Part 4

"En... en tiedä", vastasi mrs. Ilam. "Mutta hän huomasi sen. Hän on hyvin tarkka ruokansa suhteen. Ja hän epäili. Sitten hän antoi siitä Neptunukselle, koirallemme. Ja Neptunus kuoli. Hän sanoo luulevansa sen olevan sinihappoa. Oi, mr. Carpentaria! Onkohan meitä vastaan tehty salaliitto? Mitä meidän on tehtävä?"

Carpentaria ei tiennyt mitä sanoa. Vanha rouva oli saanut hänen ajatuksensa toisille tolille. Hän oli epäillyt Ilamia, mutta jos tämänkin elämä oli ollut vaarassa, oli asianlaita toisin. Asia oli ehkä vieläkin vaarallisempi. Mutta mrs. Ilam ei ollut koettanut kieltää yön tapahtumia. Hän päätti olla varuillaan.

"Näin sattumalta valoa teillä sangen myöhään yöllä, tai oikeammin hyvin varhain tänään", sanoi hän. "Pelkäsin teidän tai mr. Ilamin olevan sairaan."

Carpentaria etsi hänen katsettaan ja hän kohtasi katseen avoimesti.

"Oi!" huudahti hän allapäin, "Josilla oli kamala yö. Hänellä on silloin tällöin kauheita unia, tiedättekö. Monessa suhteessa hän on vielä lapsi. On öitä, jolloin luulen unien olevan hänelle todellisempaa elämää kuin oikean maailman. Ja nyt yöllä hän näki unta, että ulkona tiellä oli ruumis paareilla, eikä mikään voinut häntä rauhoittaa, ennenkuin menin ulos hänen kanssaan katsomaan, ajatelkaahan! Minun iässäni! Mutta siellä ei tietenkään ollut mitään."

Carpentaria mietti itsekseen, että vanha rouva luultavasti ei tiennyt mitään poikansa yöllisestä, retkestä, ja ettei hän voinut päästä hänen suhteensa sen pitemmälle, Hän toivoi Pollyn kuitenkin erehtyneen ja Julietten menneen vain kävelemään ja palanneen jälleen. Hän nousi sanoakseen hyvästi mrs. Ilamille.

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi tämä.

"Ilmoitan kai poliisille", vastasi hän.

"Niin, se kai on parasta. Mutta ensin teidän täytyy puhua Josin kanssa. Hän tulee luoksenne päivän kuluessa."

"Odotan häntä", sanoi Carpentaria.

"On hyvä, että on sunnuntai ja meillä on vapaata, eikö totta?"

Carpentaria oli päässyt miltei huoneen ovelle, kun ääni toisesta kerroksesta kuului hänen korviinsa, "Mrs. Ilam! Mrs. Ilam! Hän on syönyt kinkun ja munan. Mitä arvelette marmelaadista?"

Carpentaria syöksyi halliin ja ylös portaita ja näki Julietten pään käsinojan takaa.

Takanaan hän kuuli mrs. Ilamin tukahutetun ähkynän.

IX LUKU.

KUOLLUT KOIRA.

Carpentaria juoksi portaita ylös. Ellei hänellä olisi ollut tulipunaista tukkaa ja tulista mieltä, olisi hän luultavasti menetellyt arvokkaammin: kutsunut Juliettea ja kysellyt häneltä kaikkea kahden kesken. Mutta hän oli Carpentaria. Juliette tunsi hänen luonteensa ja pakeni hänen edellään huoneeseen missä Ilam, yllään aamutakki pyhäpukunsa päällä, istui nojaten mukavasti taapäin pienen pöydän vieressä, jolla oli tyhjä lautanen, veitsi ja kahveli.

Juliette vaipui maahan.

"Oi, Carlos", änkytti hänen peloissaan.

"Mitä sinä teet tässä talossa, Juliette?"

Juliette ei vastannut.

"Kuulkaahan, Carpentaria", alkoi Ilam ja kohottautui tuoliltaan.

"Vaietkaa!" huusi Carpentaria suutuksissaan ja uhkaavasti.

