Part 8

Taisi olla parasta heittää kysely sikseen, koska Esko oli huonolla tuulella. Itse asiassa Tuulikki ei enää kovin utelias ollutkaan. Seteleitä kai tuo paksu kirje sisälsi, sillä mitäpä muuta juutalaiselle olisi voinut lähettää. Esko parka häpesi velkojansa. Mutta Tuulikki niistä viis! Kaikki hyvä, kunhan se vaan ei ollut rakkauskirje eikä häirinnyt näitten viikkojen iloa, jotka Esko Orkamossa vietti. Sillä kihlatut tai muuten kaipailevat miehet -- ne vasta olivat sietämättömiä! Ja hän kun juuri oli ajatellut saavansa niin paljon hauskuutta tästä vierailusta. Toivottavasti hänen nyt ei tarvinnutkaan pettyä.

Kun he saapuivat kotiin, oli aamiainen kauvan odottanut. Patruuna ja hänen rouvansa eivät sitä ensinkään pahoitelleet, vaan tervehtivät mielihyvällä sisäänastuvia punaposkisia hiihtäjiä. Toimi sitävastoin heristi sormeansa Eskolle ja sanoi lukeneensa jo neljäkymmentä sivua tänä aamuna.

Se oli ensimmäinen muistutus, ja joka päivä seurasi toisia. Eskon mielipaha kirjesalaisuuden ilmi tulemisesta oli pian haihtunut, kun Tuulikki ei asiasta puhunut enää, ja he hiihtelivät kaikessa ystävyydessä jälleen. Mutta Toimi katseli syrjäsilmin heidän iloansa. -- Et sinä Esko lue tenttiäsi ennen joulua, -- hän vakuutti päätänsä pudistaen. --

Eräänä päivänä, kun Esko kerrankin oli innolla tarttunut työhönsä, kuuli hän Tuulikin nauravan ja huhuilevan oven takana.

-- Esko hoi! Täällä on kirje "härra yliopilas Esko Kaisslalle!"

Esko aavisti heti, että se oli Mirjamilta, ja samassa hänet valtasi kummallinen levottomuus ja jonkinlainen painostava, epämääräinen tunne, jota hän ei itselleen osannut selittää. Se ei mitään uutta ollut, mutta se tuli nyt entistä voimakkaampana, saaden hänen sormensa vapisemaan, kun hän kuorta aukaisi. Jo edellisinä päivinä, milloin hän Mirjamia muisteli, se oli pyrkinyt hänen mieleensä. Hän oli silloin ryhtynyt kirjoihinsa, mutta ajatusten oli mahdoton pysyä koossa. Vihdoin hän turhien ponnistusten jälkeen oli heittänyt Volkeltit ja Viehoffit ja juossut vajaan, jossa sukset seisoivat, tai siepannut jonkun runoteoksen kouraansa ja istuutunut ruokasaliin, missä Tuulikki ompeli. Ei mikään niin hyvin karkoittanut huolia, kuin hänen hilpeä lavertelunsa. -- Mutta nyt, nyt ei päässyt pakoon. Mirjamin kirje oli jo ulkona kuoresta, pöydällä hänen edessänsä.

Kuinka harmillista, että juuri Tuulikki sai sen käsiinsä! Miksi ei Mirjam noudattanut neuvoa ja ollut kirjoittamatta?

Mutta ei, ei -- liian ikäväähän se olisi ollut heille kummallekin -- tietysti...

Nopeasti Esko kääri paperin auki.

Siitä ei ollut helppo ottaa selvää. Kirjaimet olivat kyllä lapsellisen selvät, mutta välimerkkejä ei ollut kuin siellä täällä, oikeinkirjoitus oli kovin virheellinen ja sisällys sotkuinen.

