Part 13
-- En tiedä -- ehkä vähän. Tuntuu niin kummalliselta mennä täältä sairashuoneeseen... Mutta minä olen sentään niin iloinen, kun sain olla Mirjamin kanssa. Se kyllä korvaa kaikki.
-- Sanokaa, miksi tahdoitte mennä hänen tykönsä?
Haijele tarttui hänen käteensä, silmät syvinä ja palavina.
-- Ajattelin, että hän oli niin yksin. Rakastanhan minä häntä! Ja sitte -- neiti, te ehkä suututte -- minä myöskin halusin sanoa hänelle, että Jeesuksen omana ei tarvitse pelätä kuolemaa. Ei Mirjam enää pelkääkään.
Hän odotti raivon puuskaa tuolta mustasilmäiseltä tytöltä, joka jo kerran ennen oli hänelle riehunut, mutta tällä kertaa hän erehtyi. Haijelen katse vaipui alas, Ruubenin samoin. He mahtoivat tuntea ihan samaa, sillä yhtaikaa he jälleen nostivat silmänsä ja katsoivat toisiinsa. Täytyihän sen hetken muistua heidän mieleensä, jona Ruuben kauhulla käsitti, mikä uhkasi Mirjamia ja samassa kenties koko perhettä. Silloin oli voimakkaan nuorukaisen itsensähillitsemiskyky pettänyt. Mirjamin valitus vihloi hänen korviansa, ja hän itse seisoi toisessa huoneessa tuskan valtaamana, käsivarret intohimoisesti kiertyneinä Haijelen ympäri. Hänen rakkaimpansa häilyi vaarassa -- ja hän oli ollut synnyinkaupungissaan käymässä omaistensa luona eikä tietänyt mistään, ennenkuin nyt, jolloin ehkä oli liian myöhäistä. Ja kauhu valtasi Haijelenkin. Sairastua... kenties kuolla... Nytkö, kun juuri elämä hymyili, kukkaset puhkesivat polulle, ja suuret näköalat, ihanat työtanteret aukenivat eteen? Ei, se oli mahdotonta, liian kamalaa -- pahaa unta vaan... Vaivoin he olivat tyyntyneet sen verran, että Ruuben voi ryhtyä tarpeellisiin toimiin.
Ja nyt tuo nuori hentonen tyttö kertoi, että kuolema ei ollut mitään pelottavaa hänelle -- eikä Mirjamillekaan... Jeesuksen tähden! Sairaus häntä vielä vähän pelotti, mutta rakkaudesta Mirjamiin hän oli siihenkin valmis! Kuinka ihmeellistä tämä kaikki... aivan käsittämätöntä.
Silloin oli kuin Ruuben äkkiä olisi löytänyt salaisuuden avaimen.
-- Rakkaus on suurin niistä, -- sanoi hän itsekseen.
Mutta Haijele sen kuuli.
-- Onko se siis kuitenkin totta? -- hän huudahti äänellä, jossa koko hänen sielunsa väreili.
Sointu ja Rebekka eivät heitä ymmärtäneet. Äiti parka oli aivan onneton taikauskoisessa taivaan rangaistuksen pelossaan ja surussaan tyttären tähden, ja Sointu taas kysyi viattomasti:
-- Miksi emme jo mene?
Soinnun suhteen ryhdyttiin tarkkoihin varokeinoihin, mutta hän sai kyllä palata heti kotiinsa takaisin. Vaan täsmälleen kahden viikon kuluttua hän tuotiin uudestaan sairashuoneeseen. Tarttumus oli kuitenkin tullut.
Silloin hän näki vielä Mirjamin, vaikka hän tuskin tunsi taudin muuttamaa ystäväänsä.
-- Oi Sointu, -- kuiskasi Mirjam heikolla äänellä, -- minunko tähteni?...
-- Älä sitä ajattele!
-- Tämä on ollut niin vaikeata... Mutta minä uskon... Jeesus vie portista sinne, missä ne valkoiset liljat kasvoivat... Kastoithan sinä minut hänelle... Rakastaahan hän minua... niinkuin sinäkin...
