Part 9

Tyttö katsoi häneen tutkivasti. He olivat yksin yhdessä keskellä noita suunnattomia itämaisia puutarhoja. Noin sadan metrin päässä oli orkesterilava, Carpentarian suurimpien voittojen näyttämö. Ja kuitenkin tuntuivat hänestä tällä hetkellä hänen voittonsa mitättömiltä ja merkityksettömiltä. Paulinen persoonallisuus teki häneen syvän vaikutuksen. Hän mietti itsekseen, ettei koskaan nainen ollut katsonut häneen siten kuin tämä. Hänen katseessaan ei ollut ihailua, ei mitään ennakkoluuloja, ei mitään paitsi avointa ja järkevää tutkistelua. "Toivon suoriutuvani hyvin tästä tulikokeesta", ajatteli hän. Ja hänessä heräsi halu saada tuo nuori tyttö ajattelemaan hänestä hyvää, ihailemaan häntä, jumaloimaan häntä. Hän tunsi, että rakkauden ilme noissa tyynissä, rohkeissa, varmoissa silmissä olisi palkka kaikesta, mitä hän oli kärsinyt nelikymmenvuotisen elämänsä aikana. Sanalla sanoen: hän oli ihastunut häneen. Hän ei tiennyt, että Pauline tähän iltaan asti oli ihaillut häntä kaukaa niinkuin naisten on tapana ihailla sankareita.

"Ei kai kukaan ole sairaana, toivoakseni", sanoi hän.

Pauline ei ollut kuulevinaan sitä, vaan sanoi:

"Mr. Carpentaria, mitä olette tehnyt Ilam-serkulle?"

"Mitä?" huudahti Carpentaria sekä kysymyksen että tytön tyyneyden hämmästyttämänä.

"Arvelen teidän kuulleen mitä sanoin", vastasi Pauline. "Mitä olette tehnyt Ilam-serkulle? Missä hän on?"

"Neiti Dartmouth, kuvitteletteko hetkistäkään, että minä tietäisin missä Ilam on? Tahtoisin itse mielelläni tietää missä hän on. Minä etsin juuri häntä. En tiennyt jo olevan tunnettua, että hän on kadonnut. Aioin suoraan sanoen pitää sen salassa niin kauan kuin mahdollista..."

"Ei! Ei!" keskeytti tyttö hänet. "Toivoisin teidän olevan vilpittömän. Luulin teillä olevan rehelliset kasvot, mr. Carpentaria, ja siksi olen tullut luoksenne — tällä tavoin. Tulen suoraan sisarparkanne luota. Hän on epätoivoinen. Hän on kertonut minulle kaiken."

Carpentaria ei vastannut heti. Sitten hän jatkoi:

"Kertonut teille kaiken? Minkä sitten? Oletteko te ja Juliette tulleet niin pian ystäviksi?"

"Se on mahdollista", sanoi Pauline kuivasti. "Olen tavannut sisarenne kolme kertaa, mutta hädän hetkellä meidän naisten täytyy pitää yhtä. Neiti d'Avray ja minä asumme aivan vieretysten. Mikä on luonnollisempaa kuin että menin häntä tervehtimään tänä iltana? Ja koska tapasin hänet epätoivoisena, niin mikä oli luonnollisempaa kuin että kysyin häneltä, mikä häntä vaivasi, ja mikä oli luonnollisempaa kuin että hän luotti minuun, koska hänellä ei ole täällä ystävättäriä, vaikka hän on luonne, joka kaipaa myötätuntoa?"

"Vakuutan teille, neiti Dartmouth", sanoi Carpentaria, "etten lainkaan tiennyt sisareni epätoivosta — kuten te sitä kutsutte. Mitä hän on teille kertonut?"

"No, tietysti kihlauksestaan Ilam-serkun kanssa ja teidän vastustelustanne."

"Anteeksi, eivät he ole kihloissa", sanoi Carpentaria.

"Anteeksi", sanoi Pauline, "he ovat kihloissa. Tietääkö sitä kukaan muu paremmin kuin he itse?"

"No, niin", sanoi Carpentaria, "otaksukaamme, että he ovat kihloissa."

