Part 6

"En tiedä", änkytti Pauline, "Se kuuluu niin ihmeelliseltä. Se tulee niin äkkiä. Mitkä velvollisuudet meillä täällä olisi?"

"Velvollisuus olla emäntänä täällä huvilassa ja hoitaa äiti-raukkaani. Luonnollisesti pidän sitäpaitsi sairaanhoitajattaren. En tiedä miten monta palvelijaa täällä on — viisi tai kuusi?"

"Ja meidän tulisi hoitaa kaikkea?" kysyi Pauline.

"Kaikkea mikä taloon kuuluu. Myöntykää nyt."

"Mutta entäpä", sanoi Rosie, "ellet ole meihin tyytyväinen?"

(Hän tarkoitti: ellemme me ole sinuun tyytyväisiä.)

"Tulkaa kuukaudeksi koetteelle", sanoi Ilam. "Jos tahdotte sen jälkeen mennä, niin takaan teille paikan, joka on vähintäin yhtä hyvä kuin se minkä nyt jätätte. Enhän voi olla sen myötämielisempi, vai mitä? Ja ajatelkaa, miten vaikea minun asemani on."

"Mitä sinä sanot, Rosie?" kysyi Pauline.

"Niin, kun Josephus-serkku on sellaisessa pulassa ja mrs. Ilam-raukka niin huonona — niin ehkä..."

"Mainiota", keskeytti Ilam. "Te myönnytte. Olen teille hyvin kiitollinen. Te olette herttaisia nuoria tyttöjä, ja voin todella vakuuttaa teille, että teille tulee vapaata ja hyvä elämä täällä."

"Sinä viet myöntymyksen meiltä", sanoi Pauline punastuen ja hymyillen Ilamin kiittäville sanoille.

"Voimme-aloittaa heti, eikö totta?" sanoi Ilam, "Tänä iltana?"

"Oi, se ei ole mahdollista", sanoi Rosie. "Meillä on molemminpuolin kuukauden irtisanomisaika Shooterilla."

"Siitä ei tarvitse välittää", sanoi Ilam. "Minä lähetän hänelle shekin kuukauden palkasta, niin ei hänellä ole mitään valittamista."

Siten asiat järjestyivät niin, että Pauline ja Rosie ottivat auton Ilojen Kaupungista noutaakseen tavaransa, ja Ilam järjesti kaiken tuota pikaa. Auto tilattiin puhelimella ja seisoi pian huvilan ulkopuolella.

"Sinä esittelet meidät mr. Carpentarialle, eikö totta?" sanoi Rosie hymyillen istuessaan autossa.

Ilam rypisti otsaansa, mutta koetti olla ystävällisen näköinen.

"Onko teillä halua tutustua häneen?" kysyi hän.

"Kyllä, tietysti!"

"Niin, niin, sen kai kyllä saatte", myönsi Ilam.

"Sanohan, eikö tämä ole hirveän hauskaa?" kuiskasi Rosie Paulinelle heidän ajaessa pois. "Voimme mennä minne tahdomme Ilojen Kaupungissa. Voimme säästää ainakin viisisataa puntaa vuodessa, ja ehkä saamme periä hänet."

"Hiljaa!" rauhoitti Pauline häntä.

Ja kolmen tunnin kuluttua olivat nuo käytännölliset kaksoiset Ilamin huvilassa kuin olisivat he eläneet siellä koko ikänsä. He juttelivat Ilamin kanssa salongissa, ja Ilam itse oli ehdottomasti terveemmän näköinen.

"Älkää ruvetko rasittamaan itseänne", sanoi Ilam, "mutta luonnollisesti..."

Ovikelloa soitettiin rajusti ja palvelija astui sisään.

"Se on mr. Carpentaria", sanoi palvelija.

Ilam kalpeni.

"Tuokaa hänet sisään", sanoi Rosie rauhallisesti palvelijalle.

"Kyllä, neiti Rosie", vastasi palvelija, joka useimpien palvelijoiden tavoin oli heti selvillä uusien tulokkaiden nimestä, asemasta ja arvosta.

