Part 8
Jetsam ampui laukauksen suoraan — urhean miehen kasvoihin, ja hän vaipui taapäin lattialle. Suuressa huoneessa oli hyvin hiljaista, tuntui vain ruudinhaju ja pieni savupilvi kohosi ilmaan. Nuorukainen makasi hiljaa.
"Nouskaa ylös!" sanoi Jetsam raivostuneena. "Nouskaa ylös, muuten potkin teidät ylös."
— Ja omituista: kyllä, nuori mies keräsi jäsenensä, kokoon ja nousi, ylös, minkä jälkeen hän palasi nurkkaansa.
"Mainio esimerkki siitä, mitä mielikuvitus voi saada aikaan", sanoi Jetsam. "Ensimmäinen lokero revolverissani oli ladattu tyhjällä patruunalla. Arvasin tarvitsevani hiukan teatteritehoa alussa, ja näette, etten erehtynyt. Sallikaa minun lisätä, että muut lokerot ovat hyvin huolellisesti ladatut ja että kerran olen, ansainnut elatukseni ampumalla pelikorttien kuvia tällä revolverilla. Miten paljon kultaa on siis noissa arkuissa?" kysyi hän vihdoin kääntyen mr. Gloucesterin puoleen.
"Kaksituhatta viisisataa!" vastasi mr. Gloucester kohteliaasti.
"Ja ne painavat?"
"Sitä ei kannata jakaa", sanoi Jetsam. "Minä otan kaikki. Lopullisessa tilinteossamme se otetaan mukaan laskuun." Hänen katseensa kiintyi jälleen mr. Gloucesteriin. "Kiitoksia paljon ystävällisesti antamastamme tiedosta."
"Ehkäpä olette nyt tyytyväinen?" kysyi Ilam. "Miksette mene tiehenne? Te kuvittelette, ettei teitä vangita, mutta niin teille juuri tulee käymään!"
"Mutta et kai aio ilmiantaa minua, Jos!" huudahti Jetsam. "Olen varma siitä, ettet sitä tee, sillä ymmärräthän, että jos sen teet, niin minäkin kantelen sinun niskoillesi, ja ajattelehan miten kamalaa se olisi!"
"Lopeta nyt!" sanoi Ilam.
"Ja siksi", jatkoi Jetsam häiriintymättä, "luotan siihen, että nuo herrat tuolla nurkassa pitävät suunsa kiinni. Luotan sinuun sen suhteen. Te käsitätte, hyvät herrat, mr. Ilam ei halua teidän puhuvan tästä, ei edes kotonanne."
"Menetkö jo?" kysyi Ilam lujasti.
"Kyllä minä menen, ja sinä menet myös!"
"Minä?"
"Niin, sinä. Tämä rahajuttu on enemmän sattumankauppaa. Minä tulin sinun korkeasti kunnioitetun persoonasi tähden."
"Minä en tule kanssanne. Minulla ei ole vähääkään halua tulla kanssanne."
"Ei, sen kyllä ymmärrän, mutta nyt sinun täytyy", sanoi ankara mr. Jetsam. "Kuka sitäpaitsi kantaisi nämä arkut ulos? Minä en voi samalla kertaa kantaa arkkuja ja pitää revolveria vainuina. Kohtalo on nähtävästi valinnut sinut tätä arkkua kantamaan. Tule nyt."
"En minä!" toisti Ilam.
"Tule!" sanoi Jetsam. "Minulla on ajoneuvot ulkona, ja ken elää, hän näkee!"
"Ei!" sanoi Ilam.
Mr. Jetsam meni kaksi askelta lähemmä.
"Kuulehan", sanoi hän raivostuneena, mutta kuitenkin tyynenä. "Ellet tule, niin ammun sinut siihen paikkaan. Sinun pitäisi voida käsittää, että tarkoitan, mitä sanon."
Ilamin vastaus oli mykkä alistuminen. Hän loi silmänsä alas, ja seuraavassa hetkessä näkivät molemmat virkailijat sen omituisen näyn, että paksu mr. Ilam nosti kuudenkymmenen naulan painoisen arkun maasta ja laahusti ovea kohden sitä kantaen, revolverin ja mr. Jetsamin seuraamana.
