Part 12

Portaissa Haijele itseksensä harmitteli, ettei hän ollut vihansa oikeata esinettä tavannut. Mutta hän ei vielä ehtinyt kadulla kulkea kymmentä askelta, ennenkuin äskeinen toivo jo toteutui. Siinä tulikin Esko, ei kuitenkaan Tuulikin, vaan Pentti Viljakan seurassa. He olivat sattumalta yhtyneet, kun Esko palasi saattamasta morsiantansa tämän asuinpaikkaan.

Haijele ei joutunut pitkältä tuumailemaan. Hän suorastaan riemastui. Siinä hän oli vastatusten noiden molempien kanssa -- vanhan vihollisensa, saman joka äskettäin tuoreutti entiset muistot tuuppaamalla hänen äitinsä kumoon -- ja tämän, joka Mirjamin oli pettänyt. Yhdellä iskulla hän saattoi antaa heille kummallekin osansa. Hienotunteisuuttako? Oh, se oli tarpeetonta. Näitä kohtaan, jos milloinkaan, oli paikallansa: silmä silmästä, hammas hampaasta. He olivat häpäisseet hänen omaisiansa, ja hän oli saattava heidät häpeämään vaikkapa keskellä katua.

-- Anteeksi, -- lausui hän, asettuen molempien nuorukaisten eteen. -- Tehkää hyvin ja pysähtykää hiukan!

Pentti oli häntä lähinnä ja hätääntyi aika tavalla, sillä ihmisiä liikkui yltympäri joka suunnalla. Hän ei ehtinyt huomata enempää kuin palavat juutalaissilmät, mutta ne sanoivat tarpeeksi selvään, ettei tämä neitonen vanhoja vaatteita pyytänyt. Korea katutyttö siis -- mitä muuta? -- Illalla, illalla -- menkää tiehenne nyt! -- kuiskasi hän kiireisesti, pyrkien ohi.

Esko oli aivan punainen ja nykäisi Penttiä. Mutta Haijele raivostui niin, että hän unohti maailman ympärillänsä.

-- Hävetkää, saastainen Goi! -- huudahti hän kiihkoisesti. -- Minä kyllä ilmoitan teille nimeni: olen Haijele Poll. Ja te olette Pentti Viljakka, vai kuinka?

-- Mitä saamaria... En minä voi muistaa...

Pentin täytyi pysähtyä, niin vastenmielistä kuin se hänelle olikin, sillä Esko myös oli seisattunut, ja tuo juutalaisneitonen oli käskevä kuin valtijatar. Niin, tosiaan, kuinka hän oli erehtynytkin... Ei katutyttö tuommoiselta koskaan voinut näyttää.

-- Herra Viljakka, ettekö muista pientä juutalaistyttöä, jota te nimititte Hai-kalaksi? Hän puri teitä kerran, mutta sen te hyvin ansaitsitte. Teidän sananne ja tekonne iskivät monta kymmentä kertaa hänen lapsensydämeensä haavoja, jotka ijäksi jäivät kirvelemään. Se tyttö olen minä. -- Ja ettekö pikku "Mirriä" muista? Kuinka monta kertaa hän itki teidän tähtenne! Hän on sisareni. -- Odottakaa, vieläkin yksi muistutus. Mitäpä olisittekaan pannut mieleenne juutalaisvaimoa, jonka esplanaadilla ihmisjoukon nähden tuonaan työnsitte katuojaan! Hän on äitini. -- Ja nyt tiedätte, kuka on Haijele Poll.

-- Se tieto ei tosiaan kannata noin pitkää saarnaa, -- sanoi Pentti, kääntäen selkänsä. -- Tule pois, Esko!

-- Ei, herra Kaisla, -- lausui Haijele määräävästi, pysähdyttäen Eskon siihen paikkaan. -- Menköön hän -- teille olen vielä sanan velkaa. Teitä minä oikeastaan hain, vaikka sattumus toi tuon toisenkin tielleni. Ja te tiedätte kyllä asiani -- vai kuinka?

-- Tiedän, neiti -- mutta suokaa anteeksi... Tämä ei ole sopiva paikka siitä puhuaksemme. -- Eskon ääni oli hädistynyt ja katse melkein rukoileva.

