Part 5
"Ei, mutta luulen voivani säilyttää sekä henkeni että yleisöni", sanoi Carpentaria. "Joka tapauksessa olette koettanut kaksi kertaa ottaa minut hengiltä, ettekä ole onnistunut. Eikä se ole minua peloittanut. Pelkään vähemmän kuin te tällä hetkellä."
"En ole koettanut murhata teitä", sanoi Ilam.
"Olette koettanut ampua minut ja myrkyttää minut. Miksi, sitä en voi käsittää."
"Ei, sitä en ole tehnyt", sanoi Ilam.
Carpentariaan ei voinut olla vaikuttamatta se vakuuttava sävy, joka oli Ilamin äänessä.
"Kuka se sitten oli?"
"En tiedä", sanoi Ilam heikosti. "En tiedä mitä, te tarkoitatte ja mihin pyritte. Mutta minä annan teille viisikymmentätuhatta vuodessa, jos menette — katoatte."
"Ei", sanoi Carpentaria. "Minä olen täällä, ja tänne jään."
"No hyvä, silloin saatte vastata seurauksista."
"Minä vastaan aina tekojeni seurauksista. Mutta mitkä ovat seuraukset?"
"No niin", murisi Ilam. "Tehän sanotte, että teitä on yritetty murhata. Jospa nyt nuo yritykset jatkuvat? Mitä sitten? Tahtoisin kernaasti pelastaa teidät, ja on mahdollista, että voisin pelastaa teidät vain saamalla teidät katoamaan."
"Kovin ystävällistä teiltä", sanoi Carpentaria pilkallisesti. "Mutta vakuutan teille, että nuo juonet henkeäni vastaan herättävät suuresti mielenkiintoani. En tahdo olla niitä vailla omaisuudestakaan. Alan pitää niistä. Tottuu nopeaan rikosten täyttämään ilmaan. Ei, herra johtaja, minä en mene tieheni, mutta Juliette menee, minä lähetän hänet huomenna pois."
Ilam puraisi huultaan.
"Saammehan nähdä mitä hän tekee", sanoi hän. "Hän pitää minusta. Minä olen oleva hänelle hyvä mies. Miksi ette tahdo minua hänen miehekseen?"
"Miksi salaa liehittelette häntä? Miksi pakoititte hänet salaamaan minulta asioita?"
"Se ei kuulu tähän", sanoi Ilam. "Olisin hänelle hyvä mies."
"Mutta millaisen anopin hän saisi, jos menisi teidän kanssanne naimisiin?" kysyi Carpentaria.
Ilam ei vastannut.
"Enkä minä liioin luule", jatkoi Carpentaria, "että on hyvä olla naimisissa ihmisen kanssa, joka aina näkee aaveita."
"Näkee aaveita?"
"Ettekö te muka näe aaveita?" kysyi Carpentaria pilkallisesti.
"En... en."
"Tulkaa mukaani, niin näytän teille yhden", sanoi Carpentaria.
Hän oli saanut päähänpiston, että Ilamin ja mr. Jetsamin piti saada nähdä toisensa.
Ilmapallon valonheittäjän säteet lankesivat häikäisevästi koriin, ja hetkisen hän näki sudanilaisen mustat kasvot. Sitten ne jälleen katosivat.
Hän hyökkäsi ovelle, veti sen auki ja tuijotti hämähäkinverkon kaltaiseen koneistoon, joka hohti himmeän valkeassa valossa. Kiertoportaat veivät maahan suunnattoman pyörän navasta, ja niitä myöten laskeutui salamannopeasti alas tumma hahmo. Sitten valo katosi ja kaikki oli läpitunkemattoman pimeyden vallassa.
XIII LUKU.
MR. JETSAMIN TOIMET.
Carpentaria syöksyi takaisin koriin värähtäen, sillä hänen mieleensä oli äkkiä johtunut, että Ilam olisi, jos hän olisi niin tahtonut, voinut työntää hänet alas kolmensadanneljänkymmenen jalan korkeudesta. Mutta Ilam ei ollut liikahtanut.
