Part 7

Kun he vihdoin pääsivät pois, syöksyi Mirjam sellaisella vauhdilla portaita alas, että Sointu tuskin saattoi pysyä rinnalla. Katuovella hän hätäisesti puristi toverinsa kättä, sanoen: -- Nyt en tulekaan kanssasi, Sointu; minun on kiire. Toiste kerrot enemmän...

-- Saanko kertoa Jeesuksesta? -- huudahti Sointu riemusta loistavin silmin, pidellen ystävän kättä lujasti omassansa. -- Rakas Mirjam, ihan varmaan sinusta vielä tulee kristitty.

Mutta Mirjam riuhtaisi kätensä irti ja kiiti vastaamatta pois. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, kiirehti vaan eteenpäin. Oli kuin kaksi voimaa olisi hänen askeleitansa siivittänyt. Rakkaus veti häntä siihen paikkaan, jossa hän arveli Eskon odottavan, ja Soinnun sanat tuntuivat ajavan takaa.

"Ihan varmaan sinusta vielä tulee kristitty."

Niin, niin, kuka tiesikään... Olihan eräs juutalainen laulajatarkin kääntynyt ja kastettu ja mennyt kristityn kanssa naimisiin. Mirjam oli lapsi silloin, mutta siitä oli puhuttu paljon. Hän muisti erityisesti ihmetelleensä, mitä se kastaminen oli, mutta äiti ei osannut muuta selittää, kuin että se on jotain salaperäistä, joka tekee ihmisen kristityksi. Hän oli sitte kerran kadulla nähnyt tuon laulajattaren ja peläten ja kammoten väistänyt häntä suuressa kaaressa. Myöhemminkin hän oli kuullut kasteesta puhuttavan, ja aina hän silloin oli tuntenut pelonsekaista uteliaisuutta. Kerran hän kysyi Soinnulta, mutta ei tullut hänen vastauksestaan viisaammaksi. Siltä hänestä kumminkin tuntui, ettei se mahtanut semmoista ensinkään olla, kuin hän oli kuvitellut. Ehkä hänenkin vielä täytyisi siihen uskaltaa, jos ei muuten voinut Eskon vaimoksi tulla...

Minkätähden kaikki oikeastaan olivatkin niin vihaisia kristityille ja heidän kasteillensa ja menoillensa? Eihän Sointu puhunut muuta kuin kaunista tuosta merkillisestä Nasarealaisesta. Ja kaikki muutenkin oli niin kaunista, mitä Sointu puhui. Niin, ei sitä ensinkään tietänyt, jos ehkä Eskon tähden --

Hän säikähti kesken ajatustansa. Oliko hän hullu? Haijele varmaan tappaisi hänet, jos sellaista tapahtuisi...

Eikä hän kelvannutkaan kristittyjen taivaaseen. Hän oli valehdellut ja aikoi sitä tehdä vieläkin...

-- Mirjam, rakas tyttöni, tulithan kuitenkin! -- kuuli hän samassa äänen sivultansa.

-- Esko, Esko! -- hän huudahti riemuiten. Ja rinnakkain he kiiruhtivat rauhaan syrjäisille teillensä, joiden valona oli vain tähtien tuike ja lemmen hehku.

Juuri kun jo luulivat turvassa olevansa, tuli vastaan joku, joka tervehti. Säpsähtäen he katsoivat ylös ja kohtasivat Pentti Viljakan katseen. Siinä oli merkitsevää naurua, melkeinpä vahingoniloa, joka puhui paremmin kuin sanat.

-- Tuo yöhuuhkaja, -- sanoi Esko äkeissään, kun he olivat ohitse ehtineet, -- mikä hänen nyt tänne toi?

-- Hyvä, ettei ollut kukaan meikäläisistä, -- virkkoi Mirjam helpotuksesta huoahtaen. -- Et usko, millaisessa vapistuksessa minä aina saan olla. Mutta en tahdo sitä nyt ajatella. Koko iloni menisi pilalle, jos kuvittelisin, mikä seuraa, kun tulen kotiin. Esko, puhu minulle, puhu lakkaamatta! Minä tahtoisin unohtaa pelkoni...

