Part 14

Mutta kun hän oli istuutunut, nousi Haijele.

-- Nyt on minun vuoroni lausua muutama sana.

Yleinen hämmästys ja kohina. Ruuben kalpeni.

-- Kiitos, setä ja täti, kaikesta rakkaudestanne ja hoivastanne! Kiitos, arvoisat vieraat, myötäilosta juhlapäivänämme! Minusta tuntuu, että olemme velkaa teille erään tunnustuksen. Te iloitsette kanssamme, te tiedätte, että me olemme onnelliset, ja tiedätte myös, että korkein onnemme aina on oleva Israelin menestys. Mutta jotain te ette tiedä: me tahdomme...

Ääni värähti. Silmänräpäys vaan, sitte hän jatkoi varmana:

-- Me pyrimme Israelin suurimman profeetan opetuslapsiksi, hänen, joka on puhunut, niinkuin ei kukaan ennemmin eikä myöhemmin...

Oli vallinnut hiiskumaton hiljaisuus hänen päästyänsä puheen alkuun, mutta nyt syntyi sorina vielä kovempi kuin äskeinen. Yksi ääni erottautui selvään sen keskeltä. Setä se oli, joka astui Haijelen eteen.

-- Lapsi, mitä sinä haastat?

-- Anteeksi, rakas setä! -- huudahti tyttö, heittäytyen kiihkeässä mielenkuohussa hänen syliinsä.

-- Tyynny, lapsi, sinä olet kiihottunut. Minä saatan sinut lepäämään ja selitän vieraille tämän häiriön. Miksi rupesitkaan puhumaan, -- hän jatkoi kuiskaten, -- ei se ollut sinun asiasi. Onko ihme, jos et enää tietänyt, mitä sanoit.

Silloin hän irroittihe syleilystä ja ojentautui suoraksi.

-- Ei, ei, minä en puhu huumauksessa enkä hermostuneena!

Kuului vieraitten parvesta ääniä, jotka vaativat selitystä. Kohina kasvoi, aivan kuin meren raskas pauhu rajuilman edellä.

Ruuben ehti siihen ennen Haijelea.

-- Olen valmis selittämään, -- hän sanoi, yhä hyvin kalpeana, mutta päättäväisenä ja vakaana. -- Voin vastata meidän kumpaisenkin puolesta koska kantamme on sama -- jos yleensä mistään kannasta voimme puhua. Haijelen tunnustus oli tosi, vaikka ennenaikainen. Me emme vielä ole mitään, mutta me tiedämme päämäärämme.

-- Ja se päämäärä? -- huusi joku ääni, kun Ruuben pysähtyi.

-- Se on oman sydämemme tyydytys ja kansamme onni.

-- Selittäkää tarkemmin! -- huusi Knauf kiiluvin silmin ja työntyi parven läpi lähemmäksi.

-- Minä sanon sen teille, -- riensi Haijele vastaamaan. -- Kuulin kerran saarnan, jossa rabbiini puhui Aaronin kukoistavasta sauvasta. En tiedä, painuiko se teidän mieleenne niinkuin minun. Ymmärsin silloin, että kansani oli sen kadottanut, ja koko elämäni tahdoin omistaa sen etsimiseen. Kaikkialta tahdoin etsiä -- paitsi yhtäältä. Silloin tuli nuori tyttö ja näytti minulle, että juuri _siellä_ olikin kaivattuni. Aaronin sauvaa, kukkien ja hedelmäin verhoamaa, kantaa kädessään hän, jonka korkein oppi on rakkaus -- Jeesus Kristus, jota minä olen vihannut...

Syntyi melu kuin myrskyn ulvona. Huudettiin ja hälistiin sekaisin.

-- Ulos, ulos! -- kirkuivat Knauf ja Goldreich kädet kohollaan.

-- Laupias Jumala, onko hän järjiltänsä? -- vaikeroi Saara.

