Part 7

XVIII LUKU

AVIOLIITTOTARJOUS.

Juliette d'Avraylla oli oma pieni huoneensa Carpentarian huvilassa. Se oli toisessa kerroksessa ja länteenpäin, kun Carpentarian oma työhuone ja makuuhuone taas olivat pohjoispuolella. Kolme päivää viimeksi kerrotun tapahtuman jälkeen riensi Carpentaria nopeasti ylös portaita ja laski kätensä Julietten huoneen oven kädensijalle, mutta veti sitten kätensä takaisin hermostuneena ja epävarmana. Hän oli nähtävästi hyvin kiihdyksissään, ja hän kierteli viiksiään hermostuneesti nykien. Sitten hän kolkutti ovea ja yskähti.

"Juliette!" huudahti hän heikolla äänellä.

Sisältä ei kuulunut vastausta.

"Juliette!" huusi hän jälleen, tällä kertaa kovemmin.

Hän oli tuskin ehtinyt saada sanaa huuliltaan, kun Juliette seisoi hänen edessään avoimessa ovessa. He tuijottivat toisiinsa sekunnin ajan kuin viholliset.

"Mikset tule sisään, Carlos?" kysyi Juliette hiljaa, "sen sijaan että kolkutat ja pidät sellaista melua. Mitä on tapahtunut?"

"En tahdo tulla sisään", sanoi Carpentaria hilliten itseään voimakkaasti.

"Mikset?" kysyi Juliette.

"Sen tiedät!"

"En tiedä lainkaan!" sanoi Juliette ja naurahti lyhyeen.

"Sinä lupasit, ettet tapaisi Ilamia johonkin aikaan", sanoi Carpentaria. "Ja hän on tällä hetkellä huoneessasi!"

"Carlos", sanoi Juliette sieraintensa välähdellessä, "tiedätkö mitä sanot? Mr. Ilam ei ole täällä! Olen pyytänyt sinua tulemaan sisään."

"Niin olet", sanoi Carpentaria, "mutta et ole antanut tilaa. Sinä pysyttelet ovessa, Juliette!"

Juliette väistyi syrjään naisellisen arvokkaana ja loukkautuneena.

"Onko sinulla nyt kyllin tilaa tulla sisään?" kysyi hän Carpentarian astuessa epävarmana ovimatolle. "Mutta odota hetkinen, ennenkuin tulet sisään", jatkoi hän. "Toistan, ettei mr. Ilam ole täällä. En tiedä mistä olet sen päähänpiston saanut, mutta pyydän sinua heittämään sen heti mielestäsi. Jos tulet huoneeseeni nyt senjälkeen kuin olen juhlallisesti vakuuttanut, ettei mr. Ilam ole täällä, niin on se samaa kuin jos kutsuisit minua valehtelijaksi. Sitä en siedä. Ajattele mitä teet. Tule sisään, jos epäilet minua."

"En tietenkään epäile sinua", sanoi Carpentaria ja meni hitaasti pois käytävää myöten.

Juliette ei vastannut. Hän odotti kunnes velipuoli oli päässyt portaita alas, sitten hän sulki rauhallisesti oven ja meni sohvan luo, joka seisoi vähän matkaa ikkunan luota.

"Nyt voit tulla esiin jälleen", kuiskasi hän.

Ja sohvan takaa ilmestyi esiin Josephus Ilamin raskas ruumis.

"Hyvä jumala!" ähkyi hän ja veti esiin nenäliinansa.

Juliette istuutui tuolille ja purskahti itkuun. Vastakohta molempien nenäliinojen — Ilamin suunnattoman kuin hän itse ja Julietten niin pienen kuin voileivänpalanen — oli yksi noita sivuseikkoja, jotka antavat koomillisen leiman elämän traagillisille tapahtumille.

"Ystävä parkani", sanoi Juliette koettaen tyyntyä, "miksi saatat minut tällaisiin kauheihin tilanteihin, tulet keskellä päivää luokseni tällä tavoin. Lienet lahjonut jonkun palvelijoista."