-- Sinä rakas lapsi, kuinka paljon panetkaan alttiiksi minun tähteni, -- lausui Esko hellästi. -- En tiedä, mitä sanoisin. Kaikkihan sinä jo kuulit, kun tiedät, että minä lemmin, ihailen, jumaloin sinua...

-- Sano se uudestaan ja uudestaan!

-- Sanon sen tällä tavalla, -- vastasi Esko, pitäen kädessään jotakin taskusta otettua esinettä. Hänen kasvonsa hymyilivät, ikäänkuin sen, joka tietää ostaneensa mieluisan joululahjan lapselle, mutta ei heti avaa kääröä, saattaaksensa pienokaisen oikein uteliaaksi ja ilon vielä suuremmaksi.

-- Mikä se on? Näytä, näytä!

Hän kuori esille pienen sormuksen, jota värillinen kivi koristi. Mirjam huudahti riemusta.

-- Onko se kihlasormus?

Esko joutui vähän hämillensä.

-- Emme vielä voi ihmisten tieten kuulua toisillemme... Mutta pidä tämä muistona minulta, kun olen poissa.

-- Oi kiitos, kiitos! Kuinka onnellinen minä olen, Esko -- niin onnellinen, että en enää mitään pelkää!...

Mutta hetket kuluivat ja ero läheni. Se tuli kuin musta hirviö -- ja Mirjam tunsi jälleen sydämensä ahdistuvan. Suuret kyyneleet alkoivat tipahdella hänen silmistänsä, ja hän painautui Eskon turviin kuin armoa anoen.

-- Täytyykö sinun lähteä?

-- Olen jo aikaa sopinut siitä toverini kanssa, ja minua odotetaan. Matkamme jo siirrettiinkin lauvantaista. Mutta palaanhan takaisin, Mirjam -- älä itke!

-- Kuinka tulee pimeä... Tähdet sammuvat...

-- Niin, Mirjam, meidän täytyy lähteä kotiin. Ole luja ja rohkea! Pian minä kirjoitan sinulle.

-- Jos he saavat kirjeesi käsiinsä...

-- Sinä noudat sen postista. Sinun on vaikeampi kirjoittaa minulle; siitä ilosta minun täytynee kieltäytyä. Sitä enemmän odotan näkeväni sinut jälleen. Pyyhi nyt kyyneleesi, armas! Vielä kerran tahdon nähdä silmäsi kirkkaina.

Mirjam koetti hymyillä.

-- Oi Esko... minä tahtoisin olla iloinen... mutta anna anteeksi... Ja hymy kuoli ja ääni tukehtui nyyhkytyksiin.

-- Sinä pelkäät, pieni kyyhkyni. Jumala sinua suojelkoon!

Esko katsoi äkkiä ympärillensä. Ei ketään näkynyt. Hän kumartui tytön puoleen ja suuteli hänen vapisevia huuliansa.

-- Nyt hyvästi!...

Vasta kotiovella Mirjam täysin käsitti, kuinka vaarallinen hänen asemansa oli. Mitä tehdä? Millä puolustautua? Hänen aivonsa tuntuivat lakkaavan toimimasta; sormus poltti hänen taskussaan ja Eskon suutelo huulilla. Käsi vapisi lukon vääntimellä, mutta hän ei uskaltanut avata.

Vaan eihän tässä viipyminenkään auttanut. Täytyi vihdoinkin...

Huoneessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Rachel Sliman oli jo mennyt. Rebekka seisoi takan ääressä itkettynein silmin, ja Haijelen poskilla paloi kaksi punaista pilkkua, jotka eivät hyvää tietäneet. Ei sanaakaan Mirjam saanut suustansa. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina, ja mustat silmät tuijottivat tuskaisina. Hän oli odottanut nuhdemyrskyä, mutta äänettömyys, joka häntä kohtasi, tuntui vieläkin uhkaavammalta, aivan kuin kuolon tyyneys hirveän rajuilman edellä.