"Riittäköön tämä", sanoi Carpentaria, "menkäämme alas. Soittakaa!"
"Ei", sanoi Ilam, "minä tahdon..."
"Me menemme alas", sanoi Carpentaria tiukasti.
"Se koskee Juliettea", rukoili Ilam.
"Me menemme alas", sanoi Carpentaria, "soittakaa!"
Häh istuutui, veti revolverin taskustaan ja pani sen polvelleen.
Ilam huokasi ja painoi valkoista nappia, joka antoi merkin konehuoneeseen, ja hetkistä myöhemmin tuntui pyörässä vavahdus ja se alkoi jälleen kiertää. Kori tuli alas sillä puolella, joka oli jokeen päin, ja ne kaksi, jotka siinä istuivat, näkivät, mitä kauneimman näyn ilotulituksen juuri loppuessa. Muun muassa näkyi siinä kaksi muotokuvaa, jotka oli muodostettu raketeista ja joiden alla oli nimet: Ilam ja Carpentaria. He kuulivat suuren ihmisjoukon huutavan eläköötä. Sitten kuului toinen ääni, mutta se tuli ylhäältä eikä alhaalta päin. Ilam hätkähti kuin olisi hän pelästynyt.
"Teidän ei tarvitse pelätä", sanoi Carpentaria, "ei se ole tuomiopasuuna, se on vain ukonilman alku. Se tulee juuri sopivaan aikaan kastellakseen kaikki läpimäriksi kotimatkalla."
Sade piiskasi hurjasti ruutuja vastaan.
Heidän päästessään maahan kohtasi omituinen näky heidän katseitaan — lukemattomia mustia sateenvarjoja, jotka kaikilta puolilta aaltoilivat Keskuskadulle päin etsien suojaa sen katosten alla. Ja siellä ne laskettiin alas, niin että niitä kantavat ihmiset näkyivät. Ilojen Kaupungin porteilla alkoivat sateenvarjot jälleen elää ja kätkivät jälleen kantajansa. Ukonilma oli jo kohonnut huippuunsa.
"Tulkaa mukaan", sanoi Carpentaria, kun Ilam koetti paeta heidän lähtiessään Huvittelupuistosta.
"Ei", sanoi Ilam heikosti.
He seisoivat rinnakkain vapaan taivaan alla välittämättä valuvasta sateesta, ja Keskuskadun katokset olivat heistä vain parin metrin päässä. Ilmapallon valonheittäjän säteet valaisivat yhä edelleenkin seutua, mutta ilotulitus oli loppunut.
"Teidän pitää tulla mukaan katsomaan aavetta", sanoi Carpentaria itsepäisesti ja äänekkäästi, "muuten nostan sellaisen melun tässä Ilojen Kaupungissa, että se on hukassa. Minä tiedän paljon enemmän kuin luulettekaan. Minä voin esimerkiksi kysyä teiltä, Ilam, kävelettekö te öisin omituisia taakkoja kanniskellen?"
Joukko vieraita kiiruhti heidän ohitseen.
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Ilam. "Olenko — oletteko te järjiltänne?"
"Olen epäilemättä hullu, eikö totta? Tulkaa nyt siis hullun miehen kanssa!"
Ilam huokasi syvään. He menivät suoraan Keskuskadun poikki ja tunkeutuivat ulostulevien läpi. Ei kukaan heitä tuntenut.
"Toivoisin, että voisimme ymmärtää toisiamme", sanoi Ilam.
"Olkaa varma siitä, että tulemme toisiamme ymmärtämään", vastasi Carpentaria. "Muutaman minuutin kuluttua ymmärrämme kyllä toisiamme, ellen erehdy. Ja voipa tapahtua, että teidän täytyy jättää kaupunki vähemmälläkin kuin viidelläkymmenellä tuhannella vuodessa, ystäväni."
Hän kuvaili mielessään sitä hetkeä, jolloin hän asettaisi Ilamin vastakkain sen miehen kanssa, jonka ruumista tämä oli kantanut selässään, hän näki tämän omituisen tilanteen, näki itsensä Ilojen Kaupungin valtiaana ja hän tunsi, että hänellä oli sellainen mahti Ilamin yli, että hän voi saada tämän noudattamaan hänen pienintäkin käskyään.
