Part 6

Mirjamin mielestä siinä ei ollut mitään outoa. Hän avasi oven, ja he astuivat kapeaan, hämärään ullakkohuoneeseen. Haijelen katse kiersi silmänräpäyksessä koko tämän vähäisen alan. Kahdessa nurkassa oli makuuvaatteita, yhdessä ruoka-astioita. Muuten siellä oli ainoastaan kaappi, pöytä, pari maalaamatonta penkkiä -- tai lienevätkö olleet niin vanhat, että maali oli kulunut pois -- sekä kaikenlaista järjestämätöntä sälyä, likaisia rättejä ynnä muuta. Muutama pieni lasiruutu oli tämän huoneen ja synagoogan salin väliseinässä, ja niiden luona seisoi kaksi ijäkästä, kehnosti puettua naista. He käänsivät päätänsä, kun kuulivat oven käyvän, tervehtivät ja siirtyivät pois penkin edestä, joka oli asetettu ruutujen kohdalle.

Haijele vapisi mielenliikutuksesta. Tämä oli siis naisten paikka! Tämä oli osa juutalaisten synagoogasta!

Alhaalla ei vielä ollut kuin pari henkeä. Hänellä oli hyvää aikaa katsella sinne. Tahraiset seinäpaperit, vanhat penkit, likainen käsiliina oven suussa... Mutta lakikäärön säilytyspaikka näytti kuitenkin juhlalliselta salaperäisine verhoineen, ja rukoilijat seisoivat hartaina paikoillansa.

Oi heitä raukkoja... Kyllä he varmaan olisivat parempaa tahtoneet, mutta mistä ottaa köyhyydessä ja kurjuudessa...

Pitkän odotuksen jälkeen menot vihdoinkin voivat alkaa, kun kymmenen miestä oli saapunut. Ainakin puoli tuntia oli kulunut yli määräajan. Mutta sitte kertyikin väkeä runsaasti, jotta pieni sali kokonaan täyttyi. Naisia ei tullut lisäksi ullakkohuoneeseen muita kuin rouva Sliman, joka oli hyvin uskollinen kirkonkävijä.

-- Täällä on niin huonoa, -- sanoi hän Haijelelle kuin anteeksi pyytäen. -- Ajatelkaa, kun Jom Kippurina täytyy koko päivä istua täällä kuumuudessa ilman ruokaa! Viime kerralla minä jouduin sängyn omaksi. Kyllä me jo keräämme rahaa uutta kirkkoa varten -- mutta tiesi koska se saadaan...

Haijele vaan huokasi vastaukseksi.

Ei kuorolaulua, ei mitään saarnaa... Ja niin heikosti ääni kuului tänne ylös, että Haijele vaivoin saattoi seurata. Kerran hän vilkaisi Mirjamiin, jolla oli isävainajan vanha rukouskirja avoinna helmassansa. Tyttö katseli sitä vakavan näköisenä, mutta, se oli nurinpäin.

Haijele ei voinut yhtyä kiitosrukouksiin; ne tuntuivat vihlovalta ivalta. Alennuksen tuskanmalja läikkyi jo yli reunojensa. Hän purskahti haikeaan, hillittömään itkuun.

Vihdoin hän hiukan tyyntyi, avasi kirjansa ja alkoi kiihkeästi rukoilla, huolimatta siitä, mihin asti alhaalla salissa oli ehditty:

--"Katso kurjuutemme puoleen, aja asiaamme, vapahda meidät pian, kunniasi tähden! Paranna meitä, niin olemme parannetut, auta, niin olemme autetut! Sillä sinä olet armahtava lääkäri. Ole siunattu, Adonai, sinä, joka teet Israelin terveeksi jälleen!"

"Anna vapautemme suuren pasuunan soida! Nosta lippu ja yhdistä hajoitetut! Tuo meidät maan neljältä kulmalta kokoon! Ole siunattu, Adonai, sinä, joka ahdistetun kansasi Israelin yhdistät jälleen!"

Sitte hän nousi, sanoen Mirjamille: -- Tule, me lähdemme kotiin.