Tämän melun kuullessaan tuli suuri koira, Neptunus, esiin Ilamin tuolin takaa, missä se oli maannut ja murisi.

"Mrs. Ilam sanoi minulle, että Jos — että mr. Ilam oli sairas — siksi tulin tänne katsomaan miten hän voi. Siinä kaikki", sanoi Juliette vihdoin..

"Vai niin? Siinäkö kaikki!" sanoi Carpentaria ivallisesti. "Sinun hyväntahtoisuutesi sairaita ja kärsiviä kohtaan on kunnioitettava, tyttöseni. Mutta koska sairas näyttää voivan sangen hyvin, luulen sinun olevan parasta tulla kanssani kotiin. Tahdon puhua kanssasi."

Juliette katsoi rukoilevasti Ilamiin.

"Minun täytyy kertoa se hänelle", kuiskasi hän. "Minun täytyy sanoa se Carlokselle, Miksi tahdot salata sen häneltä? Carlos, mr. Ilam ja minä olemme kihloissa. Me rakastamme toisiamme. Tahdoimme vain saada sinun suostumuksesi, ja Jos pelkäsi, ettet ehkä antaisi sitä. Hän pelkäsi sinua. Olemme olleet nyt kolme päivää kihloissa, eikö niin, Jos?"

"Minun suostumukseni!", huudahti Carpentaria katkerasti. "Minun suostumukseni!"

Suuttumus oli vähällä saada hänet suunniltaan, mutta hän hallitsi itseään.

"Otaksun", sanoi hän Juliettelle, "että rakkautesi tätä kunnioitettavaa herraa kohtaan saa sinut menemään yöllä puutarhaan, ja te kai teette ihania romanttisia kävelymatkoja yhdessä. Minun suostumukseni! Hyvä jumala!"

Juliette rohkaistui ja tuli Ilamin tuolin luo, ja Ilam tarttui suojelevasti hänen käteensä.

"Rakas-tyttö-raukkani, älä välitä siitä", kuiskasi hän lohduttavasti.

Äänessä oli aitoa kiintymystä, vaikka Ilam olikin niin paksu ja naurettava. Oli selvästi rakkautta tuossa heidän tavassaan pitää toisiaan kädestä. Ja Carpentariaa ei voinut olla kaikki näkemänsä hämmästyttämättä. Se sai hänet hämilleen, hajoitti hänen ajatuksensa.

"Tule, Juliette", sanoi hän tyynemmällä ja ystävällisemmällä äänellä.

Hän kääntyi mennäkseen huoneesta, ja Juliette seurasi häntä tottelevaisesti. Hän antoi hänen mennä edellä, pysähtyi hetkiseksi ja loi katseen Ilamiin.

"Vai teidät on aiottu myrkyttää, Ilam!"

"Myrkyttää?", toisti Ilam käsittämättä-mitään.

"Niin", sanoi Carpentaria pilkallisesti. "Ettekä te koskaan syö munaa aamiaiseksi. Siksi teidän lautasenne on keltainen. Te juotte aina maitoa. Te syötte sen tietysti kahvelilla ja veitsellä. Ja te epäilitte maitoa ja annoitte sitä Neptunukselle, ja se kuoli. Niinkö?"

"En ymmärrä mitä tarkoitatte", sanoi Ilam, "Kysykää äidiltänne!", sanoi Carpentaria ja meni.

Hän ei tavannut mrs. Ilamia alhaalla, muuten hän olisi onnitellut häntä näyttelijälahjoistaan.

Kun hän oli saanut Julietten työhuoneeseensa, alkoi tämä itkeä hiljaa. Carpentarian oli mahdotonta olla hänelle enää vihoissaan.

"Juliette", sanoi hän, "miksi sinä salaat jotakin minulta?"

"Voi, Carlos, hän tahtoi pitää sen salassa. Hän sanoi, että hänellä oli siihen syynsä, ja minä rakastan häntä. Ei kukaan ennemmin ole minua rakastanut, ja minä olen kolmikymmenvuotias."

"Mutta minähän pidän sinusta", sanoi veli.

"Sehän on aivan toista!"

Sitten Carpentaria alkoi kysellä mrs. Ilamista.