"Sinä lupasit esitellä meidät hänelle, kuulehan", kuiskasi Rosie Ilamille, "ja me olemme kai nyt emäntinä, vai mitä?"

Carpentaria tuli sisään nähtävästi vielä kiihtyneenä konsertista.

"Sen minä sanon, Ilam..." alkoi hän.

Silloin vasta hän näki kaksoiset, ja Ilam esitteli heidät kömpelöllä tavallaan. Nuoria naisia ihastutti sekä univormu että Carpentaria itse. Hän puhui niin vähän ja oli hiukan kalpea, mutta hän oli niin hieno, ja kaikki hänen liikkeensä olivat niin hillittyjä ja juhlallisia.

"Me näimme teidät iltapäivällä", uskalsi Rosie sanoa.

"Minä en nähnyt teitä, tappio oli siis minun puolellani", vastasi hän kohteliaasti ja katsoi Paulineen.

Ilam oli vaipunut takaisin tuoliinsa, Carpentaria näki ilmeen hänen kasvoillaan, ja syntyi kiusallinen vaitiolo.

"Tulin puhumaan liikeasioista kanssanne", sanoi Carpentaria Ilamille, "mutta en nyt tahdo teitä vaivata, huomenna on kyllä aikaa. Hyvää yötä."

"Toivomme saavamme nähdä teidät kauemmin toisella kertaa", sanoi Rosie käsittäessään, että Carpentaria todella aikoi mennä.

"Niin, varmasti", sanoi Pauline rauhallisesti, ja vieras kumarsi.

Ja sitten oli Carpentaria, tuo komea näky, kadonnut

"Josephus-serkun hermot ovat aivan pilalla", sanoi Rosie molempien tyttöjen mennessä ylös, "tilapäinen vieraskin saa hänet hermostuneeksi. Näitkö hänen kasvojaan kellon soidessa?"

"Kyllä, mies parka!"

"Mutta Carpentaria, sepä vasta mies!" sanoi Rosie innostuneena.

Hetkistä myöhemmin tuli Pauline aamupuvussaan mrs. Ilamin huoneeseen, ja sairaanhoitajatar meni. Huone oli suuri, siinä oli mahonkihuonekalut ja suuri ikkuna. Uunissa paloi tuli. Pauline kumartui vuoteen yli ja hymyili vanhalle halpaantuneelle sukulaiselleen. Vanha nainen makasi selällään yllään valkoinen yöpuku ja valkoinen myssy ja hänen käsivartensa lepäsivät tyynyllä ruumista myöten ojennettuina. Hän oli kuin kuollut, silmiä lukuunottamatta, jotka loistivat kirkkaasti ja välkähtivät silloin tällöin.

"Onko teillä hyvä?" kysyi Pauline lohduttavasti.

Silmät räpäyttivät.

"Ilam-serkku sanoo, että te pidätte ääneen lukemisesta. Luenko hiukan teille ennenkuin nukutte?"

Silmät välkähtivät.

"Hyvä, sitten luen."

Pauline otti kirjan yöpöydällä olevasta kirjakasasta. Se oli Frank R. Stocktonin "Nainen vai tiikeri?" ja hän alkoi lukea siitä äänen.

Luettuaan hetkisen hän keskeytti. Silmät räpyttivät nyt nopeasti, sitten ne räpyttivät hitaammin, ja sitten ne lakkasivat.

"Tahdotteko minun lukevan hitaammin? Kyllä."

Hän alkoi jälleen lukea, tällä kertaa paljon hitaammin.

Mutta silmät räpäyttivät nyt hurjasti.

"Mitä nyt? Mitä hän voi tarkoittaa?" kysyi Pauline itsekseen.

Suurissa, terävissä silmissä näkyi kyyneleitä, mutta kuitenkaan ei niiden ilmeessä ollut niin paljon surua kuin suuttumusta. Äkkiä tunsi Pauline koko sen salaperäisen ilmakehän, joka häntä täällä ympäröi.

"Pitääkö minun todella viettää koko yö täällä noiden silmien kanssa?" kysyi hän itseltään. "Mitä ne tahtovat minulle kertoa?"

XIV LUKU.

MUSTA LIPAS.