"Tyttö, joka parhaassa tapauksessa tuntee kirjaimet! Mitä meidän tuleva maisterimme sellaisella tekisi?" -- ne Toimen sanat muistuivat välittömästi hänen mieleensä. Hän oli suuttunut silloin. Olihan Mirjam Soinnun laulutoveri ja tunsi nuotitkin, saati kirjaimet; ja miksei sitäpaitsi juutalaistyttö olisi yhtä sivistynyt kuin joku toinen? Muuten tämä puoli asiasta ei kertaakaan ollut hänelle päänvaivaa tuottanut. Mitä moisista turhuuksista, kun on nuori ja rakastunut? Mirjamin ihanuus ja sulo hänet kokonaan häikäisi. Hän ei silloin kysynyt muuta, ei ajatellut enempää.

Mistä nyt tuli tämä tavaton selväjärkisyys?

Esko tunsi häpeää ja katumusta, peitti kirjeen suuteloilla ja rupesi uudestaan lukemaan. Olihan hän kerrassaan sydämetön! Kuinka saattoi vaatia, että tyttö osaisi kirjoittaa suomea enemmän kuin Esko juutalaissaksaa?

Mirjam kertoi, että hän ikävöi joka päivä, mutta uskalsi itkeä vain öisin. Äiti ja Haijele olivat niin hirveän ankarat. Kuinka he löisivät häntä, jos tietäisivät... Eskon kirje oli hänen aarteensa ja onnensa. Sitä hän aina piti povellansa, ettei kukaan löytäisi. -- Hän ei saanut enää laulaa eikä nähdä edes Sointua, sillä Haijele pelkäsi hänen tulevan kristityksi. Kyllä hän tahtoi tulla vaikka miksi, jos vaan Esko pian naisi hänet. Hän ei voinut kestää yksinäisyyttä. Oli niin äärettömän ikävä!

Kyllä hän osasi jotain ajatella, Mirjam poloinen, kun vaan toinen otti vaivaksensa solmia yhteen hajanaiset langat...

-- Lapsi raukka, -- ajatteli Esko, ja kipeä pistos tuntui sydämessä. -- Enhän minä vielä pitkään aikaan voi vaimoa elättää. He löisivät Mirjamia, jos tietäisivät! Onko se mahdollista? Mitä minä, ajattelematon poika, olenkaan tehnyt, syöstessäni tytön tällaiseen asemaan! Sillä ilmihän asia tulee, jos se jatkuu.

Hänet valtasi suuri tuska, ja omatunto syytti ankarasti. Hänen täytyi jotakin tehdä, mutta mitä? Jospa olisi yksikin uskottu ja neuvonantaja! Setä ja täti Marjamaa olivat liian vieraat, ja Tuulikki -- jopa nyt jotakin! Nauraisi vasten silmiä. Toimen ohjeet hän oli jo saanut. Ne olivat häntä loukanneet, kuten luonnollista olikin. Konnamainen hän ei toki tahtonut olla. Mutta, mutta... Entä jos se tytöllekin olisi paras? Niin, yksinomaan hänen tähtensä Esko tietysti punnitsi näitä asioita. Sillä vielä hän Mirjamia rakasti yhtä palavasti, yhtä ihanteellisesti kuin noina unohtumattomina tähti-iltoina... Ei, ei hän omasta puolestaan olisi eroa pannut kysymykseenkään. Jos hän taas tytön hyväksi luopui periaatteistansa, niin --

Mitä jos kirjoittaisi kotiin, vanhalle isälle ja äidille?

Yhtäkkiä tuntui niin lämpimältä ja turvalliselta. Hän oli näkevinänsä isän harmaan pään kumartuneena saarnapaperien yli, ja äidin istuvan kiikkutuolissa sukkakudin kädessänsä. Tuli takassa hiipui hiillokselle, ja vanha seinäkello naksutteli. Nyt se lyö. Isä työntää paperit kokoon ja nyökkää päätänsä äidille. -- Kyllä minä olen valmis. Joko kutsumme palvelijat iltarukoukseen? -- Kohta kutsun, -- vastaa äiti. -- Ja sitte rukoilemme lastenkin puolesta, pikku Soinnun ja Esko poikamme! Jumala heitä siunatkoon ja suojelkoon ulkona maailmassa...