-- Tulkaa siis, -- sanoi Haijele, silmissä katse kuin ruhtinattaren, joka ylpeästi heittää armopalan kerjääjälle.

Pentti harppaili jo pitkän matkan päässä. Haijele ja Esko kulkivat rinnakkain ja astuivat sisälle Eskon asunnon porraskäytävään.

-- Mitä nyt siis aiotte vastata? -- kysyi Haijele pysähtyen ja kiinnittäen Eskoon läpitunkevat silmänsä.

Esko oli kuin pihdeissä. Paha omatunto ja tukala asema ahdistivat häntä, niin että tuskanhiki helmeili otsalla.

-- Olin aikonut tulla Mirjamin luo... Salliiko hän? Sanokaa, milloin --

-- Mirjaminko luo? Ja missä tarkoituksessa? -- Haijele näytti melkein hurjalta säihkyvine silmineen. -- Ei, sanon minä! Te ette tule hänen silmäinsä eteen. Eikä minullakaan enää ole muuta sanomista teille, kuin että vihaan, vihaan teitä ja kaikkia kristittyjä! Jakakaa vaan Uusia Testamenttejanne, saarnatkaa vaan rakkautta, joka on suurin kaikesta -- ja repikää sitte töillänne palasiksi kaikki tyyni! Hyvä on. Ja nyt voin teitä kiittääkin. Voin kiittää siitä, että olen saanut nähdä tämän selvemmin kuin milloinkaan. Kentiesi valheellinen virvatuli muuten olisi voinut huikaista silmäni...

Hän kumarsi ja poistui.

Mutta Esko riensi ylös asuntonsa portaita tuskasta ihan epätoivoisena. Miksi, miksi hän ei ollut ajoissa kirjoittanut Mirjamille? Joka päivä hän oli syyttänyt itseänsä, vaan se oli ollut sittekin mahdotonta. Eilen hän oli kaikkien Orkamolaisten kanssa saapunut kaupunkiin. Tuulikki oli hänen, sormukset oli vaihdettu, kihlaus vastikään julkaistu. Mutta Mirjam ei tietänyt Tuulikista mitään eikä Tuulikki Mirjamista -- siinä oli Eskon jokapäiväinen kalvava huoli ollut keskellä nuoren lemmen onnea. -- Ole suora! -- oli Toimi kehoittanut. Mutta hän ei voinut... Ja nyt oli myöhäistä...

Eteisessä Sointu tuli häntä vastaan silmät kyynelissä.

-- Voi Esko, Esko, mitä kauheata sinä olet tehnyt? -- virkkoi hän, syvä tuska kuvastuneena kasvoihin.

-- Mitä? Ethän --

Samassa Esko näki pienen kultasormuksen, jota Sointu piteli.

-- Oi sisko! -- huudahti hän. Ja kun Soinnun huoneen ovi oli heidän jälkeensä sulkeutunut, purskahti nuorukainen itkemään kuin pieni lapsi. Ei mikään olisi voinut häneen niin koskea, kuin tuo viaton, haikea katse. Kaikkein vähimmin hän olisi suonut kenenkään kertovan Soinnulle näistä asioista, ei edes hienoimmallakaan tavalla -- ja nyt -- miten se olikaan mahtanut tapahtua!

Sointu oli aivan hiljaa. Hänelle oli selvennyt kaikki, vaikka hitaasti, vähitellen. Se oli liian uutta maailmaa -- ja liian katkeraa.

-- Emmekö mene hänen luoksensa? -- kuiskasi hän vihdoin.

-- Hän ei tahdo minua nähdä...

-- Minä menen.

Esko veti Soinnun viereensä ja suuteli liikutettuna häntä otsalle.

-- Niin mene, mene, sinä puhdas enkeli! Sinä saatat puhua hänelle paremmin kuin minä. Sano, että pyydän häneltä anteeksi, pyydän koko sielullani ja sydämelläni... Sano, että minä olen ollut kehno ja kurja, mutta kerro myös, etten aikonut pettää, että minä rakastin häntä...