Pauline oli pannut kirjan vuoteelle ja kumartui uunin yli kohentamaan hiiliä hiilikoukulla. Hän teki sen enemmän hermojaan tyynnyttääkseen kuin tulta parantaakseen. Sillä tuo käsittämätön arvoitus, joka ympäröi sairaan naisen hahmoa, oli järkyttänyt häntä syvästi ja täyttänyt hänet pelolla. Hän piteli hiilikoukkua ja kuunteli. Ei ääntäkään kuulunut paitsi kellon tikutusta uuninreunalla, Koko nukkuvasta talosta ei kuulunut mitään. Oli kuin hän olisi ollut yksin koko talossa tämän elävän ruumiin kanssa, ja kuitenkin hän tiesi, että Rosie, Josephus Ilam, sairaanhoitajatar ja puoli tusinaa palvelijoita oli eri huoneissa ja nukkui tai koetti nukkua.

Siten hän istui pitkän aikaa. Vihdoin hän nousi ja katsoi jälleen sitä ihmistä, jonka hoitajaksi hänet oli pantu. Hehkuvista, ankarista silmistä valui edelleenkin kyyneliä, ja kyyneleet valuivat syviin ryppyihin kasvojen molemmin puolin ja alas tyynylle. Varovaisesti Pauline pyyhki ne pois, ja hänen omat silmänsä kyyneltyivät. Murhenäytelmä tämän vanhan, vanhan ihmisen elämässä, joka tähän asti oli ollut niin tuima ja vallanhimoinen ja joka nyt oli avuttomana ja pelokkaana, kävi syvälle hänen sydämeensä.

"Mikähän häntä vaivaa?" ajatteli Pauline kiihkeästi.

Silloin hän tuli ajatelleeksi, että hän oli väärinkäsittänyt silmänräpytyksen ja että mrs. Ilam tahtoi vain, että hän jatkaisi lukemista. Hän alkoi siitä mihin hän viimeksi oli jäänyt ja luki hyvin hitaasti ja sangen äänekkäästi. Ja heti alkoivat silmät räpyttää levottomasti, ensin nopeasti, sitten hitaasti. Silmäterätkin liikkuivat puolelta toiselle. Oli selvää, ettei potilas ollut tyytyväinen.

Pauline laski epätoivoisena kirjan jälleen kädestään.

Silmät liikkuivat hiukan edestakaisin.

"Hän tahtoo jotain täältä huoneesta. Mitä se voi olla?" sanoi Pauline itsekseen. "Ehkä hänen on jano."

Hän meni yöpöydän luo ja kaatoi hiukan vettä halvaantuneen kuppiin ja piteli sitä mrs Ilamin huulilla. Mutta silmät sulkeutuivat kuin olisivat ne tahtoneet kieltäytyä, ja kasvoille, joilla voi olla vain yksi ilme, surumielisyys, näytti leviävän mitä synkin alakuloisuus.

Silloin Pauline sai viisaan päähänpiston.

"Kuulkaa", sanoi hän ystävällisesti vanhalle naiselle. "Minä teen teille kysymyksiä. Vastaukset ovat vain kyllä tai ei. Jos tarkoitatte ei, niin koettakaa pitää silmäluomet hiljaa, mutta jos tarkoitatte kyllä, niin räpyttäkää niin paljon kuin voitte. Ymmärrättekö?"

Silmäluomet räpyttivät, ja sitten ne alkoivat jälleen tuijottaa kauhean liikkumattomalla katseella kattoon.

"Nyt aloitan", sanoi Pauline. "Onko teidän epämukava?"

Silmäluomet eivät liikkuneet.

"Onko teidän jano?"

Silmäluomissa näkyi pieni värähdys, jota potilas nähtävästi koetti estää.

"Tahdotteko jotain?"

Nyt silmät räpyttivät.

"Jotakin henkilöä?"

Ei räpytystä.

"Jotain täällä huoneessa?"

Vilkas räpytys.

— "Onko se yöpöydällä?"

Silmät eivät liikahtaneet.

"Voinko nähdä sen tästä?"

Vilkas räpytys.