Esko oli painanut päänsä käsiinsä, ja hän tunsi kyynelen pyrkivän esiin ripsien alta. Silloin hän kuin heräten nopeasti pyyhkäisi silmiänsä ja ojentihe suoraksi. Oliko hän mies, hän, joka itki ja uneksi keskellä valoisaa päivää? Ei hän voinut kirjoittaa kotiin, se oli mahdotonta. He elivät siellä omassa rauhallisessa sopessansa, jonne kuohuva elämä ehti vain kaukaisena huminana. Miksi hän häiritsisi heitä? Heidän oli jo aika saada levätä.

Entä Sointu sisko? Taivas varjelkoon, ettei hän kuulisi mitään huhuja Helsingissä! Oli tosiaankin onnellista, että Mirjamia oli kielletty hänen kanssansa seurustelemasta. Siellä hän eli, Sointu pieni, keskellä pääkaupungin hälinää, ja kuitenkin hänen maailmansa oli ehkä vielä suljetumpi ja rauhaisempi kuin isän ja äidin kotona pappilassa... Ei, ei hänelle sanaakaan näistä asioista!

Ja niin Eskolle lopuksikin jäi vain Toimi ja oma sydämensä neuvonantajiksi. Ne puhuivat ristiriitaista kieltä. Hän oli tottumaton tällaisiin taisteluihin, hän tuskaili avuttomana eikä nähnyt tietä.

Silloin kajahti hänen korvissansa lause, mistä lie tullutkaan: "Minä neuvon sinulle tien, jota vaellat; minä johdatan sinua silmilläni."

Äiti oli sen opettanut hänelle joskus. Mutta hän oli ollut niin paljon muualla, niin vähän kotona, että moni vanhempain oppi oli ehtinyt muuttua vain korvakaiuksi...

Arasti hän katsahti ympärilleen. Jos koettaisi rukoilla... Siinä oli kumminkin yksi tie -- niin, varmaan paras tie, sillä isä ja äiti ja Sointu sitä kulkivat turvallisesti...

-- Esko, minnekkä jäit? -- kuului samassa heleä ääni portaista. -- Huima on valjaissa pikku reen edessä. Tule pian, metsä on niin kaunis!

Siinä oli toinen tie... unhotuksen ja nuoren, vapaana uhkuvan ilon, joka kukkasilla peitti mustat syvyydet...

Hän tunsi voimainsa pettävän. Vielä katse kirjeeseen, joka hautautui pöytälaatikkoon, vielä hiljainen huokaus. Sitte hän tempasi lakkinsa ja huusi tytölle vastaan:

-- Tulen, tulen, Tuulikki Tapion neiti!

VI

"KIROUKSEN KIRJA"

Sointu kulki katua pitkin, kokonainen kantamus joulukääröjä käsivarrellansa. Isälle ja äidille hän oli ommellut pieniä töitä, jotka jo olivat valmiina matkakorissa. Nyt hän oli hankkinut joululehtiä kylän lapsille, kirjasia palvelijoille sekä Eskon tilaamat lahjat Orkamoon. Kuinka oli suloista päästä kotiin, oman isän ja äiti kullan luo! Yksi vaan oli kaihon pisara tässä ilossa. Esko ei tullutkaan. Sointu oli viipynyt näin kauvan Helsingissä varta vasten saadakseen veljestänsä toverin pitkälle kotimatkalle, mutta eilen olikin saapunut kirje, jossa Esko ilmoitti jäävänsä Orkamoon joulua viettämään. Hän ei ollut ehtinyt lukea estetiikan kurssia loppuun eikä siis saattanut tentteerata, ennenkuin joulun jälkeen. Ajan ja rahojen säästämiseksi hän nyt kertoi tehneensä tällaisen päätöksen joulunvieton suhteen, varsinkin kun häntä niin ystävällisesti oli pyydetty jäämään. Ikävää se tietysti oli, mutta isä ja äiti eivät kieltäneet, ja täytyihän olla järkevä...

Sointu huokasi. Niin, kyllä kaiketi Esko oli oikeassa. Hänen vain oli niin vaikea ajatella, että rakas veli puuttui kodin piiristä jouluiltana, ja suuri oli varmaan uhraus vanhemmillekin.