"Pysähdy siihen oveen hetkiseksi", komensi Jetsam. "Kuulkaahan, herrat siellä nurkassa, jos minä olisin teidän sijassanne, niin en lähtisi tästä huoneesta liian aikaisin. Voisitte kylmettyä."
Ja sitten he näkivät Ilamin katoavan arkku käsissään ja mr. Jetsamin seuraavan häntä. Jetsam lukitsi oven. Konttoristit olivat yksin.
"Enpä ole milloinkaan..." alkoi nuorukainen.
"Milloinkahan voimme turvassa lähteä täältä?", sanoi mr. Gloucester.
XXI LUKU.
KONSERTTI KESKEYTYY.
Sinä iltana pidettiin suuri konsertti Näyttelypalatsin suunnattomassa peitetyssä hallissa, osaksi siksi, että ilma oli uhkaavan näköinen ja osaksi siksi, että Y.M.C.A., nuorten miesten kristillinen yhdistys, jolla oli juhla täällä, niin halusi. Heidän juhlansa osanottajat täyttivät Ilojen Kaupungin riemusta loistavilla joukoillaan, joiden lukumäärä oli yli viisikymmentätuhatta. He olivat miltei kaikki nuoria miehiä, ja kaikki olivat innostuneita. He olivat vallanneet miltei kaikki pöydät parvekkeilla konserttipaikan ympärillä, ja suuri osa heistä istui paljaalla lattiallakin ympärillä. He pitivät Carpentariasta, pitivät hänen musiikistaan, he pitivät hänen johtamistavastaan. He ihailivat häntä yhtä paljon, kun hän hyväili heidän korviaan äänillä, jotka olivat hiljaisempia kuin kuiskaus. He huusivat hurjasti hurraata hänen marsseilleen ja yhtä innokkaasti he hurrasivat hänen serenaadeilleen ja kehtolauluilleen.
Seurauksena oli, että Carpentaria oli tyytyväinen. Hän oli enemmän kuin tyytyväinen — hän hehkui ilosta. Hän oli tämän suunnattoman, valaistun ja ihanasti rakennetun salin keskuksena. Kaikki katseet olivat kohdistuneet häneen. Hän ei hallinnut vain orkesteriaan, vaan koko kuulijajoukkoa tahtipuikkonsa pienimmilläkin liikkeillä, tuon taikasauvan, jota hän piteli kädessään. Hän sanoi itsekseen, ettei hänellä ollut koskaan ollut parempaa, kiitollisempaa, ymmärtäväisempää ja innostuneempaa yleisöä koko kunniakkaan uransa aikana. Seuraus oli, että hän johti mitä vaihtelevimmin ja loistavimmin. Hän teki taikapuikollaan sellaista, mitä kukaan johtaja häntä ennen ei ollut tehnyt. Hän voitti oman itsensä.
Hän alkoi juuri voittaa itsensä kuuluisassa lontoolaisessa serenaadissaan, kun hän huomasi sivulle katsahtaessaan erään keski-ikäisen miehen pyrkivän yli lattian, keinolla millä tahansa, ylös konserttilavaa kohti.
Kun seitsemäntuhatta ihmistä istuu yhteenpuristettuina tuoleilla samalla lattialla, ei kaikkein hiljaisin mies voi yrittää tunkeutua heidän lävitseen. Ja tuo keski-ikäinen herra ei tehnytkään sitä hiljaisesti. Hän piti totta puhuen enemmän melua kuin koko lontoolainen serenaadi ja herätti yhtä paljon huomiota.
Joukko musiikkiaharrastavia herroja suurella parvekkeella nojautui nojapuun yli ja pyysi sangen raivostuneella tavalla, että keski-ikäinen herra asettuisi kuulemaan. (On ihmeellistä, miten hulluksi nuoret miehet voivat tulla pelkästä limonaadista). Mutta keski-ikäinen herra jatkoi kulkuaan, ja hän pääsi lavalle asti, virallisista ja epävirallisista vastusteluista huolimatta, juuri kun serenaadi oli lopussa.