Rebekka itki ääneensä. Pitikö tästä tulla sama surkeus kuin Mirjamin suhteen? Hän kun oli niin ylpeillyt ylhäisestä tyttärestänsä, ja nyt tietysti sillekin taivaan kirous oli putoava kuin myllynkivi kaulaan.

Neitoset vetäytyivät pitkin seiniä, Löwe kohotti ivallisesti olkapäitään, nuoret herrat supattelivat, ja vanhoista moni repeli partaansa tai riisti vaatteensa rikki.

Mutta setä, joka oli jäänyt hurjimpien kiivastelijain taakse, halkaisi voimakkain käsivarsin heidän parvensa ja pääsi jälleen Haijelen luo.

-- Eksynyt, onneton lapsi parka, -- sanoi hän väräjävin äänin. -- Oi, sinä josta toivoin vanhuutemme iloa...

Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen harmaaseen partaansa, eikä hän kyennyt enempää puhumaan.

-- Setä, setä! -- huudahti Haijele, yrittäen uudestaan kätkeä päänsä hänen rinnalleen.

Vaan vanha käsi oli vielä kyllin jäntevä työntääkseen hänet hiljaa pois.

-- Ei niin, lapsi. Ei ennenkuin katuvaisena palaat isäisi Jumalan tykö.

-- Minä uskon, setä, minä uskon isieni Jumalaan! Setä, kuule minua! Messiaan tulo on toivosi ollut, ja nyt minäkin sen ymmärrän, sillä _hän_ on Messias...

-- Hän häpäisee! -- kirkui Knauf.

-- Vaiti! -- pauhasi Goldreich.

-- Ulos, ulos! -- säestivät toiset äänet.

Vaan setä seisoi suorana ja juhlallisena ja ojensi taivasta kohti molemmat käsivartensa.

--"Minä tunnustan täysin vilpittömänä, että Messias, jota vielä odotamme, varmasti on tuleva, ja vaikka hän kauvankin viipyisi, vartoan kumminkin joka päivä hänen tuloansa."

Kädet vaipuivat alas, mutta hänen katseensa kiintyi terävänä Haijeleen.

-- Tunnethan ne sanat, kahdennentoista uskonkappaleen. Sinä olet ne julkisesti kieltänyt.

-- Se on kuolemansynti! -- huusi Goldreich.

-- Sinä olit lapseni, lähinnä puolisoa rakkaimpani maan päällä. Nyt --

Näkyi, että se maksoi hänelle ankaran, tuskallisen ponnistuksen. Mutta varmana viittasi käsi ovea kohti.

Haijele sävähti, vaan kokosi voimansa nopeasti. Samassa jo Ruuben oli tunkeutunut hänen viereensä ja tarttunut hänen käteensä.

-- Niin jääkää hyvästi, -- sanoi nuorukainen. -- Me lähdemme ja käymme omaa tietämme.

Melu heidän ympärillään oli käynyt yhä rajummaksi ja raivoisammaksi. Kun setä oli käskynsä antanut, pitivät vieraat oikeutenansa laskea kaikki siteet valloilleen. Töin tuskin nuori pariskunta pääsi ovelle; Ruuben oli saanut Knaufilta sinelmän ja Haijelen huntu oli repaleina. Yli metelin kuului joukon takaa Saaran ja Rebekan parku; Bertha Löwe pyörtyi, ja palvelijat juoksentelivat säikähtyneinä sinne tänne. Sekasorto oli suunnaton.

Mutta ovella Haijele kuitenkin vielä pysähtyi, kääntyi ja sulki katseeseensa hääjoukon. Siinä oli jotain ylevää ja hillitsevää, joka vaiensi hälinän sen verran, että hänen äänensä voi kuulua.

-- Näin siis piti häittemme päättyä, -- hän lausui syvästi liikutettuna. -- Voi meitä, voi minun kansaani!