"He aikoivat mennä huomenna naimisiin", sanoi Pauline tyynesti.

"Huomenna!" huudahti Carpentaria hämmästyneenä. "Salaisesti?"

"Miksi yritätte olla hämmästynyt? Mitä salaisuuteen tulee, olette te pakoittanut heidät siihen, että sen täytyy tapahtua salaa, koska sisarenne pelkää teitä."

"Ja nyt, koska serkkunne on kadonnut, eivät he voi mennä naimisiin", sanoi Carpentaria, "siitä tämä surkeus."

"Miksi olette ryhtynyt sellaisiin äärimmäisiin toimenpiteihin, sellaisiin julmiin ja häijyihin toimenpiteihin?" kysyi Pauline täynnä suuttumusta. "Voin sangen hyvin ymmärtää, että te, suuri taiteilija, ette voi olla kuin muut ihmiset, voin ymmärtää, että te voitte tehdä hullutuksia ja merkillisiä tekoja. Voin käsittää, että uhmaatte lakia ja uhmaatte mitä vaikeinta vaaraa. Mutta en voi käsittää, että olette niin julma sisarellenne ja niin suunniltanne, että annatte viedä mr. Ilamin väkivalloin pois."

Hänen poskensa hehkuivat.

"Väkivalloin?" mutisi Carpentaria.

Sitten hän nauroi ääneen, kovasti, äänekkäästi, kuten hänen tapansa oli. Hänen naurunsa kaikui läpi autioiden puutarhain.

"Luuleeko Juliette, että olen väkivalloin antanut viedä hänen sulhasensa pois?" kysyi hän.

"Tietysti!" sanoi Pauline. "Siitä kerrotaan mitä ihmeellisimpiä huhuja. Väitetään teidän joutuneen riitaan hänen kanssaan ja surmanneen hänet."

"Lorua!" sanoi Carpentaria, ja yskähdettyään jatkoi hän: "Neiti Dartmouth, tahdotteko katsoa minua silmiin. Sanon teille, ettei minulla ole mitään tekemistä serkkunne katoamisen suhteen, ja etten tiennyt mitään hänen aikeistaan mennä huomenna naimisiin Julietten kanssa."

Pauline katsoi häneen epäillen.

"Kunniasanallanne ?"

"Ei", sanoi Carpentaria ylpeästi, "ei kunniasanalla. Kun puhun henkilölle siten kuin nyt puhun teille, ja sanon jonkun asian olevan niin tai näin, niin se pitää paikkansa. En tahdo tukea väitteitäni kunniasanoilla."

"Uskon teitä", sanoi Pauline hiljaa, ja hän loi katseensa alas.

"Kiitos!" sanoi Carpentaria. "Annatteko minulle kätenne?"

Ja Pauline ojensi hänelle varmasti kätensä. Ja Carpentaria ajatteli, että se oli hyvin hieno ja hyvä käsi puristaa.

"Tiedättekö", sanoi hän, "teiltä oli hyvin rumasti tehty kuvitella minua sellaiseksi hirviöksi."

"No niin", sanoi Pauline, "ehken oikeastaan uskonutkaan sitä. Mutta olin teille vihainen, koska asetuitte avioliittoa vastaan. Toivottavasti ette kiellä olleenne sitä vastaan."

"Ei", sanoi Carpentaria, "sitä en kiellä."

"Entä syy siihen?"

"En voi sanoa sitä teille", sanoi hän, "koska olette Ilamin serkku. Ehkä olen syyttänyt häntä väärin, niinkuin te syytitte minua väärin. Mutta voin vakuuttaa teille, että minulla on parempi syy siihen. Oi, neiti Dartmouth", lisäsi hän, "voipa sattua, että tulette vielä äärettömästi katumaan sitä, että tulitte Ilojen Kaupunkiin."

"En koskaan", sanoi Pauline.

"Se on hyvin kohteliasta", huomautti Carpentaria.

"Me joudumme syrjään asiasta", sanoi Pauline toisella äänensävyllä. "Jätin sisarenne hyvin surulliseen tilaan. Ellei teillä ole mitään tekoa Ilam-serkun häviämisen suhteen, niin kuka sen on tehnyt?"