Kesti hämmästyttävän kauan ennenkuin Pauline löysi sen esineen, jonka vanhus halusi, ja hän aikoi jo luopua yrityksistään, kun hän vihdoin löysi mustan, kiillotetun lippaan, pienen laatikon.

"Tahdotteko tämän lippaan?"

Silmät liikahtivat vilkkaasti.

Hän toi lippaan vuoteen luo. Se oli noin kahdeksan tuuman levyinen molempiin suuntiin ja kolmen tuuman syvyinen. Kanteen oli upotettu helmiäistä, joka muodosti ruusukimpun. Siinä oli suuret messinkiset koristeet ja avaimenreikä. Se oli lukossa.

"Haluatteko minun avaavan sen? Se on lukittu."

Silmät olivat hiljaa.

"Panenko sen muualle?"

Ne räpyttivät.

"Kaappiin?"

Ei vastausta.

"Yöpöydälle?"

Silmät olivat liikahtamatta.

"Teidän lähellenne?"

Silmät räpyttivät.

"Vuoteeseen?"

Ei vastausta.

"Vuoteen alle?"

Ei vastausta.

Pauline oli epätietoinen.

"Tyynynne alleko?" kysyi hän.

Silmäluomet liikkuivat ylös alas, ei erikoisen innostuneesti, mutta kuitenkin tyytyväisinä.

Ja hyvin varovasti Pauline nosti tyynyä ja mrs. Ilamin päätä ja pani lippaan sekä tyynyn että patjan alle.

"No noin! Onko se oikein?"

Surulliset silmät räpyttivät, ja heikko huokaus kuului kalpeiden, kapeiden huulien välistä. Mutta vaikka se olikin heikko, tuli se halvatun naisen sisimmästä sydämestä. Se oli kuin, huokaus, joka ilmaisi, että hänen viimeinen tahtonsa oli täytetty.

"Minä menen nyt hiukan levolle", sanoi Pauline, ja sammutettuaan sähkövalon paitsi pientä pöytälamppua paneutui hän leposohvalle mrs. Ilamin jalkopäähän. Hän levitti huovan ylleen, sulki silmänsä ja koetti nukkua. Mutta hän ei voinut nukkua. Hänen aivonsa työskentelivät kuin kellonkoneisto, ja hänestä tuntui kuin, niissä olisi sytytetty ja sammutettu sähkövaloa. Mihin ihmeen taloon hän ja Rosie olivatkaan tulleet? Mikä oli tämän äkillisen halvauksen omituinen salaisuus ja mitä merkitsi Josephuksen huolestunut ja väsynyt ilme, mikä oli syynä siihen, että Carpentaria oli tullut ja sitten äkkiä mennyt jälleen? Ja ennen kaikkea, mitä tuo vanha nainen tahtoi lippaasta? Mitä siinä oli sisällä?

Älkää luulko Paulinen katuneen sitä, että hän oli tullut. Sitä hän ei tehnyt. Lukuunottamatta yön pimeyden vaikutusta ja kauheaa sairasta ei hän ollut arka. Eikä Rosiekaan. He eivät pelänneet salaperäisiä asioita. He olivat hyvin käytännöllisiä nuoria naisia, joita ei mikään käsittämätön voinut peloittaa tai säikyttää. Ja että Pauline oli nainen, joka ei ollut altis hermostumiselle, sen hän sai tietää seuraavina hetkinä. Leposohvaltaan hän voi nähdä suuren ranskalaisen ikkunan. Hän kuvitteli että nuo raskaat, tummanpunaiset uutimet vedettiin hiukan syrjään eräästä kohdin, noin neljä jalkaa lattiasta ja hän kuvitteli, että hän tällä kohti voi nähdä sormen, joka piteli uutimia. Hän sanoi itselleen, että tämä oli naurettavaa, että uutimen takana ei voinut olla mitään sormea ja sulki silmänsä. Mutta kun hän avasi ne jälleen, paloi tuli uunissa hiukan kirkkaammin, ja nyt hän näki selvemmin kuin ennen jotakin, joka muistutti sormea.

Rohkeasti, mutta sykkivin sydämin hän nousi ylös ja lähestyi ikkunaa.