Sitte Ruuben veti hänet mukanansa ulos.

Vaunuissa he katsoivat toisiinsa, ikäänkuin kysyen: -- Kuinka se oikein tapahtui? Untako se oli vai totta?

Mutta totta se oli. Ja tuska ja onni yhtaikaa väreili Haijelen äänessä, kun hän kuiskasi:

-- Nyt meillä koko maailmassa ei ole muita kuin toinen toisemme.

-- Minä jo kyllä tiesin ennakolta, että niin kävisi.

-- Setäkin... Oi Ruuben, sitä en olisi uskonut. Emmekä nyt voine äitiä pyytää luoksemme. Mutta me hankimme hänelle asunnon ja pidämme kuitenkin hänestä huolta.

Hetken he istuivat ihan vaiti. Silloin kuului heidän korviinsa kimakka lapsen ääni:

-- Katso, katso, mamma! Niin risainen morsian.

-- Se on juutalainen, -- vastasi puhuteltu sanomattoman ylenkatseellisesti.

Haijele silmäsi repaleista harsoansa, ja samalla vieraan rouvan sanat vihlaisivat sydämeen asti.

-- Omani ovat tämän repineet -- ja noin puhuvat vieraat,-- hän sanoi äänellä, josta onnen väre oli kadonnut ja tuska yksin jäänyt jäljelle. -- Koko elämäni ajan olen kunniaa janonnut, ja nyt minun täytyykin häpeän tietä kulkea!

-- Niin, Haijele. Ja minunkin hartain toivoni oli vain haave. Halusin palvella kärsivää ihmiskuntaa -- mutta kukapa nyt tarvitsisi minua? Saksalaisilla on saksalaisia lääkäreitä, juutalaisille en enää kelpaa.

-- Me olisimme taistelleet suuren aatteen puolesta, -- jatkoi Haijele unelmoiden. -- Me olisimme taistelleet ja voittaneet. Nyt meidät ajetaan ulos, kun kansamme riemujoukot kerran virtailevat sisälle Jerusalemin porteista...

-- Ja minkätähden? Siksi, että tunnustimme totuuden, jota emme edes omista vielä.

-- Kadutko, Ruuben? -- kysyi Haijele äkkiä.

-- En, sillä totuus on kuitenkin voittamaton voima. Ja sinä, Haijele -- kadutko sinä?

-- En, sillä minä uskon rakkauteen, joka on kaikista suurin.

Vaunut pysähtyivät heidän uuden kotinsa portaiden eteen. Ovi oli lukossa, sillä palvelijakaan ei ollut häätalosta vielä ehtinyt. Ruuben otti oman avaimensa taskustaan, ja he astuivat sisälle.

Siellä oli niin puhdasta ja nuorta, niin tyyntä ja kirkasta.

Onnen tunne täytti jälleen heidän sydämensä. Se syleily, jolla he lausuivat toisensa tervetulleiksi, uhkui syvän lemmen suloisuutta. Ja uusi toivo puhkesi heidän rinnassansa, niinkuin kevään vehreys, kun ensimmäisen ukkosilman jälkeen lämmin päivä luontoa suutelee.

-- Onhan siinä kyllin, kun meitä on kaksi, ja Jumala ja Messias kanssamme, -- huudahti Haijele.

Ruuben näytti miettiväiseltä.

-- Johtuu mieleeni jotakin. _Hän_ on sanonut, että ken luopuu omaisista tai jostakin muusta rakkaasta hänen tähtensä, se saa tuhatkertaisesti takaisin. Varmaan mekin kristittyjen joukossa tapaamme hengenheimolaisia. Löytyyhän kääntyneitä juutalaisia ennen meitä.

-- Ja me voitamme uusia Kristukselle! -- sanoi Haijele loistavin silmin. -- Me rakastamme kansaamme, me emme luovu siitä kuitenkaan, vaikka se meidät hylkää. Ruuben, siinähän meillä on tulevaisuuden tehtävä!