Tuska oli raivonnut hänen rinnassansa, mutta nyt hän oli rauhallinen. Kasvoilla ei enää kuvastunut muuta kuin lujaa tahtoa ja päättäväisyyttä. Hän tiesi nyt ohjelmansa. Yksi oli nykyhetken tehtävä, miten sitte muodostuikin lopullinen pelastustie: kansa oli nostettava, herätettävä palavaan koti-ikävään, koottava hartaaseen työhön yhteisen suuren päämäärän, isien maahan palaamisen toteuttamiseksi. Se oli ensimmäinen askel ylös alennuksesta.

Haijele muisti, miten hän ennen lapsena oli unelmoinut Jerusalemin valloittamista. Ehkä siitä tulisi todellisuus, ehkä hän saisikin vielä juhlajoukossa kulkea sisään Siioniin...

Kun he saapuivat kotiin, oli Rebekka vastassa, ojentaen Haijelelle kirjeen.

-- Se on varmaan sedältäsi, -- arveli Mirjam. -- Eikös ollut harmi, kun se sattui schabesina tulemaan! Nyt et saa avata sitä.

-- Viedään talonmiehelle, -- ehdotteli Rebekka. -- Hän on Goi, kyllä hän avaa.

Mutta Haijele ei heidän tuumiansa kuunnellut. Hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä, kun hän näki päällekirjoituksen. Käsiala oli Ruubenin.

Kyllä Haijele sabbattisääntöihin pani arvoa, mutta liika on liikaa. Kuitenkin hän pisti kalliin kirjeen koskematta taskuunsa. Ei hän avaamista arkaillut, vaan uteliaita katseita.

Vihdoin jäätyänsä yksin hän kuumeisella kiireellä riisti kuoren rikki ja luki silmin, jotka janoisina imivät sisällyksen:

-- "Haijele, rakkaimpani! Luulin ymmärtäneeni sinut siten, että rohkenen tämän kirjeen lähettää. Jos erehdyn, niin anna anteeksi!

"Kun karkoitit minut luotasi, aleni aurinkoni; kun lähdit, olisi se yöhön laskeutunut, ellei silmiesi katse erohetkellä olisi jättänyt toivon hohdetta taivaalleni. Haijele -- saanko vielä nähdä aurinkoni täydessä kirkkaudessansa?

"Minä tahdon tunnustaa sinulle sen, mitä jo aioin sanoa silloin, kun turhaan pyrin luoksesi. En ollut mies, sillä juomingeista etsin epätoivooni lohdutusta. Sen kauhean yön muisto avasi silmäni. Minun täytyi inhota sekä itseäni että seuraa, jossa olin ollut. Se kansa, jota sinä vihasit, kävi vastenmieliseksi minullekin, ja se piiri, johon sinä et tahtonut kuulua, muuttui tyhjäksi sydämelleni.

"Kaikki näyttää ihan toiselta, kun aurinko alenee...

"Ensimmäisenä sabbattina lähtösi jälkeen menin synagoogaan, jonka ovia en ollut avannut sitte kuin poikana. Mutta muodolliset menot eivät minua miellyttäneet enempää kuin ennenkään -- muuta en voi sanoa, sillä tahdon olla rehellinen. Kuulin sitte sedältäsi, että olit ruvennut sionismia tutkimaan, ja minä lähdin kuulemaan sionistipuheita, joille tähän asti olin olkapäitäni kohottanut. Siellä sydämeni lämpeni -- mistä syystä, en tiedä.

"Aateko sen teki, vaiko esittäjän kaunopuheisuus, vai tieto, että sinä kenties paraikaa mietit samoja asioita -- päätä itse, minun arvostelukykyni on poissa. En tiedä enää mitään -- mutta anna minulle lupa, ja ensi laivalla olen luonasi!"

Riemusta värähtäen Haijele painoi kirjeen sydäntänsä vasten. Mutta samassa kirkas kyynel vierähti poskelle.