-- Mirjam, -- sanoi Haijele vihdoin vakavalla, hillityllä tuomarin äänellä, -- huomenna menen neiti Telénille ilmoittamaan, että laulutuntisi ovat loppuneet.

-- Ethän! -- rukoili Mirjam, joka sai nyt puhekykynsä takaisin. -- Voi älkää vihastuko minuun, äiti ja Haijele! En minä ole mitään pahaa tehnyt...

-- Vai et! -- kuohahti Haijele, joka ei enää voinut suuttumustansa pidättää. -- Tiedätkö, mitä sinusta kerrotaan? Rachel ei ole kauvan ollut Helsingissä, ja hänkin sitä jo levittää. Minäpä sanon sen sinulle: kristityt ovat heittäneet koukkunsa, onkiakseen sinut omalle puolellensa! Kaikki ihmettelevät, että sinä olet niin mainioissa väleissä heidän kanssansa. Minä itse olen nähnyt sinun yhden rinnalla tanssivan, ja neiti Kaislan käsikynässä riipuit kuin hyvänkin ystävän...

-- Mutta Haijele, kyllähän muutkin --

-- Älä keskeytä! Tässä ei ole kysymys muista, vaan sinusta. Gojimin kanssa voi monella tavalla seurustella, mutta näenhän minä, mihin se sinut vie. Kohta kai tulet kotiin, kirouksen kirja käsissäsi. Toissapäivänä valehtelit minulle, tänään teit vastoin suoraa käskyäni --

-- Sinäpä et olekaan minun käskijäni! -- huudahti Mirjam, joka kävi rohkeaksi sitä myöten kuin hänen mielensä kiihtyi.

-- Vaiti, Mirjam, vaiti, -- pyysi Rebekka tuskassa, rientäen tyttöjen väliin. Jo olikin aika, sillä Haijelen silmät salamoivat ja käsi kohosi, aivan kuin hän olisi aikonut nutistaa maahan tuon kapinoitsijan, joka uskalsi päästää moiset sanat huuliltansa.

Rebekan edessä Haijelen käsi vaipui alas, mutta hän lausui nuhtelevin katsein: -- Puolustatko häntä, äiti?

-- En, -- huokasi Rebekka. -- Mihin tässä joutuisinkaan ilman sinua? Mutta en minä soisi...

Hän purskahti itkuun. Mirjam, jonka sydän heti heltyi, alkoi nyyhkyttää, mutta Haijele pysyi kylmänä kuin jää.

-- Äiti on antanut minulle vallan, ja minä käytän sitä kotini ja kansani kunnian tähden, -- hän lausui Mirjamille. -- Tällä kertaa riittäköön rangaistukseksi, että et enää pääse laulamaan. Samalla minä kiellän sinua nyt kerta kaikkiaan: neiti Kaislan ja muiden kristittyjen kanssa et saa tästedes olla missään tekemisissä. Ellet tottele, niin tiedä, että minulla on voimakas käsi ja tarpeeksi lujuutta. Ensi kerralla minä en sinua pehmeästi pitele!

Rebekka oli ääneti, ja Mirjamin tahto taipui kuin ruohonkorsi tuulen kourissa. Mutta vielä vuoteellansa hän nyyhkytyksistä vapisi.

Yö levitti sysimustat siipensä. Viimeisetkin tähdet olivat sammuneet.

V

ORKAMOSSA

Juna jyskytti tasaisessa tahdissa ja lumiset maisemat vilahtivat ohitse, viipyen matkustajain nähtävinä vaan sen verran, että ehtivät kutsuen kuiskata: Tulkaa, tulkaa suuren maailman hyörinästä! Luonnon povella on unhotusta ja uutta elämää...

Vaunut olivat jokseenkin tyhjät, sillä vielä ei ollut alkanut se ristivirtaus, joka vie iloiset, vapautuneet joukot koululaisia ja ylioppilaita odottavien omaisten luo jälleen, mutta toisaalta tuo melkein yhtä sankat parvet jouluvieraita ja huvimatkailijoita pääkaupunkiin. -- Toimi ja Esko olivat saaneet mukavan, yksinäisen paikan, jossa kelpasi loikoilla, lukea tai keskustella -- mitä vaan mieli teki. Ei ollut pelkoa tyytymättömistä silmistä eikä tarpeettomista korvista, sillä paitsi heitä ei koko vaunussa istunut muita kuin vanha mummo ja pari lasta.