Siinä kulkiessaan hän oli jo joutunut lähelle asuntoansa, kun hän huomasi edempää Mirjamin. Tämäkin oli Soinnun nähnyt, sillä hän riensi melkein juosten entistä laulutoveriansa vastaan.

Iloisena, vaikka samalla huolestuneenakin Sointu häntä tervehti.

-- Sinä et ole tullut tunneille enää. Missä olet piilotellut, Mirjam?

Tyttö katsoi hätäisesti joka taholle ja pyysi kiirehtien: -- Saanko tulla huoneeseesi kertomaan? Asuthan lähellä? Täällä joku voisi nähdä...

Vasta kun ovi oli heidän jälkeensä sulkeutunut, hän heittäytyi hillittömästi Soinnun kaulaan ja purskahti itkemään.

-- Mikä sinun on? -- kysyi Sointu hämmästyneenä ja levottomana.

-- Minä tiedän, että kahdesti kävit meillä, mutta sinua ei laskettu luokseni. Mitä lienevätkään sanoneet...

-- Ei mitään pahaa, ole rauhassa. Ymmärsin vaan, että sisaresi ei pitänyt minun käynneistäni. Siksi en enää koettanutkaan.

-- Minun on ollut niin ikävä...

-- Minäpä olen siitä iloinen. Eikö se ole hullunkurista? Niin, näetkö, siitä huomaan, että sinä et tahallasi välttänyt minua. Enhän sitä oikein luullutkaan, mutta vähän pelkäsin sentään.

Sointu oli vetänyt Mirjamin sohvalle viereensä ja kietonut kätensä hänen vyötäisillensä. Mirjam nojasi tummakutrisen päänsä Soinnun olkapäähän. Hänen silmänsä saivat haaveksivan, surumielisen ilmeen.

-- Minä lähden iltajunassa, -- sanoi Sointu, kun Mirjam yhä pysyi vaiti. -- Oli niin hauska, että sain vielä nähdä sinut.

Säpsähtäen Mirjam hypähti pystyyn.

-- Lähdet tänään? Ja Esko --?

Samassa hän huomasi sanoneensa liikaa. Tumma puna peitti hänen poskensa, eikä hän uskaltanut katsoa ylös. Vaan Sointu ei siitäkään ymmärtänyt. Tosin hän kummastuneena loi silmänsä Mirjamiin, mutta vastasi aivan viattomasti:

-- Esko ei tule kotiin. Hän jää maalle, kunnes saa tutkintonsa luetuksi, ja palajaa suoraan Helsinkiin. Hänellä on kovin paljo työtä.

Mirjam hengähti syvään. Siitä syystä hän siis turhaan oli kirjettä odottanut. Se oli jäänyt hänen ainoaksensa, tuo ensimmäinen, tuo kallis, joka nytkin hänen povellansa lepäsi. Esko ei jouda kirjoittamaan, mutta hän tulee, tulee ehkä piankin...

Mirjamin silmät säteilivät jälleen, ja hän istuutui Soinnun viereen.

-- Kuule, -- hän kuiskasi arasti, -- sinä lupasit kertoa...

-- Jeesuksesta! -- täydensi Sointu. -- Oi, niin mielelläni. Mutta saatko sinä kuulla?

-- Haijele on matkustanut pois, äiti on puodissa... Ei kukaan tiedä.

Sointu tuli surulliseksi ja epäili hetkisen. Sitte hän vakavasti sanoi:

-- Älä jää tänne, koska sinua on kielletty. Eihän se paljon hyödyttäisikään, tämä yksi kerta, ja useamminhan et voisi tulla, kun minä jo lähden kotiin.

Mirjam painoi päänsä alas. Mutta Sointu jatkoi lämpimästi:

-- Rukoilla me kuitenkin saamme, ennenkuin eroamme! Ei se voi olla vastoin Jumalan tahtoa. Tule, Mirjam!