"Juuri sen teinkin, sanoi Ilam.

"Älä sano minulle, kuka se oli", keskeytti Juliette, nopeasti.

Ilam kumartui suutelemaan häntä. Niin, tuo raskas ja kömpelö mies, joka oli nauranut rakkaudelle niin monen vuoden ajan, hän kumartui suutelemaan kaunista naista, joka istui Ludvig Viidennentoista-tyylisellä sohvalla, ja hän kietoi käsivartensakin hänen ympärilleen. Luonnollisesti hän teki sen kömpelösti, mutta niin ei Juliette ajatellut.

"Minun täytyi tavata sinua", sanoi hän. "En voinut elää ilman sinua. Miksi olet niin kauan välttänyt minua. Olit niin kiltti sinä aamuna, jolloin Carpentaria sinut yllätti — onko hän tyrannisoinut sinua?"

"Oi!" huudahti Juliette äkkiä, "en voi kertoa sinulle kaikkea, mitä hän on sinusta sanonut. Tiedäthän, että pidän hänestä eniten kaikista maailmassa — paitsi sinusta. Mutta hän on sanonut niin kauheita asioita!"

"Mitä sitten?"

"Hän sanoi... ettei hänen elämänsä enää ollut turvassa... ettei kenenkään elämä ollut varma Ilojen Kaupungissa... hän sanoi, että joku ampui häntä — seistessään orkesterilavalla, ja tiedäthän, että tuo maitojuttu oli kauhea. Omituista vain, ettei Carlos tahdo ilmoittaa siitä poliisille."

"Mutta mitä tämä meihin, sinuun ja minuun kuuluu?" kysyi Ilam uljaasti.

"Rakkahin", sanoi Juliette... "Carlos parka luulee, niin, hän luulee todellakin..."

"Että minä koetan ottaa hänet hengiltä?"

"Hän luulee sinun olevan jollain tavoin yhteydessä asian kanssa."

"Mutta miksi? Miksi minä tahtoisin surmata veljesi?"

"Niin, miksi?" huudahti Juliette. "Miksi hän luulee sinun yleensä tahtovan surmata ketään!"

"Niin juuri", sanoi Ilam nopeasti, "surmata ketään!"

"Carlos sanoo ettei hän ole ainoa, jonka sinä olet koettanut surmata!"

"Oh! Ja ketä nuo muut ovat! Ilmoita minulle vain koko joukko!"

"En tiedä. Hän sanoo, että sinä olet haudannut erään juopuneen miehen, ja että hän näki sen."

"Niin, se on totta", sanoi Ilam hien helmeillessä hänen otsalleen, ja hän puhui nopeasti. "Luulin, että minua syytettäisiin murhasta, ja siksi... niin, olin hullu. Luulin häntä kuolleeksi. Olin ihan suunniltani. Aina eiliseen asti luulin hänen aaveensa seuraavan minua. Mutta eilen näin hänet ihmisjoukossa Näyttelyhallissa. Näin hänet selvästi, mutta hän ei nähnyt minua."

"Kuka hän sitten on?" kysyi Juliette rauhallisesti.

"Armaani", sanoi Ilam, joka käytti runollisia sanoja tunteiden päästessä hänessä vallalle, "älä kysy, sitä en voi sanoa sinulle — en ainakaan nyt. Kun olemme naimisissa, kun kaikki on hiukan järjestynyt, silloin voin kertoa sinulle kaiken, mutta en nyt."

"Mikset nyt?" ahdisti Juliette.

"Kuulehan", sanoi Ilam, "jos välttämättä tahdot sen selville, teen itsemurhan."

"Ystäväni", sanoi Juliette. "Sinä et rakasta minua niinkuin minä sinua. Rakkaus voidaan mitata sen luottamuksen mukaan, mitä toisillemme osoitamme, Ja sinä et täydellisesti luota minuun."

"Rakastan sinua omalla tavallani", sanoi Ilam varmasti, "mutta en samalla tavoin kuin naiset."

"Niin, se on totta", myönsi Juliette miettiväisesti.