Toimi käyttikin heti tilaisuutta, ottaen Eskon vakavan tutkinnon alaiseksi.

-- Sinä et ollut eilen osakunnassa,-- hän lausui terävästi.

-- En... minä... minä unhotin... Esko oli hyvin hämillään ja katseli vuoroin vaunun kattoon, vuoroin ulos ikkunasta.

-- Vai niin, sepä oli omituista! Minun mielestäni yhdeksän lukukautta pitäisi riittää painamaan mieleen, minä viikonpäivänä osakunta kokoontuu.

-- Oletpa sinä äkeällä tuulella, -- sanoi Esko, koettaen laskea leikkiä. -- Aiotko jatkaa sitä Orkamoon asti?

-- Eipä tosiaan olisi ihme. Me raittiusmieliset ponnistimme kaikki voimamme, saadaksemme kerrankin jotain toimeen. Ei ole ensinkään yhdentekevää, mille kannalle osakunta asettuu talon ravintola-asiassa. Vaikka mitäpä tätä sinulle selitän. Tiedäthän sen itse yhtä hyvin, koska juuri eilisen kokouksen tähden lykkäsimme matkamme.

Toimen ääni oli niin pureva, että Eskoa alkoi hermostuttaa. Samalla hän oli koko lailla häpeillänsä.

-- Paha se oli, -- hän yritti puolustautua, -- mutta usko minua, unohdin sen todellakin juuri sinä hetkenä. Ja jos olisin muistanutkin, en olisi voinut tulla. Eikä yksi lintu kevättä tee...

-- Entä kun tekee toisinaan. Tahdotko tietää tuloksen? Yhden äänen enemmistöllä päätettiin, että väkijuomat saavat meidän puolestamme edelleenkin talolla isännöidä. Mitä siitä sanot?

-- Ikävä juttu, -- sopersi Esko. Hänen olisi tehnyt mieli vajota penkin alle.

-- Kaksi kertaa soitin sinulle, -- jatkoi Toimi, -- mutta et ollut kotona. Pentti sen huomasi ja ilkkui vastaan, että turha vaiva on sitä poikaa nyt pyydystellä, sillä itse hän on pyydyksillä paraikaa.

Pelästyen ja punehtuen Esko nosti katseensa lattiasta. Se Pentti roisto! Varmaan hän julisti tätä hupaista sanomaa ympäri Helsinkiä. Ja tuon Toimenkin piti ennättää kuulemaan...

-- Sinä et vastaa, ja se on siis totta, -- virkkoi Toimi painavasti. -- Hakkailet kaunista juutalaistyttöä. Ja kuinka pitkällä jo ollaan?

-- Mitä tarkoitat?

-- Pentti viittasi jotakin sinnepäin, että syvässä vedessä kalat kutevat. Esko on olevinaan siveä kuin karitsa, mutta perästä kuuluu...

-- Hävytön! -- huudahti Esko, lyöden nyrkkiänsä penkkiin niin kovasti, että mummo ja lapset vaunun toisessa päässä kääntyivät katsomaan taaksensa. -- Että kehtaatkin, Toimi! Sinun pitäisi tuntea minut paremmin!

-- No no, hyvä on, -- rauhoitti Toimi, nähtävästi tyytyväisenä. -- Onhan sinussa edes itsetuntoa ja kunnon pojan ylpeyttä. Mutta totta puhuen, luulin tuntevani sinut niin hyvin, ettei minun olisi tarvinnut kuulla sinusta tällaisen tyhmän jutun alkuakaan.

-- Salaisuus se kyllä on, mutta ei mikään tyhmyys, -- sanoi Esko kiivaasti.