Uutimen reunassa oli sormen kaksi viimeistä niveltä — sormen, jonka päässä oli pyöreä ja hyvin valkoinen kynsi! Ja sitäpaitsi koko uudin heilui hiukan, niinkuin sen takana olisi ollut joku, joka ei millään ehdolla tahtonut liikahtaa. Pauline muisti, että ikkuna tahallaan oli jätetty auki, ja että se johti parvekkeelle, kuten useimmat huvilan ikkunoista.

Hän lähestyi rohkeasti ikkunaa ja veti päättäväisesti uutimen syrjään.

XVII LUKU.

MIES PARVEKKEELLA.

Uutimen takana seisoi mies. Ranskalainen ikkuna oli ainakin kahdeksan tuuman verran avattu, ja mies seisoi osittain aukossa, osittain huoneessa. Hän ei peräytynyt. Hän ei näyttänyt edes pelästyvän, eipä hämmästyvänkään. Hän oli keski-ikäinen mies, jolla oli harmaa tukka ja kärsineet, sangen surulliset kasvot, ja hänellä oli yllään sininen puku, joka oli täynnä tahroja ja muita merkkejä siitä, että hän vietti väkivaltaista ja jännittävää elämää. Hän oli juuri se mies, jonka Ilam oli haudannut, ja joka oli Carpentarialle ilmoittanut nimekseen mr. Jetsam.

"Mitä te teette täällä?" kysyi Pauline hiljaa, mutta rohkeasti. "Mitä te tahdotte?"

Hän hillitsi pelkonsa, vaikka hänen sydämensä sykki hurjasti. Hän päätti suoriutua tästä tilanteesta yhtä hyvin kuin edellisestä.

"Nyt, kun olette nähnyt minut, haluan puhua kanssanne", vastasi mies.

"Te kiipesitte parvekkeelle, eikö niin?" kysyi Pauline.

"Niin", vastasi mies. "Ei mikään ollut sen helpompaa. Löysin tikkaat."

"Teidän on parasta mennä, ja heti paikalla."

"Entä mitä muuten?"

"Muuten kutsun tietysti talon isännän. Sen teen joka tapauksessa."

"Ei", sanoi Jetsam, "taivaan tähden, älkää kutsuko Josia."

"Josia?" toisti Pauline hämmästyneenä tästä tuttavallisuudesta.

"Sanoin Josia", sanoi mies. "Minä te pidätte minua?"

"Pidän teitä tietysti murtovarkaana? Minä muuna?"

"Olenko minä murtovarkaan näköinen?" kysyi mr. Jetsam vakavasti. "Katsokaa tarkemmin, olenko murtovarkaan näköinen."

"Mikä lienettekin", sanoi Pauline hyvin päättäväisellä äänellä, "en voi jatkaa tätä keskustelua. Olen vastuussa tästä avuttomasta naisesta, ja teidän täytyy mennä."

Mies katsoi häneen kiinteästi, ja Paulinesta hänen katseensa näytti surulliselta, mutta samalla kertaa hyvin vilpittömältä. Se muistutti mrs. Ilamin katsetta, ja nyt, kun hänen silmänsä kyyneltyivät, muistutti se sitä vielä enemmän.

"Neiti Dartmouth", sanoi hän, "voin helposti todistaa, etten ole murtovaras."

"Tunnetteko minut?"

"Tiedän teistä. Tiedän nimenne, tunnen teidät myös ulkonäöltä. Tiedän, että te ja teidän sisarenne olette pelkästä hyväsydämisyydestä tulleet tähän kohtalokkaaseen taloon."

"Älkää sanoko sellaista", sanoi Pauline, jolle kaikki imartelu, paitsi hänen ulkonäköään koskeva, oli vaiva. Hän koetti olla puhumatta niin kylmällä, ankaralla ja kovalla äänellä kuin hän olisi tahtonut. Harmaatukkaisen miehen silmät näyttivät hypnotisoivan hänet, riistävän häneltä alotekyvyn ja tahdonvoiman.

"Sanon sen aivan niinkuin tahdotte", sanoi mr. Jetsam, "jos vain annatte minun tulla huoneeseen ja selittää mitä haluan."

"Mahdotonta!" huudahti tyttö.