-- Oi paljon, paljon enemmän! Ehkä minäkin jo pääsen kotiin -- ehkä pian. Sinä tulet vastaan.
-- Tulen, tulen!... Kiitos, Sointu...
Seuraavana yönä Mirjam nukkui pois. Hoitajatar kuunteli ihmetellen, kuinka juutalaistyttö viimeiseen hetkeen asti toisteli Jeesus-nimeä.
-- Melkein hän sietäisi kristityn hautauksen, -- tuumi neiti.
Sitä ei kuitenkaan kukaan pannut edes kysymykseen. Mutta ei hän oikein juhlallista hautausta juutalaiseenkaan tapaan saanut. Rebekkaa kyllä naapurit kävivät lohduttamassa ja lähettivät hänelle murheruokaa runsain määrin, mutta hurskasta saattamisvelvollisuutta he eivät täyttäneet. Kuiskailtiin nimittäin korvasta korvaan, että tässä kuolemantapauksessa piili jotakin salaperäistä ja kauheata. Mistä lieneekään se huhu alkanut -- Junkerilta ainakin Peritzit sen kuulivat. Nyt oli näet Eeva Naftalin morsian ja tiesi kaikki mitä sulhasen kotona tiedettiin. -- Vainaja ei muka ollut oikea Israelin tytär. Gojimin kanssa oli liehunut ja salassa saastuttanut itsensä väärällä opilla. Jumala oli häntä siitä rangaissut kuolemalla, ja hänen syynsä oli niin suuri, ettei voinut tietää, riittikö kuoleman sovitus mihinkään muuhun kuin siihen yhteen ainoaan syntiin. Ehkä hän vei kaikki muut rikokset mukanansa ja joutui Gehinnomiin. [Gehinnom = Talmudin mukaan paikka, jossa kuolleet Israelilaiset puhdistuvat tulen kautta ja Gojim hävitetään.] Kuka sellaista uskalsi hautaan saattaa?
Hautapuheen rabbiini kuitenkin piti, ja rouva Sliman, joka aina oli Mirjamia hellinyt, oli Rachelin kanssa tullut surevien mukaan, toisten jupinasta välittämättä. Rebekka vaikeroi täyteen ääneen, Ruuben oli hyvin vakava, ja Haijele seisoi kalpeana kuin marmorikuva. Hän tiesi jo, mistä Mirjam oli taudin saanut. Ei minkään salaperäisen tuomion kautta, kuten ihmiset huhusivat, vaan ihan yksinkertaisesti Melidulla Hamin huoneesta. Tutkimus oli pantu toimeen, ja tuloksena oli tieto, että Melidulla makasi isorokkosairaana Viipurissa, jonne hän oli matkustanut heti karkoituspäivänä, vietyään tavaransa panttiin. -- Toisin sanoen, Haijele itse oli epäsuorana syynä sisarensa kuolemaan. Hänen tähtensä Mirjam sysättiin tuohon huoneeseen, eikä hän mitään tehnyt, asettaaksensa toisin. Se tunto raskautti kuin kivi sydämellä.
Muutenkin koko hänen tasapainonsa oli järkkynyt näiden kahden viikon kuluessa. Oikeastaan Ruubenin ja hänen jo olisi pitänyt palata Leipzigiin, mutta hän ei voinut. Tahtoihan hän odottaa, kuinka Mirjamin kävisi... ja hänen itsensä. Joka aamu herätessään hän ajatteli: vieläkö olen terve? Hän, uljas ja rohkea! Ja silloin hänen eteensä kuvautui keltakiharainen tyttö, joka lausui: "Jeesuksen omana ei tarvitse pelätä kuolemaa..." Ja sitte Ruubenin huomautus: "Rakkaus on suurin niistä."
Se ahdisti häntä ja teki niin oudon rauhattomaksi. Paljon hän näinä päivinä mietti ja keskusteli Ruubenin kanssa. Hän piteli kiinni kuin oljenkorresta: tuo nuori tyttö ehkä kuitenkaan ei ymmärtänyt, mitä hän puhui; yksinkertainen ja typerä hänen täytyi olla. Jos tulisi kysymykseen, pelkäisi hänkin ja katuisi "rakkauttaan".