"Ehkä hän on itse mennyt", sanoi Carpentaria. "Mahdotonta!" vastasi Pauline.

"Niin minustakin", myönsi Carpentaria. "Ensin ajattelin, että hän oli näytellyt suurenmoisen ilveilyn katoamalla mitä vaikuttavimmalla tavalla. Mutta tämä ilveily kestää todella liian kauan ollakseen ilveily. Se voi jo ehkä olla murhenäytelmä."

"Ja ketä te epäilette?" kysyi Pauline kärsimättömästi.

"Jos minä olisin teidän sijassanne", oli Carpentarian omituinen vastaus, "niin kysyisin sisareltanne, neiti Rosielta."

"Rosielta!"

"Niin, Rosielta."

"Mr Carpentaria, mitä ihmettä te tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että sisarenne ehkä tietää, jotain, asiasta. Missä hän on tällä hetkellä?"

"Hän valvoo mrs. Ilamin luona hoitajattaren sijasta."

"Sitä todellakin epäilen", sanoi Carpentaria varmasti.

"Mutta olen nähnyt hänet siellä."

"Se kuuluu vakuuttavalta", sanoi Carpentaria, "mutta epäilen sittenkin."

"Minun täytyy kai ajatella, että itse asiassa olette järjiltänne", huomautti Pauline tyynesti.

"Me olemme kaikki jossain määrin järjiltämme. Muuten ei sisarenne pitäisi niin pitkiä neuvotteluja parvekkeelta epäilyttävien miesten kanssa joka ikinen yö."

"En oikein käsitä —" alkoi Pauline aavistaen pahaa.

"Ette kai tarkoita, että ette tiedä erään salaperäisen henkilön käynneistä Ilamin huvilassa?"

"En ole niistä aivan tietämätön", sanoi Pauline suoraan. "Olen myös tuntenut uteliaisuutta tuota miestä kohtaan. Näin hänet itse eräänä yönä. Puhuin hänen kanssaan. Samoin sisareni. Mutta en ole sen jälkeen nähnyt enkä kuullut hänestä. Eikä Rosiekaan."

"Sitten minun täytyy ilmoittaa teille asianlaita", sanoi Carpentaria lujasti. "Minä olen myös utelias tuon omituisen olennon suhteen, ja tätä uteliaisuutta tyydyttääkseni olen valvonut sangen monta yötä. Ja minä voin nyt ilmoittaa, ettei vain tuona ensimmäisenä yönä tänne saavuttuanne, vaan jokaisena yönä on sisaranne puhunut tuon henkilön kanssa huoneensa ikkunassa."

"Kuka hän on? Mitä hän tahtoo?" kysyi Pauline hermostuneesti.

"Sen kysymyksen aioin tehdä teille", sanoi Carpentaria vastaukseksi.

"Minä en ainakaan tiedä mitään."

"Kun puhuitte hänen kanssaan, kuten myönnätte tehneenne, eikö hän pyytänyt teiltä jotain?"

"Kyllä, ja minä kieltäydyin sitä tekemästä."

"Mutta sisarenne? Mitä hän teki?"

"Oh, mr. Carpentaria", mutisi Pauline, "voinko luottaa teihin?"

"Tiedättehän voivanne."

Pauline kertoi hänelle kokonaan mustan laatikon tarinan.

"Ja sen jälkeen", huomautti Carpentaria, "on sisarellanne kohtauksia tuon miehen kanssa."

"Minä luulen sittenkin teidän erehtyneen. Rosie ei koskaan salaisi sellaista minulta."

"On hyvin helppoa saada selvä asiasta," sanoi Carpentaria. "Menkäämme teidän huvilaanne ja katsokaamme, onko neiti Rosie mrs. Ilamin huoneessa niinkuin te luulette. Voin sanoa teille aivan suoraan arvelevani, että neiti Rosie tietää jotain mr. Ilamin häviämisestä. Olen varma siitä, niin, jopa tiedänkin, että juuri tuo omituinen vieras on vienyt hänet pois, ja koska tämä omituinen vieras puhuu neiti Rosien kanssa joka yö — no niin, tehkää itse johtopäätös."