"Tuletteko mukaani huvilaani?", kysyi hän.
"Kuka siellä sitten on?" kysyi Ilam väsyneenä.
"Tohtori Rivers ja aave!"
"Mitä tuo loru aaveesta hyödyttää?"
"Teidän pitää ensin nähdä hänet, ja kun olette nähnyt hänet — ja ennenkuin hän on nähnyt teidät — saatte sanoa minulle haluatteko keskustella hänen kanssaan vai eikö. Se on aave, joka on saanut puhelahjan!"
Ilam ei sanonut sanaakaan. Hän oli nähtävästi aivan suunniltaan.
He pääsivät Carpentarian avaimella sisään huvilaan ja menivät toiseen kerrokseen ja sisään työhuoneeseen. Carpentaria vei Ilamin parvekkeelle työhuoneen ikkunasta, mistä ei edes Ilaminkaan ollut vaikeaa päästä.
"Nyt voitte katsoa makuuhuoneeseeni", sanoi Carpentaria.
Ja hän katsoi itse ensin. Ja kylläpä hän kauhistui.
Huone oli valaistu. Mr. Jetsamista ei näkynyt mitään, mutta kaksi tuolia oli kaadettu kumoon, ja nuori Rivers makasi lattialla silmät suljettuina ja suuri, vertavuotava haava otsassa.
Carpentaria juoksi huoneeseen ja, omituista kyllä, seurasi Ilam häntä. Asia oli niin, että Ilam tällä hetkellä luuli Carpentariaa hulluksi ja makuuhuonetta hullun miehen rikosten näyttämöksi.
Juuri silloin Rivers tuli tajuihinsa.
"Tekö se olette, Carpentaria?", mutisi hän ja hieroi silmiään.
"Olen. Mitä on tapahtunut? Missä on tuo Jetsam, kuten hän itseään kutsui? Ette kai ole vaarallisesti haavoittunut?"
Kun Ilam sai kuulla Jetsamin nimen, veti hän pelästyneenä henkeä ja nojautui sängynjalkaan.
"Jetsam?" toisti hän.
"Te näytte tuntevan aaveeni nimeltä?" sanoi Carpentaria, "vaikkei hän olekaan täällä."
"Hän löi minua päähän tuolilla", sanoi lääkäri nousten istuvaan asentoon ja painaen nenäliinaa otsaansa vasten, "ja silloin minä kai... Ei siitä voi olla kuin minuutti tai pari..."
"Mutta mitä hän teki... minne hän joutui?", kysyi Carpentaria kärsimättömästi.
"Hän tuli hyvin pian tajuihinsa", sanoi Rivers. "Annoin hänelle rauhoittavaa juotavaa, ja hän kysyi mrs. Ilamia, ja minä sanoin hänen asuvan yhdessä mr. Ilamin kanssa täällä, ja hän kävi kovin kiihtyneeksi ja sanoi, että hänen täytyi heti päästä hänen luokseen. Minä sanoin, ettei se käynyt laatuun, että te ette sallisi sitä, ja hän oli myöntyvinään, mutta se oli vain ilveilyä, sillä yhtäkkiä, meidän puhuessamme muusta, otti hän tuolin ja hyökkäsi minun kimppuuni, ja sitten en muista muuta."
Sanaakaan sanomatta juoksi Carpentaria tielle. Ilamin huvilan päätie oli selkoselällään ja hän meni sisään huoneeseen. Huoneessa ei ollut muuta valaistusta kuin tulitikusta tuleva, ja tulitikkua piteli mr. Jetsam. Hän seisoi tuijottaen mrs. Ilamiin, ja mrs. Ilam istui liikkumatonna tuolissaan, silminnähtävästi voimatta sanoa sanaakaan siitä mitä hän olisi tahtonut sanoa. Kamala pelko ilmeni hänen silmissään. Ei kuulunut hiiskaustakaan paitsi sateen rapinaa ikkunaa vasten.