-- Minä koetan sanoa sen. Lähde sinä vaan Tuulikin luo! Mutta jos Mirjam toivoisi...?

-- Niin tule minulle kertomaan. Kiitos, rakas pikku sisko! Niin -- minä lähden Tuulikin luo...

Esko nousi seisomaan ja ojentihe suoraksi. Nyt hänen täytyi olla mies ja tehdä velvollisuutensa. Juuri Tuulikin luo -- niin, niin. Sointu sanoi siinä enemmän kuin hän aikoi ja aavistikaan.

Yhdessä he lähtivät ulos ja kadunkulmassa erkanivat. --

Pollilla oli paraikaa suuri sekasorto. Rebekka oli laahannut Mirjamin makuuvaatteet Melidullan entiseen kamariin, ja tyttö makasi nyt siellä aivan kalpeana ja voimattomana. Sillä välin Esterin tuli keittää lihaa päivälliseksi. Mutta se onneton olikin huomaamatta ottanut maitokattilan, pannut siihen vettä ja lihan ja asettanut tulelle. Sepä nyt oli! Hyvä toki, ettei sattunut savinen eikä posliininen astia; se olisi ollut ijäksi saastutettu ja kelvoton. Mutta voi mitä vaivoja tulikaan Rebekalle, ennenkuin kattila saatiin "koscheriksi"! [koscher = lainmukainen.] Liha oli mennyttä, siihen ei mitään voinut, ja muutenkin myöhästynyt päivällinen uhkasi kokonaan tipahtaa lieteen. Haijele saapui kuin pelastava enkeli antamaan rahaa ja määräämään, että Esterin piti noutaa ruokaa ravintolasta. Kyllähän Rebekka itsekseen ajatteli, että kuka tiesi millaisella kattilalla siellä oli keitetty; mutta koska Haijele näin käski, niin totta hän mahtoi sen synnittömäksi ymmärtää.

Ruoka oli juuri ehditty korjata pois. Mirjamkin oli juonut vähän lihalientä, mutta heittäytynyt sitte kohta vuoteelle jälleen. Hänen päätänsä niin kummallisesti pyörrytti ja särki. Ei hän edes saattanut itkeä, ei oikein ajatella eikä käsittää mitään.

Silloin Ruuben ja Sointu saapuivat melkein samalla kertaa. Ester pantiin puotia vartioimaan, ja Haijele otti vastaan Ruubenin, esittääkseen hänet ihastuneelle äidillensä. Kukaan ei kieltänyt Sointua menemästä Melidullan huoneeseen Mirjamin luo.

Molemmat tytöt huudahtivat ääneensä nähdessään toisensa.

-- Sointu, Sointu rakas!

-- Oi Mirjam!

Kuinka hän oli kalvennut ja käynyt huonon näköiseksi! Koski niin kipeästi Soinnun sydämeen, kun hän näin tapasi ystävänsä, vieläpä lisäksi tyhjässä, kurjassa huoneessa, lattialle heitetyillä vuodevaatteilla makaamassa.

Mirjam joutui hämilleen, silitti kädellään tukkaansa, kääräisi huivin hartioillensa ja pyrki ylös. Seinälle naulaan oli ripustettu hänen paras hameensa Junkerin tuloa varten. Olisi edes sen saanut yllensä pistetyksi...

-- Ei, Mirjam, lepää vaan, jos olet väsyksissä, -- sanoi Sointu, lempeästi pakottaen hänet vuoteelle takaisin. -- Minä istun tähän patjan reunalle viereesi, ja sitte puhelemme. Jaksatko hetkisen?

-- Sinua jaksan kyllä kuunnella.

-- Minä tulin pyytämään Eskon puolesta anteeksi. Hän on niin pahoin tehnyt...

-- Ei minulla ole mitään, ei mitään enää jäljellä, -- kuiskasi Mirjam. Kyyneleet puhkesivat kumpaisenkin tytön silmiin, ja he vaipuivat nyyhkyttäen toistensa syliin. Sanoitta he ymmärsivät, mitä sydän tunsi.

-- Hän ei edes tahtonut tulla, -- sanoi Mirjam vihdoin haikeasti huoahtaen.