Pauline hätkähti.

"Niin", sanoi hän matalalla äänellä, "menkäämme katsomaan."

Ja he menivät kävellen rinnakkain puutarhojen läpi.

"Minä odotan täällä", sanoi Carpentaria heidän päästyään Ilamin huvilan sivuovelle. "Te voitte mennä katsomaan, onko mitään erikoista tapahtunut talossa, ja erikoisesti, onko sisarenne vielä paikoillaan, ja sitten tulette ilmoittamaan minulle. Minä odotan täällä."

Pauline meni vastaamatta taloon. Parin minuutin kuluttua hän palasi. Hänen silmissään oli kyyneleitä.

"No niin?" kysyi Carpentaria.

"Rosie ei ole talossa", vastasi hän. "Mrs. Ilam on yksin. Onneksi hän nukkuu. Kaikki on rauhallista. Mutta Rosie —"

Hän päästi nyyhkytyksen.

III OSA.

JETSAM.

XXIV LUKU.

VENE.

Carpentaria ja Pauline jäivät seisomaan liikahtamatta, molemmat epäröivinä ja miettien tilannetta, johon nyt olivat joutuneet. Yö oli edelleenkin kirkas ja valoisa.

"Koko asema on muuttunut", sanoi Carpentaria vihdoin. "Uusi tekijä on tullut lisäksi."

"Mitä tekijää tarkoitatte?", kysyi Pauline.

"Tietysti teidän sisartanne!", vastasi hän hymyllä, joka ilmaisi Carpentariassa piilevän suuren veitikan. "Ajatelkaahan vain, miten mutkikkaaksi se tekee asian. Jos minun olisi tekeminen vain tuon salaperäisen miehen kanssa, jolla oli harmaa tukka ja sininen puku — ehkä tiedätte hänen kutsuvan itseään Jetsamiksi — niin voisin toimia oikein miehen tavoin, eikä kukaan siitä kärsisi. Mutta nyt, kun on nainen mukana pelissä..."

"Mistä sen niin varmasti tiedätte?", keskeytti Pauline.

"Voitteko epäillä sitä?"

"En voi ymmärtää, että hän voisi käyttäytyä siten."

"Ehkä hän tunsi tuon miehen ennestään?" sanoi Carpentaria.

"Oi, ei, ei varmastikaan", sanoi Pauline. "Ei ikinä."

"Silloin hänellä on joka tapauksessa merkillinen vaikutusvoima sisareenne."

"Ette suinkaan tarkoita hypnotismia tai jotain senkaltaista?"

"Mutta Rosie on tuskin puoleksikaan hänen ikäisensä."

"Eihän ikä vaikuta mitään sellaisissa asioissa", sanoi Carpentaria. "Ei, se riippuu katseista, epämääräisestä myötätunnosta ja sivuseikoista, jotka ovat vielä niitäkin mitättömämpiä. Sitäpaitsi sisarenne kyllä on vanhempi kuin puolet tuon miehen iästä."

"Voi", sanoi Pauline rukoilevalla äänellä, "nyt minun täytyy saada luottaa siihen, että te autatte minua. Rosie voi olla vaarassa, hän voi tehdä jotain hyvin tyhmää, sekaantua johonkin sellaiseen kuin tuo Ilam-serkun poisvieminen. Mitä meidän on tehtävä?"

"Niin, hän tekee todellakin tyhmyyksiä", sanoi Carpentaria, "jos asiaa katsotaan aivan käytännölliseltä, arkipäiväiseltä kannalta. Mutta en luule hänen olevan vaarassa. En luule hänen enemmän kuin teidenkään olevan sellaisia naisia, jotka joutuvat vaaraan, ellei siihen ole sangen suurta syytä. Ja mitäkö meidän on tehtävä? Minulla on päähänpisto. Mrs. Ilam kai voi hyvin?"

"Kyllä, ainakin muutamaan tuntiin hän ei tarvitse mitään?"