"Tahtoisin kertoa sinulle kaiken, jos vain voisin", sanoi hän.

"Rakkahin", sanoi Juliette, ja hänen äänensävynsä oli aivan toinen, "sinä tiedät jotain noista uhkauksista Carlosin henkeä vastaan."

Hän puhui kuin olisi ollut aivan varma asiastaan.

"Minulla ei ole mitään niiden kanssa tekemistä", sanoi Ilam.

"Mutta sinä tiedät niistä?"

"Miksi niin luulet?"

"Niin, tiedän sen — siitä tavasta millä siihen suhtaudut", sanoi Juliette riemuiten.

"En tiedä varmasti, en tyydyttävästi", sanoi hän, "en mitään minkä voisin kertoa sinulle, en mitään mitä uskaltaisin kertoa sinulle."

"Rakkahin", sanoi Juliette, ja hänen äänensä oli kylmä, "minusta tuntuu, että olet tullut tänne tänään vain, ollaksesi kertomatta minulle mitään."

Ilam huomasi hänen muuttuneen äänensävynsä ja teki torjuvan kädenliikkeen.

"Voin joka tapauksessa sanoa sinulle", sanoi hän, "ettei veljesi henki-enää ole vaarassa. Siitä olen varma."

"Sinun pitää hyvittää se nyt jälleen", hymyili hän.

"Se on enemmän kuin voin itsestäni sanoa", jatkoi Ilam välittämättä hymystä.

"Onko sinun henkesi vaarassa?" kysyi Juliette ja syöksyi hänen luokseen kuin olisi hän tahtonut suojella häntä.

Sanaakaan sanomatta vei Ilam hänet ikkunan luo, mistä voi nähdä osan katua. Siellä näkyi sudanilainen, joka käveli edestakaisin.

"Näetkö tuota miestä?" kysyi Ilam. "Hän on neekerikylästä, ja hän on minuun hyvin kiintynyt, kun puhallan tähän pilliin, on hän heti paikalla. Hän seuraa minua kaikkialle."

"Rakkahin", sanoi Juliette, "onko asia niin vakava? Kuka sinun henkeäsi uhkaa?"

"Hän, jonka minä hautasin", sanoi Ilam tyynesti.

"Mutta mitä aiot tehdä?"

"Niin, olen nyt tullut puhumaan kanssasi siitä", sanoi hän. "Meidän täytyy saada veljesi meidän puolellemme."

"Minä pahoitan hänet ymmärtämään sinua", huudahti Juliette.

"Ei, ehkei saa häntä ymmärtämään", sanoi Ilam, "asiain näin ollessa, mutta jos olisit vaimoni, niin saisimme hänet varmasti puolellemme. Carpentaria tekisi kaikkensa suojellakseen miestäsi, koska hän pitää sinusta niin paljon. Hän suuttuisi kyllä ensin, mutta sitten hän tulisi järkiinsä."

"Tahdotko minun menevän salaa kanssasi naimisiin, rakkahin?"

"Tahdon vain sinun tulevan kanssani notarius publicuksen luo Putneyhin."

"Sitä vartenko tulit?"

"Niin, sitä varten tulin."

"Rakas, armaani", sanoi Juliette.

Mutta hän käsitti kyllä, että tuo puhe suojeluksesta oli vain tekosyy, ja se teki Ilamin vain rakkaammaksi hänelle.

"Voin kyllä saada kaikki välttämättömän valmiiksi", sanoi Ilam. "Myönnytkö, rakkaani?"

Juliette nyökkäsi, ja liitto oli tehty.

Silloin he kuulivat melua talon käytävistä.

"Juliette! Juliette!"

Se oli Carpentarian ääni, ja epäselvinä kuului myös siihen sekaantuvia toisia ääniä — palvelusväen ääniä.

"Niin!" huusi hän kovasti ja kuiskasi Ilamille: "Riennä ulos ikkunasta, kutsu sudanilaista. Voit päästä edelleen ulkohuoneiden katolle. Hän auttaa sinut alas."