-- Hän tulee, jos annat luvan.

Tyttö alkoi vapista sen kuullessaan.

-- Onko se sinulle liian vaikeata?

-- Vaikka kuolisin, niin, Sointu -- oi, minä tahdon, jos hän vaan tahtoo! Mutta tänne... Pitääkö hänen nähdä tämä ruma huone? Ei, toiset saavat mennä mihin tahansa. Minä vien hänet kamariin, minä pukeudun juhlavaatteisiin... Sointu rakas, tuo hänet pian!

Sointu katsoi Mirjamia oudoksuen. Hänen silmissään oli niin kummallinen kiilto ja polte poskilla. Hourailiko hän? Mikä hänen oli?

-- Hyvästi siis. Saanko toiste tulla luoksesi uudestaan?

-- Milloin tahansa! Minä kuiskaan sinulle jotakin, ennenkuin menet. Kuule: äiti otti sinun kirjasi... En minä sitä hävittänyt, se oli rakas minulle. Kaikki on otettu pois... Ei minulla ole mitään, ei mitään enää...

Tuo sama toivoton huokaus, ja taas ääni hiljeni nyyhkytyksiin.

-- Jeesus on aina luonasi, -- kuiskasi Sointu. -- Sano hänelle näin: "Rakas Jeesus, anna minun tuntea, että sinä olet täällä!" Sitte et ole yksin.

Mirjamin huulet liikkuivat hiljaa, Sointu suuteli häntä ja lähti.

Puodissa hän sattui vastuksiin kiiltäväposkisen, hienoksi siistityn juutalaisnuorukaisen kanssa. Se oli Naftali Junker, joka saapui kosimaan.

Rebekka otti vieraan kohteliaasti vastaan, mairitteleva hymy huulillansa. Junker tervehti tulevaa anoppiansa ja Haijelea, muhoillen hänkin hämillään ja hyvillään, ja sitte hänet esiteltiin Ruubenille.

-- Minun asiani kai on tunnettu, -- alkoi hän, rykäisten kainoudessaan ja katsellen etsivästi ympärillensä.

-- On niinkin, -- kiirehti Rebekka vastaamaan. -- Istukaa, olkaa niin hyvä. Tämä on meille suuri kunnia... Kyllä Mirjam --

-- Suokaa anteeksi, herra Junker, -- keskeytti Haijele tyynesti ja arvokkaasti. -- Mirjam ei voi hyvin, ette valitettavasti tällä kertaa saata häntä tavata. Kysymyshän koskee yksin teitä ja sisartani. Me lähetämme teille sanan, jos Mirjam sitä toivoo terveeksi tultuansa.

Junker avasi silmänsä selälleen, ja Rebekka vilkui Haijeleen hämmästyneenä ja levottomana. Mistä tämä muutos johtui?

Mutta Ruuben puristi morsiamensa kättä voitonriemusta säteillen, ja Haijele kiitti sydämessään Jumalaa siitä, ettei enää ollut mitään syytä pakottaa Mirjamia, kun liitto muukalaisen kanssa itsestään oli rauennut.

Hätäisenä Rebekka puhui:

-- Niin, mikä häneen nyt tulikaan, siihen Mirjamiin. Jos herra Junker ei pane pahaksi, niin ehkä täytyy tehdä, niinkuin Haijele sanoo. Kyllä Mirjam tietysti mielelläänkin... vaikka mitä semmoinen lapsi itse ymmärtää, mehän sen paremmin tiedämme päättää. Mutta jos nyt herra Junker sentään odottaisi --

-- Ei ole tarvis odottaa, -- kuului ääni ovelta heidän takaansa.

He kääntyivät kaikki katsomaan. Siinä seisoi Mirjam parhaissa pukeissansa, kuumeinen hehku poskilla, silmissä katse kuin unissakävijän. Mutta ihana hän oli kuin ilmestys toisilta mailta.

-- En minä mene naimisiin, -- hän jatkoi.

Toiset eivät vielä ehtineet sanaakaan lausua, kun Mirjam huudahti melkein kirkaisten.