"Minä olin keittiössä, ikkuna oli auki, kun mrs. Ilam tuli sen ulkopuolelle ja sanoi, että Jos oli sairas, ja halusi puhua kanssani."

"Koskiko hän maitoon?"

"Ei, miksi hän olisi koskenut maitoon?"

"Oliko hänen mahdollista ulottua maitoon, jos hän olisi tahtonut?"

"Oli kyllä. Mutta miksi niin?"

"Voitko vannoa, ettei hän siihen koskenut?"

"En voi sitä vannoa, mutta olen miltei varma siitä, ettei hän sitä tehnyt. Mitä sinä tarkoitat, Carlos?"

"Minä näytän sinulle mitä tarkoitan!", sanoi Carpentaria.

Hän avasi makuuhuoneen oven ja vei hänet parvekkeelle.

X LUKU.

HYPPYSELLINEN NUUSKAA.

Kolme tuntia myöhemmin, vastaanotti Carpentaria toisen kerran — sinä päivänä nuoren Riversin, uuden lääkärin, joka oli virallisesti otettu Ilojen Kaupungin palvelukseen. Leikkaussalia ja apteekkia oltiin pidetty kaupungin toiminnalle välttämättöminä, ja se kaukonäköisyys, joka oli niiden perustamisessa ilmennyt, oli osoittautunut oikeaksi pienissä onnettomuustapauksissa ja pahoinvoimisissa, joita oli avajaispäivänä sattunut, kun yli kolmesataa ihmistä oli hyötynyt apteekista ja yli kaksikymmentä oli saanut nuoren lääkärin hoitoa.

Rivers voi kiittää Carpentarian vaikutusvaltaa siitä, että hän oli saanut tämän paikan, ja hän oli kiitollinen, hyvin kiitollinen, ja sitäpaitsi hän piti Carpentariasta, jota hän piti etevimpänä ihmisenä, jonka oli tavannut.

"No niin", sanoi kaksikymmentäviisivuotias toivehikas nuorukainen, "nyt olen tehnyt analyysin. Se oli aivan niinkuin olin odottanutkin."

"Sinihappoa?"

"Ei, ei aivan. Liukenevaa cyaniidia, kaliumi-cyaniidia. Onko täällä ehkä valokuvaamoa jossain kaupungissa?"

"Tietysti", sanoi Carpentaria. "Ettekö sitä tiennyt? Aivan esitelmäsalin vieressä."

"Silloin on kaliumi-cyaniidi todennäköisesti saatu sieltä. Valokuvaajat käyttävät sitä. Tutkikaa asiaa."

"Sen teen", sanoi Carpentaria. "Ja te arvelette todellakin kaliumi-cyaniidin olevan niin vaarallista?"

"Niin, se on aivan kamalaa myrkkyä. Pieninkin hitunen on kylliksi."

Carpentariaa puistatti.

"Täällä ollessanne", sanoi hän välinpitämättömällä äänellä, "on minulla ruumis, jota kernaasti tahtoisin teille näyttää."

"Ruumis?"

"Olkaa vain rauhallinen, nuori ystäväni", tyynnytti Carpentaria häntä, ja sitten hän-kertoi juopuneen miehen tarinan. "Tietysti tämä on hyvin salaista", lopetti hän kertomuksensa.

"Niinpä luulisin," sanoi Rivers kauhistuneena. "Ettekö käsitä joutuneenne kauheaan juttuun? Te olette osallinen rikokseen. Olette tehnyt itsenne syypääksi karkeaan lainrikkomukseen. En tiedä miten sellainen rangaistaan, sillä laki ei ole vahva puoleni, mutta se on sangen vaikeaa. Ja teidät voidaan vangita murhasta."

"Tiedän tuon kaiken", vastasi Carpentaria. "Mutta olin kovin utelias enkä tahtonut poliisin tähän sekaantuvan."

"Teidän täytyy noutaa heti poliisi."

"Ei millään ehdolla. Kun olette tehnyt tutkimuksenne, niin vien sen sinne, mistä sen otinkin. Ei kukaan saa tietää mistään."

"Entä sitten?"