Suosionmyrsky kaikui suuressa salissa, ja Carpentaria kumarteli yhä edelleen, kumarteli lukemattomia kertoja, katsellen suuttuneen ja tukahutetun uteliaasti keski-ikäistä herraa. Keski-ikäinen herra oli kohottanut kätensä ja veti triangelinsoittajaa vyöstä, ja triangelinsoittaja kumartui alas puhumaan hänen kanssaan.
"Mitä lorua se on?" kysyi Carpentaria joutuen aivan suunniltaan.
"Se on eräs herra, joka väittää, että hänen täytyy saada puhua kanssanne, sir", vastasi triangelinsoittaja.
"Sitä hän ei voi saada", ärähti Carpentaria.
"Hän sanoo, että hänen täytyy", vastasi triangelinsoittaja.
"Minä..." alkoi Carpentaria kuin olisi hän aikonut julistaa — tuon röyhkeän pannaan, mutta hillitsi itsensä.
Hän meni lavan reunalle ja kumartui alas.
"Teidän iässänne", sanoi hän katkerasti, "tulisi tietää paremmin miten on käyttäydyttävä kun keskeyttää konserttini tällä tavoin. Kuka te olette? Mitä haluatte?"
"Nimeni on Gloucester, sir", oli vastaus. "Sen epäilemättä muistatte."
"En suinkaan", sanoi Carpentaria.
"Minä olen johtajana...", (tässä mr. Gloucester nousi varpailleen ja kuiskasi Carpentarian korvaan)... "kassaholvissa."
"Niin, niin", sanoi Carpentaria. "Entä sitten?"
"Se on ryöstetty, sir!"
"Hyvä jumala, mies!" huudahti Carpentaria, "tuletteko te todellakin keskeyttämään konsertin siksi, että kassaholvi on ryöstetty?"
"Kaksituhattaviisisataa puntaa, sir."
"Minä en välitä vaikka niitä olisi ollut kaksikymmentä kertaa kaksituhattaviisisataa puntaa. Menkää tiehenne. Menkää vaivaamaan mr. Ilamia."
"Siinähän juuri pulma on, sir, Mr. Ilam on myöskin viety."
Nyt olivat kaikki katseet salissa kiintyneet Carpentariaan ja rauhanhäiritsijään, ja kaikki sanoivat merkitsevästi toisilleen että se mahtoi merkitä, että oli tapahtunut jotain hyvin merkillistä.
"Mitä sillä tarkoitatte, että mr. Ilam on viety?", kysyi Carpentaria.
"Hänet on viety pois — hän itse vei rahat mennessään — hänet pakoitettiin siihen revolverilla, sir. Ettekö voi tulla, sir?"
"Tullako? Hyvä jumala! Ettekö te tiedä, mitä konsertti on, mies? En tietenkään voi tulla!"
"Mr. Ilam voi olla surmattu, sir!"
"Meillä on hyvää aikaa haudata hänet konsertin jälkeen", sanoi Carpentaria. "Menkää nyt. Menkää puhumaan poliisipäällikkö Lappingin kanssa. Tai älkää tehkö sitä. Te häiritsette yleisöä mennessänne. Istuutukaa, istuutukaa tähän älkääkä liikahtako. Me soitamme nyt kunniahymnin variationeineen. Saattepa nähdä miten ihmiset innostuvat. Saatte kuulla jotain jonka muistatte aina."
"Mutta..." rukoili mr. Gloucester.
"Istuutukaa... ja kuunnelkaa", vastasi Carpentaria vakavasti.