Pari silmänräpäystä Mirjamin tulon jälkeen oli puodin ovi käynyt. Mirjam oli jättänyt kamariin vievän oven sepo selällensä, ja kun hän päätänsä käänsi, seisoi hän Eskon ja ruskea tukkaisen tytön kanssa vastatusten.

Esko oli "ollut mies" ja kertonut kaikki Tuulikille. Tyttö oli hämmästynyt aivan sanattomaksi. Olihan hän vaan juutalainen, tuo toinen -- mutta kuitenkin Tuulikki tunsi kuin syyllisyyden piston sydämessänsä. Hän oli tietämättänsä melkein pyrkinyt anastamaan Mirjamin sijaa, ja hänen siis myöskin oli syy -- jos Eskonkin. -- Tule, -- oli Tuulikki vihdoin päättävästi lausunut, -- me menemme hänen luoksensa. Minä tahdon olla kanssasi. Ajakoon meidät pois, jos tahtoo, mutta pilvi varjostaa meidän onneamme, ellemme yritä. -- Silloin oli Esko luonut häneen ihailevan katseen, syvemmän kuin ennen milloinkaan. -- Sinä olet enemmän kuin osasin aavistaa, -- oli hän sanonut, -- luulin sinua metsän sinipiiaksi, ja sinä oletkin jalo nainen! -- Soinnun he kohtasivat lähellä Pollin asuntoa, ja keveämmin sydämin he astuivat sisälle, kun tiesivät Mirjamin odottavan.

Vaan tuo vihlaiseva huudahdus sai Eskon aivan pois suunniltansa.

-- Mirjam, Mirjam, voitko antaa anteeksi minulle? -- pyysi hän tuskassa, välittämättä ympäröivistä ihmisistä.

-- Ja voitteko minulle antaa anteeksi, että olen hänen omansa? -- lausui Tuulikki kostuvin silmin.

-- Anteeksi -- oi annan, annan, -- kuiskasi Mirjam. Mutta samassa hehku pakeni hänen poskiltaan, hän horjahti ja vaipui pyörtyneenä Eskon ja Tuulikin käsiin.

-- Chas wescholom! [varjelkoon] -- sanoi Naftali Junker ja luikki tiehensä pelästyksissään.

X

RAKKAUS SUURIN

Sointu oli turhaan temponut puodin ovea; se oli nähtävästi lukittu, koskapa ei auennut. Hän kiersi pihan kautta ja astui estämättä sisälle.

-- Onko Mirjam kotona? -- kysyi hän ystävällisesti, pelästymättä siitä, että Rebekka ja Haijele vetäytyivät kiireesti peremmälle.

-- Älkää lähestykö meitä! -- huudahti Haijele. -- Mirjam on vaarallisesti sairaana, hän on saanut isonrokon. Sulhaseni, joka on lääkäri, lähti juuri luotamme, ja kohta kuomi tulee noutamaan Mirjamia sairashuoneeseen.

-- Isoarokkoa! Oi, sehän on niin vaikea tauti...

-- Niin on -- rientäkää siis pois, neiti! Meidänkin täytyy mennä puhdistettaviksi sairashuoneeseen, ja kaikki savustetaan täällä asunnossamme.

-- Jumala meitä rankaisee Mirjamin tähden, -- valitti Rebekka.

-- Sanokaa, puhuiko lääkäri hengenvaarasta? -- kysyi Sointu, viipyen vielä paikallansa.

-- Hän pelkää, että Mirjamilla ei ole monta päivää jäljellä, -- lausui Haijele hiljaa. -- Hänen voimansa ovat niin heikot.

Rebekka hyrähti katkerasti itkemään.

-- Onko hän aivan yksin? -- kysyi Sointu kalpein huulin.

-- Kuinka hänen luoksensa voisi mennä?... Vielä tunti sitte olimme siellä, mutta nyt, kun tiedämme --

Sointu seisoi äänettömänä hetkisen. Sitte hän nopeaan kuin nuoli riensi huoneen läpi ja avasi puotiin vievän oven.

-- Sallikaa minun mennä Mirjamia katsomaan! -- sanoi hän. -- Ehkä hän tarvitsee jotakin, ehkä voisin auttaa.

Molemmat naiset hämmästyivät.