-- Ei niin, ei niin, rakkaani, -- hän kuiskasi. -- Meidän täytyy vielä odottaa. Sinä et tule, vaan minä palaan. Rakkautesi Israeliin on vasta silmikolla; sen täytyy kukkaan puhjeta. Silloin on hetki tullut, ja me käymme yhtyneinä kypsyttämään hedelmää kansallemme.

IV

TÄHTI-ILTOJA

Pakkanen paukkui nurkissa ja taivas loisti ja leimahteli lukemattomin tähtivalkein, kun Mirjam issikalla ajoi palokunnantalolle. Äidin ja Haijelen piti myöhemmin tulla, mutta yön keijukaisten kuningatar ei voinut heitä odottaa.

Sykkivin sydämin hän sivuhuoneessa pukeutui kiiltoharsoihinsa. Tummat kiharat laskettiin valloillensa ja tähtikoriste kiinnitettiin otsalle. Kainona ja ihanana hän siinä seisoi keveäverhoisten lasten keskellä, jotka muodostivat hänen keijukaisparvensa.

Vähitellen sali täyttyi. Juutalaisia oli enin osa, se kohta ilmeni kasvonpiirteistä, mutta sieltä täältä vilkkui joku vaaleampikin pää. Mikä lieneekin helsinkiläisiä houkutellut -- uteliaisuusko vai kaunis ohjelma. -- Herroilla oli hännystakit, kiiltävät rintamukset ja valkoiset kaulahuivit; juutalainen naismaailma loisti kuin kukkatarha mitä kirjavimmissa ja heleimmissä väreissä. Vaan kun Haijele ohjelman jo aljettua uljasryhtisenä ilmaantui käytävälle tummanpunaisessa samettipuvussaan, säkenöivin kaulakoristein ja hiusneuloin, silloin kaikki muu koreus vaipui varjoon, suhina kävi yli salin, ja laulajatar parka sai hetken aikaa kuuroille korville tulkita sävelten salaisuuksia.

Eräässä nurkassa istui Esko Kaisla puolittain pylvään varjostamana. Ensin hän huvitettuna katseli ympärillensä, sitte muuttui välinpitämättömäksi ja hajamieliseksi, haukotteli ja katsoi kelloansa. Eikö tuo laulu ja soitto jo loppunutkaan?

Vihdoinkin!

Ihmiset alkoivat nousta paikoiltansa, tuoleja työnnettiin syrjään, ja soristen koko yleisö tunkeusi eteenpäin, päästäksensä niin lähelle lavaa kuin suinkin. Lamput sammuivat; ainoastaan eriväriset, haaveelliset valojuovat värehtivät taustalla. Jo aukeni ovi, ja keijukaisten parvi liiteli sisälle.

Esko katsoi viehättävää näkyä kuin lumouksen vallassa. Oi tuota yön ihanaa kuningatarta! Joka ilme oli sanoin selittämätöntä suloa, joka liike hienointa runoutta. Tämän vuoksi kyllä kannatti ikävystyneenä odottaa kokonainen pitkä ilta.

Kolmeen kertaan oli baletti esitettävä yleisön myrskyisestä pyynnöstä. Haijelekin oli ihastunut, ja Rebekka, joka tänään oli oikein rouvan asussa, tunsi sydämensä paisuvan äidillisestä ylpeydestä. Tässähän istui hänen rinnallansa toinen tytär, jonka komeus oli vetänyt kaikkien huomion puoleensa, ja tuossa toinen kiepsahteli niin kauniisti, että ihmiset olivat vallan hulluina hurmauksesta.

Rebekka ei hennonut lähteä pois vielä ohjelman loputtuakaan, yleisen tanssin alkaessa. Nythän paraiten sopi nähdä, kuinka hänen tyttärensä kelpasivat nuorille miehille.

Naftali Junker, lyhyt, paksu, rasvaviiksinen kauppapalvelija, kumarsi heti Haijelelle, mutta sai kieltävän vastauksen, samoin kuin kolme seuraavaakin, jotka tulivat häntä pyytämään tanssiin. Vähät hän välitti heidän loukkaantumisestansa ja äidin mielipahasta. Hän vetäytyi pois uudistamaan tuttavuutta Ruubenin sisaren Rachelin kanssa, joka sievänä ja tyytyväisenä istui Hesekielinsä rinnalla, nyt ensi kertaa näyttäytyen uudelle seurapiirillensä. Mutta pian vietiin pikku rouvakin tanssin pyörteeseen. Silloin Haijele siirtyi vielä syrjemmälle, yksin erilleen.