Joka päivä Haijele oli telefoonissa kysynyt tietoja Mirjamista, ja aina hän kuin sisäisestä pakosta lisäsi: -- Eihän sinne vaan ole tuotu sitä neitiä, joka Mirjamin sairastuessa oli meillä? -- Joka kerta hän sai kieltävän vastauksen. Kummallista! Hän hengitti helpommin, ja kuitenkin se samalla oli kuin pettymys.
Ruuben pysyi epäilevänä Soinnun säilymisen suhteen. Tyttö oli niin nuori ja siksi vastaanottavaisempi, ja muutenkin hän näytti sellaiselta, kuin pelkkä hengähdys voisi hänet puhaltaa pois. -- Tämä tauti ei puhkea niin nopeaan, -- hän sanoi pudistaen päätänsä.
Ja nyt eilen, kun Haijele Mirjamin kuoleman johdosta kävi sairashuoneella, kerrottiin, että edellisenä päivänä oli se odotettu ja pelätty asia tapahtunut...
Silloin hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä kysyvä ahdistus olisi käynyt pelkoa voimakkaammaksi. -- Laskekaa minut puhuttelemaan neiti Kaislaa! -- oli hän pyytänyt. Mutta sitä ei sallittu.
Hän kertoi kaiken Ruubenille, ja tämä oikein kauhistui: -- Ei, ei -- Jumalan kiitos, että he olivat kyllin viisaita kieltääksensä. Juuri kun alan olla vakuutettu, että sinä olet vaarasta pelastunut, heittäytyisit siihen uudestaan.
Mutta hänen täytyi... tänään vielä hänen täytyi jotakin saada tietää. Mirjamistakin hän halusi kysellä. Eihän hän eilen mitään voinut.
Kun he olivat saattaneet Rebekan kotiin ja huone taas oli surunvalittajista täyttynyt, silloin Haijele kuiskasi Ruubenille:
-- Tule kanssani!
-- Mihin? -- kysyi Ruuben vasta kadulla.
-- Sairashuoneelle!
Ruuben ei vastustanut. Olihan hän itse mukana suojelemassa armastansa.
Hoitaja ei ollut tavattavissa; eihän hän muiden ihmisten ilmoille päässyt. Se vaan tiedettiin kertoa, että neiti Kaisla heti oli saanut tavattoman korkean kuumeen, pelastuksen toivoa ei ollut, ja sähkösanomalla kutsuttujen vanhempain piti saapua niin pian kuin matka myönsi.
Aivan kuin huumautuneena Haijele kulki Ruubenin rinnalla alas portaita. Se oli siis totta. Soinnun piti kuolla Mirjamin tähden.
Nuo vanhemmat -- kuinka he mahtoivatkaan kirota heitä, syyllisiä! Kirottiinhan juutalaisia jo muutenkin. Kukapa käsittäisi, että tyttö itse oli surmaan syöksynyt? Ja kuinka hyvänsä -- Mirjamilta tarttumus oli tullut, heidän oli syy ainakin välillisesti.
-- Meidän täytyy lähteä Saksaan jo tällä viikolla, -- sanoi Ruuben päättävästi, katsellessaan Haijelen alakuloisia kasvoja. -- Sinä et näy kestävän näitä mielenliikutuksia.
-- Vielä vähemmin kestän, että lähdemme. Ei, Ruuben -- täällä aivoissani lyö se vasara, joka huumaa minua iskuillansa, ja sen kuljetan mukanani, minne menenkin. Rauhaa ja selvyyttä minä kaipaan. Tiedäthän mikä minun on. En voi lähteä, ennenkuin olen hänestä kuullut... ennenkuin saan selville, hänkö omistaa Aaronin vihannoivan sauvan, jota koko sielullani olen etsinyt. Toinen tai toinen meistä on voittava. Elämä riippuu siitä... työni kansamme hyväksi... kaikki, kaikki. Eikä yksin minun, vaan sinunkin. Enkö minä ole ymmärtänyt oikein?