Mr. Jetsam kääntyi, ja samassa silmänräpäyksessä hän päästi tulitikun. Huone oli pimeä. Sitten seurasi lasin kilinää ja sitten raskas kaatuminen huoneessa. Hiukan etsittyään löysi Carpentaria sähkönappulan ja sytytti valon. Mrs. Ilamin huulet vapisivat yhä hänen koettaessaan puhua. Hänen poikansa makasi ähkyen ja suorana lattialla, Mr. Jetsam oli kadonnut. Ikkuna oli rikki.
Mr. Rivers tuli sisään. Hän oli nyt sitonut päänsä.
"Hän on halvattu", sanoi lääkäri tutkittuaan mrs. Ilamia. "Hän ei koskaan enää voi liikuttaa jäseniään eikä puhe-elimiään. Hän voi vain kuulla ja nähdä, siinä kaikki."
II OSA.
KAKSOISET.
XIV LUKU.
KAKSOISET ASTUVAT NÄYTTÄMÖLLE.
Oli omituista, mutta siitä huolimatta totta, että tapauksiin tässä kerrotun näytelmän toisessa näytöksessä hyvin suuresti vaikutti se, että Luke Shooter, nuorempi osakas Shooterin muotiliikkeessä, meni naimisiin. Luke Shooter ei sitä tiennyt. Luke Shooter ei ollut missään yhteydessä näytelmän kanssa; on päinvastoin hyvin luultavaa, ettei hän koskaan ole siitä kuullut, jos jätetään sanomalehdissä julkaistut pikku-uutiset lukuunottamatta. Mutta siitä huolimatta vaikutti hänen naimisiinmenonsa huomattavasti koko tapahtumakulkuun Ilojen Kaupungissa. Sillä hän oli mies, jolla oli hyväntahtoisuutta ja joka tahtoi, että ihmiset pitivät hänestä, ja siksi sai koko Shooterin suuri henkilökunta vapaata hänen hääpäivänään, joka sattumalta oli tiistaina 4 p. toukokuuta.
Sen verran Luke Shooterista.
Monet konttoriapulaisista viettivät suurimman osan päivää Ilojen Kaupungissa, joka nyt oli muuttunut Lontoon muotihuvitteluksi, ja heidän joukossaan olivat kaksoissisarukset Pauline ja Rosie Dartmouth. Pauline ja Rosie olivat konekirjoittajattaria Shooterin liikkeessä. He olivat kahdenkymmenenkuuden vuotiaita, pitkiä ja sangen solakoita, vaikka nuorempi, Rosie, ei ollut aivan niin solakka kuin Pauline. Pauline oli tumma, kun taas Rosie oli vaalea. Heidän liitossaan edusti Pauline tervettä järkeä, Rosie taas hyvää tuulta, ja molemmat yhdessä edustivat sangen suurta kauneutta ja suloa ja kolmenkymmenenviiden shillingin suuruisia viikkotuloja. Onhan selvää, että kaksi nuorta tyttöä, jotka yhdessä ansaitsevat satakahdeksankymmentä puntaa vuodessa ja elävät säästäväisesti pienessä asunnossa elämänhaluisina ja hyvillä mahdollisuuksilla suorittaa osan ostoksistaan, voivat pitää sangen hauskaa ja näytellä huomattavaa osaa maailmassa. Ja juuri niin Pauline ja Rosie tekivät.
He olivat orpoja ja olivat olleet sitä jo kauan.
He tulivat Ilojen Kaupunkiin maanalaisella raitiovaunulla asunnostaan Shepherds Bushissa, ja Pauline pani floriinin sisäänkäytävän vierellä olevaan laatikkoon heidän molempain puolesta, aivan kuin olisivat he olleet kaksi tavallista vierasta, mitä he sillä hetkellä olivatkin. Vain jotkut harvat kiinnittivät heihin huomiota, mutta aivan sattumalta, ja siksi, että he olivat sievästi puetut — ja olivat aivan toistensa näköisiä.