Hän avasi äänettömästi ikkunan, ja Ilam, jota hänen mainio kekseliäisyytensä hämmästytti, katosi ulos. Juliette kuuli hänen pillinsä hiljaisen äänen, ja sitten hän juoksi ulos huoneesta käytävään.

"Talo palaa", sanoi Carpentaria hänet tavatessaan.

"Niinkö?" vastasi hän rauhallisesti. "Ovatko palosotilaat saapuneet? Missä tuli on?" Hän haisteli ilmaa. "Niin, nyt tunnen hajun."

Hän oli hämmästyttävän rauhallinen. Ei kukaan nainen, jolla on mies piiloitettuna huoneeseensa, voi olla niin rauhallinen kuullessaan että talo palaa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa on saada mies pois. Ja Carpentaria juoksi alas hurjan toimeliaisuuden vallassa. Hän oli nolostunut, hämmästynyt, sillä hän oli itse sytyttänyt talon tuleen ajaakseen Ilamin ulos talosta, missä hän varmasti tiesi hänen olevan. Ja temppu oli epäonnistunut. Hän erehtyi kaikesta huolimatta. Hän oli ollut varma siitä, että hänen sisarensa oli häntä pettänyt, ja kas! hän ei ollut sittenkään häntä pettänyt. Carpentaria olisi voinut surmata itsensä harmista.

Onneksi ei tulipalo ollut vaarallinen. Se sammutettiin ennenkuin se ehti tehdä enemmän kuin viidensadan punnan vahingon ja peloittaa useampia kuin viittätuhatta Ilojen Kaupungin kävijää.

XIX LUKU.

ILOJEN KAUPUNGIN SYDÄN.

Ilojen Kaupungin Sydämen asema oli yksi kaupungin salaisuuksia. Se ei sijainnut siellä missä sen olisi odottanut sijaitsevan. Hallitusrakennus, missä kaikki pääkonttorit olivat, sijaitsi Keskuskadun lähellä, sen eteläpäässä. Se oli nelikerroksinen rakennus, missä yli sata konttoristia teki työtä seitsemän tuntia joka päivä.

Yli suunnattoman tontin oli siroiteltu joukko pienempiä virastorakennuksia, missä osastojohtajat, Ilamin ja Carpentarian varakuninkaat, hallitsivat. Mutta Ilojen Kaupungin Sydän ei ollut missään niistäkään.

Hyvin harvat henkilöt niidenkin joukossa, joiden nimi oli merkitty kaupungin palkkalistoille, tiesivät missä Sydän sijaitsi, sillä siitä ei koskaan puhuttu. Sellaisesta ei puhuta. Ja ne, jotka kävivät Ilojen Kaupungissa, eivät, omituista kyllä, koskaan ajatelleet kaupungin Sydäntä. Kaikkein mielenkiintoisinta oli, että Ilojen Kaupungin salaisuudet eivät herättäneet yleisön uteliaisuutta. Niin ihmeellinen on yleisö.

Sydän, jonka nyt paljastan, sijaitsi Juttujenkertomishallin alla, Keskuskadun pohjoispäässä, vasemmalla puolen, jos tuli sisään pohjoisista porteista. Kertomishalli oli Carpentarian keksintöä — yksi hänen parhaitaan. Kahden ja neljän, viiden ja seitsemän ja puoli kymmenen ja sulkemisajan välillä voi maksaa kuusi penceä sisäänpääsymaksua ja mennä juttuhalliin kuuntelemaan amerikkalaisten irlantilaisten ja englantilaisten kertojien esityksiä, joiden ainoana velvollisuutena oli istua nojatuolissa pienellä näyttämöllä ja kertoa hullunkurisia kaskuja. Koko huvitus oli siinä. Se oli yksinkertaisinta mitä voi kuvitella, mutta kuitenkin yksi parhaita numeroita Ilojen Kaupungissa. Se oli alusta alkaen ollut vetonumero. Pikku halli oli aina täynnä väkeä, eniten miehiä. Täytyy myöntää, että naiset eivät olleet siihen niin ihastuneita. Joko he nauroivat väärissä paikoissa tai he kääntyivät miestensä, sulhastensa, setiensä, veljenpoikiensa puoleen ja kysyivät, oliko tämä todella kertomuksen loppu, ja jos niin oli, pyysivät he miehiään, sulhasiaan, setiään ja veljenpoikiaan selittämään, mikä siinä oli niin hullunkurista.