Hän kääntyi jälleen orkesteriinsa päin. Hän koputti taikasauvallaan pulpettiaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen orkesterinsa, ilosta säteillen alkanut uuden orkesterisovituksen "Kunnia-hymnistä." Yleisö oli hurjana riemusta ääniaaltojen virratessa soittimista, varsinkin variationien alkaessa. Siten konsertti jatkui, mr. Gloucester-paran hillitessä kärsimättömyyttään niin hyvin kuin voi ja ajatellessaan miten merkillisiä päähänpistoja johtajilla voi olla. Hän oli ollut koko elämänsä ajan virkailija, hän ei koskaan ollut käskenyt, ja se tulos, mihin hän nyt viidenkymmenen vuotiaana oli tullut, oli, että johtajiin ei koskaan voinut luottaa ja ettei koskaan voi tietää mitä he seuraavassa silmänräpäyksessä tekevät.
"Suokaa anteeksi, sir", sanoi hän kunnioittavasti konsertin loputtua.
Carpentaria näytti unohtaneen hänet kokonaan ja aikoi juuri lähteä paikalta korvat kuuroina suosionosoituksista.
"No niin, se oli siis tuo varas", sanoi hän. "Kaksituhatta viisisataa puntaa. Ja te sanotte, että mr. Ilam vietiin pois? Kertokaa nyt minulle kaikki. Tulkaa tätä tietä ulos. Se on aina paras paikka, jos tahtoo puhella häiriintymättä."
Ja Keskuskadulla, lähellä suihkukaivoa, jonka värillinen valo kuvastui veteen, kertoi mr. Gloucester koko historian kaikkine yksityiskohtineen Carpentarialle.
"Te sanotte sen olleen sinipukuisen ja harmaatukkaisen miehen?"
"Niin, sir."
"Ja teitä oli kolme miestä, mr. Ilam lukuunotettuna, ettekä voineet riistää häneltä asetta?"
"Se olisi ollut kuolema ensimmäiselle, joka olisi yrittänyt, sir."
"No, vaikkapa vain", sanoi Carpentaria hajamielisesti.
"Te sanoitte, että menisin mr. Lappingin luo, sir, menenkö nyt?"
"Ei", sanoi Carpentaria. "Ei vielä. Tahdon ensin itse nähdä kaiken. Ihmeellisintä tässä on ovenvartia. Mikä hänen nimensä on?"
"Wiggins, sir."
"Onko hän kadonnut?"
"Hän ei ollut siellä minun lähtiessäni, sir. Eikä hän voinut olla paikallaan varkaan tullessa sisään."
"Miksi ei?"
"Siksi, ettei ihan olisi päästänyt häntä sisään. Hän oli saanut ankaran määräyksen."
"Hm. Tulkaa tänne."
He kiiruhtivat Keskuskatua pitkin pohjoiseen päin. Sade oli lakannut, ja ilotulitus, joka oli loistava, näytti herättävän hurjaa ihastusta yleisössä, joka riensi edestakaisin niin kiihkeän innostuneina kuin ihmiset ovat tietäessään, että kaikki on pian lopussa. Carpentaria ja hänen seuralaisensa eivät senvuoksi päässeet varsin nopeasti eteenpäin.
"On nyt yli tunnin siitä", sanoi mr. Gloucester ja uskalsi puhua tyytymättömällä äänellä.
"Mistä?" kysyi Carpentaria.
"Siitä kuin rikos tehtiin."
"Roisto on varmasti ottanut konserttini lukuun", vastasi Carpentaria. "Hän tietää luultavasti, että kaikki kaupungissa juoksevat heti minun luokseni, kun on vain vähäisinkään asia tapahtunut."
"Vähäisinkään asia!" mutisi mr. Gloucester ivallisesti itsekseen.
He tapasivat Wigginsin, suuren ovenvahdin, paikallaan.
"Te olette siis täällä!" huudahti Carpentaria.
"Niin, sir."
"Missä te olette ollut siitä asti, kun mr. Ilam tuli?"
"Tein vain niinkuin te pyysitte, sir", sanoi Wiggins.
"Ja mitä se oli?" kysyi Carpentaria hämmästyneenä.
"Mutta teidän kirjeenne, sir!"
"Mikä kirje?"
Wiggins veti esiin palan rypistynyttä paperia taskustaan. Hän ojensi sen Carpentarialle, joka luki:
"Tulkaa heti konttoriini. Ellen ole siellä, niin odottakaa minua. Tämän tuoja asettuu paikallenne niin kauaksi. C. Carpentaria."