-- Meidänhän piti ryhtyä sionismin asiaa ajamaan täällä Helsingissä, -- sanoi Ruuben, vastaamatta kysymykseen.
Haijele hymyili katkerasti.
-- Niin, niinhän meidän piti...
* * * * *
Oli ihana sunnuntai-iltapäivä helmikuun loppupuolella. Haijele ja Ruuben istuivat ikkunan ääressä, äänettöminä ihaillen lumen puhtautta ja taivaan värejä, kun aurinko meni mailleen. He olivat äsken keskustelleet Rebekan kanssa tärkeästä asiasta ja päässeet päätökseen. Äidin piti seurata heitä Leipzigiin ja jäädä uuteen kotiin, jonka he aikoivat perustaa. Se päätös oli maksanut paljon heille kumpaisellekin, sillä Ruuben rakasti hienoutta ja Haijele oli ylpeä. Mutta eiväthän he muutakaan voineet, kun Rebekka oli niin yksinäinen ja lohduton. Haijele oli sanonut Ruubenille: -- Näin on isien säädyissä vakuutettu: "Jos ihmiset kunnioittavat vanhempiansa, sanoo Jumala, että hän sen lukee heidän hyväksensä, aivan kuin hän itse olisi näkyväisenä heidän keskellänsä ja he häntä kunnioittaisivat." Vanhempien kunnioittaminen on perusehtona kansamme ijäiseen pysymiseen. -- Olkoon toivosi mukaan, -- oli Ruuben vastannut.
Ja nyt tuntui niin hyvältä ja rauhaiselta. He olivat kahden kotona, sillä Rebekka oli rientänyt Slimanille suurta uutista kertomaan. Eivät he pitkään hetkeen olleet sanaa vaihtaneet, mutta he tunsivat, kuinka heidän sydämensä yhteistykytyksin sykähtelivät.
Silloin ovea koputettiin.
-- Sisään! -- huusi Haijele.
Hän hämmästyi, kun näki ventovieraan henkilön, vanhuksen, joka oli puettu suuriin lammasnahkaisiin turkkeihin.
-- Oletteko neiti Poll? -- kysyi hän saksaksi, niin ystävällisen arvokkaalla tavalla, että huonosta ääntämisestä ja maalaisesta puvusta huolimatta heti huomasi syvästi sivistyneen miehen puhuvan.
-- Olen. Kenen kanssa minulla on kunnia --?
-- Nimeni on Kaisla. Rovasti Kaisla.
-- Oi, tehkää hyvin, astukaa peremmälle...
Hän riisui turkkinsa, ja papinpuku tuli näkyviin. Hapset hohtivat hopealta, ja varsi oli hiukan kumara, kun hän astui yli lattian. Haijele esitteli Ruubenin ja veti sitte keinutuolin vieraalle ikkunan ääreen.
-- Molemmat lapseni ovat teille tutut, -- hän alkoi. -- Tulen juuri heidän tähtensä. Tuon tervehdyksen pikku Soinnultani.
-- Kuinka hän voi? -- kysyi Haijele hätäisesti.
-- Eilen, iltaruskon hehkuessa noin kauniisti kuin nytkin, hän meni Isän majoihin.
-- Onko hän kuollut? -- huudahtivat Ruuben ja Haijele yhtaikaa.
Rovasti pyyhkäisi kyyneleen, joka kierähti poskelle.
-- Jumalan tahto tapahtukoon, vaikka se äidin ja isän sydäntä vihloo. Ja nyt täytän kalliin velvollisuuden, hänen viimeisen toivonsa. Hän pyysi minua tulemaan luoksenne.
-- Mitä hän tahtoi minulle sanoa? -- kysyi Haijele henkeänsä pidättäen.