Ilojen Kaupunki sai Paulinen ja Rosien täyden suosion. Heti tultuaan Keskuskadulle he alkoivat innostua. Aurinko paistoi, liput liehuivat, raitiovaunut kiitivät eteenpäin, ja tuhannet kävijät antoivat kaupungille hauskan leiman. He eivät olleet vielä koskaan nähneet mitään Keskuskadun kaltaista pilareineen ja puoteineen, kirjavine ihmistulvineen ja valkoisine rakennuksineen.
"Tämä on aivan yhtä hienoa kuin ulkomailla, eikö niin?" sanoi Rosie.
"Parempaakin", sanoi Pauline.
Mutta niinpä ei kumpikaan heistä ollutkaan ollut Boulognea kauempana.
He pysähtyivät puodinikkunoihin, yhtä paljon koristeita ja korutavaraa katselemaan kuin katsomaan, oliko tukka tai vaatteet juuri sellaisessa kunnossa kuin päivänpaiste vaati. Tässä voidaan mainita, että heillä oli tummansiniset kävelypuvut, suuret valkoiset musliinihuivit kaulassa ja suuret, sinisen- ja mustankirjavat hatut. Se oli yksinkertaista, mutta moitteetonta. Tietoisuus tästä moitteettomuudesta sai aikaan, että he silmää räpäyttämättä kestivät muiden naisten tarkastavan katseen ja lukemattomien nuorukaisten silmänluonnit. Itse asiassa he olivat sataa aivan hurjia ilosta ja mieltymyksestä Ilojen Kaupungin elämään ja tunteesta, että olivat vapaita, mutta sitä he eivät tienneet. Ei. Sitä he eivät tienneet. He olivat varsin hienoja, ja se puki heitä.
"Tahtoisin mennä johonkin noista hauskoista vaunuista", sanoi Rosie.
"Niin, menkäämme", myönsi Pauline.
"Eivätkö ne ole ihania?" sanoi Rosie.
Ja vain se tyttömäinen hypähtelevä, keinuva tapa, jolla he sirosti astuivat vaunuihin, ilmaisi hehkuvan elämänhalun heidän suonissaan, aavistuksen, joka katosi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Rosien silittäessä hamettaan ja Paulinen avatessa kukkaroaan hansikoidulla kädellään antaakseen maksun kulettajalle, oli heillä molemmilla herttuattaren välinpitämätön ilme kasvoillaan.
Vaunu oli avoin ja istuimet siinä poikkipuolin, ja sen kiitäessä nopeasti alas Keskuskatua pitkin ja alituisesti kulkiessa toisten, vastakkaiseen suuntaan kulkevien vaunujen ohi, ohi suihkukaivojen, kukkapenkkien, norsujen, kameelien ja koko Ilojen Kaupungin omituisen maailman, kävi ilo hiukan liian hurjaksi Rosien helposti liikutetulle sydämelle. Hän istuutui lähemmä sisartaan, tarttui hänen käteensä ja puristi sitä.
"Entäpä jos kohtaamme hänet?" kuiskasi hän.
"Tässä ihmisvilinässä? Ei ikinä! Sitäpaitsi hän luultavasti ei nyt ole ulkona", sanoi Pauline.
Hän oli vain muutamaa minuuttia vanhempi kuin Rosie, mutta ei olisi voinut paremmin näytellä vanhemman sisaren osaa, vaikka hän olisi ollut kymmenen vuotta vanhempi.
"Mutta voihan olla, että tapaamme hänen äitinsä!" sanoi Rosie hiljaa.
"Mitä tyhjää, Rosie. Et kai kuvittele hänen olevan täällä, vai mitä?"
"En tiedä", sanoi Rosie ja nosti leukaansa. "Mutta jos tapaisimme heidät?"
"No, sitten tapaamme heidät", sanoi Pauline viisastellen.
"Puhutko sinä heille?" kysyi Rosie. "Minä en tahdo."
"Sen saamme nähdä, jos tapaamme heidät", sanoi Pauline.