"No niin!" sanoi Carpentaria. "Ja kuka oli tämän tuoja?"
"Sudanilainen, sir."
"Mikä sudanilainen?"
"En tiedä. Minusta he ovat kaikki samannäköisiä."
"Eikä teidän päähänne pistänyt, että tämä lappunen on väärennetty?"
"Ei, miksi se olisi pistänyt päähäni?"
"Teidän päähänne ei siis pistänyt", jatkoi Carpentaria, "että kun johdin konserttiani, en voi millään muotoa olla konttorissa?"
"En minä tiennyt mistään konsertista. Minä olen oven vartia..."
"Ette tiennyt minun konsertistani!" huudahti Carpentaria. Mutta sitten hän hillitsi itsensä. "Mr. Ilam tuli ennenkuin sudanilainen toi teille tämän kirjeen?"
"Niin, sir. Vain pari sekunttia ennen. Hän oli juuri mennyt sisään kun sudanilainen tuli. Puhelin juuri odottavan autonohjaajan kanssa."
"Vai niin! Täällä oli siis auto!"
"Niin, sir. Omia vaunujamme. Numero 26, sir. Rahoja noutamassa, sir."
"Hyvä, Kuka sitä ajoi? Tiedättekö hänen nimeään?"
"Luulen hänen nimensä olevan Pratt, sir."
"Sitten väsyin odottamaan ja palasin takaisin, sir."
"Hyvä", sanoi Carpentaria. "Mr Gloucester, kaupungin autotalli on nyt matkamme määränä."
Kaupungin mahtava autotalli oli aivan pohjoisen portin lähellä. Sitäkin vartioi ovenvartia, joka seisoi pienessä puumajassa ovella.
"Haluan tietää, onko numero 26 tullut sisään", sanoi Carpentaria.
"Kyllä, sir", kuului vastaus. "Se tuli kaksikymmentä minuuttia sitten."
"Näittekö sitä? Kuka ajoi sitä?"
"Sitä en huomannut, sir."
"Olkaa hyvä ja näyttäkää meille se auto."
He menivät sisään suureen vajaan, missä pari miestä parhaillaan pesi vaunujaan. Numero 26 oli paikallaan. Se näytti poliisipatrullivaunulta, mutta oli pienempi. Carpentaria pani merkille, että sen pyörät olivat likaiset.
"Avatkaa se", sanoi hän.
Avain etsittiin, ja vaunua valaistiin käsilyhdyllä. Sisällä oli jotakin, kasa vaatteita ja jäseniä lattialla.
"Menkää sisään", sanoi Carpentaria, "ja katsokaa mitä se on."
Seuraavassa silmänräpäyksessä vedettiin autosta kaksi miestä sangen avuttomassa tilassa. Toinen oli Ilamin sudanilainen vartia.
"Kuka tämä on?" kysyi Carpentaria osoittaen toista.
"Se näyttää, olevan Pratt, hän, joka tavallisesti ajaa tätä autoa." vastasi ovenvartija.
Autotallin kaikki väki oli nyt kerääntynyt heidän ympärilleen.
XXII LUKU.
CARPENTARIA SALAPOLIISINA.
"Kertokaa minulle nyt niin tarkasti kuin voitte", sanoi Carpentaria sangen tiukalla äänellä autonohjaaja Prattille, "mikä sai aikaan, että ette enää hallinnut autoanne?"
Carpentaria oli vienyt Prattin ja sudanilaisen Sydämeen, missä eräs apteekkari ja tri Rivers yhdessä olivat käsitelleet heitä niiden narkoottisten aineiden jäleltä, joita he jollain tavoin olivat joutuneet nauttimaan. Kun he olivat jälleen tulleet tajuihinsa, antoi Carpentaria sekä lääkärin että apteekkarin mennä. Nuo kolme miestä, kaksi valkoihoista ja yksi neekeri, olivat siis nyt yksin kassaholvissa.