-- Ei, ei, -- ehätti Haijele estämään. -- Sulhaseni on jyrkästi kieltänyt. Neiti, te olette lapsi, te ette ymmärrä... Kiiruhtakaa pian täältä!

Vaan samassa kuului heikko ääni Melidullan: huoneesta:

-- Sointu, Sointu!...

-- Älkää minua kieltäkö, kun rakkaus käskee, -- sanoi Sointu, kiinnittäen Haijeleen syvät, siniset silmänsä. Samassa hän jo oli kadonnut ovesta.

"Rakkaus käskee"... Haijele oli aivan tyrmistynyt. Hän vaipui tuolille, ymmärtämättä mitä ajatella. Rakastiko tuo vieras tyttö enemmän kuin hän, Mirjamin oma sisar? Vai oliko hän niin peräti tyhmä -- eikö hän käsittänyt, eikö hän tietänyt syöksyvänsä surman suuhun? Kuinka Mirjamkin saattoi huutaa, kun kerran oli kuullut Ruubenilta...

Ei hän sinä hetkenä muistanut, pikku Mirjam parka. Kurkku kuivui, vesi oli lasista loppunut. Mutta enemmän kuin kipu ja jano ahdisti häntä hirmuinen pelko. Yksinkö sairashuoneeseen, jota hän aina oli niin kammottavaksi kuvitellut? Ja sitte jotain vielä kamalampaa: kuolema...

Oli kuin pelastus ajatella, että Sointu oli tuolla seinän takana...

Vaan kun kultakutrinen pää ilmestyi ovelle, silloin kyllä Mirjam jo muisti.

-- Sointu, tämä tarttuu... Älä tule! -- virkkoi hän, vaikka silmät haikeasti rukoilivat päinvastaista.

-- Jos Jumala tahtoo varjella minua, niin hän kyllä tekee sen. Jos ei -- niin en minä pelkää...

Hän kumartui hellästi Mirjamin puoleen. Heti hän huomasi tyhjän vesilasin ja kiiruhti jo samassa pois sitä täyttämään.

Haijele päätti käyttää tilaisuutta vielä viimeisen kerran.

-- Tiedättekö, että isorokko on tarttuvaa, ja useimmiten se tappaa?

-- Tiedän, -- nyökkäsi Sointu päätänsä ja riensi takaisin.

-- Kiitos, -- kuiskasi Mirjam. -- Oi kuinka hyvä sinä olet, Sointu... Viivytkö todellakin? Mutta ne tulevat kohta ja vievät minut... Voi, minä pelkään...

-- Eivät he pahaa tee. Sinua hoidetaan hellästi, kun pääset sairashuoneeseen.

-- Tiedätkö, että minun pitää kuolla?

-- En tiedä minä etkä sinäkään. Rakas Mirjam, yksi vaan tietää, mitä hän aikoo tehdä. Taivaallinen Isä tietää.

Mirjam viivähti.

-- Minä kadotin kaikki... Miksi minä eläisinkään? Mutta on niin kauheata kuolla!

-- Oi Mirjam, Jeesushan tahtoo viedä sinut taivaaseen, jos kuolet.

-- Ei, ei, sinne minä en voi päästä. Muistan kyllä, mitä sinä kerran sanoit. Joka valehtelee, sille ei avata porttia. Minä olen paljon valehdellut... Enkä minä ole kristittykään...

-- Kristitty on se, joka uskoo Jeesukseen Kristukseen. Hän tuli antamaan syntejä anteeksi. Hän kuoli sinun valheittesi tähden, Mirjam, eikä Jumala syytä sinua niistä enää, jos turvaat Jeesuksen armoon.

-- Onko se totta? -- kuiskasi Mirjam levottomassa odotuksessa. Ääni tuntui väsymyksestä heikkenevän, mutta jännitys piti häntä yllä.

-- On aivan varmaan.

-- Kuinka minä sen tiedän? Ja kuule, Sointu -- eikö aina tapahdu jotain, ennenkuin tullaan kristityksi... eikö kasteta?

Sointu jäi miettimään. Tätä hän ei ollut ajatellut. Mutta sitte hänen katseensa kirkastui.