-- Ymmärrä minua oikein! Olen antisemiitti jos joku, mutta tahdon kuitenkin muistuttaa sinulle, että juutalaisen lapsellakin on sydän. Hän näkyi olevan aivan kokematon ja tietämätön. Panisinpa vetoa, että hän jo on rakastunut sinuun, sillä juuri sellaiset tytöt ovat helpoimmin saatua tavaraa. Ja silloin --

-- Entä sitte? Silloin asia tietysti on, niinkuin olla pitää.

-- Vai niin, -- sanoi Toimi, katsoen ystäväänsä vakavasti silmiin. -- Onko asia, niinkuin olla pitää, jos sinä sytytät tulen nuoren tytön rintaan ja jätät sen riehumaan, huolimatta siitä sen enempää? Vastaatko niistä haavoista, joita se polttaa? Esko, sellaista kevytmielisyyttä en olisi odottanut sinulta.

-- Lakkaa jo loukkaamasta minua! -- huudahti Esko kärsimättömästä -- Kuka sen on sanonut, että minä olen kevytmielinen? Silloin vasta kevytmielinen olisin, jos ottaisin morsiamen ilman molemminpuolista rakkautta...

-- Morsiamen? -- Nyt oli Toimen vuoro katsoa häntä pitkään. Mutta sitte hän helähti nauramaan ja löi Eskoa polvelle. -- En minä sinua olisi noin lapselliseksi luullut! Suo anteeksi, hyvä veikko, myönnän täydestä sydämestäni, että loukkasin sinua. Et ole ollut tiedoin tahdoin kevytmielinen, vaan yhtä kokematon ja ymmärtämätön kuin tyttösikin. Hyvä että ajoissa kuulin tämän kauniin historian!

-- Miksi se niin hyvä oli? Pilkkaako tehdäksesi? -- mutisi Esko nyreästi.

-- Kuuleppas nyt, Esko, ja ole järkevä! Mitä pikemmin teet asiasta lopun, sitä parempi. Ethän sinä juutalaista voi naida, ymmärrät sen toki itsekin, jos vähänkin ajattelet. Aikoisitko ruveta apostoliksi vai kääntyä Mooseksen uskoon? Ja lisäksi tyttö, joka parhaassa tapauksessa tuntee kirjaimet... Mitä meidän tuleva maisterimme sellaisella tekisi?

-- Se on minun asiani. Anna minun olla rauhassa äläkä syyttömästi alenna Mirjamia! Muuten --

-- Muuten jyryytät eteenpäin ja annat minun jäädä yksin Hyvinkäälle -- niinkö? Älä huolikaan! Tule pois, tässä meidän pitää muuttaa junaa.

Hangon radalla vaunut olivat täynnä siirtolaisia, ja Eskon mieliksi Toimi ei enää saadut tilaisuutta häntä ahdistella. Kohta oltiinkin matkan päässä. Viheltäen ja puhkuen juna saapui asemalle, josta oli neljä kilometriä Orkamon kartanoon.

-- Hyvää päivää, tervetultua! -- huusi heleä ääni heitä vastaan. Sillalla seisoi punaposkinen tyttö, valkoinen karvalakki päässä, nahkalapaset käsissä.

-- Terve, terve, Tuulikki, -- sanoi Toimi iloisesti, lyöden kättä. -- Katso, Esko, eikö hän ole kasvanut? Vieläkö tuntisit?

-- Tuskinpa vaan, -- arveli Esko, antaen katseensa viipyä tytön sorjassa vartalossa ja iloisilla kasvoilla. Ei hän oikeastaan kaunis ollut, sillä piirteet olivat ihan säännöttömät, mutta vaistomaisesti Esko, esteetikko, heti keksi hänen pitkät palmikkonsa ja ruskeitten silmien pirteyden.

Tuulikki keskeytti Eskon tutkimuksen heleällä naurulla.

-- Kylläpä sinä minua katselet, aivan kuin näkisit ensi kerran eläissäsi. Muistatko vielä, kuinka viisi vuotta takaperin yhdessä laskimme mäkeä ja kävimme lumisotaa? Ja minä aina sinut voitin! Mutta tulkaa nyt, taikka Huima käy levottomaksi! Tuolla ovat tavaranne. Tiedäthän, Toimi, missä Huima seisoo. Minä menen edellä.