"No niin, sir", sanoi Pratt, joka oli vaalea, puhelias mies ja jolla juuri nyt oli selvä käsitys omasta merkityksestään tämän omituisen näytelmän keskipisteenä. "Se tapahtui näin: Kun olin saanut ryypyn..."
"Minkä ryypyn?" kysyi Carpentaria tiukasti.
"Sen ryypyn, jonka toinen ajaja tarjosi minulle."
"Mikä toinen ajaja?"
"Niin, siinä oli toinenkin ajaja, sir."
"Kaupungin univormussa?"
"Niin, sir."
"Kuka hän oli? Mikä hänen nimensä oli?"
"En tiedä, sir. Minusta tuntui, että hänen kasvonsa olivat minulle jollain tavoin tutut, mutta en voi muistaa hänen nimeään. Kysyin häneltä hänen nimeään, ja hän vastasi: Älä koeta viisastella, Pratt, sinä olet saanut hiukan liikaa hattuusi."
"Ja olitteko saanut liikaa?"
"En, sir. En tietenkään. Olin ollut kaksi kertaa pankissa täydessä lastissa, ja tämän kuorman piti olla viimeinen, ja..."
"Ettekä ollut juonut mitään?"
"En mitään mainittavaa, sir. Lasin portteria Shortin kahvilassa tullessani ensi kerran takaisin ja tuopillisen tai puolitoista olutta Redcliffen kahvilassa tullessani toisen kerran takaisin."
"Ja siinä oli varmasti kaikki?"
"Niin, sir, paitsi pientä viskyntippaa, joka oli taskumatin pohjalla."
"Mutta miten tuo toinen ohjaaja voi tarjota teille ryyppyä? Oliko hänellä väkijuomia mukanaan?"
"Ei, sir. Vain taskumatti. Se on kylmää työtä, sir. Ja kuten olette huomannut, oli tänä iltana erikoisen ilkeä ilma."
"Mitä hän sanoi? Onko teillä tapana ottaa vastaan ryyppyjä ihmisiltä, joiden nimeäkään ette muista?"
"Niin, hänhän oli virkaveli, sir, univormuinen, ja hän sanoi, että hän oli saanut jotain sydämenvahvistusta suoraan Madeirasta, joka piti lämpimänä keskellä talveakin ainakin kaksi tuntia."
"Mutta eihän nyt oltu keskellä talvea?"
"Ei, ei. Mutta koska hänellä kerran oli sydämenvahvistus kunnossa, oli minusta parasta koettaa sitä."
"Ja koetettuanne sitä?"
"Se oli todellakin ihanaa, sir. En ollut koskaan elämässäni ollut paremmalla tuulella, ja ajattelin itsekseni, että olisi parasta merkitä muistiin tuon aineen nimi ennenkuin unohdin sen. Kysyin mieheltä mikä sen nimi oli ja otin lyijykynän ja paperia taskustani, mutta silloin voin hieman pahoin eikä kynä tahtonut pysyä kädessäni."
"Te istuitte ajajan istuimella?"
"Niin, sir."
"Ja siinä kaikki, minkä voitte muistaa?"
"Niin, sir. Lukuunottamatta, että minä jonkinlaisessa unessa luulin joutuneeni vankilaan liian nopeasta ajosta, ja valo kopissa oli sammunut ja tuli maanjäristys."
"Voitteko nähdä mitä toisella ajajalla oli yllään univormutakin alla?"
"En, sirl."
"Entä te?" Carpentaria kääntyi äkkiä sudanilaisen puoleen. "Joitteko te myöskin?"
"Kyllä, sahl."
"Entä sitten?"
Sudanilainen värähti ja pudisti päätään.
"Ettekö muista mitään?"
"Kyllä, sah!"
"Te tarkoitatte kai ettette muista! Ja kun mr. Ilam tuli ulko-ovelle ja meni sisään, pyysi hän teitä odottamaan ulkopuolella?"
"Niin, sah!"
"Voitte mennä molemmat", sanoi Carpentaria. "Tulkaa luokseni huomenna kello kahdeksan, jos teitä tarvitsisin."