"Niin, saamme nähdä. Se riippuu siitä, mihin tulokseen tutkimuksenne johtaa."

"Mutta, totta puhuen, Carpentaria, en voi..."

"Ettekö minun vuokseni?"

Hänen täytyi myöntyä Carpentarian hymyillessä, ja he menivät yhdessä vajaan.

Tämä ei ollut suurempi kuin yksitoista jalkaa pitkä ja leveä, ja työntökärry oli aseteltu keskelle sitä kulmittain, niin että kun molemmat miehet olivat sisällä, oli se täynnä eikä ovea juuri voinut sulkea, Valoa tuli pienestä ikkunasta.

Rivers veti varovasti mustan vaatteen syrjään.

"Samanlaista kangasta kuin valokuvaajat käyttävät", huomautti hän.

"Juuri niin", sanoi Carpentaria.

Ruumiin silmät olivat suljetut, hän olisi yhtä hyvin voinut olla nukkuva mies, tuo omituinen jäännös, josta sielu oli lähtenyt ja joka pian oli muuttuva tomuksi, josta se oli luotukin.

"Mies-parka", ajatteli Carpentaria. "Kerran hän eli ja hänellä oli harrastuksensa ja hyvin todennäköisesti myös intohimonsa, ja hän luuli, että hänellä oli merkitystä maailmassa."

Näky teki masentavan vaikutuksen Carpentariaan, mutta nuori lääkäri oli vain hyvin innostunut.

"Isku päähän, muun muassa", huomautti hän ja osoitti Carpentarialle ruumiin takaraivoa, missä oli haava ja jähmettynyttä verta.

"Riittikö se?" kysyi Carpentaria.

"En tiedä. Ehkä. Mutta on merkillistä, miten voimakas rigori on."

"Rigori?"

"Niin, jäykkyys, joka seuraa kuolemaa, on tullut kovin varhain. Hyvä Jumala!"

"Mikä nyt?"

Lääkäri ei vastannut, vaan koetti nostaa ruumiin käsivartta. Se oli mahdotonta liikuttamatta koko ruumista.

"Tämä on hyvin mielenkiintoista", sanoi hän.

"Mikä sitten?"

Mutta Rivers ei nytkään vastannut, vaan pani äkkiä taskukellonsa ruumiin korvalle.

Ruumis hätkähti, pää liikahti, silmäluomet kohosivat hiukan.

"Näittekö sen? Te olette pelastettu, ja hän myöskin!", huudahti lääkäri. "Se on kaatuvatautia, siinä kaikki. Hyvin heikko ääni, joka äkkiä viedään sairaan korvalle, saa usein elonmerkkejä aikaan kaatuvatautisissa."

"Hän ei siis ole kuollut?", huudahti Carpentaria.

"Kuollut? Hän ei ole sen kuolleempi kuin te ja minä. Se on vain kaatuvatautia, jonka tuo isku kai on saanut aikaan. Mutta hän on ollut hyvin kiihottunut, ja epäilemättä hän on myös kärsinyt alakuloisuudesta. Mr. Carpentaria, on vain yksi varma kuoleman tuntomerkki, ja se on mätäneminen. Monet sairaudet muistuttavat kuolemaa. Mutta ei moni voi saada aikaan sitä kuolonkylmyyttä kuin kaatuvatauti. Koettakaa hänen kättään, se on kuin jäätä."

"Ja miten kauaksi hän jää tähän tilaan?", kysyi Carpentaria tuntien iloa ja helpotusta.

"Siksi kuin hankitte hiukan nuuskaa. Se on parasta tällaisissa tapauksissa."

"Ja paraneeko hän kokonaan?"

"Kyllä, parin päivän päästä."

"Muistaako hän, mitä on tapahtunut?"

"Tietysti! Menenkö minä hakemaan nuuskaa, vai menettekö te?"

"Minä juoksen!", sanoi Carpentaria.

Ja sitten hän lähti juoksemaan.

XI LUKU.

TAKAISIN ELÄMÄÄN.

Oli puoli kahdeksan maanantai-iltana.