"Ei, mutta katsohan", huudahti Rosie ihastuneena Keskiaukeasta, jolle he nyt olivat tulleet. Mutta pian hän päästi jälleen ihastuneen huudahduksen, ja tällä kertaa se ei koskenut Keskiaukean rakennuksia, vaan pitkää miestä, jolla oli suuri, punainen tukka ja jotain omituista liikkeissään, joka juuri meni suoraan kadun poikki vaunujen edestä, ja jatkoi matkaansa itämaisiin puutarhoja kohti.
"Tuolla!" huudahti Rosie", etkö näe häntä?"
"Kuka? Tuo punatukkainenko?"
"Niin, se on Carpentaria, eikö niin?"
"Niin todellakin, se on hän!" myönsi Pauline yhtä innostuneena kuin sisar.
"Oi", huokasi Rosie, kun vaunu vei heidät kauemmaksi yleisön suosikista. "Eikö hän ollut suurenmoinen! Aivan kuten kuvissa, vain vielä kauniimpi, eikö sinustakin?"
"En voinut nähdä häntä niin tarkoin", sanoi hienotunteinen Pauline.
"Voit kyllä", sanoi Rosie terävästi, "kyllä sinä ihailet häntä. Mutta sinä olet aina niin jäykkä."
Pauline hymyili rauhallisesti.
"Jospa vain voisimme tavata häntä, tulla esitetyiksi hänelle, tarkoitan", sanoi Rosie.
"Hyvä ystävä!" torui Pauline. "Älä nyt ole tyhmä. Hän on hirveän rikas."
"Tiedän sen", sanoi Rosie surullisena. "Mutta hän ei ole naimisissa. Miten sievä hän on!"
Siten nämä kaksi nuorta tyttöä istuivat kuten nuoret tytöt tavallisesti ja myönsivät suoraan olevansa ihastuneita mieheen, johon he koskaan eivät olleet tutustuneet, mutta kuten muut tytöt olivat he myös hyvin kainoja, kun se, jota he ihailivat, voi kuulla heidän sanansa.
Vaunu vei heidät hyvää vauhtia kaupungin toiseen päähän ja he alkoivat järjestelmällisesti 'läpikäydä' sitä, aina ilmapallosta (he eivät nousseet siinä ilmaan, mutta katselivat sitä) sudanilaiseen neekerikylään asti, sirkuksesta naisten näyttelyyn, krikettikentältä pantomiiniteatteriin, taidenäyttelystä, naisten iltapäiväteehen asti. Sinne he vihdoin joutuivat ja maksoivat juuri teestä, seitsemästä leivoksesta ja lisäkermasta, kun kello löi viisi. Silloin he muistivat, että juuri silloin aikoi sotilasorkesteri soittaa itämaisissa puutarhoissa, ja he päättivät mennä sitä kuulemaan, vaikka Carpentaria valitettavasti ei koskaan itse johtanut ennen iltaa.
He menivät Keskuskadun yli ja alas puutarhoihin johtavaa tietä myöten, kun Pauline äkkiä pysähtyi.
"Enpä olisi milloinkaan..." sopersi hän.
Ilamin huvilan portaita alas tuli suuri Ilam itse omassa korkeassa persoonassaan, ja häntä Pauline osoitti.
"Mitä me teemme?" kuiskasi Rosie. "Hän on paljon vanhempi kuin me, eikö totta? Ja sinä kun sanoit, ettemme tapaisi häntä!"
He menivät edelleen epävarmoina ja punastuen tuijottaen suoraan eteensä.
"Hei! Nuoret neitoset!" huusi Ilam.
Nyt oli tie täynnä väkeä, mutta Pauline ja Rosie olivat sattumalta ainoat nuoret naiset ulottuvilla, ja jos he olisivat olleet kuin eivät olisi kuulleet niin äänekästä ja selvää suuren Ilamin kutsua, olisi yleisö kiinnittänyt heihin enemmän huomiota kuin he halusivat. Siksi he pysähtyivät, edelleen punastuen, mikä puki heitä, ja hymyillen tavalla, joka enemmän kuin mikään muu ilmaisi heidän hyvän sydämensä.