-- Hän pyysi kertomaan, että sisarenne kuoli turvallisesti, Herran Jeesuksen omana. Mirjam neiti oli hartaasti halunnut kastetta, ja Sointu, ainoa kristitty, joka oli hänen luonansa, täytti hänen pyyntönsä. Hän ei sitä tietänyt tehdä sääntöjen mukaan -- hän pelkäsi, ettei hänellä ollut siihen oikeutta ensinkään -- mutta heidän sydämensä oli oikea Jumalan edessä, niin kastajan kuin kastettavan, ja Jumala katsoo yksin sydämeen. En tiedä, mitä sisarenne opistamme ymmärsi -- tuskin paljoakaan -- mutta lapseni sanoista tiedän, että hän kuoli kristittynä.
Seurasi syvä äänettömyys. Ruuben ja Haijele olivat kuin salaman iskeminä.
-- Jouluna, kun olimme yhdessä, koski viimeinen rukouksemme Israelia, -- jatkoi rovasti, jälleen pyyhkäisten pois kyyneleen. -- Silloin Sointu murehti sitä, ettei ollut juutalaislähetyssaarnaajaa Helsingissä. Eilen hän sanoi meille, kun itkimme: "Enhän pahoittanut mieltänne? Minä sain kumminkin vähän olla lähetyssaarnaajana!" Raskasta se meille oli, mutta kuitenkin meidän täytyi syvimmässä sydämessämme kiittää Herraa. Poikamme on suuresti rikkonut perhettänne vastaan -- minä tiedän kaikki, hän on sitä surrut ja kertonut sen meille -- mutta nyt sai tyttösemme sen sijaan todistaa Mirjamille siitä rakkaudesta, joka on pysyvämpi ja ihanampi kuin Eskon milloinkaan olisi voinut olla. Herran tiet ovat ihmeelliset.
-- Herra rovasti... ettekö todellakaan ole meille suutuksissa? -- kysyi Haijele arasti, hämmästyneenä.
-- Kuinka sitä voitte ajatella? Herra hänet antoi, Herra otti.
-- Mutta tottahan mieluummin olisitte suonut, että hän olisi pysynyt meiltä poissa?
Haijelen silmät päilyivät niin mustina ja tutkimattomina kuin pohjaton syvyys. Ne kysyivät kiihkeästi, ne näyttivät tunkevan isänsydämeen asti. Eikä rovasti sitä katsetta väistänyt.
-- Olisimme hänet tahtoneet pitää, rakas neiti -- oi niin mielellämme. Sydämemme on taistellut, sekä äidin että minun, mutta meillä on nyt rauha, vaikka haavoista verta vuotaa. Jeesus Kristus kuoli meidän syntiemme tähden. Ylistetty olkoon hänen nimensä siitä, että lapsemme sai kuolla, ollaksensa rauhan saattajana yhdelle hänen karitsoistaan.
Haijele hengitti nopeasti. Aallot kävivät voimakkaina hänen rinnassaan.
-- Ja hän itse -- eikö hän katunut käyntiänsä Mirjamin luona? -- hän kysyi.
-- Ei, ei hetkeäkään. Rakkaus häntä vaati, ja kuolema oli hänelle suloinen.
Ruuben oli äänetön ja hyvin totinen, Haijele kätki kasvot käsiinsä. Nyyhkytykset puistattivat koko hänen ruumistansa. Hänen huuliltansa tunki kuiskaus:
-- Hän on voittanut!
-- Minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Luoja, että olet kätkenyt sen viisailta ja toimellisilta ja olet sen ilmoittanut pienille, -- sanoi rovasti.
Haijele kohotti kyyneleiset silmänsä, joiden katse oli avuton ja rukoileva:
-- Mitä minun pitää tekemän?
Rovasti laski kätensä hänen päänsä päälle ja lausui syvällä, lempeällä vakavuudella:
-- Usko Herraan Jeesukseen Kristukseen, niin tulet autuaaksi.
XI
ISRAELIN HYVÄKSI
-- Nyt on kaikki kunnossa minun puolestani, -- sanoi Ruuben, laskien hattunsa tuolille ja pyyhkäisten nenäliinalla otsaansa.
Haijele loi häneen kauniin katseen, josta rakkaus ja onni säteili.
-- Mitä oletkaan puuhaillut? -- hän kysyi.