"Tuletteko sitten kanssani virralle? Tahdon tehdä tutkimuksia siellä."

"Kyllä!" sanoi Pauline.

Heidän kulkiessaan toistamiseen itämaisten puutarhani läpi kertoi Carpentaria Paulinelle mitä hän tiesi, auton väärinkäytöstä.

Suunnaton pengermä, joka rajoitti puutarhoja Thamesiin päin, oli peitetty marmorikatoksella, joka kohosi korkealle vedenpinnan yläpuolella. Pengermä kulki yhtenäisenä rantaa myöten, mutta muutamin paikoin sitä katkaisivat tunnelit, jotka veivät alas rannalle. Erästä näistä teistä, joka oli erittäin savinen, epäili Carpentaria auton käyttäneen.

"Ainoa syy, mikä autolla voi olla ajaakseen sitä alas", sanoi Carpentaria heidän puhuessaan asiasta, "täytyy olla, että he ovat lastanneet jotain veneeseen alhaalla virran luona. Ettekö tekin luule niin?"

"Kyllä", myönsi Pauline, "ellei ehkä heittäkseen jotain virtaan."

"Mitä!" huudahti Carpentaria. "Ruumiinko?"

"Ei", vastasi Pauline rauhallisesti, "ei ruumista. Minä ajattelin niitä kahtatuhattaviittäsataa puntaa, jotka kerroitte varastetuiksi."

Carpentaria mietti asiaa.

"Se on todellakin hyvin viisaasti ajateltu", sanoi hän. "Mutta miksi he olisivat heittäneet ne virtaan?"

"On vuoksi", sanoi hän, "tai oikeammin oli vuoksi puoli tuntia tai tunti sitten. He ovat ehkä upottaneet rahat onkiakseen ne ylös jälleen tilaisuuden sattuessa."

"Minä toistan", sanoi Carpentaria, "että se on hyvin viisaasti ajateltu."

He olivat jo matkalla alaspäin leveintä noista kolmesta tiestä, jotka johtivat puutarhoista alas joelle, ja millä he selvästi näkivät autonjäljet, kun Carpentaria äkkiä pysähtyi.

"Hiljaa!" kuiskasi hän. "Ettekö kuule aironloisketta?"

He kuuntelivat.

"Kuulen", sanoi Pauline. "Ja eikö tuo ole vene, joka raapii hiekkaa?"

Tie katosi salaperäiseen hämärään heidän edessään, he eivät voineet nähdä sen päätekohtaa, mutta ääni kuului varsin selvästi pienen tunnelin läpi.

"Menkäämme takaisin", sanoi Carpentaria, "ja kiivetkäämme pengermälle. Sieltä voimme nähdä kaiken. Mutta olkaa hiljaa."

Hetkistä myöhemmin he hiipivät pengermälle. He kumartuivat yhtaikaa rinnakkain, ja tirkistivät pienten pilarien välistä. Pauline päästi puoliksi tukahutetun huudahduksen, mutta Carpentaria sai hänet kädenliikkeellä vaikenemaan.

Rosie — Rosie eikä kukaan muu — souti venettä vähän matkaa rannasta. He voivat selvästi nähdä hänen kasvonsa, hänen vaatteensa, hänen hattunsa kuutamossa. Hän nousi nyt seisomaan veneessä ja veti sen rannalle iskemällä venekoukun pitkänomaiseen kiveen rannalle. Sitten hän hyppäsi maihin. Mutta omituisinta oli, että hän meni tuon suuren, pitkänomaisen kiven luokse ja nosti sen ylös suurella ponnistuksella, minkä jälkeen hän horjuvin askelin sai sen kannetuksi veneeseen. Carpentaria käsitti nyt, ettei se ollut kivi, vaan yksi noista arkuista, joissa tavallisesti lähetettiin kultaa Ilojen Kaupungista. Hän näki myös, että arkkuun oli kiinnitetty kahdentoista jalan mittainen nuora, jonka päässä oli korkkia. Rosie meni nyt veneeseen, työnsi sen rannasta, ja tultuaan muutaman metrin päähän heitti hän raha-arkun jokeen. Kun se oli tehty, laski hän veneen maihin, kiinnitti veneen muurissa olevaan rautarenkaaseen ja meni. Hän oli suorittanut koko jutun sangen taitavasti.