Rosie sanoi ensiksi jotain. Hän oli nainen, ja oli sanonut juhlallisesti, ettei hän sellaisessa tapauksessa puhuisi Ilamille. Siis hän puhui ensin.
"Hyvää päivää, serkku", sanoi hän.
Siinä tavassa, jolla hän sanoi 'serkku' oli kokonainen perhetarina, joka on pian kerrottu. Mrs. Dartmouth, kaksoisten äiti, oli syntyään Ilam. Hän oli Josephuksen kuolleen sedän tytär ja siis Josephuksen isän veljentytär. Ja ennenkuin hän meni naimisiin, viittoiltiin siihen suuntaan, että tuolla mahtavalla soodavesikauppiaalla oli 'suunnitelmia' hänen suhteensa. Mutta siitä huolimatta hän meni naimisiin asianajokonttorin konttoristin kanssa. Rikkaan soodatehtailijan veljentyttären ei tule mennä naimisiin konttoristin kanssa. Tuloksena oli täydellinen ero. Mrs. Dartmouth antoi kaikkien Ilamien ymmärtää, että hän ja hänen miehensä tulivat mainiosti toimeen ilman heidän rahojaan — he välittivät viisi Ilamin miljoonista. Mrs. Dartmouth tapasi Josephuksen hänen isänsä hautajaisissa. Kymmenen vuotta myöhemmin tapasivat Rosie ja Pauline Josephuksen mrs. Dartmouthin hautajaisissa. He puristivat virallisesti toistensa kättä ja antoivat Josephuksen ymmärtää, että he eivät tahtoneet alentua vastaanottamaan rahoja siltä, joka oli halveksinut heidän äitiään, vaikka hän olisikin sitä heille tarjonnut.
Tämä oli tapahtunut seitsemän vuotta sitten, ja Pauline ja Rosie olivat nyt aivan yksin maailmassa, ja sitäpaitsi olivat vuodet opettaneet heille kärsivällisyyttä, ja heidän uteliaisuutensa oli herännyt heidän kuultuaan, että serkku oli ryhtynyt maailmankuulun Carpentarian liiketoveriksi, ja heidän perustaneen yhdessä Ilojen Kaupungin. He olivat siitä huolimatta, mitä he äsken olivat toisilleen sanoneet, sangen tyytyväisiä tavatessaan kuuluisan serkkunsa, joka kuitenkin oli miljonääri ja joka todellakin nyt näytti vähemmän ylpeältä ja jäykältä kuin hautajaisissa.
"Te taisitte koettaa päästä karkuun?" kysyi Ilam hymyillen.
"Ei, Josephus serkku", sanoi Pauline. "Miten voit? Et ole oikein terveen näköinen."
"En sitä olekaan", sanoi Ilam.
He tarttuivat toistensa käteen puutarhan aidan yli.
"Entä mrs. Ilam, hän voi kai hyvin toivoakseni?", sai Rosie sanottua kohteliaasti.
"Ei, ei lainkaan. Hän... kuulkaa, ettekö tahdo tulla sisään?"
Ja hän avasi portin.
"Asutko sinä täällä!" huudahti Rosie. "Ajattelehan, asua keskellä Ilojen Kaupunkia! Miten hauskaa, Ja miten kaunis huvila! Ajattelehan, miten hauskaa asua täällä näyttelyssä!"
Ja sitten he menivät huvilaan.
Perheviileys näytti lämpenevän kunnolliseksi tuttavuussuhteeksi.
XV LUKU.
JOSEPHUS TEKEE EHDOTUKSEN.
"Niin, sellaisena hän on maannut aina viime yöstä asti", sanoi Josephus heidän jälleen tultuaan alas, "ja lääkärit —ᵣ meillä on ollut kaksi — sanovat, että hänen iässään on parantuminen mahdotonta. Hänen täytyy syödä juoksevaa ruokaa, ja hän voi liikuttaa silmiään niin paljon kuin näitte, mutta muuten hän ei voi liikkua eikä tietenkään puhua."