Melkein tahdottomana hän antoi Soinnun tarttua käteensä, ja itkien hän vaipui polvistuvan ystävän viereen. Hän ei aluksi paljon ajatellut, mitä Sointu sanoi, sillä outo pelko häntä värisytti. Jeesus nimen hän kuuli, ja se herätti jälleen tuon käsittämättömän kammon, joka hänet oli vallannut ensi kerralla Soinnun sitä mainitessa. Nyt tuntui vieläkin kauheammalta, sillä Mirjam oli jo vakuutettu siitä, että tuo ihmeellinen mies todellakin eli. Sointu puhui hänelle, ja näkymättömänä hän tietysti jossakin kuunteli. Mirjaminkin hän näki ihan varmaan, tuo Jeschu tai Jeesus tai mikä hänen nimensä olikaan. Voi hirmuista kumminkin, kun hän oli valehdellut ja pettänyt ja sitä salaperäistä ihmistä vihannut niin kovasti! Ja nyt se kaikki tiesi. Ei Soinnun olisi pitänyt ruveta häntä tänne huutamaan. Olisi vaan muuten kertonut...

Vaan mitä... mitä Sointu nyt sanoikaan?

-- Kallis Jeesus, sinä rakastat Mirjamia. Varjele häntä vaaroista ja kaikesta pahasta! Opeta häntä tuntemaan, kuinka hyvä sinä olet! Tahdothan sinä tehdä hänet niin onnelliseksi ja avata hänelle taivaan. Tee se, ota hänet omaksesi! Kuule meitä, Jeesus, sillä rakastathan sinä häntä...

-- Rakastaako hän minua? -- täytyi Mirjamin huudahtaa.

-- Oi rakastaa, -- kuiskasi Sointu. Sitte hän suuteli Mirjamia. -- Hyvästi nyt, et voi viipyä kauvempaa. Mutta ota tämä, -- ja hän riensi nopeasti pöytänsä luo ja ojensi Mirjamille Uuden Testamenttinsa. -- Osaathan lukea suomea? Siinä kerrotaan hänestä.

Tyttö hätääntyi, seisoi empivänä, melkein taikauskoisen pelon vallassa, eikä vielä tarttunut kirjaan, vaikka hän toisaalta oli hyvinkin utelias. Sitäpaitsi -- minne hän sen kotona kätkisi?

-- En minä paljon osaa lukea muuta kuin juudiskaa, -- hän sanoi epäröiden.

-- Sinä opit, -- rohkaisi Sointu iloisesti. -- Ota se nyt kumminkin muistoksi minulta! Jeesuksen Henki puhuu sinulle ja ohjaa totuuteen.

Mirjamin mieleen juolahti samassa, että tätä kirjaa kai Eskokin luki. Hän ei voinut enää muuta, vaan ojensi kätensä sitä ottamaan ja pudotti sen hätäisesti takkinsa suureen taskuun. Kyllähän sitte joku neuvo löytyisi.

Kuuluvasti sykki hänen sydämensä, kun hän kulki kotiin päin. Hän sanoi itsellensä lakkaamatta: -- Esko lukee tätä myös, ja siinä kerrotaan Jeesuksesta, hänestä, joka rakastaa minua...

Mutta yksi ajatus sai hänet aivan kauhistumaan: Mitä jos Haijele tietäisi! Vaan hän ei tiedä mitään. Kuinka ihanaa sentään, että hän on kaukana poissa eikä aavista, että "kirouksen kirja" tuodaan taloon...

* * * * *

Niin, Haijele ei sitä aavistanut. Mutta Mirjam ei myöskään olisi voinut uneksia, että Haijele juuri paraikaa piti samanlaista kirjaa kädessään.

Hän oli matkustanut Pietarin kautta ja viettänyt junassa jo kaksi yötä ja toista päivää. Seuraa hänellä ei ollut, mutta ei hän sitä kaivannutkaan. Päinvastoin hän nautti siitä, että kerrankin sai olla häiritsemättä rauhassa. Hän oli kärsinyt kotinsa ahtaudesta enemmän kuin hän ennakolta olisi uskonutkaan, ja nyt hän oli kuin häkistä päässyt vapaa lintunen. Ensin häntä melkein lapsellisesti huvitti kaikki sekin, mitä hän näki ympärillään: maisemat, kaupungit ja vaihtuva, kirjava ihmisjoukko, jossa tapasi niin erilaisia muotoja ja olentoja. Mutta tämä oli kuitenkin vierasta hänen hengellensä, ja pian hänen mielenkiintonsa kääntyi sisäänpäin, siirtyi oman sydämen rikkaaseen maailmaan, ajatusten monimutkaisille teille. Siinä oli seuraa ja ajanviettoa yllin kyllin.