Heti hänen kadottuaan pengermän alle hypähti Pauline ylös.

"Minun täytyy mennä hänen luokseen — minun täytyy kysyä häneltä mitä hän tällaisilla teoilla tarkoittaa."

"Anteeksi", sanoi Carpentaria, "mutta sitä ette saa tehdä. Jos nyt puututte asiaan, tuhoatte koko työmme."

"En oikein ymmärrä", sanoi Pauline.

"Neiti Dartmouth", sanoi hän vakavasti ja pyytävästi, "ei ole epäilystäkään siitä, että sisarenne on osallisena tässä salaliitossa tai mikä se nyt lieneekin. Olen aivan varma siitä, että hän toimii hyvistä, hyväntahtoisista ja rehellisistä vaikuttimista. Mutta hän on jokatapauksessa siinä osallisena. Siksi meidän täytyy, mikäli mahdollista, kohdella häntä salaliittolaisena..."

"Mutta tahdotteko..."

"Olen tietysti valmis suurimpaan hienotunteisuuteen hänen suhteensa", sanoi Carpentaria. "Mutta jos tuo veneessäolija olisi ollut joku muu kuin sisarenne, olisimmeko silloin paljastaneet itsemme? Tuskinpa vain! Olisimme seuranneet asian kehitystä se etu puolellamme, että me nyt tiesimme jotain sellaista salaliittolaisista, jota he luulivat salaisuudekseen. Se asia, että veneessäolija oli sisarenne, ei saa muuttaa toimintatapaamme. Ja sallikaa minun lisätä, neiti Dartmouth, että te ensin tulitte luokseni _minun_ sisareni vuoksi. Olemme hänellekin jotain velkaa, eikö niin?"

"Niin", vastasi Pauline. "Mitä siis nyt teemme?"

"Minä ehdotan, että menemme takaisin teidän huvilaanne katsomaan onko sisarenne tullut takaisin. Oliko hän luvannut valvoa mrs. Ilamin luona viimeksi hänen kanssaan puhuessanne?"

Pauline päästi huokauksen, joka merkitsi "kyllä."

"Hän ei tehnyt mitään viittausta siihen suuntaan, että hän menisi ulos?"

"Ei. Ja..."

"Ja mitä?"

"Voinko kertoa sen teille?" huokasi Pauline. "Niin, kai minun täytyy se tehdä. Olen varma siitä, että Rosie tarkoitti vain hyvää, mutta ei ollut hänen vuoronsa tänä yönä valvoa mrs. Ilamin luona."

"Kenen vuoro sitten?"

"Sairaanhoitajattaren."

"Ja teidän sisarenne sai vuorojärjestyksen muutetuksi?"

"Niin, hän sanoi hoitajattaren tarvitsevan vapaapäivää, ja käski hänen mennä lomalle vuorokauden ajaksi."

"Milloin tämä tapahtui?"

"Noin kello kuudelta iltapäivällä, luullakseni."

"Ja missä sairaanhoitajatar on?"

"Hän meni konserttia kuulemaan Queens Halliin ja jää yöksi joidenkin tuttaviensa luokse."

"Ja sisarenne luulee hänen olevan nukkumassa?"

"Niin luulen", sanoi Pauline.

He palasivat hitaasti takaisin huviloille. Carpentaria tahtoi kernaasti kiiruhtaa, mutta Paulinea tuntui jokin salaperäinen voima pidättävän. Hän vapisi ajatellessaan sitä hetkeä, jolloin hänen täytyisi palata huvilaan. Mutta vihdoin he seisoivat Ilamin sivuoven edessä.

"Mitä minun on tehtävä?"

"Emme nähneet sisartanne puutarhoissa", sanoi Carpentaria, "niin että hän luultavasti on palannut takaisin. Ei hän voisi olla mrs. Ilamin luota poissa niin kauan, vai mitä? Menkää katsomaan, onko hän tullut takaisin ja onko hän mrs. Ilamin huoneessa. Jos hän on siellä, niin urkkikaa häneltä."