-- Ensin kävin uudessa pikku kodissa tutkimassa, oliko se valmis valtiattarellensa. Aurinko paistoi sinne sisälle, se oli täynnä kevätilmaa ja valoisaa odotusta. Sitte menin synagoogaan. Punainen verka peittää käytävää ovelta perälle asti, vuottaen sinun jalkaisi askeleita. Palmut ja laakerit vihannoivat, ja ruusuista ja liljoista leviää tuoksu yli koko salin. Oi Haijele, minä soisin hetkien rientävän! Eikö jo pian tulla sinua pukemaan?
Haijele katsoi kelloa.
-- Tunnin kuluttua.
-- Saanko olla siksi luonasi? Vai onko sinulla vielä jotain tehtävää?
-- Ei mitään. Olen jo kylpenytkin.
-- Kylpenyt! Niin, se on totta, onhan se jokin tapa tai määräys. Aina sinä niistä pidät huolta.
-- Kuinka en sitä tekisi, kun olen Israelin tytär! Istu tähän, Ruuben, anna minun pitää käteni kädessäsi. Kiitos kaikesta, mitä uhraat minun tähteni tänään. Oi, kyllä minäkin odotan sitä hetkeä, jona seisomme katoksen alla ja ijäksi yhdistymme...
Ruuben oli hetken vaiti. Hänen katseensa loisto tummeni aivan kuin päivän silmä, milloin pilvi sen ylitse kulkee.
-- Oletko antanut liian paljon? -- kuiskasi Haijele. -- Tuntuuko sinusta vaikealta tovereittesi vuoksi?
-- Ei, ei. He ja minä olemme aivan välinpitämättömät toistemme suhteen. Tiedäthän, milloin sisäisesti erkanin heistä. Kyllä he ivailevat, ehkä joku pujahtaa meidän outoja häämenojamme katsomaankin -- mutta jo aikaa sitte opetit minulle, ettei kannata vaihtaa sydämensä valitsemaa Israelin impeä juutalaisvihollisiin "ystäviin"...
-- Vaan jokin sinua vaivaa, Ruuben, -- lausui Haijele hellän huolekkaana. -- Äänesi ei ole iloinen, mielesi ei ole kirkas. Tänään sen täytyy sitä olla! Sinähän rakastat minua -- niin kerro siis, mikä sydäntäsi painaa, että minä pyyhkisin huolesi pois kuin lehdeltä kastekyyneleen!
-- En olisi murehduttanut sinua, varsinkaan kun jo on liian myöhäistä, -- vastasi Ruuben hiljaa. -- Mutta koska tahdot, niin... Olet oikeassa, Haijele, nuo menot ne rasittavat -- vaan ei toverieni ivan, ei oman "selvän järkeni" tähden, josta sinun on tapa puhua... Eikö siis kertaakaan ole mieleesi johtunut, että omaisemme, vieraamme, koko ympäristömme on pian pitävä meitä julkeina teeskentelijöinä? Ja olemmeko itse asiassa rehelliset?
-- Rehelliset? Mitä tarkoitat?
-- Muistele vaan niitä iltapäiviä, jotka Helsingissä vietimme rovasti Kaislan hiljaisessa huoneessa! Ajattele viimeviikkoista käyntiämme lähetyssaarnaaja N:n luona! Puuttuuko meiltä muuta kuin ratkaiseva askel, ruvetaksemme hänen säännöllisiksi oppilaiksensa? Ja nyt lähdemme synagoogaan, annamme vihkiä itsemme juutalaisilla menoilla ja uskottelemme kaikille olevamme kunnon israelilaisia!
-- Me olemmekin kunnon israelilaisia! -- huudahti Haijele tulisesti. -- Näissä menoissa ei ole mitään, joka omaatuntoamme loukkaisi. Kristittyjä emme vielä ole, mutta kerran niin pitkälle päästyämme pysymme yhäkin israelilaisina. Muukalaisiksi emme voi emmekä tahdo milloinkaan tulla, sen käsität sinä yhtä hyvin kuin minäkin. Hän, jonka opetuslapsiksi mielemme palaa, oli kansamme jäsen, kun hän maan päällä vaelsi. Siinä maassa hän syntyi ja kuoli, johon me sionistit pyrimme Israelia kokoamaan. Kansani on minulle yhtä rakas kuin ennen, sionismia harrastan yhtä paljon, vanhoja tapoja tahdon yhtä uskollisesti noudattaa. Ja sinä seisot rinnallani, sinä ymmärrät minua -- eikö niin, Ruuben?