"Kyllä, sir", sanoi Pratt.
"Hetkinen", sanoi Carpentaria neekerille. "Antoiko mr. Ilam tai joku toinen teille paperin, joka teidän piti antaa ovenvartialle?"
Sudanilainen pudisti kaunista neekeripäätään.
"Mitä ihmettä!" kysyi Pratt hämmästyneenä, "ettekö tullut luokseni ja antanut lappua Wigginsille ja mennyt sitten tiehenne ja tullut uudelleen hetkisen kuluttua?"
Sudanilainen pudisti uudelleen päätään.
"Heitä on ollut kaksi, sir", sanoi Pratt Carpentarialle. "Tämä mies on uskollinen kuin kulta."
"Minulla olla veli", sanoi neekeri, "samanlainen minä."
"Missä veljenne on? Sudanilaiskylässä?"
"Niin, sah."
"Menkää noutamaan häntä", sanoi Carpentaria.
Kun hän seuraavassa silmänräpäyksessä oli yksin Sydämessä, tunsi hän kiusausta ilmoittaa asia yksinkertaisesti poliisille päästäkseen irti siitä. Mutta halu päästä omin voimin arvoituksen perille voitti.
Hän avasi oven ja meni ulos. Wiggins oli paikallaan niin ylenmäärin tarkkaavaisena kuin ihmisten tapa on silloin kuin heitä on syytetty huolimattomuudesta.
"Onko jotain tapahtunut, Wiggins?"
"Ei, sir. Ei mitään."
"Minä tulen heti takaisin. Jos sudanilainen tulee, niin odottakoon hän täällä."
"Kyllä, sir."
Hän meni ulos Keskuskadulle, joka oli miltei tyhjä. Viimeiset vieraat olivat lähteneet ja ainoana elonmerkkinä suurella liikennetiellä oli lyhdynsytyttäjä, joka kulki sammuttamassa kaasulyhtyjä, jotka paloivat siltä varalta, että sähkövalaistus menisi epäkuntoon ja kadunlakaisija, joka ajoi monimutkaista lakaisukonetta, jonka edessä oli kaksi hevosta. Näyttelypalatsin kello osoitti puoli tuntia yli sulkemisajan. Kuu kurkisti itäisten kattojen yli.
Carpentaria meni autovajaan ja pääsi sisään, tosin vaivalla, sillä se oli lukittu. Hän halusi tutkia lähemmin autoa, joka oli näytellyt niin suurta osaa kaappauksessa. Hän sai sen vedetyksi keskelle vajaa, missä oli voimakas sähkölamppu.
"Ottakaa tikkaat ja katsokaa, onko auton katolla mitään", sanoi Carpentaria eräälle uniselle vartialle.
"Vain tämä, sir.", sanoi mies ja ojensi alas takin ja lakin — molemmat Ilojen Kaupungin univormun näköisiä.
"Onko vartia mennyt maata?" kysyi Carpentaria, joka sai päähänpiston.
"Kyllä, sir."
"Herättäkää hänet ja sanokaa, että haluan puhua hänen kanssaan."
"Hänen odottaessaan ovenvartiaa tutki Carpenteria tarkoin auton pyöriä, jotka jo ensi kerralla olivat johtaneet hänen ajatuksensa erääseen määrättyyn suuntaan. Sitten tuli vartia, ei niin nopeana ja valmiina kuin vartian tulee olla.
"Ei kukaan voi kai tulla tähän vajaan teidän näkemättä häntä?" kysyi Carpentaria häneltä.
"Ei kukaan", vastasi vartia varmasti.
"Mutta niistä, jotka menevät ulos, te ette pidä niin tarkkaa lukua?"
"En tietenkään, sir. Ei voi tulla ulos, ellei ole ollut sisälle, ja jos ne ovat päässeet sisään, niin on kaikki paikoillaan."
"Aivan niin. Koettakaahan nyt muistella. Eikö heti tämän auton sisääntultua mennyt ulos mies, jota ette tuntenut?"
"Sitä en voi muistaa. Ymmärrättehän, sir..."