Miksi hän ei tanssinut? Niin, olihan siinä oikkua ja ylimielisyyttäkin mukana; tuntui hauskalta näin asettua ikäänkuin muita korkeammalle. Mutta ei tanssi häntä nyt todella huvittanutkaan. Kenties, jos Ruuben olisi astunut yli lattian...

Oh, taaskin! Vielä kerran hänen siis täytyi huomata itsensä nöyryyttävällä tavalla ympäristönsä veroiseksi, kun pohjemmalle mentiin...

Ei, ei, ei.

Hän ei tahtonut, hän ei voinut alentua noiden ajattelemattomien, lepertelevien ihmisten kannalle, jotka meluavan soiton tahdissa pyörivät ympäri salia. Tämänkin he olivat Gojimilta oppineet. Sillä toista oli tanssi muinoin, kun Israelin immet karkeloin ja kantelein lähtivät voittoisaa Daavid kuningasta kunnioittamaan...

Unohdettu, unohdettu oli isien mieliala: "Baabelin virtain luona me istuimme ja itkimme, koska Siionia muistelimme." Ei kukaan täällä Siionia ikävöinnyt... Ei muut kuin hän, joka tunsi sydämensä polttavasta kaihosta ja tuskasta nääntyvän...

-- Voi minua, ellen tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni! --

Juuri samassa Mirjam pyörähti hänen ohitsensa. Kenen käsivarrella hän lepäsi? Valkotukkaisen nuorukaisen, joka ei voinut olla mikään juutalainen. Ilmetty Goi! Ja Mirjamin silmät säteilivät ja posket hehkuivat, ja keltaisen silkkipuseron leveät pitsit löyhyivät pilvenä ympärillä.

Haijelen katse synkistyi. Onneksi Goi oli tanssinut loppuun, ja nuori juutalaispoika tuli viemään Mirjamia lattialle jälleen.

Kotiin Haijele halusi. Mitäpä hän täällä? -- Rebekka myös olisi jo ollut valmis tulemaan, mutta vaikea oli jättää Mirjamia yksin ja yhtä vaikea keskeyttää hänen iloansa.

-- Lähtekää vaan rauhassa, -- nyökkäsi rouva Sliman hyväntahtoisesti. -- Minä kumminkin viivyn täällä loppuun asti, koska olen toimikuntalainen. Kyllä minä hänestä huolen pidän. --

Ja yön tunnit kuluivat, ja yhä nuoriso tanssi. Soitettiin valssin säveltä. Jälleen liiteli Mirjam Eskon käsivarrella.

-- Oi, kun tämän jo täytyy loppua, -- hän kuiskasi. -- Rouva Sliman sanoi äsken, että nyt soi viimeinen valssi.

-- Saanko sitte saattaa teidät kotiin?

-- En tiedä... Mirjam oli hätäyksissään ja kuitenkin niin onnellinen. Nopeasti hän teki päätöksen, rohkeampana kuin milloinkaan ennen. -- Tulkaa... mutta mennään heti, pujahdetaan nyt tästä... Muuten rouva Sliman tulee!

He olivat juuri eteisen oven kohdalla. Esko kumarsi, laski hänen kätensä irti, ja he katosivat salista.

Yhä loisti ja leimusi taivas, kun he ulos ennättivät.

-- Niin kirkkaita tähtiä! -- sanoi Mirjam.

-- Minä tiedän kaksi tähteä, joiden valo on vielä kirkkaampi, -- vastasi Esko, katsoen hänen silmiinsä.

Sitte he kulkivat pitkän aikaa äänettöminä. Yhtäkkiä Mirjam löi kätensä yhteen.

-- Voi, voi, koko vaatemyttyni jäi ottamatta korjuun!