Pian he olivat kaikki reessä. Toimi vaati Tuulikin ajajanpaikalta Eskon viereen, väittäen, ettei hän tahtonut kylän läpi ajaa amatsoonin kyydissä. Nauraen Tuulikki sipaisi häntä kintaalla korvalle, mutta totteli kumminkin; ja niin kiidettiin läpi lumisen, päivänpaisteisen metsän mitä parhaalla tuulella ja vilkkaasti puhellen. Jo meni kirkonkyläkin, ja tuossa jo alkoi Orkamon kaunis kuusikuja, joka talvella oli yhtä hauska kuin kesälläkin. Koira haukkui, häntäänsä heilutellen ja ilosta hyppien suurella portilla, ja kaksikerroksisen, vanhan päärakennuksen portaille isä ja äiti ilmaantuivat ottamaan vastaan rakasta tulijaa ja hänen vierastansa, jonka he lasten kouluajoilta hyvin tunsivat.

Kodikkaassa ruokasalissa oli kahvi kuumana. Tuulikki hyöri pöydän ympärillä kaataen kahvia, tarjoten leipää, jutellen ja ilakoiden. Avaimet helisivät vyöllä ja ruskeat palmikot heilahtivat. Lakkaamatta hänen suunsa oli käynnissä: Kuinka oli hauskaa, hauskaa, kun Toimi ja Esko olivat tulleet! Aamuisin saattoi jo hiihtää, ja jäälle oli lakaistu luistinrata. Isä oli ostanut uuden pienen reen, mutta siihen ei mahtunut kuin kaksi. Mentäisiinkö iltapäivällä koettelemaan, he yhdessä, Tuulikki ja Esko? Tai kyllä hän oli valmis kotiinkin jäämään, jos Toimi tahtoisi...

-- Älä meistä paljon huvia odota, sisko hyvä, -- virkkoi Toimi, luoden kuitenkin epäilevän silmäyksen Eskoon, jonka lujuuteen hän ei suuresti luottanut. -- Mehän olemme tulleet lukemaan.

-- Lukemaan! Niin kai. Kyllä te sitäkin ehditte. Täytyyhän minunkin joutua leipomaan ja ompelemaan ja kanakoppiin ja talliin...

-- Valitettavasti estetiikan kurssi on pitkä kuin nälkävuosi, -- ivaili Toimi, -- ja eläintiede taas on hauskempaa kuin sinun hiihtoretkesi.

-- Kuulkaa, kuinka hän lörpöttelee, -- nauroi Tuulikki. -- Tuo inhottava eläintiede! Isä ja äiti tietävät, onko hupaista silloin, kun Toimi kuljettaa tänne vanhoja raatoja... Ei kiitoksia! Mieluummin minä sentään kuuntelen suurten kirjailijain elämäkertoja, ja kaikkein mieluimmin luen heidän romaanejansa, jos kerran jotakin pitää lukea. Eikö niin, Esko, me hiihdämme yhdessä? Ja silloin kertaat minulle mitä olet lukenut. Saanhan siten minäkin vähän viisautta tyhmään päähäni!

-- Houkuttelevaa se on, -- arveli Esko. Mutta sitte kääntyi puhe muihin asioihin. Patruuna Marjamaa tahtoi kuulla valtiollisia uutisia, ja hänen rouvansa kyseli teatterista ja kansallismielisten viimeisistä arpajaisista. Tuota pikaa aika lensi päivällisiin. Senjälkeen täytyi lähteä talontarkastukselle ulos, niin kauvan kuin vähänkin hämärää riitti, ja illaksi tuli kirkonkylästä vieraita.

Oli jo puoliyö, kun nuoret herrat kiipesivät yläkertaan, jossa heillä kummallakin oli oma huoneensa -- rauhallista lukemista varten, tietysti.

-- Älkää kompastuko! -- huusi Tuulikki, nostaen korkealle kädessänsä olevan kynttilän.

Toimi oli jo harpannut ylös saakka ja sinkahutti sieltä vastauksen siskollensa, mutta Esko kääntyi äkkiä takaisin, ikäänkuin jotakin muistaen, laskeusi Tuulikin luo ja kysyi mahdollisimman välinpitämättömällä äänellä:

-- Milloin täältä posti menee?