"Mutta miten? Mitä kysyn? Kysynkö onko hän ollut ulkona?"

"Ei millään ehdolla!" huudahti Carpentaria. "Olkaa kuin ette tietäisi mitään. Teidän täytyy olla hyvin varovainen. Joko hän kertoo teille totuuden, tai hän..."

"Valehtelee! Valehtelee!" huudahti Pauline, "Sanokaa vain suoraan! Myöntäkää vain, että kehoitatte minua toimimaan petoksellisesti häntä kohtaan, jota rakastan enemmän kuin ketään muuta maailmassa."

"Jos tässä tarvitaan teeskentelyä", sanoi Carpentaria, "niin ettehän te ainakaan ole sitä alkanut. Olemme varmat sisarenne hyvistä aikeista. Mikä muu voi tulla kysymykseen? Muutaman päivän kuluttua, ehkä jo huomenna, on kaikki selvillä. Menkää nyt heti. Minä odotan teitä."

Pauline pudisti surullisesti päätään, avasi eteisen oven avaimellaan ja aikoi mennä sisään, kun Carpentaria pysähdytti hänet.

"Hetkinen", sanoi hän. "Sanoitte hänen luulevan, että te olette vuoteessa?"

"Niin, sanoin 'luultavasti'."

"On tärkeää ettei hän saa selville, että olette ollut ulkona. Voitte helposti teeskennellä, että teidät on joku melu herättänyt. Eikö niin?"

Hän hymyili Carpentaria-hymyään.

Pauline koetti hymyillä takaisin ja katosi ovesta. Sisään päästyään hän hiipi ylös rappuja omaan huoneeseensa. Hän tunsi olevansa kuin varas. Ulos tullessaan oli hänellä yllään aamupuku, ja hänen tukkansa oli epäkunnossa. Hän meni mrs. Ilamin huoneen ovelle ja kuunteli jännittyneesti. Ei ääntäkään kuulunut. Jos hän totteli Carpentariaa, täytyi hänen nyt mennä sisään, ja hänen täytyi kantaa väärää naamiota sisarensa nähden, jota hän rakasti niin paljon kuin hän voi ketään rakastaa. Ei, hän ei voinut mennä sisään! Hänen jalkansa eivät tahtoneet kannattaa. Oli parasta huutaa häntä.

"Rosie!"

Hänen äänensä oli niin heikko, että hän tuskin itsekään kuuli sitä. Sisältä ei kuulunut vastausta. Ja hän huusi vielä kerran, tällä kertaa kovemmin.

"Rosie, kuule!"

Sitten hän avasi oven parin tuuman verran. Kuului hameiden kahinaa, ja Rosie tuli. Hän oli nähtävästi hyvin kiihoittunut.

"Mitä on tapahtunut? Oletko sairas?" kysyi Rosie.

"Heräsin johonkin meluun", sanoi Pauline, ja hänestä tuntui siltä kuin olisi Carpentaria kuiskannut hänen korvaansa mitä hänen piti sanoa. "Ja luulin että täällä oli ehkä jotain hullusti."

"Ei", sanoi Rosie, "Mutta sinä olet omituisen näköinen. Sinulla on kai ollut painajainen! Peloitit minua niin kovin."

Pauline ei heti vastannut.

"Et ole riisuutunut. Et ole ollut nukkumassa", sanoi hän vihdoin. "Luulin sinun nukkuvan leposohvalla."

"Niin, sen aion tehdäkin", sanoi Rosie. "Olen istunut lukemassa. Ja sitäpaitsi tuo Ilam-serkun katoaminen on niin kamala. Missähän hän mahtaa olla?"

"Hänkö", vastasi Pauline kuivasti, "hän tulee varmasti takaisin huomenna. Hän on kai mennyt kaupunkiin."

Rosie haukotteli.

"Ehkäpä", myönsi hän.

"Niin, hyvää yötä sitten, Rosie", sanoi Pauline ja tarttui sisarensa käteen.

"Hyvää yötä."