Hän oli vienyt nuoret sukulaisensa yläkertaan, ja tuon vanhan rouvan näkeminen, joka makasi siinä kuin ruumis vuoteessa sairaanhoitajatar vuoteensa ääressä yhtä liikkumattomana, oli tehnyt Paulineen ja Rosieen syvän vaikutuksen. Totta puhuen teki koko talo heihin masentavan vaikutuksen. Se oli suuri ja ylellinen, mutta ei läheskään niin suurenmoinen kuin rikkaan Ilamin asunnolta olisi voinut odottaa. Ilam ei ollut rikkaan miehen näköinen, hän ei puhunutkaan kuin rikas mies, ja molemmat nuoret tytöt alkoivat vähitellen käsittää, miten hyödytän rikkaus on sille, jolla ei ole kylliksi mielikuvitusta voidakseen tehdä sillä jotain. Lyhyesti sanoen, heidän oli sääli Ilamia.
"Meidän on sääli sinua", sanoi Rosie hiljaa.
"Ja täällä minä olen yksinäni", jatkoi Ilam. "Mitä minä teen? Mitä voi yksinäinen mies ylimalkaan tehdä. Minulla on sairaanhoitajatar. Voin saada viisikymmentä sairaanhoitajatarta, jos tarvitsen. Ja voin saada palvelijoita. Mutta mitä ovat sairaanhoitajattaret ja palvelijat? Te ymmärrätte asemani, eikö totta?"
"Niin, täydellisesti", sanoi Pauline.
He joivat uudelleen iltapäiväteetä Ilamin salissa, Ilam joi teensä suurina kulauksina.
"Tunnen olevani aivan poissa suunniltani", sanoi hän.
"Niin, se on luonnollista", sanoi Rosie ystävällisesti.
"Kuten voitte käsittää, on tässä kylässä kovin paljon tekemistä. Mutta miten voin siitä selvitä, kun äiti-raukkani on niin sairas. Teillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä hän oli minulle. Uskoin hänelle kaiken — kaiken."
Ilamin pienissä silmissä näkyi kyyneleitä. Nämä kyyneleet suuren, voimakkaan miehen silmissä saivat Rosien katsomaan ulos ikkunasta.
"Toivoisin, että voisimme sinua auttaa", sanoi Pauline hetken kuluttua.
"Tekisimme mitä tahansa", sanoi Rosie.
Ilam katsahti ylös.
"Te voitte tehdä kaiken minun hyväkseni", sanoi hän. "En uskaltanut pyytää teitä, mutta koska itse sanotte... Ja minä pidän huolen siitä, että se maksaa vaivan. Luvatkaa siihen."
"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Pauline pelästyneenä Rosien pannessa takaisin pöydälle palan kaakkua, jonka hän oli ottanut.
"Tulkaa tänne asumaani", sanoi Ilam suoraan.
"Mekö molemmat?"
"Niin, molemmat."
"Sitä emme todellakaan voi tehdä", sanoi Pauline.
"Ei, ei tietenkään. Mutta eikö se olisi suurenmoista", sanoi Rosie.
"Miksi ei?" kysyi Ilam. "Te olette omat herranne, eikö totta? Mikä teitä voi estää?"
"No, ymmärräthän", sanoi Pauline vakavasti, "että meillä on elatuksemme huolehdittavana, ja meillä on asuntomme, ja..."
"En tiedä, miten paljon te kaksi ansaitsette", sanoi Ilam, "mutta minä maksan teille mielelläni kolme kertaa niin paljon, mitä se lieneekin."
"Siitä tulee viisisataaneljäkymmentäkuusi puntaa vuodessa sitten", sanoi Rosie, joka oli nopea laskemaan.
"Sanokaamme kuusisataa." Ilam pyöristi summan kädenliikkeellä.
Nuorista tytöistä hän tuntui nyt enemmän miljonääriltä kuin alussa.
"Suostukaa nyt", sanoi Ilam. "Sanokaa kyllä. Se oli äkkinäinen päähänpisto, mutta se on yhä parempi, mitä enemmän sitä ajattelen."
"Mutta emmehän voi sanoutua irti paikastamme", vastusti Pauline.
"Miksette?" kysyi Ilam.