No niin, Ilojen Kaupungin Sydän oli suoraan tämän iloisen ja naurun täyttämän paikan alla. Juttujen kertojien esittäessä kaskujaan maan pinnalla, tehtiin mitä vakavimpia töitä muutamia jalkoja alempana, maan alla. Sallikaa minun selittää.

Kaikki käsittävät, että kun neljäsataatuhatta ihmistä maksaa kukin shillingin sisäänpääsymaksua, kerääntyy sangen, sievoinen summa Ilojen Kaupungin sulkemisajaksi, sillä silloin tulee lisäksi kaikki ne rahat, mitä osa kävijöistä käyttää kaupungissa sisään... pääsymaksua lukuunottamatta.

Kaikki nämä rahat joutuvat kaupungin Sydämeen, Ja siksi — sitä kutsutaankin kaupungin sydämeksi.

Sydän oli pitkä, matala huone, joka oli valaistu sähkövalolla ja sisältäpäin päällystetty betonilla. Keskellä oli suunnaton kassakaappi, jonka yläreuna pii suunnilleen lattian tasalla, mutta joka hydraulisella voimalla voitiin nostaa ylös, niin että yläreuna ulottui miltei kattoon asti, ja sen ovet voitiin silloin avata. Sen ympärillä oli pieniä, maalaamattomia puupöytiä, joilla oli pieniä ja suuria kaavoja, kuparilapioita ja teräslaatikoita. Muutamat tuolit täydensivät kalustoa.

Ne shillingit, jotka kävijät pistivät kassalaatikoihin, putosivat suoraan maanalaiseen huoneeseen, johon päästiin vain maanalaista käytävää myöten molemmista sisäänkäytävistä. Sillä tavoin ei niillä virkailijoilla, jotka vartioivat kassalaatikoita, ollut aavistustakaan niistä rahoista, jotka kerran oli pistetty laatikoihin. Rahat keräsi ja laski aivan toinen virkailijajoukko, joka kävi maanalaisissa huoneissa joka kolmas tunti ja toi saaliin lippaihin lukittuina erikoisesti sitä varten valmistetuissa, vaatimattoman näköisissä vaunuissa Sydämen ainoalle ovelle. Ja Sydämen ainoa ovi ei suinkaan ollut Keskuskadulle päin, se oli kadun suuntaiselle käytävälle, joka oli juuri niin leveä, että yhdet vaunut kerrallaan voivat siitä kulkea. Eräs Sydämen virkailijoista vastaanotti ja kuittasi raha-arkut, ja vei ne sisään. Mutta ei hän eikä rahojen kerääjä saanut tulla Sydämeen itseensä.

Samana iltana kuin salainen kohtaus Julietten ja Ilamin välillä oli tapahtunut, ei tavallinen väki vartioinut Sydämen ainoaa ovea, vaan pitkä sudanilainen, ja hänen vierellään oli automobiili ohjaajineen. Automobiili kuului niihin moniin, jotka toivat rikkauksia Ilojen Kaupungista pääkonttoreihin Lontoossa ja Länsipankissa King Williams Streetin varrella. Autot kulkivat yöllä kaksi kertaa viikossa, ja pankin konttorit pidettiin erikoisesti auki niiden vastaanottamista varten. Automobiileihin, jotka kulettavat suuria rikkauksia, kiinnitetään vähemmän huomiota, jos ne kulkevat yöllä.

Sydämen sisällä oli kolme henkilöä — Ilam itse, keski-ikäinen mies nimeltä Gloucester, joka koko päivän punnitsi kultaa ja hopeaa ja joka oli Sydämen johtaja ja kolmas oli pankin konttoristi.