Niin, Helsinki oli nyt jäänyt, ja Haijele käsitti, ettei hän sinne moniin aikoihin palaisi, ellei jokin odottamaton velvollisuus vaatisi tällaista uhrausta. Sillä uhraus se oli. Ei hän siellä ollut tavannut ketään, johon hän oikein olisi saattanut sisäisesti liittyä. Sääli vaan tuli kaikkia heitä, noita Israelin poljettuja lapsia, joiden päällä Jumalan käsi niin raskaana lepäsi Golassa. [Gola = muukalaisuuden maa.] Ja Haijelen oma äiti ja sisar olivat alhaisista alhaisimmassa tilassa. Kuinka äärettömästi se olikaan häneen koskenut! Eivät he aavistaneet, mikä palava sydän ankaran pinnan alla sykki, kun hän heitä koetti opettaa tai kun hän Mirjamia nuhteli -- pikku sisar raukkaa. Tällä hetkellä Haijelen olisi tehnyt mieli itkeä, kun hän sitä kaikkea muisteli. Mirjam oli ollut alakuloinen, mutta niin liikuttavan nöyrä ja kuuliainen aina siitä illasta saakka, jolloin Haijele hänelle antoi kiivaat nuhteet ja kovan uhkauksensa. Hiljaa hän hyräili askaroidessaan, mutta ei edes valittanut rakkaitten laulutuntiensa lopettamista. Ehkä siitä lapsi raukasta sentään olisi voinut tehdä jotakin... Mutta eihän Haijele sinne voinut jäädä. Suuremmat, laajemmat tehtävät häntä odottivat.

Hän oli siis nyt matkalla hengenheimolaisten luo. Ja ennenkuin hän tapaisi heitä tuhatmäärin, oli hän kohtaava yhden -- sen, joka oli hänelle rakkahin maan päällä.

Haijele oli tahtonut, että eronaika koettelisi ja kypsyttäisi heitä kumpaakin ilman toisen vaikutusta, ja siitä syystä he eivät usein olleet kirjeitä vaihtaneet. Sen verran vaan, että hän nyt sykkivin sydämin ja riemuisaa toivoa täynnä voi ajatella yhtymähetkeä... Ruuben aikoi tulla hänen mukaansa Baaseliin, ja se merkitsi paljon, sillä siten hän julkisesti oli tunnustautuva tosi israelilaiseksi. Muuta ei Haijele toistaiseksi pyytänytkään. Jos Israelin tulevaisuus yhdisti heidät, oli kaikki muu kyllä selvenevä, ja hän uskalsi ja sai antaa kätensä sille, jota hän niin syvästi rakasti ja jonka uskollisuus aina oli kestänyt muuttumatta.

Oi, kyllä elämä oli sentään ihanaa! Mitä siitä, vaikka moni kysymys vielä vaatikin vastausta. Nämä kolme pysyvät: usko, toivo, rakkaus... Ja hän omisti kaikki nuo aarteet jälleen. --

Juna saapui jollekin suurelle asemalle, ja Haijele heräsi mietteistään. Rautatiepalvelija avasi vaunuosastojen ovet, matkustajat riensivät jaloittelemaan, virvokkeita tarjoilevat pojat tungeksivat junan ympärillä, ja kaikkialla oli liikettä ja hälinää. Haijele silmäsi aikataulua ja havaitsi, että tässä oli neljännestunnin odotusaika. Ovesta hän näki mustan, vieraan ihmisvirran lyhtyjen valossa liikkuvan. Ei häntä haluttanut mennä ulos. Mitä jos hän käyttäisi hiljaisuutta lukeaksensa jonkun lauseen? Hän otti laukusta hebreankielisen raamattunsa ja avasi sen. Hesekielin kirja oli hänelle rakkain; siitä hän aikoi etsiä jotakin. Mutta ensin hän ummisti silmänsä, nojautui syvemmälle penkin nurkkaan ja vaipui äänettömään rukoukseen. -- Adonai, anna hyvä lause minulle! -- hän pyysi.