-- Kyllä Jeesus sanoi näin: "Joka uskoo ja kastetaan, se tulee autuaaksi." Me kristityt olemme kastettuja. Mutta hän sanoo myöskin ihan ilman ehtoja: "Joka tulee minun tyköni, sitä minä en heitä ulos." Minä tiedän varmaan, että hän vie sinut taivaaseen, vaikka et ole kastettu.

-- Minua niin pelottaa...

-- Menisinkö hakemaan jonkun papin luoksesi?

-- Ei, ei. Kukaan ei saa tulla, Ruuben kielsi. Haijelekin ajaisi pois. Etkä sinä ennätä...

-- Ei se olekaan tarpeellista. Tahdothan saada anteeksi -- eikö niin, Mirjam? Uskothan Jeesukseen?

-- Kyllä...

-- Muuta ei kysytä portilla. Ole vaan rauhassa! Jeesus vie sinut sisälle.

Soinnun ääni oli niin varma ja katse niin valoisa, että Mirjam tyyntyi. Hän vaipui vuoteellensa, huulet hymyssä.

-- Minä laulan sinulle, -- sanoi Sointu. Heleänä, suloisena soi hänen äänensä:

"Jeesus ottaa vastahan, sana kallis kaikukoon, kauvimpana kulkevan sydämeen se painukoon. Laula, laula riemuiten, Kristus korjaa syntisen..."

-- Laula vielä! -- kuiskasi Mirjam, kun Sointu aikoi lopettaa.

Hän alotti uuden laulun:

"Onnellinen karitsa, eikö syytä riemuita..."

Silloin kohotti Mirjam päänsä, ja toisessa huoneessa Haijele kuunteli kuin kaukaista kaikua menneiltä ajoilta. He olivat hyvin musikaalisia kumpainenkin. Sanoja he eivät olleet ymmärtäneet, mutta sävelmä oli jäänyt poistumattomasti mieleen. Sen tarvitsi vain herätä eloon. Ja nyt samana silmänräpäyksenä astui molempien sisarusten silmäin eteen pikku Sointu, joka lauloi Viljakan pihalla iltaruskon heijastuksessa, kitara helmassaan.

Haijelen silmistä tipahti kyyneleitä. Mikä hänen olikaan? Hän ei sitä tietänyt, tuli vaan niin kummallinen oltava...

Mutta Mirjam riemuitsi:

-- Tuo laulu se oli! Sitä sinä lauloit, kun näin sinut ensi kerran!

"Täällä aika ihanainen, siellä koti taivahainen, Paimeneni, luonasi: Aamen, suur' on onneni!"

-- Ihana aika oli niin lyhyt, -- sanoi Mirjam tuskin kuuluvasti. Sitte hän jatkoi kuin samaa ajatusta: -- Vie terveisiä Eskolle!

-- Ihana aika vasta alkaa, -- kuiskasi Sointu.

Silloin kuului kadulta kolinaa. Raskaat ajoneuvot pysähtyivät oven eteen. Kauhistuen Mirjam tarttui Soinnun käsivarteen.

-- He tulevat, he tulevat!

-- Älä pelkää!

-- Voi Sointu, jos minä olisin kristitty!

-- Olethan sinä.

-- En ole, en uskalla uskoa...

Sointu laski kätensä ristiin kuin neuvoa rukoillen. Se oli vaan silmänräpäys -- sitte hän huudahti:

-- Minä kastan sinut!

He katsoivat toisiansa hämmästyen, Sointu itse yhtä paljon kuin Mirjam. Ovea kolkutettiin.

Sointu pisti päänsä ulos.

-- Minä tuon hänet kohta. Tehkää hyvin ja odottakaa hetkinen! Ei Mirjam ole edes puettukaan vielä.

Siinä seisoi oven takana tumma, hienoasuinen nuorukainen. Sointu arvasi, että hän oli juutalainen lääkäri, Haijelen sulhanen. Ruuben kumarsi myönnytykseksi pyyntöön, ja Sointu vetäytyi takaisin. Mutta sitte vakava ääni kuului puhuvan kuin nuhdellen Rebekalle ja Haijelelle, vaikka Sointu ei sanoja erottanut.