Gloucester punnitsi parhaillaan kultarahoja, konttoristi laski rahalippaita ja kasasi ne yhteen nurkkaan lähelle ovea, ja Ilam ei tehnyt mitään paitsi että hän katseli suunnattoman rahakaapin ovea, kaapin, joka nyt oli nostettu ylös ja seisoi avoinna ja tyhjänä. Tämän päivän ja kahden edellisen kuluessa oli saatu sisään yli miljoona shillinkiä porteilla, osaksi kiitos erään suunnattoman juhlan, jonka Nuorten miesten kristillinen yhdistys pani toimeen, ja osaksi kiitos ilman. Miljoona shillinkiä painaa noin seitsemän tonnia. Miltei koko tämä rahamassa oli lähetetty Lontooseen ja Länsi-Pankin kuuluisaan varmuusholviin, oli vain muutamia arkkuja jälellä. Mutta sitäpaitsi oli noin kymmenentuhatta puntaa kultaa, joka painoi noin 100 kiloa, ja tätä kultaa automobiili odotti.

"Seitsemän hopea-arkkua, mr. Gloucester", sanoi konttoristi, "ja kaksi kultaa."

"Minä saan muut valmiiksi muutaman minuutin kuluttua", vastasi mr. Gloucester.

"Minä panen siis tarkastuskaavat kuntoon", sanoi konttoristi.

"Niin, tehkää se", sanoi mr. Gloucester, joka oli tarkka vanhus, silmälasit nenällään. Ja hän jatkoi kullan punnitsemista.

Juuri tällä mielenkiintoisella ja jännittävällä hetkellä kääntyi paksu teräsovi saranoillaan, ja sisään tuli sinipukuinen mies, jolla oli harmaa tukka pehmeän hatun alla. Mr. Gloucester, joka oli hiukan huonokuuloinen ja likinäköinen, ei nähnyt eikä kuullut hänen tuloaan. Eikä sitä tehnyt Ilamkaan, joka nyt oli kaapissa mittaamassa sen hyllyjä. Mutta pankin konttoristi, joka seisoi oven vieressä, näki miehen sangen selvästi. Ja hän hypähti pystyyn joko pelosta, hämmästyksestä tai pelkästä hermostumisesta.

Mies sulki oven jälestään.

"Mitä..." alkoi konttoristi.

"Menkää huoneen toiseen päähän", sanoi mies käskevästi.

"Mr. Ilam!" huusi konttoristi kunnioittavasti, mutta peloissaan.

"Menkää huoneen toiseen päähän!" toisti mies. Nyt konttoristille selvisi, että miehellä oli revolveri. Mr. Gloucester huomasi nyt myös miehen revolvereineen, ja mr. Ilam tuli ulos panssarikaapista kuin peikko rasiastaan.

XX LUKU.

MITÄ JETSAM HALUSI.

"Hei, Jos!" sanoi kutsumaton vieras keveällä, välinpitämättömällä ja sangen tiukalla äänellä.

Oli sangen nerokasta, että hän kutsui mr. Ilamia nimellä Jos. Tämä lyhyt ja tuttavallinen nimi, joka viskattiin Ilojen Kaupungin kunnioitettavalle johtajalle vasten kasvoja, teki sellaisen vaikutuksen mr. Gloucesteriin ja konttoristiin, että he eivät tulleet näytelleeksi mitään osaa niissä tapauksissa, jotka nyt seurasivat. He olivat sanattomia hämmästyksestä. He odottivat vain kauhistuneina, että salama iskisi tuohon röyhkeään olentoon.

Eikä Ilam itse tiennyt mitä hänen olisi tehtävä. Hän aikoi juuri sanoa tunkeilijalle, ettei hänellä ollut oikeutta puhua hänelle sillä tavoin, kun hänelle selvisi, miten naurettavaa hänen oli antaa käskyjä ja miten hyödytöntä se olisi. Ja sitäpaitsihan miehellä oli revolveri.

"Jetsam!" huudahti Ilam vain tuskallisesti hämmästyneenä.

"Aivan niin", sanoi Jetsam.