-- Kansasi työntää sinut ulos ja minut samoin. Suvaitsevainen sionismikaan ei tahdo meistä tietää, jos kristityiksi tulemme. Se kärsii kyllä puhuttavan Nasarealaisesta, joka on profeettain joukossa "yksi suurimmista" -- vaan ei myöskään enempää. Mitä taas kristittyihin tulee, vierovat he varmasti meitä, jos pysymme juutalaisina. Siinä se tulevaisuus, jonka sinun ohjelmasi asettaa eteemme.
Ruubenin ääni oli surullinen, melkein katkera. Haijelen silmistä säihky sammui.
-- Niin, niin se lienee... Minä olen kyllä hämärästi sitä aavistanut, vaikka en ole tahtonut itselleni myöntää. Mutta sittekin! Parhaat kyllä ymmärtävät meitä. Kansamme jaloimmat eivät tuomitse, ja todelliset, rakastavat kristityt eivät hylkää.
-- Sinä olet kansamme parhaita, oma Haijeleni. Etkö muista, mitä kristinuskosta ja kristityistä olet ajatellut?
Hän painoi alas päänsä.
-- Luin äskettäin Uudesta Testamentista lauseen, jota ihmettelin ja mietin, -- virkkoi hän. -- Nyt se tulee kuin leimuavin kirjaimin eteeni: "Millä tuomiolla te tuomitsette, pitää teitä jälleen tuomittaman." Ajattelin, että sehän ei voi koskea Jumalaa, koska saman kirjan mukaan Kristus tuli tuomiota poistamaan. Nyt sen ymmärrän: ihmiset tuomitsevat, ja minä olen sen ansainnut...
-- Pelottaako se sinua? -- kysyi Ruuben, käyden hyvin totiseksi.
Vaan se kysymys sai Haijelen silmät jälleen säihkymään.
-- Ei, ei, ei! Arpa on heitetty. Silloin ei ole enää muuta tehtävää kuin astua eteenpäin, tuli mitä tahansa. Jos koko maailma hylkäisi meidät, ei unohda Israelin Jumala omiansa. Hän taistelee rinnallamme, hän ja hänen voideltunsa -- Jumalan Poika, jota me niin vähän tunnemme ja johon kumminkin kaukaa uskomme hänen sanojensa tähden.
-- Intoisa, hehkuva Haijeleni, -- sanoi Ruuben hymyillen kuten usein ennen. -- Jospa he aavistaisivat tuon kaiken! Ei silloin riemuitseva joukko meitä saattaisi juhlahetkenämme.
-- He saavat sen tietää vielä tänään! -- huudahti Haijele. -- Niin, Ruuben, minä ilmoitan sen heille! Astukaamme _nyt_ se ratkaiseva askel, niin sinun ei tarvitse omantunnon syyttein heittää huntua pääni yli ja panna sormusta sormeeni. Heti kun olemme saapuneet kotiin ja vieraat ovat koossa --
-- Ei suinkaan, rakkaani, semmoista en pyydä sinulta, -- keskeytti Ruuben oikein säikähtyneenä. -- Kyllä on paras, että kantamme jää salaan, kunnes olemme omassa kodissamme. Minä olen vihkimisen suhteen jo varsin rauhallinen, rauhoitu nyt vaan sinäkin. Katsoppas, kellonnäyttäjä on jo kohta kulkenut kierroksensa. Nyt lähden pukeutumaan. Hyvästi, kunnes näen tumman tyttöni valkoliljana kukkasten keskellä!
Ruuben kumartui häntä suutelemaan, ja Haijele kiersi kätensä hänen kaulansa ympäri.