-- Tavallisesti jätämme kirjeet samalla kuin käydään postia hakemassa Helsingin junalta. Mutta ehkä on kiireisempää? -- lisäsi hän veitikkamaisesti.

-- Eikö mitä. Hyvää yötä nyt!

Oivallista, ettei tarvinnut Toimen kuullen postiaikaa kysyä. Kunpa vaan saisi kirjeen menemään siten, ettei kukaan päällekirjoitusta tarkastelisi...

Esko oli väsynyt ja vaihtelevien mielialojen vallassa. Kuitenkin hän veti matkalaukustansa postipaperia ja istuutui vielä kirjoittamaan. Kun hiljaisuus sai vallan, sukelsivat Mirjamin mustat silmät kaikkien muiden kuvien alta esiin. Yön taivaalla tähdet tuikkivat, pilkistäen ikkunastakin sisälle ja muistuttaen viimeisiä iltoja Helsingissä. Esko tunsi mielensä liikutetuksi, kun hän ajatteli, mitä soimauksia tyttö rukka lienee saanutkaan kärsiä eilisillan takia. Nyt hän varmaan paraikaa valvoi vuoteellansa ja ikävöiden muisteli lähtenyttä ystävää...

Ja Esko kirjoitti ja kirjoitti, kaksi arkkia täyteen. Ei hän matkasta kertonut, ei Orkamosta, ei työaikeista eikä tulevaisuustuumistansa. Ainoastaan Mirjamin suloisuus ja lemmen autuus soi joka riviltä lakkaamatta uudistuvin sävelin.

Hän kääri kolmannen arkin verhoksi ympärille, ettei vaan näkyisi läpi, sulki kuoren ja heittäysi vihdoin levolle. Koko yön hän näki unta sekaisin mustista, kyyneleisistä silmistä ja ruskeista palmikoista, jotka heiluivat aina hänen tiellänsä.

Kummallista, kuinka kaikki tuntuu toisenlaiselta illan salaperäisessä tähtituikkeessa ja päivän kirkkaassa valossa! Aamulla Esko katseli suljettua kirjekuortansa sillä mielellä, kuin olisi hän halunnut avata sen jälleen ja tutkia, mitä tyhmyyksiä se mahtoikaan sisältää. Hänen muistiinsa johtui selvästi ja tarkasti kaikki, mitä Toimi oli matkalla sanonut hänelle. Mutta omasta puolestansa hän ei ehtinyt mitään miettiä, sillä juuri kun hän pöytänsä ääressä kirjoitti osotetta kirjeeseen, lensi lumipallo ikkunaan, säpsähyttäen hänet ylös. Mitä se olikaan?

Oh, Tuulikki vaan. Hän seisoi alhaalla aamunraittiina ja hymyhuulin, sukset olallansa, pieni nahkalaukku vyöllä. Esko puisti pois hermostumisensa, avasi ruudun ja kysyi nauraen, miksi hän oli sellaisen huomentervehdyksen saanut.

-- Minä aion hiihtää asemalle, sillä isä lähettäisi mielellänsä maitolaskut jo aamujunassa. Jos sinulla on kirje postiin, niin --

-- Odota, minä tulen mukaan! -- huudahti Esko, upottaen kirjeen povitaskuunsa ja rientäen alas portaita.

Ilma oli kirkas, mutta vähän suojainen. Puut olivat saaneet yöllä helmikoristeita ja seisoivat kuin juhlapuvussa, auringon pujottautuessa kultasätein niiden oksien lomitse. Harvinaisen keväinen ilma näin ennen joulua! Suksi luisti hyvin, Eskon mieli kävi raikkaaksi, ja puhelu sujui vapaasti ja iloisesti.

Hän osasi olla aika hauska, tuo vallaton Tuulikki. Ja viisaskin hän oli, vastoin omaa väitettänsä. Hän ymmärsi esimerkiksi erittäin hyvin, ettei ollut terveellistä koko päivää lukea. Lyhyemmässä ajassa ehti tehdä työtä kaksin verroin, kun oli virkeät voimat... Niin, kyllä hän oli oikeassa Eskonkin mielestä.