"Miksi mahdotonta? Se on päinvastoin hyvin helppoa", sanoi mr. Jetsam. "Minun on vain suljettava ikkuna" — hän sulki sen — "ja tultava sisään" — hän tuli sisään — "ja pyydettävä teitä kuuntelemaan minua."

Hän laski hattunsa tuolille. Pauline syöksyi äkkiä uunin luo, jonka vieressä oli soittokello. Samassa hetkessä syöksyi myös mies sinne ja tarttui häntä ranteeseen juuri kun hän oli painamaisillaan nappia. He seisoivat molemmat hetkisen jäykkinä kuin kuvapatsaat.

"Ymmärrän teidän tunteenne", sanoi mr. Jetsam kiihtyneellä äänellä. "Ihailen teitä. Mutta ennenkuin soitatte tuota kelloa, niin sallikaa minun vakuuttaa teille juhlallisesti, että jos soitatte, tuotatte murhan tähän taloon. Te saatatte silloin häviön eräälle perheelle, ellei kahdellekin. Uskokaa minua, ette voi olla uskomatta minua. Miehen totuudenmukaisuus ilmenee hänen joka sanastaan, ja tehän ymmärrätte, että puhun totta."

Pauline meni pois uunin luota, ja mies päästi hänen käsivartensa.

"No niin?" sanoi Pauline kysyvästi.

Hän ei itsekään tiennyt sitä, mutta hän hengitti lyhyesti ja kiivaasti nenän kautta, ja sieraimet olivat laajentuneet. Mutta hän huomasi luultavasti ihailevan katseen mr. Jetsamin silmissä.

"Neiti Dartmouth", alkoi mies, mutta keskeytti.

He tulivat molemmat ajatelleeksi halvattua, joka makasi vuoteessa, ja Pauline kumartui hänen ylitseen. Silmät vilkkuivat levottomasti ja tuijottivat itsepäisesti samaan kohtaan katossa. Silmät olivat nyt kuivat, mutta Pauline näki kyynelten jälkiä ryppyisillä poskilla, ja hän kuivasi ne kuten hänen velvollisuutensa oli.

"Oi, kunpa voisitte neuvoa minulle, mitä minun on tekeminen", sanoi hän.

Sitten hän kääntyi jälleen mr. Jetsamin puoleen, mutta jäi seisomaan vuoteen viereen. Pöytälamppu punaisine silkkivarjostimineen ja uunissa oleva takkavalkea antoivat kylliksi valoa.

"Neiti Dartmouth", alkoi mr. Jetsam uudelleen, "kerran tehtiin Ilamin perheessä kauhea rikos, pahimpia rikoksia, mitä ylimalkaan on olemassa. Sitä ei koskaan voida hyvittää, mutta nyt, monen, monen vuoden kuluttua, voidaan se osaksi sovittaa."

"Kuka teki tämän rikoksen, ja mikä se oli? Murha?" kysyi Pauline.

"En voi sanoa kuka sen teki", vastasi mies, "eikä se ollut murha. Se oli pahempaa kuin murha."

"Mistä tiedätte sen olleen pahemman kuin murhan? Miten tämä voi teitä liikuttaa?"

"Minä olin uhri", sanoi mies rauhallisesti. "Minä olin uhri, minä olen uhri."

"Hiljaa", sanoi Pauline varoittavasti. "Ei niin kovasti!"

Mies kääntyi vuoteeseen päin omituinen ilme kasvoillaan.

"Miksei kovasti?" kysyi hän. "Hän kuulee kuiskauksenkin. Hän on kuullut kaiken, mutta hän ei voi tehdä mitään."

Hänen äänessään oli katkeruutta, ja hän osoitti vanhaa naista. Mutta tämän silmät olivat jäykästi kääntyneet kattoon päin.

"Te olette julma", sanoi Pauline. "Te kiusaatte häntä."

"Ei, kaukana siitä", sanoi mr. Jetsam. "Olen hyvä hänelle. Oikeudenmukaisuus on aina hyvä, sillä se yksin voi antaa rauhaa, ja ilman rauhaa ei ole onnea."