Oli kulunut yli kolmekymmentä tuntia siitä kun nuori Rivers oli ryhtynyt työhönsä kaatuvatautisen henkiin herättämiseksi. Se oli osoittautunut hyvin vaikeaksi ja pitkäksi jutuksi.

Mutta vihdoin hän oli päässyt niin pitkälle, että potilas nyt istui nojatuolissa Carpentarian makuuhuoneessa. Hän istui siinä elävänä ja kyeten puhumaan, mutta oli kuitenkin kuin suuri arvoitus. Hänen läsnäolonsa oli lääkärin ja Carpentarian välinen syvä salaisuus.

Ja nyt tahtoivat nuo kaksi, jotka olivat palauttaneet hänet takaisin elämään, että hän puhuisi, selittäytyisi, toisi valoa tuohon lauantai-illasta tähän asti kestäneeseen arvoitukseen. Ja Carpentaria seisoi univormu yllään ja kello kädessä, sillä puolen tunnin kuluttua piti hänen alkaa jokapäiväinen konserttinsa itämaisissa puutarhoissa. Ei mikään voinut estää Carpentariaa astumasta oikeaan aikaan kovasti valaistulle lavalle. Hän oli uhrannut kiintymyksensä sisarpuoleensa, uteliaisuutensa Ilamin toimia kohtaan, tarkastusretkensä Ilojen Kaupungissa, vieläpä orkesteriharjoituksensakin henkiin herätetyn ruumiin vuoksi, mutta itse konserttia kolminetuhansine kuulijoineen ei voitu uhrata.

"Te olette siis Carpentaria?" sanoi potilas heikolla äänellä maistellessaan lämmintä maitoa.

Hän näytti nyt noin viisikymmenvuotiaalta. Hänellä oli harmaa tukka ja lyhyeksi leikattu parta, joka oli paljon vaaleampi kuin tukka. Hänen silmissään oli ilme, joka osoitti, ettei hän pitänyt elämää erikoisen onnistuneena ilveilynä.

"Niin", sanoi Carpentaria. "Entä te?"

Se oli ensimmäinen suoranainen kysymys, jonka hän uskalsi tehdä arvoitukselle, mutta arvoitus ei ollut sitä kuulevinaankaan.

"Te sanotte kaivaneenne minut ylös, kun olin haudattu?" kysyi hän edelleen.

"Niin", sanoi Carpentaria innostuneena.

Ja hän kuvaili miten arvoituksen ruumis oli ilmaantuisit, kulkenut, hävinnyt ja jälleen löydetty avajais-iltana.

"Ja te arvelette, että olisin todellakin kuollut, jos minut olisi heitetty sikseen?" kysyi arvoitus kääntyen Riversin puoleen.

"Epäilemättä, epäilemättä", sanoi lääkäri.

Arvoitus kääntyi miltei raivostuneena Carpentarian puoleen.

"Mutta miksi — kaiken terveen järjen nimessä — ette sitten antanut minun olla?" huusi hän.

"Ajattelin... ajattelin..." änkytti Carpentaria liian hämmästyneenä voidakseen vastata.

"Te luulitte tekevänne jotain pirunmoisen viisasta?" kysyi arvoitus kiivaasti.

"Minä vain..."

"Tai oikeammin sanoen ette lainkaan ajatellut."

Rivers ja Carpentaria vaihtoivat katseita, he tahtoivat sanoa toisilleen, että hän oli heikko sairas, jolle ei saanut puhua kovaa.

"Todellakin, mr..." alkoi Carpentaria.

"Kutsukaa minua nimellä Jetsam", keskeytti potilas. "Se ei ole nimeni, mutta se sopii."

"No niin, mr. Jetsam..."

"Ei, en tahdo kuulla sitä", sanoi mr. Jetsam ja nousi tuolilta. "Minä olin kunnolla kuollut, sokea ja kuollut ikuisesti tämän maailman typeryydelle, ilkeydelle, rikoksille ja ikävyydelle, ja sitten te uskallatte herättää minut henkiin! Ja odotatte minun olevan kiitollisen. Kiitollisen!"

"Se oli velvollisuuden vaatimus", uskalsi Carpentaria sanoa.