-- Kentiesi... Kunhan itse ensin olemme tulleet täyteen totuuteen. Suurta olisi julistaa totuutta ja rakkautta...

Hän vaipui ajatuksiinsa, ja Haijelekin vaikeni. Vaan sitte Ruuben hellästi lausui:

-- Minulla olisi ehkä kyllin... Mutta mikä korvaisi sinulle Siionin ja isien maan?

-- Varmaankin se toinen maa, se, jonne Mirjam ja Sointu ovat menneet...

Mutta hän huokasi syvään sitä sanoessaan.

-- Ei, Haijele, se _ei_ korvaisi. Sinun sydämesi pyytää jotakin erityistä kansallemme jo täällä.

-- He voittavatkin Jerusalemin omaksensa. _Meistä_ vaan he eivät huoli, me jäämme ulkopuolelle.

-- Mistä tiedät niin varmaan, että se tapahtuu?

-- Oh, Ruuben -- etkö muista Hesekielin ennustuksia? Ja niin monta muuta lupausta: "Herran lunastetut palajavat riemulla Siioniin..."

-- "Herran lunastetut?" Keitä ne ovat, Haijele?

He katsoivat toisiansa hämmästyneinä.

-- "_Hän_ lunastaa kansansa heidän synneistänsä", -- kuiskasi Haijele.

Sitte riemun kyyneleet alkoivat virrata hänen silmistänsä, ja hän heittäytyi Ruubenin rinnoille.

-- Oi, se on liian suurta ja suloista! Ruuben, Ruuben, juuri mehän olemme Herran lunastettuja!

-- Ja eivätkö ne toiset pääsisikään sinne? Niinkö tarkoitat?

Haijele seisoi suorana ja säteilevänä. Koko hänen olentonsa väreili korkeata innostusta.

-- He kokoavat kuolleet luut, he muodostavat ruumiin ja panevat veren liikkeelle. Me tuomme hengen, Jumalan Hengen, joka on Kristuksessa. Oi, minä näen, minä ymmärrän kaikki! Minä olen löytänyt, Ruuben, se on nyt selvänä minulle, mitä koko elämäni ajan olen haparoinnut. Ylistetty olkoon Adonai, siunattu hänen nimensä ijankaikkisesti! Se oli ihanin häälahja, minkä olisin saattanut saada.

-- Alan käsittää ajatustesi kulkua, -- sanoi Ruuben miettiväisenä. -- Ehkä tämä oli häälahja meille molemmille.

-- Tule, Ruuben, menkäämme nyt heti, vielä häävaatteissamme, lähetyssaarnaaja N:n luo! Me pyydämme, että hän siunaa meitä, ja sitte ilmoittaudumme hänen kasteoppilaiksensa.

-- Niinkuin tahdot, rakkaani.

-- Mutta harsoni otamme pois.

-- Miksi niin? Anna sen olla, Haijele, se on ensimmäisen vainon kunniamerkki. Jumala sen tietää, että tahtoisin kukkasin kylvää polkusi -- mutta emme saa salata itseltämme, että orjantappuraiset tiheiköt ovat vastassamme. Moni piikki on vielä raastava sydäntämme. Olethan siihen valmis, Haijeleni?

-- Olen, -- hän vastasi säteilevin silmin. -- Muistatko kehoitusta, joka sionistikokouksen lopettajaisissa painettiin mieleemme: "Olkaa väkevät, olkaa vahvat taistelussa kansamme Israelin hyväksi ja Jumalamme asuinsijan puolesta." Me lähdemme nyt ihanalla tavalla siihen taisteluun. Tule, Ruuben, anna kätesi! Minä uskon, minä toivon, minä tiedän, että voitto on meidän!

-- _Hänen_ totuutensa ja rakkautensa nimessä, -- sanoi Ruuben, laskien kätensä Haijelen käteen.