"Te ette puhuisi siten, jos koskaan olisitte ollut onnellinen", sanoi Pauline.

"Ellen ole ollut onnellinen, niin se on siksi, ettei minulle ole myönnetty oikeutta, ja te voitte auttaa minua sitä saamaan."

"Sanokaa millä tavoin", sanoi Pauline.

"Te tahdotte siis olla sokea välikappale", sanoi hän.

"Sanokaa miten", toisti tyttö.

"Olen kauan katsellut teitä ikkunasta", sanoi mies, "ja se, mitä näin, todisti minulle, että te tiedätte enemmän tästä kuin tahdotte ilmaista."

"Mitä te sillä tarkoitatte?" kysyi Pauline.

"No niin", sanoi mr. Jetsam, "asia on näin, mrs. Ilam ei voi puhua, ei voi ilmaista mitään. Minä näin teidän ottavan mustan lippaan yökaapista ja panevan sen halvatun tyynyn alle. No niin, te olette perheenjäsen eikä kukaan voi kieltää teitä sitä tekemästä. Jos teidän serkkunne Ilam olisi ollut täällä teidän sijastanne, niin olisin ottanut sen lupaa kysymättä. Mutta koska te nyt olette täällä, niin pyydän hartaasti teitä antamaan sen minulle."

Pauline tuijotti vanhusraukkaa vuoteessa.

"Tuleeko hänen saada tuo lipas? Tuleeko hänen saada tuo lipas, mrs Ilam?"

Tuijottavat surumieliset silmät eivät liikahtaneet. Silmäluomissa ei näkynyt pienintäkään värähdystä.

"Miksi teette hänelle kysymyksiä?" kysyi mr. Jetsam.

"Hän tarkoittaa, että teidän ei pidä saada lipasta", sanoi Pauline ja kääntyi uudelleen mrs. Ilamin puoleen. "Tarkoitatteko, että tämän miehen on mentävä ilman lipasta?"

Silmät räpyttivät nopeasti.

"Se tarkoittaa kyllä. Teidän täytyy mennä — nyt heti. Olen jo liian kauan kuunnellut teitä", sanoi Pauline.

"Ei voi olla mahdollista, että kiellätte minulta tämän", sanoi mies. "Mahdotonta! En usko tuon silmänräpytyksen merkitsevän mitään, mutta vaikka se merkitsisikin, niin hän ei tietenkään tahdo minun saavan lipasta. Mutta minun täytyy se saada. Neiti Dartmouth, kaikki riippuu siitä, saanko lippaan. Sen sisältö on välttämätön, jotta oikeus tapahtuisi. Pyydän teitä mitä hartaimmin ja niin juhlallisesti kuin mahdollista antamaan sen minulle. Ette voi epäillä minun vilpittömyyttäni."

"Myönnän", sanoi Pauline, "etten epäile teidän vilpittömyyttänne. Mutta siitä huolimatta ette saa lipasta, ette ainakaan minun kauttani. Se on mrs. Ilamin oma ja hän pitää sitä nähtävästi hyvin suuressa arvossa. Panin sen hänen tyynynsä alle tyydyttääkseni häntä. Mrs. Ilam on avuton, ja minä olen vastuussa hänestä. Teidän täytyy mennä, toistan sen, mennä heti. Olemme jo puhelleet liian paljon."

"Entäpä, jos nyt otan sen väkisin?" sanoi hän.

"Sitä ette ikimaailmassa uskalla", sanoi Pauline suuttuneena, ja jälleen hän syöksyi kellon luo. "Jos yritätte ottaa sen, soitan kelloa, ja minä pidätän teitä kunnes joku tulee, vaikkapa kuolisin sen takia!"

"Hullu tyttö!" huudahti mies kylmästi. "Voisin surmata teidät. Sen arvoinen saalis miltei olisikin, mutta en tahdo sitä tehdä. Te pyydätte minua menemään, ja minä menen, mutta keinoni eivät ole vielä lopussa. Hyvää yötä. En voi mennä luotanne sanomatta, että teillä on sekä järkeä että rohkeutta ja sangen paljon kumpaakin, mutta tällä kertaa olette erehtynyt!"