-- Ottakoon rouva Sliman sen, kun ei hän teitä saanut, -- hymyili Esko. Ja Mirjamkin rauhoittui, nauraen omalle pelästyksellensä. Nyt rupesi puhelu luonnollisemmin sujumaan. Mutta matka oli liian lyhyt; oltiin jo perillä.

-- Milloin saan tavata teidät jälleen? -- kysyi Esko portilla.

-- Ei ole tanssiaisia enää, -- huokasi Mirjam.

-- Minä lähden ehkä jo viikon lopulla pois. Ystäväni ylioppilas Marjamaa on pyytänyt minua kotiinsa. Näettekö, maalla on helpompi lukea tenttiä, ja minä aion keväällä valmistua...

Mirjam kävi alakuloiseksi, mutta ei rohjennut mitään puhua. Vihdoin hän kumminkin kysyi, jotakin sanoaksensa: -- Ettekö tekin ole maalta kotoisin?

-- Olen kyllä, mutta sinne on pitkä junamatka ja vielä penikulmittain ajettavaa. Koetan ennen joulua saada estetiikan suoritetuksi, ja sentähden on pysytteleminen lähempänä Helsinkiä.

Mirjam ei tietänyt, mitä estetiikka olikaan. Taas he vaikenivat, seisoen yhä paikallansa.

-- Neiti Mirjam, -- virkkoi Esko vihdoin, tarttuen hänen käteensä, -- olenko liian rohkea, jos pyydän, että huomisiltana kello kahdeksan kohtaisitte minut Heikin esplanaadin päässä?

-- En tiedä voinko, -- kuiskasi Mirjam, sydämen sykkiessä melkein kuuluvasti.

-- Mutta enhän minä saata teidän kodissanne käydä...

-- Minä tulen, -- vastasi tyttö silloin kiireisesti, ikäänkuin omaa ääntänsä pelästyen. -- Hyvää yötä!

Rebekka heräsi hänen astuessaan sisälle. -- Miten pääsit kotiin? -- hän kysyi. -- Tulitko Gietel Slimanin kanssa?

Mirjam oli pulassa, mutta hänen aivonsa toimivat tavattoman sukkelasti tänä iltana.

-- Kyllä hän sinne vielä jäi, -- hän vastasi. -- Minä lähdin yksin issikalla.

Siihen Rebekka tyytyi, ja pian oli huoneessa hiljaista jälleen.

Mutta koko toisen päivän Mirjam oli kuin huumeessa. Eilinen menestys, valvottu yö, kävely tähtien loistossa ja vihdoin täksi illaksi annettu lupaus -- kaikki pyöri hänen päässänsä järjestämättömänä sekamelskana. Hetkittäin hän tunsi hirveätä rauhattomuutta. Mitä sanoisivat äiti ja varsinkin Haijele, jos he tietäisivät --? Ehkä hän olikin tehnyt suuren synnin, kun antautui Goin kanssa asioihin... Vaan tämä oli niin ihmeellistä, niin kiehtovaa ja autuasta, ettei sitä jaksanut vastustaa -- eikä tahtonutkaan...

Mitä sitte oikeastaan oli tapahtunut? Kuinka se oli käynyt? Ei hän käsittänyt mitään, mutta tuntui ihan kuin jotain uutta olisi herännyt hänen sielussaan, niinkuin olisi puhjennut jotain keväistä, joka olemassaolostaan riemuitsi, mutta samalla janosi ja pyysi kasvamista. Ja kaikki se ihana ja ihmeellinen liittyi häneen -- tuohon vieraaseen, jonka näkemistä Mirjam pelkäsi ja odotti ja ikävöi...

* * * * *

Taas he kulkivat tähtien tuikkeessa, illan hiljaisuudessa. Töölön tiellä ei ollut pelkoa tuttavain tapaamisesta, vaikka vielä olikin ihmisten liikkumisaika.

-- Mirjam, sinä yön ihana keijunen, sinä minun tähtivaloni...

-- Oi Esko, onko se ihan totta? Kuinka voin ymmärtää, että sinä minua rakastat?

-- Kuinka voisin olla rakastamatta, kun olen silmiisi katsonut?