-- Se koskee minua, -- ajatteli hän, auttaessaan vaatteita Mirjamin ylle. Täytyi kiiruhtaa. Kumpikaan ei puhunut mitään, Mirjam vaan huokaili hiljaa.

-- Nyt sinä olet valmis.

-- En ole...

Hän putosi vuoteelle istumaan. Sointu seisoi äänetönnä, mutta sydän löi ihan haljetakseen.

Uusi koputus ovelle.

-- Kohta! -- huusi Sointu.

Tässä ei ollut viivytyksen varaa.

-- Sinä siis toivoisit? -- hän kysyi.

-- Oi niin! Kyllä se varmaan on jotain tärkeätä, koska teidät kaikki kastetaan. Minä kuolisin turvallisemmin. Se olisi merkki, että saan tulla kristityksi, että teidän Jeesuksenne huolii minusta...

Silloin astui Sointu Mirjamin eteen, mielessä syvä, pyhä juhlallisuus, joka sai hänen hennon olentonsa värisemään. Lasista hän otti vettä, pudotti helmeileviä pisaroita Mirjamin mustille kiharoille ja lausui vakavin, helkähtävin äänin:

-- Minä kastan sinut, Mirjam, nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!

Sitte hän vaipui polvillensa, liikutuksesta aivan vapisten.

-- Jeesus, rakas Vapahtaja! -- rukoili hän, -- ota Mirjam nyt omaksesi! Kiitos, että hän nyt on vihitty sinulle -- elämään tai kuolemaan!

Ja äänettä sydämessään hän lisäsi: -- Kiitos, että sain voimaa tehdä sen! Jos väärin tein -- anna anteeksi, oi anna anteeksi, sinä pyhä Herrani! Mutta minä luulin, että käskit minua... Teinhän sen rakkaudesta sinuun ja häneen...

-- Nyt olen valmis, Sointu! -- kuiski Mirjam, autuas loiste silmissänsä. -- Minä jaksan kävellä, ei tarvitse taluttaa. Kiitos, Sointu, kiitos! Minä olen siis kristitty...

Kun he tulivat ulos huoneesta, viittasi Ruuben itkevää Rebekkaa ja Haijelea pysymään loitommalla ja vei Soinnun avulla Mirjamin sairashuoneen kuomirekeen. Sieltä hän vielä viimeiseksi hymyillen nyökkäsi päätänsä Soinnulle.

-- Kuinka hän noin rauhalliseksi tuli? -- mietti Ruuben ihmetellen itsekseen. Juurihan Mirjam vähän aikaa sitte kauhistuneena oli valittanut, saadessaan tietää taudin todellisen laadun. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa tätä aprikoida; Ruubenilla oli toinen vastenmielisempi tehtävä.

-- Neiti, -- sanoi hän, kääntyen Soinnun puoleen, -- olen syvästi pahoillani siitä, että teidän sallittiin olla sairaan luona...

-- Minun yksin oli syy, -- vastasi Sointu. -- He tahtoivat estää, mutta minä menin. Älkää huolehtiko, en kadu sitä ensinkään.

-- Hm, niin... Hyvä neiti, en tunne määräyksiä, jotka ovat voimassa täällä Helsingissä. Mutta lääkärinä luulen velvollisuudekseni pyytää teitä seuraamaan mukanamme sairaalaan. Siellä saamme täkäläisiltä lääkäreiltä kuulla, voitteko suorastaan palata kotiinne vai täytyykö ensin ryhtyä johonkin toimenpiteeseen tartunnan ehkäisemiseksi. Morsiameni ja hänen äitinsä jäävät toistaiseksi sairashuoneelle.

Sointu näytti hiukan hämmästyvän.

-- Minua odotetaan asunnossani... Mutta ehkäpä lääkäri ei minua pidätäkään. Kyllä minä tulen.

-- Ettekö ensinkään pelkää? -- kysyi Haijele. Se kysymys oli niin kiihkeä, että selvästi kuuli siinä piilevän jotakin aivan erikoista, mikä läheltä koski tiedustajaa itseään.

-- Sairastumistako?

-- Niin, tietysti...