"Niin, tietysti. Odotin vain sitä sanaa. Miksi se oli teidän 'velvollisuutenne'? Millä oikeudella sanotte sitä velvollisuudeksenne? Ei millään! Ainoa mahdollinen selitys käyttäytymiseenne on se, että olette kirotun toimelias ihminen, joka ei voi jättää mitään rauhaan."

Nyt Carpentarian täytyi hymyillä. Hän huomasi jollain lailla alkavansa pitää mr. Jetsamista.

"Minä pyydän tuhannesti anteeksi", sanoi hän. "Se ei voi parantaa tehtyä, mutta pyydän teitä kumminkin vastaanottamaan kunnioittavimmat valitteluni. Ymmärrättehän, kun näin teidät viimeksi, olitte niin kauhean juovuksissa..."

"En ollut lainkaan juovuksissa", sanoi mr. Jetsam. "Ja että te hetkisenkään voitte kuvitella sitä, se osoittaa, että olette huono salapoliisi, vaikka teillä onkin komea univormu ja osaatte johtaa orkesterianne. Ei, sir. Minulla oli suunnitelmani, joihin te nenäkkyydellä, joka näyttää olevan teille ominainen, sekaannuitte. Jotta antaisitte minun — olla rauhassa, olin olevinani juovuksissa. Minä en ole ollut juovuksissa kertaakaan elämässäni, ja sitä te luonnollisesti ette voi sanoa itsestänne, sir... taikka te, sir."

Hän osoitti nuorta lääkäriä, joka sangen äskettäin oli ollut lääketieteen ylioppilas.

"Ja mitä nuo suunnitelmat tarkoittivat, jos uskallan kysyä?" sanoi Carpentaria hiljaa.

Mr. Jetsam peitti kasvonsa käsiinsä.

"Oi", huokasi hän nähtävästi itsekseen, "nyt minun täytyy alkaa taas. Vaistoni ajavat minut jälleen alkamaan. Hyvät herrat", sanoi hän luoden heihin kaukaisen ja lasimaisen katseen, "sen sijaan että olisitte pelastanut elämäni, olette vain panneet liikkeelle tapahtumaketjun, joka johtaa ihmishengen menetykseen. Murha ja mestauslava on luultavasti ponnistustenne tuloksena."

Makuuhuoneen ovelle kolkutettiin.

"Viisi minuuttia vailla kahdeksan, sir", sanoi ääni.

"Hyvä", sanoi Carpentaria ja hypähti ylös. "Tapaan teidät konsertin jälestä, eikö niin, mr. Jetsam?"

"Hyvin epäiltävää", sanoi mr. Jetsam.

"Miksi niin?"

"Siksi, että silloin olen mennyt. Tunnen itseni nyt sangen vahvaksi."

"Tahtoisin puhua kanssanne muutamista ihmisistä", sanoi Carpentaria.

"Kenestä?"

"No niin, Josephus Ilamista."

"Tiedän kaiken Josephus Ilamista."

"Ja hänen äidistään. Ehkä ette tiedä kaikkea hänestä?"

Mr. Jetsam hypähti hämmästyttävän voimakkaasti ylös.

"Mrs. Ilam! Hän on ollut kuollut vuosikausia!", sanoi hän juhlallisesti.

"Hän oli hyvin elävä aamupäivällä", sanoi Carpentaria.

"Ilam sanoi minulle hänen kuolleen", mutisi Jetsam.

"Hän valehteli. Hän on tuolla huvilassa."

"Oh!" ähkyi Jetsam ja näytti samalla vetävän viimeisen henkäyksensä. Hän horjui ja kaatui takaisin tuoliin.

"Hän on pyörtynyt!" huudahti Rivers.

"Huolehtikaa hänestä", sanoi Carpentaria ja juoksi portaita alas rakkaalle orkesterilavalleen.

XII LUKU.

PYÖRÄSSÄ.

Konsertti oli ohi. Sen suurenmoinen menestys johtui ehkä siitä, että oli kertakaikkiaan määrätty, että sillä piti olla menestystä, ja että Carpentarian orkesteri oli niin täynnä hänen henkeään, että se olisi soittanut Carpentarian tyyliin, vaikkapa itse Beethoven olisi astunut taivaasta sitä johtamaan.