Ja Paulinen seistessä soittokellon vieressä meni mr. Jetsam ulos ikkunasta, ja uudin peitti hänet.

Se oli ihmeellisin seikkailu, mitä Pauline koskaan oli kokenut, mutta hänpä ei ollutkaan kokenut paljon. Seistyään hetkisen miettiväisenä paikoillaan meni hän ikkunan luo, veti rohkeasti uutimen syrjään ja katsoi ulos yöhön.

Yöllisestä vieraasta ei näkynyt jälkeäkään, mutta tikkaat seisoivat parveketta vastaan asetettuina ja todistivat, ettei koko kohtaus ollut vain unta. Hän sulki ikkunan hyvin huolellisesti. Vanha halvattu nainen näytti olevan nyt rauhallisemmalla mielellä ja tuijotti yhä kattoon. Pauline katsoi hänen hetkisen, kohensi sitten tulta ja laskeutui leposohvalle nukkumaan.

Hän puhuisi tästä Rosien kanssa huomenaamulla varhain. Se ajatus lohdutti ja rauhoitti häntä.

Äkkiä hän hypähti ylös ja käsitti nukkuneensa kauan — ehkä pari tuntia, ja jonkun huoneessaolijan herättäneen hänet. Ylös katsoessaan näki hän oven, jonka hän oli sulkenut, olevan auki.

Hän hypähti ylös sohvalta ja meni käytävään, muttei voinut nähdä eikä kuulla mitään merkillistä. Hänen silmäinsä tottuessa pimeään eroitti hän kapean valojuovan, joka tuli avaimenreiästä; se oli Rosien huoneesta. Hän hiipi eteenpäin, avasi oven ja meni sisään. Rosie istui täysissä pukimissa tuolilla ikkunan vieressä, joka ei ollut kokonaan suljettu. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki.

"Rosie!" huudahti Pauline. "Mikä sinua vaivaa! Mikset ole vuoteessasi nukkumassa?"

Ja Rosie vaipui sisaren syliin rajusti itkien.

"En ole lainkaan ollut vuoteessa", sanoi, hän vihdoin. "En ole koskaan ennen hukkunut huoneessa, jossa on parveke, enkä voinut olla menemättä ulos ja katselematta ihanaa yötä. Ja sitten näin miehen, harmaatukkaisen miehen, joka seisoi ikkunani alla. Ja hän alkoi puhua minulle."

"Ja mikset käskenyt häntä menemään tiehensä, siskokulta?"

"Hän näytti niin surulliselta, ja sitten hän kertoi niin merkillisiä asioita. Pauline, tässä talossa on jotain hyvin, hyvin ihmeellistä — joku arvoitus, sen hän kertoi minulle. Ei kukaan voisi olla uskomatta mitä hän sanoi, ja hänellä oli niin ihana ääni."

"Mutta kuka hän oli?"

"Luulen hänen olevan jollain tavoin sukua meille", sanoi Rosie, "vaikkei hän sitä sanonut. Mutta hän sanoi talossa olevan mustan lippaan, jonka hän ehdottomasti tarvitsi. Oi, Pauline, olen varma siitä, ettei hän ole varas. Hän on paljon kärsinyt mies, ja hän pyysi minua tuomaan lippaan hänelle, ja hänen kasvonsa olivat niin surulliset — ja... sitten tein niin! Hän sanoi missä se oli?"

"Sanoiko hän missä se oli?"

"Hän sanoi sen olevan mrs. Ilamin tyynyn alla, ja siellä se aivan oikein olikin."

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi Pauline kauhistuneena.

"Minä hiivin huoneeseen, missä sinä nukuit, nostin mrs. Ilamin päätä ja otin lippaan. Sinä nukuit sikeästi. Hän pyysi minua katsomaan nukuitko, ja jos nukuit, ei minun pitänyt herättää sinua."

"Ja sinä tottelit häntä?" kuiskasi Pauline kauhuissaan.

"En voinut muuta. Minun oli häntä niin sääli. Ja hänen äänensä..."

"Rosie", sanoi Pauline, "olethan sinä tavallisesti järkevä!"

"En voinut muuta!" nyyhkytti Rosie.