-- Mutta minä pelkään, Esko! Sinä olet kristitty.

-- Emme sitä ajattele. Me olemme yhtä rakkaudessa.

-- En uskalla puhua äidille ja Haijele sisarelleni. Mitä he tekisivätkään minulle...

-- Eihän heidän sitä tarvitse tietää.

-- Kuinka me muuten menemme naimisiin?

Kysymys sai Eskon säpsähtämään. -- Älä huolehdi, -- hän sanoi hätäisesti, itsekin levottomana, -- se kyllä aikanaan selvenee. Nyt emme muista muuta kuin nuoren lempemme onnea!...

Vielä toisenakin iltana Mirjam pääsi epäilystä herättämättä pujahtamaan kadulle. Kolmas oli perjantai, valmistuspäivä. Kun hän silloin vasta myöhäiseen palasi, oli Rebekka levottoman näköinen ja Haijelen muoto tuhoa ennustava.

-- Missä olit? -- hän kysyi ankarin katsein.

-- Ulkona vaan... Oli niin kaunis ilta.

-- Mirjam, tahdotko sanoa, että kävelit kaksi tuntia yksinäsi pitkin katuja?

-- Eeva Peritz oli kanssani, -- vastasi hän vikkelästi.

Silloin Haijele asettui hänen eteensä synkkänä ja uhkaavana.

-- Sinä valehtelet! Eeva Peritz kävi äsken asialla luonamme.

Mirjam säikähti. Voi hirmuista, mikä tässä tulisikaan neuvoksi?

-- Sano, missä olit ja kenen kanssa!

-- Minä... minä tapasin sattumalta Sointu Kaislan ja unohduin hänen kanssaan puhelemaan... Antakaa anteeksi! Minä niin pelkäsin kertoa sitä, kun Haijele ei pidä hänestä... Mutta emme me sanallakaan maininneet Nasarealaista...

Mirjam ei itsekään ymmärtänyt, kuinka hän sen niin pian keksi. Selitys tuntui luonnolliselta, ja hän huomasi heti, että hänen oli onnistunut pettää sisarensa, niin viisas kuin tämä olikin.

-- Vai niin. Sinulla näkyy olevan ihmeellinen taipumus Gojimin puoleen, mutta se on juurrutettava pois, sen minä sanon sinulle. Ja tiedätkö, kuinka suuren synnin sinä teit äsken? Tiedätkö, että isien pahat teot tulevat lasten päälle? Jumalan kostava käsi kohtasi meidän isäämme --

-- Olow hascholom, -- mumisi Rebekka, joka kauhistuneena kuunteli Haijelen saarnaa. Hän muisti, kuinka hän itsekin usein oli ostajia puijannut.

-- ... sentähden, että hän oli petoksen ja valheen pauloihin kietoutunut. Mirjam, varo itseäsi!

Mirjam itki ja vapisi, mutta oli kuitenkin tyytyväinen siitä, ettei Haijele asian todellista laitaa tietänyt. Mitä olisikaan siitä seurannut? Voi kauheata! -- Jospa Haijele pian menisi matkoihinsa. Äidin kanssa kyllä sentään jollakin tavoin tulisi toimeen.

Ikäänkuin Mirjamin toiveiden toteuttamiseksi tapahtuikin, että Haijele toisena päivänä, sabbattina, alkoi puhua lähtöhankkeistansa. Hän oli äsken saapuneesta lehdestä lukenut, että noin kuukauden perästä sionistit aikoivat pitää kongressin Baaselissa. Kysymys oli hänelle nyt niin tärkeä, että kaikki muut näkökohdat saivat sen tieltä väistyä. Jos hän parin viikon kuluttua matkustaisi, ehtisi hän pikimältään käväistä kotonakin Leipzigissä.

-- Ehkä saan sieltä Ruubenin mukaani, -- hän ajatteli itsekseen.

-- Hyvä, hyvä, että hän menee! -- riemuitsi Mirjam sydämessänsä. Vaan samassa hän syvään huokasi. Oikeastaan tämä lähtö tuli liian myöhään; silloinhan Eskokin jo aikaa oli mennyt, eikä enää ollut mahdollisuutta ihaniin iltakävelyihin.