-- Annappas nyt kirjeesi, -- sanoi Tuulikki, kun he asemaa lähenivät.

-- Anna sinä maitolaskut, -- sanoi Esko.

-- Ei, näetkös, minähän täällä tavat tunnen. Kello on paljon ja laatikko on tyhjennetty. Ne täytyy viedä sisälle.

-- Totta minäkin sinne löydän. Tai odotetaan junaa!

-- Aamiainen jäähtyy kotona, -- arveli Tuulikki veitikkamaisena. -- Oletpa sinä itsepäinen. Koska et usko minulle aarrettasi, niin tule itse mukaan!

Eskosta tuntui tavattoman kiusalliselta. Täältä ei usein käynyt kirjoittaminen Mirjamille -- se ainakin oli selvää.

Konttoristi otti ensiksi vastaan Tuulikin laukun sisällyksen, ja sitte Esko hätäisesti ojensi hänelle kirjeensä, kääntäen nurjan puolen ylöspäin.

-- Tämä on raskas, -- sanoi konttoristi, punniten sitä kädessään. -- Tokko se meneekään kahdellakymmenellä pennillä? -- Ja Eskon kauhistukseksi hän heitti sen vaakaan ihan Tuulikin nenän eteen. -- Näkyy menevän sentään, -- lisäsi herra levollisesti, laskien sen muiden kirjeiden joukkoon. Mutta Esko näki, että Tuulikki ennätti lukea osotteen: "Neiti Mirjam Poll, Helsinki, Poste restante."

Hän punastui harmista. Tuommoinen epähieno, nenäkäs tyttö! Ja hänkin tyhmä! Miksei hän pistänyt kirjettä laatikkoon? Entäpä sitte, jos se olisikin mennyt vasta iltajunassa. Kuinka hänen nyt pitikin joutua niin ymmälle tuon tytön takia?

Myös Tuulikki näytti aluksi olevan vähän hämillään, ja silmissä piili jotakin epämääräistä, melkein levotonta. Mutta paluumatkalla ne säteilivät entisellään, ja iloisesti hän kiusoitteli Eskoa:

-- Olipa sen kirjeen sittekin kiire! Mielitietty sen sai -- vai mitä? Niin, niin, anna anteeksi, jos se oli salaisuus, mutta mitä minä sille voin, että näin päällekirjoituksen? Kuule, kuka se onkaan, se Mirjam Poll? Minusta on aivan kuin olisin ennen kuullut sellaisen nimen...

-- Kaiketi oletkin. Se on muuan juutalainen, niitä jotka asuivat Viljakan talossa, -- vastasi Esko, koettaen tekeytyä niin välinpitämättömäksi kuin suinkin. Mutta kun hän lausui sanat "muuan juutalainen", tuntui kuin ne olisivat kirvelleet hänen kielellänsä.

-- "Polle äijän musta Mirri!" -- huusi Tuulikki riemuiten. -- Voi, voi, minä osaan varmaan koko runon vielä, sen joka alkoi:

"Polle äijä se juutalainen, se musta Israeli..."

Eskon täytyi purra huultansa, jottei hän sanoisi mitään. Hän tiesi olevansa kurja raukka, kun vaikeni -- eikä hän kuitenkaan mistään hinnasta olisi tahtonut ilmaista salaisuuttansa.

-- Mutta miten sinä hänen kanssansa olet kirjevaihdossa? -- huomautti Tuulikki äkkiä, kasvot suurena kysymysmerkkinä.

-- Voihan olla asioita... Oletpa sinä utelias!

-- Niin, hyvänen aika, vieläkö sitä ihmettelet? En tiedä mitään inhottavampaa kuin paksut, vaappuilevat juutalaisämmät ja korearyysyiset tytönreuhkanat. Uh sentään! Viitsitkö todellakin käydä kauppaa niitten kanssa?

-- En ole koettanut, -- vastasi Esko lyhyesti.