Ja varmaa on, että Carpentarian tahtipuikon liikkeet sinä iltana olivat vailla sitä vakavuutta ja sitä valtavaa kekseliäisyyttä, joka tavallisesti oli niiden leimana, vaikkapa ne tänä iltana olivatkin omaperäisiä, vieläpä omituisiakin.

Hänellä oli niin paljon ajateltavaa.

Kaikkein kernaimmin hän olisi tahtonut mennä kotiin mr. Jetsamin luo ja saada häneltä selville ne salaisuudet, jotka hän tiesi, joko väkivalloin, viekkaudella tai kehoittamalla. Mutta hän kumarsi hitaasti ja juhlallisesti yhdeksännentoista kerran ja koko orkesteri hänen takanaan kumarsi taputusukkosen jyristessä ja hän ajatteli:

"On mainiota, etten ole vielä lisäksi rakastunut! Se vain puuttuisi kaikesta tästä, jotta tulisin aivan hulluksi."

Totta puhuen ei hän koskaan ollut ollut rakastunut. Taide, varsinkin metallisoittimien musiikki, oli hänen rakastettunsa.

Hän kääntyi mennäkseen alas portaita lavalta, kun hän näki pitkän sudanilaisneekerin kotimaansa puvussa ja kasvot kiiltävän ruskeina seisovan kunnia-asennossa portaiden luona.

"Mitä te tahdotte?" kysyi hän neekeriltä.

Mies hymyili rotunsa tyyntä ja lapsellista hymyä ja ojensi hänelle paperipalan.

"Oletteko sudanilais-kylästä?"

"Kyllä, sah."

Carpentaria avasi paperilapun ja luki:

"Tulkaa heti luokseni, olkaa hyvä. Ilam."

Menisikö hän? Vai kieltäytyisikö hän vastaanottamasta tätä omituista kutsua ja menisi takaisin mr. Jetsamin ja lääkärin luo?

"Missä mr. Ilam on?" kysyi hän sudanilaiselta.

Neekeri osoitti Huvittelupuistoa kohti, ja hymy kävi leveämmäksi.

"Tuollako?"

"Niin, sah."

"Mutta missä siellä, mies?"

"Tuolla, sah!"

Hän nosti käsivartensa ja osoitti.

Valaistun kiertopyörän ylin osa, joka oli sata jalkaa korkeampi kuin mikään muu kiertopyörä maailmassa, näkyi Keskuskadun korkeitten rakennusten yli. Tällä hetkellä kuului liukuva, sähisevä ääni, ja samalla sammuivat valot pyörässä. Carpentaria katsoi ympärilleen. Raketti räjähti päästäen heikon paukauksen ylhäällä ilmassa, ja pieni joukko punaisia tähtiä leijui hetkisen ylhäällä taivaalla — toiset olivat I-kirjaimen, toiset C-kirjaimen muotoisia, ja ne sammuivat, ja taivas oli jälleen pimeä. Tätä ensimmäistä ilotulitusnäytettä Ilojen Kaupungissa tervehdittiin eläköön-huudoilla, ja pieni joukko ihmisiä, joka oli kerääntynyt sudanilaisen viereen, hajaantui ja riensi jokea kohti. Ilotulitusta ohjattiin pienestä rakennuksesta toisella puolen jokea, joka oli vuokrattu vain tähän tarkoitukseen.

"Minä tulen mukaanne", sanoi Carpentaria sudanilaiselle.

Hän ajatteli nyt, ettei keskustelu Ilamin kanssa voisi olla haitaksi, ja olihan mahdollisuus, että sillä olisi ratkaiseva merkitys. Ja hän voisi myöhemmin puhua mr. Jetsamin kanssa. Ehkä Ilam oli päättänyt tunnustaa hänelle koko syntiluettelonsa.

Ja hänellähän oli revolveri...

Sudanilainen kulki nopeasti, ja hän oli muutamaa tuumaa pitempi kuin Carpentaria. Vähemmässä kuin viidessä minuutissa he olivat ehtineet Huvittelupuiston sisäänkäytävälle, jota juuri sulettiin yöksi.