-- Israelin Jumalan nimeen! -- hän kuiskasi. Silmissä oli salaperäinen hohde, ja Ruuben katsoi niihin syvään, syvään, pääsemättä kuitenkaan pohjaan asti.
Ehkä se hohde oli onnen väräjävää aavistusta -- tai ehkä keväisen auringon välkettä vain. Vai Isän Henkikö liikkui hänen ympärillänsä, ja ylhäistä valoako silmä heijasti?
Ruuben ei sitä malttanutkaan aprikoida. Kiihkeässä syleilyssä hän riemuitsi:
-- Sinä olet minun, minun, minun!
-- Vaan en _yksin_ sinun, -- lisäsi Haijele hiljaa.
* * * * *
He ajoivat pois synagoogasta päivän herttaisessa paisteessa, lempeitten tuulien löyhytellessä Haijelen huntua.
Uljas pari se oli, joka tänään oli liitetty yhteen, elämän matkaa rinnatusten kulkemaan: morsian loistava kuin Saaronin lilja, sulhanen sorja ja jalo muodoltaan kuin Libanonin nuori seetripuu. Ilolla ja ylpeydellä omaisten ja tuttavain piiri oli heitä ympäröinnyt -- sirottanut vehnäjyviä heidän päänsä päälle, toivottaen lisääntymistä tuhannen tuhanteen -- kantanut palavia kynttilöitä ja rukoillut heille Adonain siunausta. Ja Ruubenkin oli tuntenut juhlamieltä. Nuo temput, joita hän ennakolta oli vieronut, eivät naurattaneetkaan, kun Haijele vakavana seisoi hänen rinnallansa ja pyhät rukoukset kohosivat Ijäisen istuimen eteen.
Mutta suloisinta oli kumminkin nyt, kun kaikki oli ohitse. Vielä juhla-ateria vieraitten parissa -- ja sitte kotiin, omaan kotiin!
Saara täti oli oivallisten keittäjien avulla pannut parastansa, ja Rebekka, jolle kaikki täällä suuressa maailmassa oli perin outoa ja ihmeellistä, oli myöskin keittiössä tohistanut, ellei apuna, niin tiellä. Näiden puuhien tuloksena nyt pöytä notkui ruokien ja juomien painosta, ja vieraitten riemu oli äänekäs ja yltäkylläinen.
Aterian päätyttyä Efraim Poll nousi puhetta pitämään. Vierasten melu hiljeni, ja kaikki kerääntyivät lähitteille.
Hän puhui siitä, kuinka Haijele aina oli ollut heidän kotinsa päivänpaiste ja kasvattivanhempien kunnia. Ruubenkin oli jo kauvan ollut kuin poika perheessä, ja tuntui turvalliselta ajatella, että juuri hän se oli, joka Haijelen vei ulos elämään. Erityisesti hän oli tänään tuntenut vanhan sydämensä onnelliseksi, kun hän näki nämä molemmat lapsensa niin hartaina Jumalan huoneessa Ijäisen kasvojen edessä.
-- Hän onkin ollut epikores, -- kuiskasi Goldreich Knaufille, nyökäten päätään Ruubenia kohti.
-- Ja muistatko sitä riivattua tyttöä jouluyönä? -- supisi Knauf.
-- Jos Adonai ei huonetta rakenna, niin ne turhaan työtä tekevät, jotka sitä rakentavat, -- jatkoi setä. -- Pysykää aina totisina, hurskaina israelilaisina, sinä Haijeleni, kuten tähänkin asti, ja sinä myös, poikani Ruuben! Silloin Israelin Jumala siunaa teitä ja jälkeentulevaisianne.
Hänen silmänsä olivat niin tutkivasti Ruubeniin kiinnitetyt, että nuorukaisen täytyi painaa katseensa alas.
-- Rauha tulkoon teidän huoneeseenne ja onni seinienne sisälle! Siunattu olkoon uloskäymisenne ja sisällekäymisenne hamasta nyt ja ijankaikkiseen!
Ruuben vastasi puheeseen kauniin ja valituin, vaikka hyvin ylimalkaisin sanoin. Koko ajan väri vaihteli hänen kasvoillansa.