"Kyllä ymmärrän. En moiti teitä mistään. On luonnollista, että ajattelette niinkuin ajattelette, vaikkei se olisi oikeinkaan. Mutta muistatteko nyt esimerkiksi nähneenne sinipukuisen, harmaatukkaisen miehen tulleen ulos?"
"Kyllä, totisesti luulen niin, sir."
"Oletteko varma siitä?"
"Oh ei, en ole varma..."
"Katsokaa näitä pyöriä", keskeytti Carpentaria, "nämä ovat savimöhkäleitä, eikö niin?"
"Niin, sir."
"Missä auto on voinut ajaa saadakseen sellaista pyöriinsä?"
"Sen on täytynyt ajaa sitä tietä, joka vie joelle, pengermän alle, sir."
"Te olette nero, vartia. Olen myöskin ajatellut sitä paikkaa. Mutta miksi auto olisi ajanut sinne?"
"Ei, nyt te pistätte minut pussiin, sir."
"Sitten te ette kuitenkaan taida olla nero", sanoi Carpentaria.
Ja tutkittuaan autoa hyvin tarkoin, mutta tuloksetta, meni hän takaisin Kaupungin Sydämeen.
Sudanilainen odotti ulkopuolella, ja selviä merkkejä oli huomattavissa siitä, että Wiggins koetti riidellä hänen kanssaan. Wiggins ei ollut unohtanut tuota värillistä miestä, joka oli antanut hänelle väärennetyn kirjeen.
"No niin", sanoi Carpentaria. "Missä veljenne on?"
Mies pudisti alakuloisena päätään.
"Onko hän mennyt tiehensä?"
"On, sah!"
"Eikö kukaan koko sudanilaiskylässä tiedä, missä hän on?"
"Ei, sah!"
"Hm", sanoi Carpentaria. "Koska täällä ei ole mitään vartioitavaa, niin voitte mennä, Wiggins, ja te myös, neekeri."
Kahta minuuttia myöhemmin hän meni itämaisten puutarhojen poikki Thamesia kohti. Ja kuljettuaan parisataa metriä kuuli hän askeleita, nopeita, epäsäännöllisiä ja keveitä askeleita, jotka tuntuivat seuraavan häntä.
Hän kääntyi nopeasti, käsi pidellen revolveria taskussa, katsoakseen takaa-ajajaansa kasvoista kasvoihin. Mutta tämä olikin Pauline Dartmouth eikä kukaan muu. Hän antoi siis revolverin olla.
XXIII LUKU.
KESKUSTELU PUUTARHASSA.
Pauline oli ensin niin hengästynyt, että näytti siltä kuin hän ei olisi saanut mitään sanotuksi. Carpentaria voi kuulla hänen kiireisen hengityksensä, joka kuului miltei nyyhkytykseltä, ja kuunvalossa hän voi nähdä sangen selvästi hänen punastuvat kasvonsa. Mutta hän ei voinut eroittaa hänen silmäinsä ilmettä. Siitä huolimatta hänen mieleensä tuli hänen niitä katsellessaan ajatus: hän on minulle vihainen.
"Mr. Carpentaria, tahtoisin puhua pari sanaa kanssanne", sanoi Pauline vihdoin jäykästi.
"Parahin neiti Dartmouth", vastasi Carpentaria kohteliaalla ja hienostuneella tavallaan, "siitä olen iloinen. Mitä voin tehdä hyväksenne? Valitan suuresti, että teidän on tällä tavoin täytynyt juosta jälestäni."
"Olen seurannut teitä pitkän aikaa", sanoi Pauline ystävällisemmällä äänellä. "Ensin menin konttoriinne, sieltä kassaholviin, sieltä autotalliin, sieltä jälleen kassaholviin, ja nyt olen tässä. Näin teidän menevän puutarhojen läpi. Näyttää siltä ettei kukaan tahdo antaa teistä tietoja."
"Niinkö?" sanoi Carpentaria kysyvästi. "Sanokaa minulle nyt, mitä voin tehdä palvelukseksenne?"