"Missä mr. Ilam on?" kysyi Carpentaria jälleen.

Sudanilainen hymyili.

He seisoivat kiertopyörän juurella, jonka kaikki kuusikymmentä koria olivat pimeinä paitsi yksi, joka oli aivan alhaalla. Sen ovi oli auki. Lähellä ovea seisoi virkailija, yllään kaupungin univormu.

Tämä alkoi Carpentarian mielestä näyttää salaperäiseltä.

"Onko mr. Ilam ylhäällä?" kysyi hän virkailijalta.

"Kyllä, luulen niin, sir", sanoi tämä mietittyään hetkisen.

Carpentaria astui koriin. Sudanilainen sulki oven hänen jälestään, mutta jäi itse ulkopuolelle. Virkailija puhalsi pilliin, ja kiertopyörä alkoi hiljaa kiertää. Pyörä oli rakennettu 60 henkilöä varten, ja kun se oli täynnä, tuotti se satakahdeksankymmentä puntaa kerralla... ja Carpentaria tunsi olevansa yksin siinä.

"Onko tämä jokin ansa?" ajatteli hän. Mutta hän ei nyt välittänyt, siitä oliko se ansa vai eikö.

Sitä mukaa kuin pyörä nousi, oli hänellä ihana näköala yli ilotulituksen, joka nyt komeili täydessä loistossaan kuin suunnaton, kimalteleva ja säihkyvä matto, jonka vaihtelevat värit kuvastuivat Thamesin tyyneen, kirkkaaseen pintaan. Ja korkealla ilotulituksen yläpuolella oli ukonilma tulossa. Päivä oli ollut hyvin lämmin, jopa helteinen, ja niille, jotka Ilojen Kaupungista ansaitsivat rahaa, oli ollut mieluisa yllätys, ettei ollut tullut sadetta.

Vihdoin pyörä hidastui ja pysähtyi. Kori oli ylhäällä, kolmesataaneljäkymmentä jalkaa maan yläpuolella. Hahmo näkyi korin yläpuolella olevalla sillalla. Ovi avautui ja Ilam astui sisään.

"Mikä on tämän tarkoituksena?" kysyi Carpentaria nousten ylös ja tunnustellessaan, että revolveri oli vakavasti hänen kädessään.

"Tarkoitus on, että tahdon puhua teidän kanssanne kahdenkesken", vastasi Ilam, "emmekä voi olla turvassa missään tuolla alhaalla."

"Mitä te pelkäätte?"

"En voi sanoa teille, mitä pelkään", sanoi Ilam.

"Kaikki mitä voin sanoa, on, että kaupunki on käynyt sangen merkilliseksi viime päivinä."

"Niin, se on varma se", sanoi Carpentaria painokkaasti.

"Ja koska te vaivauduitte viemään minut ylös tuolla", — hän osoitti ilmapalloa, josta lähti voimakkaita valonheittäjäsäteitä pimeyteen — "niin arvelin, että minä voin vaivautua tuomaan teidät tänne. Se on varmempaa."

Carpentaria huomasi nyt miten kalpea hän oli, miten hänen ulkonäkönsä oli muuttunut ja miten hermostuneelta hän vaikutti.

"Toivon niin", sanoi Carpentaria. "Mitä te tahdotte minulta?"

"Istuutukaamme", sanoi Ilam ja yskäsi heidän istuutuessaan kummallekin puolelle koria. "Tahdon selittää teille mitä tahdon kolmella sanalla. Miten paljon tahdotte, jos vetäydytte syrjään Ilojen Kaupungista? Sanon sen suoraan. Miten paljon tahdotte?"

"Vetäytyäkseni pois Ilojen Kaupungista? En tee sitä, mistään hinnasta", sanoi Carpentaria. "Kaikki Rockefellerien kulta ei voisi sitä maksaa. Minulla on konserteissani suurin yleisö, mitä kellään orkesterinjohtajalla on koskaan ollut, ja siitä minä pidän. Se on enemmän arvoista minulle kuin raha."

"Onko se teille enemmän arvoista kuin henkenne?" kysyi johtaja synkästi.