"Miten kylmä kätesi on", sanoi Pauline. "Oletko ollut ulkona?"

"Ulkona? Mitä tarkoitat?"

"Ulkona parvekkeella?"

"Ei, en ole tuolilta liikahtanut. Hyvää yötä vain!"

He katsoivat hetkisen toisiinsa. Molemmat teeskennellen, mutta molemmat sittenkin hellästi. Ja äkkiä he suutelivat toisiaan intohimoisesti.

He olivat naisia.

XXV LUKU.

PALVELIJAT.

Kun Pauline oli tullut takaisin makuuhuoneeseensa ja riisunut yltään petollisen aamupuvun, hiipi hän jälleen hiljaa alas ja ulos ovesta. Carpentaria ei ollut näkyvissä, ja hän aikoi juuri rientää ylös uskoakseen hänelle kaikki ja saadakseen vastapalvelukseksi kuulla häneltä kaiken. Silmänräpäyksen ajan hän epäili Carpentariaa, epäili, ettei tämä toiminut vilpittömästi häntä kohtaan, mutta juuri silloin tämä saapui — hän oli nähtävästi seissyt häntä odottamassa toisella puolen taloa.

"Te olitte oikeassa", sanoi Pauline, ennenkuin Carpentaria ehti kysyä mitään.

"Sisarenne kieltää olleensa ulkona?"

Pauline nyökkäsi.

"Auttaako tämä nyt sitten meitä?" kysyi hän katkerasti. "Ovatko asiamme paremmalla kannalla senvuoksi, että olen valehdellut Rosielle ja pahoittanut hänet valehtelemaan minulle?"

"Kyllä, luulen niiden olevan paremmalla kannalla", sanoi Carpentaria.

"Minä en sitä luule", sanoi Pauline. "Ja viimeiset viisi minuuttia ovat olleet kamalimmat, mitä koskaan olen kokenut."

Hän näytti olevan lohduttomasti suruissaan.

"Olen siitä kovin pahoillani", sanoi Carpentaria hiljaa.

"Ei, ei", sanoi Pauline nopeasti, "Te olette oikeassa. Me olemme keskellä jotain selittämätöntä arvoitusta, eikä meillä ole mitään syytä muuttua tunteellisiksi. Luottamukseni Rosieta kohtaan on yhtä suuri kuin se on aina ollutkin. Mutta tosiasiat ovat tosiasioita, ja minä olen valmis kaikkeen mitä minulta pyydätte."

"No niin", sanoi Carpentaria. "Sisarellannehan on täytynyt olla jokin syy siihen, miksi hän välttämättömästi on tahtonut asettua mrs. Ilamin vartiaksi tänä yönä. Ja se syy ei voi olla missään yhteydessä tuon venejutun kanssa. Jos hän olisi tahtonut päästä vain huomaamatta veneen luo, niin hän olisi voinut mennä maata kuten tavallista sanomatta mitään, eikö niin?"

Pauline nyökkäsi.

"Siksi on päivänselvää, että tulee tapahtumaan jotakin ja luultavasti tapahtumaan mrs. Ilamin makuuhuoneessa. Sillä ellei se tapahtuisi siellä, niin mitä syytä sisarellanne olisi tahtoa hoitajaksi tänä yönä?"

"Mutta mitä ihmettä mrs. Ilamin makuuhuoneessa voisi tapahtua?" kysyi Pauline hätkähtäen.

"Miten voisin sen tietää?" sanoi Carpentaria. "Minä vain viittaan asioihin, jotka näyttävät osoittavan määrättyyn suuntaan. Tahdotteko olla hyvä ja asettua vartiaksi, neiti Dartmouth?"

"Mihin minun pitää mennä vartiaksi?"

"Pitäkää silmällä huvilanne portaita. Voitteko nähdä ne huoneestanne."

"Kyllä."

"Vartioikaa niitä siis huoneestanne. Mutta älkää pitäkö valoa."

"Entä jos tapahtuisi jotain merkillistä?"

"Menkää silloin ulos parvekkeellenne ja sitokaa valkoinen nenäliina kaidepuuhun."