Eskon matka oli siirtynyt tiistaihin. Sabbattina heidän ei pitänyt kohdata toisiansa, niin oli varovaisuuden vuoksi päätetty. Vaan sunnuntai-iltana Mirjam tuskallisen rauhattomuuden vallassa vahti ulospääsyn tilaisuutta. Ei mitään toivoa! Äiti kärsi hampaankolotusta ja Haijele kirjoitti kirjettä; päiviksi hankittu aputyttö, muuan pieni Ester, oli jo lähtenyt kotiinsa. Jos Mirjam olisi liikahtanutkaan padan äärestä, olisi neljä silmää heti iskeytynyt häneen. Kerran hän kuitenkin pääsi päällysvaatteitta portille saakka. Siinä hän värjyi pakkasessa, toivoen Eskon kulkevan ohi, mutta häntä ei kuulunut. Varmaan hän vuotteli kadun päässä, kuten oli määrä. Ja Mirjamin täytyi palata tyhjin toimin, ikävissään ja huolissaan siitä, mitä Esko hänestä nyt ajatteli, kun turhaan sai odottaa.

Onneksi Mirjamilla oli hyvä toivo seuraavan illan suhteen -- viimeisen, jonka Esko vietti kaupungissa. Hänellä oli laulutunti iltapäivällä, ja sen jälkeen sopi jättäytyä ulos. Voi, voi, kunpa vaan tuo ilkeä Haijele ei mitään esteitä laittaisi...

* * * * *

Soinnun mieleen oli juolahtanut tulla laulutoveriansa noutamaan, ja Haijele loi heihin tyytymättömän katseen, jota seurasi vakava muistutus Mirjamille.

-- Tule täsmällisesti kotiin! Sinua tarvitaan, sillä Rachel Sliman lupasi illalla käydä luonamme.

Mirjam oli ollut suuressa mielenjännityksessä, ja Haijelen käskevä ääni kiihotti häntä vielä enemmän. Sanoilla hän ei kuitenkaan uskaltanut vastustaa, mutta mielessään hän ei tällä kertaa epäillyt. Hänen täytyi tavata Esko, hänen täytyi saada vielä muutama onnen hetki ennen eron ikävää. Kävi sitte kuinka kävi!

-- Kylläpä tänään on kylmä, -- sanoi Sointu, kun he tulivat kadulle, ja nosti kauluksen korvillensa.

-- Talvi on aikainen, -- virkkoi Mirjam koneellisesti, ajatukset muissa maailmoissa.

-- Minäpä näin viime yönä unta kesästä ja kukkasista, -- kertoi Sointu. -- Mutta kesä ei ollut Suomen kesä, ja kukat olivat kauniimpia kuin täällä.

Mirjam piti saduista ja alkoi kiinnittää huomiota Soinnun puheeseen. -- Juttele koko unesi, -- hän pyysi.

-- Ei siinä juuri enempää ollutkaan. Näin vaan kedon, joka oli täynnä korkeita valkoisia liljoja. Minä kuljin niiden keskellä yhtä valkeassa puvussa kuin nekin ja soitin pientä hopeaharppua. Ympärilläni kuului vieno laulu -- siihen heräsin.

-- Missä se keto oli?

-- Taivaan tarhoissa, -- vastasi Sointu kyyneltyvin silmin.

Mirjam katsoi häneen aralla hämmästyksellä.

-- Miksi sinä itket? -- hän kysyi niin hiljaa, kuin olisi pelännyt häiritsevänsä.

-- Enhän minä itke... mutta minun tuli jälleen niin ikävä sinne ylös...

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Niin, näetkö Mirjam, kyllä täällä maan päälläkin on ihanaa, mutta minusta tuntuu toisinaan, ikäänkuin kulkisin vieraassa metsässä ja kaipaisin kotiin. Enkä minä oikein sovi tänne; kaikkeen olen liian heikko. Koulussa en voinut käydä vuottakaan. Sitte olen vaan hyvin hitaasti lukenut kotona isän tai opettajattaren johdolla ja aina välimmiten ottanut laulutunteja. Musiikkiopistoon olisin niin mielelläni mennyt, mutta lääkäri sanoi, että se rasittaisi liikaa. Nyt olen taas vähän aikaa saanut koetteeksi laulaa, ja kaikki jo heti väittävät, että olen käynyt siitä heikoksi ja kalpeaksi...