Jokin rapsahdus kuului aivan hänen läheltänsä, katkaisten hänen ajatuksensa ja rukouksensa. Ovella seisoi mustapartainen, juutalaispiirteinen mies, joka katseli häntä hievahtamatta. Se tuntui niin omituiselta, että Haijele melkein pelästyi. Mutta samassa mies läheni, lausuen:

-- Olette israelilainen?

-- Olen.

-- Näen kirjan sylissänne. Sanokaa, ymmärrättekö sitä?

Haijelen mielestä mies kävi tunkeilevaiseksi, mutta hänessä oli kuitenkin jotain niin vakavaa ja hallitsevaa, että Haijelen täytyi vastata.

-- Osittain ymmärrän, osittain en, -- hän sanoi.

Silloin kello soi, ja matkustajat rupesivat rientämään paikoillensa. Mies ei siitä hätääntynyt. Rauhallisesti hän veti taskustaan kirjan ja ojensi sen Haijelelle.

-- Tässä tarjoan teille selityksen siihen, mitä ette ymmärrä, -- hän virkkoi; ja ennenkuin Haijele ehti punnita, mitä tapahtui, oli mies kadonnut asemasillalle, ja kirja lepäsi Haijelen helmassa toisen päällä.

-- Se oli juutalaislähetyssaarnaaja N. Leipzigistä, -- kuiskaili pari matkustajaa keskenään, luoden sivusilmäyksen penkin kulmassa istuvaan Haijeleen, jonka ulkomuoto hyvin ilmaisi hänen kansallisuutensa.

Mutta Haijele oli kuin salaman iskemä. Mitä tämä saattoi merkitä?

Hän ei voinut olla avaamatta kirjaa, uteliaisuus oli liian suuri. Umpimähkään hän sai eteensä erään sivun ja luki puhtaalla hebreankielellä: "Nyt pysyvät usko, toivo, rakkaus, nämä kolme, vaan rakkaus on suurin niistä."

Mitä tämä oli? Se lause, jota hän oli ihaillut niin suuresti, tietämättä kuka filosoofi sen oli kirjoittanut! Valtava mielenliikutus järkytti koko hänen olentoansa. Hän oli pyytänyt Jumalalta hyvää lausetta, ja ikäänkuin ihmeen kautta tämä hänelle lähetettiin.

Vaan kuka oli tekijä? Mikä oli tämä kirja?

Haijele katsoi kiireesti kansilehteä, ja samassa hän pudotti kirjan penkille, aivan kuin käärme olisi hänen käteensä purrut.

Uusi Testamentti! Kirouksen kirja!

Hetkiseksi hän kadotti kokonaan ajatusvoimansa ja toimintakykynsä. Mutta toisena hetkenä hän jo tempasi kuin kuumeessa molemmat kirjat, Vanhan ja Uuden Testamentin, ja kätki ne laukkuunsa. Sitte hän vetäytyi takaisin nurkkaansa, jääden istumaan liikkumattomana kuin kuvapatsas, huolimatta matkatoveriensa katseista ja supatuksesta, tuskin huomatenkaan mitään ympärillänsä. Hänen oli niin kummallinen olla. Tuntui kuin kaikki olisi mullistettuna ja sekasorrossa hänen ajatuskammioissaan, mutta hän oli aivan hervonnut siihen paikkaan eikä voinut mitään tehdä, päästäkseen entisellensä.

Vähitellen hän kuitenkin toipui, ja silloin nousi ajatusmyrsky, jossa aalto aaltoa ajeli, keskeytymättä, rajulla vauhdilla. Mitä siinä taisteltiin, sen näki yksin Israelin Jumala.