Ja tuo järkähtämätön, harmaatukkainen mies väsyneine silmineen ja kuluneine pukuineen istuutui huolimattomasti erään laskupöydän reunalle ja heilutteli jalkojaan kumartuen eteenpäin.

Molemmat virkailijat olivat tällä hetkellä varmat siitä, että tulokkaan täytyi olla Persian shaahi taikka ehkä joku Ilamin vanha ja hyvä tuttava, ehkäpä rikkaampi kuin Ilam itse. Pankin konttoristi tunsi ulkonäöltä monta pankinjohtajaa, jotka kävivät noin huonosti puettuina kuin tuo pöydällä istuja. Mutta heillä ei ollut revolvereja mukanaan. Tuo revolveri teki sangen huolestuttavan vaikutuksen. Mutta he jatkoivat työtään kuin olisi suojelusenkeli heitä turvannut.

Ilam sulki panssarikaapin oven.

"Päästikö ovenvartia teidät sisään?" kysyi hän.

"Ei, ei suinkaan.", sanoi Jetsam.

"Eikö hän ole paikoillaan?"

"Ei, ei juuri tällä hetkellä. Olen antanut viedä hänet pois hetkiseksi. Hän tulee epäilemättä juuri minun lähdettyäni. Minusta oli mukavampaa asettaa siihen oma vahtini."

"Mutta mitä sudanilainen sanoi?"

"Kuka sudanilainen?"

"Se sudanilainen, joka on oven ulkopuolella."

"Vai niin, hänkö. Hän ei sanonut mitään."

"On aivan sääntöjenvastaista, että olette täällä, tiedättekö", sanoi Ilam, "Ja minä pyydän teitä menemään."

"En voi todellakaan mennä juuri nyt", sanoi Jetsam.

"Mitä täältä tahdotte?"

"En mitään", sanoi Jetsam, "paitsi pitää huolta tästä revolverista. Minä teen pian jotain."

Sekä konttoristi että mr. Gloucester katsahtivat ylös. He katsahtivat työnantajaansa saadakseen määräyksiä, mutta johtaja näytti välttävän alaistensa katseita. Mr. Gloucester sanoi sitten jotain matalalla äänellä konttoristille, ja konttoristi vastasi, ja muutamia kultasäkkejä pantiin erääseen lippaaseen, ja lipas suljettiin lukolla, ja konttoristi kääntyi kunnioittavasti mr. Ilamin puoleen.

"Tässä on kaikki, sir. Otanko sen mukaani ja lähden?"

"Kyllä", sanoi Ilam.

"Tahdotteko olla hyvä ja auttaa minua?" kysyi konttoristi mr. Gloucesterilta.

"Kyllä", sanoi mr. Gloucester.

Ja mr. Gloucester ja konttoristi nostivat ylös osan arkuista.

"Hyvää yötä, sir", sanoi konttoristi.

"Hyvää yötä", sanoi Ilam.

"Seis siellä!" huudahti Jetsam ja käänsi hitaasti päätään seuratakseen heidän liikkeitään.

"Mitä haluatte, sir?" sanoi konttoristi kysyvästi.

"Olenhan, sanonut teille, että teidän tulee pysytellä toisessa päässä huonetta", jyristi Jetsam.

"Mutta mr. Ilam..."

"Menkää huoneen toiseen päähän, tuohon nurkkaan", käski Jetsam vakavasti. "Muuten puhallan typerät aivonne ulos päästä. Kuuletteko?"

Konttoristi oli rakastunut tyttöön, joka asui äitinsä luona pienessä sievässä talossa Weybridgessa. Hän ajatteli häntä, ajatteli niitä iltoja, jotka hän hänen kanssaan oli viettänyt, hän kuuli kaikki eri vivahdukset hänen äänessään — kaikki tämä tapahtui murto-osassa sekunttia. Sitten hän laski varovasti arkut maahan ja vetäytyi mr. Jetsamin osoittamaan nurkkaan ajatellessaan itsekseen, että pankin konttoristina oleminen ei ollut niin suloista hommaa.

"Te myöskin!", komensi mr. Jetsam ja osoitti mr. Gloucesteria.