-- Kalpea sinä oletkin tavallisesti, mutta nyt poskesi punoittavat.

-- Sen tekee pakkanen, -- virkkoi Sointu. Ääni soi pirteältä, mutta kaihoisa katse viipyi yhä silmissä.

Hetken he olivat ääneti. Sitte Mirjam rohkaisi mielensä.

-- En tiedä, ymmärsinkö oikein. Ethän sinä voinut tarkoittaa, että... että tahtoisit kuolla?

Sointu painoi päänsä alas.

-- Isän ja äidin tulisi ikävä... En minä tahdo ennenkuin Jumala tahtoo.

-- Kuolemahan on jotain niin kauheata, -- sanoi Mirjam, ja väristys kävi läpi hänen ruumiinsa.

Silloin Sointu kohotti katseensa.

-- Ei, Mirjam, Jeesus tekee sen suloiseksi! Hän on voittanut kuoleman.

Taas oli Mirjam vaiti, mutta aallot kävivät hänen rinnassansa. Kuinka kummallista ja outoa olikaan tuo, mitä hän kuuli! Hänen täytyi ottaa nyt siitä tarkempi selko.

-- Kerro minulle kaikki! -- hän pyysi, tarttuen kovasti Soinnun käsivarteen. -- Mitä hän tekee? Kuinka hän voittaa?

-- Hän kantaa yli synkän virran, vaatettaa puhtaaseen pukuun ja taluttaa portista Jumalan kaupunkiin. Siellä on ijankaikkinen ilo, sillä hän kuivaa kyyneleet...

-- Ja kuka pääsee sinne? -- kysyi Mirjam, tuskin uskaltaen hengittää kiihkeässä odotuksessansa. -- Tekö kristityt?

-- Jeesus veisi niin mielellänsä kaikki ihmiset Isän majoihin, mutta he eivät huoli hänestä, -- vastasi Sointu surumielisesti. -- Oi kuinka hän ikävöi sinua, Mirjam, ja kaikkia Israelin lapsia. Minä olen varma siitä, että moni teistä vielä tulee sinne. Vaan ei kaikille kristityille portti aukene...

-- Minkätähden? -- kysyi Mirjam yhä enemmän hämmästyneenä.

-- Ei mitään saastaista pääse sinne sisälle, eikä mitään kauhistuttavaa ja valheellista; ne ainoastaan, jotka Karitsan elämänkirjaan ovat kirjoitetut...

Suuri tuska valtasi Mirjamin. Kuin tulikirjaimilla kirjoitettuna välkkyi hänen silmäinsä edessä: "Sinä olet valehdellut!"

-- Mutta ei kenenkään nimi tulisi elämänkirjaan, ellei Jeesus antaisi syntejä anteeksi, -- jatkoi Sointu.

Mirjam ei kuunnellut enempää, hän palasi nykyhetkeen jälleen. Tänä iltanakin piti taas keksiä jokin valhe... Ja samassa hän huomasi, että he puhuessaan olivat kulkeneet kauvas ohi opettajansa asunnon ja nyt varmaankin myöhästyisivät tunnilta.

Neiti Telén oli kiltti eikä torunut, korvasipa vielä senkin, mitä tytöt olivat laiminlyöneet, pitämällä heitä pitkälle yli määräajan. Mirjam oli levoton ja seurasi huonosti. Äskeinen keskustelukaan ei tahtonut jättää häntä rauhaan, mutta vielä enemmän hän tuskaili ajan kulumista. Esko odottaa... Ehkä hän pitkästyy ja luulee, ettei Mirjam taas tulekaan. Ja tämä on viimeinen ilta! Jokainen minuutti, joka kuluu, vähentää yhdessäolon toivottuja hetkiä...