* * * * *

Seuraavana iltana Haijele saapui Leipzigiin. Asemalla vanhat kasvattivanhemmat häntä odottivat ja liikuttavalla hellyydellä sulkivat hänet syliinsä kuin oman lapsen. Ruuben ei tietänyt tulla, sillä Haijele tahtoi häntä hämmästyttää eikä ollut siitä syystä ilmoittanut hänelle saapumisensa aikaa.

Yöllä Haijele nukkui levottomasti, heräsi tuon tuostakin ja nousi vuoteeltansa varhain, kun toiset vielä olivat sikeän unen helmoissa. Hän ei tuntenut mitään väsymystä matkan jälkeen, vaikka hän paljon oli valvonut. Sydän vaan sykki rauhattomasta odotuksesta. Hän laski hetkiä: nyt Ruuben lähtee ulos; nyt hän tekee kierroksensa sairashuoneessa; nyt se on suoritettu; -- ja nyt minun on aika mennä!

Ruuben asui yhä vieläkin enonsa luona. Tämä koti oli aivan toisenlainen kuin se, missä Haijele oli kasvanut. Mooses Löwe oli hieno, muodikas asianajaja, niin vähän juutalainen kuin mahdollista. Hän oli elänyt poikamiehenä kauvemmin kuin Talmudin mukaan oli suotavaa, sillä vasta viisi vuotta takaperin hän oli kirjoittanut nimensä kontrahdin alle ja ilman kansallisia juhlamenoja tuonut kotiinsa nuoren, vaaleatukkaisen Bertha Birkmannin, jota pikemmin olisi voinut luulla saksalaiseksi kuin juutalaiseksi. Kodissa ei ollut mitään, joka olisi eronnut saksalaismallista. Palvelusväkikin oli saksalaista, ja lapsille oli annettu nimeksi Fritz ja Gretchen. Ruokasäännöt, sabbattikäsky ja muut juutalaistavat oli kokonaan hylätty; ainoastaan uutta vuotta, sovintopäivää ja pääsiäistä vielä muistettiin ulkonaisesti. Kansallisin tässä ympäristössä oli sittekin Ruuben -- hän, jota lievätkin Talmudjuutalaiset empimättä nimittivät epikoresiksi.

Niin, epikores hän olikin ollut, ja Haijele lain orja. Mutta kaikki oli vihdoinkin muuttuva. Uusi kansallinen liike, Israelin kohottaminen ja kokoaminen, yhdisti jo heidät, ja kummankin mieli oli nyt yhtä vapaa ja avoin, kun oli kysymyksessä sen hengen etsintä, joka kuolleet luut tekee eläviksi. Tähän jälkimmäiseen tehtävään Ruuben oli helposti antautuva, sitte kuin hän kerran edellisessä suhteessa oli itsensä voittanut -- siitä Haijele oli vakuutettu, mikäli hän tunsi ystävänsä. Häneltä itseltään taaskin oli viimeisenä unettomana matkayönä ennakkoluulojen lujin kahle katkennut. Hän oli nyt valmis etsimään vaikka mistä, vaikka mistä... Ehkä löytyisi totuuden sirpaleita siltäkin taholta, jota hän tähän asti oli pitänyt aivan mahdottomana.

Haijele oli saapunut asianajaja Löwen ovelle. Jos Ruuben oli yksin kotona, aikoi Haijele pyytää häntä kävelemään; muussa tapauksessa he voivat sisälläkin selvittää asiansa. -- Hän soitti kelloa, ja palvelusneiti tuli avaamaan. Salin kynnyksellä seisoi Bertha rouva, joka huudahti hämmästyksestä hänet nähdessään.

-- Mistä sinä ilmestyt, Haijele? Suomen noidatko ovat sinut ilman läpi lähettäneet?

-- Kyllä minä junassa matkustin, -- hymyili Haijele.

-- Tule nyt kertomaan kaikesta! Mooseskin on toimistossa ja lapset ulkona. Minä olen ihan yksin.

-- Eikö Ruuben ole kotona? -- kysyi Haijele.