Mr. Gloucester ei ollut rakastunut herttaiseen tyttöön Weybridgessa. Hän ei ollut koskaan ollut rakastunut kehenkään paitsi itseensä ja verikoira-terrieriinsa, mutta hän pelasi mielellään shakkia iltaisin Simpsonin kahvilassa, ja hän näki äkkiä edessään kahvilan ja shakkipöydät, kuohuvan oluttuopin ja koiran pöydän alla. Elämä ja Simpsonin kahvila oli hänelle yhtäkkiä niin kallis tällä hetkellä. Ja hänkin laski arkut maahan ja seurasi konttoristia nurkkaan.

"Minun täytyy todellakin..." alkoi hän vastustella.

"Vaietkaa!" komensi mr. Jetsam, ja sitten oli kaikki hiljaa.

Jetsam vilkutti silmäänsä Ilamille, yksinkertaisesti vilkutti silmäänsä.

"Yksinkertaista kuin aapinen, eikö olekin?" kysyi hän luontevasti.

"Mikä sitten?" kysyi Ilam.

"Se, mitä nyt teen. Valloittaa rahaholvi ja sen virkailijat revolverilla.

"Te saatte kärsiä tästä", sanoi Ilam.

"Sen saamme nähdä", oli vastaus. "Epäilen sitä suuresti. Nuo herrat tuolla nurkassa ovat täydellisesti vallassani, ja minä istun vilkuttaen silmääni sinulle, Jos. Onko kielletty vilkuttamasta? Muutamaa päivää sitten sinä teit minulle hiukan enemmän, sinä olit vähällä tappaa minut."

"Te tahdotte kai rahaa, vai mitä", kysyi Ilam raivoissaan.

"En ainakaan tahdo hävyttömyyksiä!" vastasi Jetsam. "Ole hyvä ja pyydä anteeksi, ystäväni."

"Mitä sitten sanoin?"

"Sanasi eivät olleet hävyttömiä, vaan tapa, jolla ne sanoit. Tahdot kai pyytää anteeksi, että olet loukannut tunteitani? Älä liikahda, mutta lausu pahoittelusi."

"Olen pahoillani", mutisi Ilam.

"Siinä näette!", huusi Jetsam kahdelle nurkassa olijalle. "Olkoon tämä teille opetukseksi. Ja muistakaa, että vain suurilla miehillä kuten mr. Ilamilla on kylliksi siveellistä voimaa tunnustaakseen tehneensä jotain hullusti. Hyvä, Jos, otan vastaan anteeksipyyntösi samassa herttaisessa ja hyväntahtoisessa mielessä kuin se esitettiinkin, enkä kiellä tahtovani rahoja. Tulin osaksi sen vuoksi."

"Miten paljon tahdotte?" kysyi Ilam.

"Hyvä", sanoi mr. Jetsam, "miten paljon sinulla on käteistä?"

Mr. Ilam ilmoitti, että hänellä oli pieni summa kultaa.

"Tuhat puntaa kullassa?" kysyi mr. Jetsam.

Ilam nyökkäsi.

"Luultavasti siis enemmän", sanoi Jetsam. "Mutta tuhat puntaa riittää minulle. Ja kun tarvitsen lisää rahaa, voin tulla jälleen luoksesi, eikö totta? Ja sitäpaitsi, kaikki, mikä on sinun, se on minun, eikö niin?"

Ilam vaikeni.

"Eikö totta?" kysyi Jetsam uhkaavasti.

"Kyllä, kyllä", murisi Ilam ja hänen katseensa kohtasi aivan sattumalta konttoristin katseen.

Juuri tällä hetkellä hyökkäsi nuori pankkimies, täynnä sotahalua, kunnianhimoa ja halua saada kertoa jännittävä juttu herttaiselle tytölleen Weybridgessa, suoraan Jetsamin kimppuun.

"Seis!" sanoi Jetsam, liukui alas pöydältä ja ojensi revolverin nuorukaista kohti.

Nuori mies mietti viidennen osan sekuntia.

— "Ei!" sanoi hän ja jatkoi matkaansa.