ei milloinkaan tullut käden ulottuville. Heidän suhteensa pysyi täten jonkunverran kireänä ja aikojen kuluessa oppivat he toisiltaan yhtä ja toista. He saattoivat istua ystävinä lyhyinä talvipäivinä, kun Poika oli saanut kootuksi ruokaa enemmän kuin he molemmat tarvitsivat ja maja oli rakennettu ja aurinko paistoi ra'otteli kaukaisilta taivaan teiltään.

Savuava piikivi sinkoili Pojan käsissä, hänellä oli aina joku työ käsillä, kun vaan aikaa riitti. Ja hänen siinä hakatessaan saattoi hän yhtäkkiä nuuskia kylmää ilmaa ja nenällään haistella piitä, tuli muistui hänen mieleensä! Piin ympärillä, sen murtuessa iskuista, oli jotain tuhkassa hehkuvan hiilen hajua. Poika avasi sieramensa ja veti tuota kosteata hajua, joka muistutti myöskin sateen kastamaa ruohikkoa, kun salamat ovat ilman puhdistaneet, tai aarniometsäin aamukastetta, auringon höyryävien kasvien raskasta yökosteutta. Hän veti syvään henkeä, huokasi, huokasi. Niin, tulta hän kaipasi. Hän saattoi ruveta hakkaamaan piitä saadakseen vaan hengittää palasista lähtevää lähellä olevaa ja samalla kaukaista tulen hajua.

Sellaisina aikoina, jolloin Poika ei ollut epävarma toimeentulostaan, saattoi hän joskus tarkastella itseään ja hän huomasi silloin ihollaan likakerroksen ja hyytynyttä verta, jota oli pirskunut hänen teurastamistaan eläimistä; hän raapi jätteitä pois, söi ne ja tuli siten puhtaaksi.

Vähitellen oheni hänen ruumiinsa karvapeite, sillä nahat joita hän käytti, korvasivat hänen oman turkkinsa. Hän oli terve, viihtyi erinomaisesti raittiissa ilmassa, joka ei ketään lellitellyt. Hän voimistui yhä, hänen järkensä kehittyi, hän söi oivalla ruokahalulla kaikkia niitä lämminverisiä eläimiä jotka olivat kuten hänkin päättäneet jäädä pohjolaan ja mukautua uuteen ilmastoon.

Se talvi kului kuitenkin. Poika ei ymmärtänyt sitä heti. Yöt alkoivat tulla leudommiksi ja aurinko kiipesi yhä korkeammalle taivaalla juuri kun hän hammasta purren valmistautui yhä kovemman pakkasen varalle, yhä ankarampaan taiteluun olemassa olostaan. Siihenhän talvi yhä ja yhä kovetessaan oli opettanut. — Ja nyt teki se loppuaan.

Nyt vasta, kun kaikki alkoi valjeta päivän pidetessä, näkyi Pojasta mitä hän oli saanut kokea pitkän hirveän yön aikana. Sen kestäessä oli hän koko ajan tietämättään raivonnut hirvittävän epätoivon ahdistamana, keskittäen kaikki sielunvoimansa puolustautumiseen. Nyt loppui vastarinta ja hän puhkesi kummallisiin iloääniin, jotka väkipakolla tunkeutuivat kurkusta; se oli naurua. Hänellä oli ollut paha olla. Mutta nyt hän unohti sen ja tuli entiselleen.

Tuli kesä ja Poika luuli pakkasen ainiaaksi kadonneen. Mutta talvi tuli jälleen, vielä ankarampana ja tällä kertaa kärsi Poika suurempaa kurjuutta kuin koskaan, ja hän selviytyi siitä melkein puolikuolleena. Mutta kesä tuli ja virkisti häntä taas; nyt hän oli oppinut, hän tunsi _vuodenajat_ ja valmistautui talvea varten ennenkuin se tulikaan. Jokainen uusi talvi oli edellistä pitempi ja kylmempi, ja kesät lyhenivät lyhenemistään. Ne olivat enään ainoastaan sateisia väliaikoja ikuisen talven keskellä. Jäätikkö kasvoi ja laajeni.

Vuorten huippuja peitti nyt yhtenäinen, penikulman laajuinen lumikerros, jota ainainen lumisade yhä lisäsi. Lumikerros tiivistyi omasta painostaan ja siitä tuli suunnaton liikkuva jäätaikina, joka vieri alas tuntureilta ja alkoi täyttää laaksot. Kesä ei voinut pehmittää jäätikköä, se sulatti sitä vaan yhteen ja muutti pintalumen nuuskaksi. Mutta se muuttui taas jääksi ja siten levisi jäätikkö huipulta laaksoihin asti paljaana ja kammottavan sinivihreänä. Tämän vihreän, pohjattoman jäätikön kimallus oli Pojan ainoana nähtävänä. Se levisi kuni hirveä jättiläinen hitaasti ja melkein huomaamatta vuorille ja yli koko maan.

Jäätaikina kulki maata mataen, jauhoi kaikki esteet hienoksi, tasotti kaiken. Pilkkopimeinä öinä kuuli Poika usein jään manalaista jyrinää ja kiristelemistä. Se repi kallioita soljuessaan eteenpäin omalla äärettömällä painollaan. Mutta Poika sittenkin uhmaten kiristeli hampaitaan sille. Vaan hiljaisina kaameina pakkaspäivinä, jolloin kylmä puri joka jäsentä, sieraimista virtaili ilma paksuna valkoisena höyrynä ja veri muodosti ihon alle kirjavia täpliä, tuntui hänestä pelkkä hengissä pysyminen voitolta.

METSÄSTÄJÄVUOSI