Part 3

Hän ajatteli kaikkia vihollisia, joita hänellä oli, kaikkia voittamiaan kilpailijoita, mutta oli vaikeaa muistaa heitä kaikkia. Sillä hänen tietoisuutensa syvyyksistä nousi aina yksi nimi yhä uudelleen ja uudelleen, kuten kuplat nousevat lammen pohjasta ja särkyvät pinnalle ehdittyään. Ja se oli Ilamin nimi. Hän kielsi nimeä nousemasta pinnalle, mutta se nousi kuitenkin. Hän ei voinut käsittää, miksi Ilam vihasi häntä niin kuolettavasti. Mutta ilmapallossa sattunut tapahtuma oli luonut äkkinäistä ja räikeää valoa Ilamin luonteeseen. Hän tunsi tähän asti erehtyneensä Ilamistä ja Ilamin olevan miehen, jonka kanssa ei ollut viisasta olla yhteisissä asioissa. Ja Ilamin tuntemattomat juonet näyttivät kietoutuvan hänen ympärillen hänen istuessaan siinä keskellä yötä, kuin suuren hämähäkinverkon säikeet, ja sitovan hänet yhä lujemmalle ja lujemmalle.

Silloin hänen ajatuksensa keskeytti äkkiä ääni jostain parvekkeen alapuolelta.

Se oli hänen oma sivuovensa, joka avattiin hyvin varovasti. Hän voi kuulla sen aivan selvästi yön hiljaisuudessa, mutta avattiinko ovi sisältäpäin vai ulkoapäinkö, sitä hänen oli mahdotonta päätellä. Hän muisti, että vaikka hän oli lukinnut ja teljennyt pääoven hyvin ja tarkoin, oli hän unohtanut lukita sivuoven. Hän kumartui alas parvekkeelta niin kauas kuin uskalsi, mutta oli mahdotonta nähdä mitään alla olevassa pimeydessä.

Ja sitten kuului askeleita hiekalla ja hän näki jotain valkoista, joka liikkui pimeydessä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän käsitti, että tuo hahmo oli Juliette, joka oli kietonut valkoisen huivin päänsä ympäri. Mitä hän aikoi tuolla, ja miksi hän oli avannut oven niin varovasti? Oliko hänellä jokin salaisuus? Hän päätti katsella häntä, Juliette meni tielle molempien talojen välillä ja jäi siihen seisomaan ja epäröimään. Ja juuri silloin Näyttelypalatsin suuri tornikello löi kaksitoista juhlallisesti ja ikäänkuin varoittaen yli nukkuvan Ilojen Kaupungin.

Oli kuin kellolla olisi ollut suuri vaikutus Carpentariaan. Hän tunsi ettei hän voinut vakoilla Juliettea, että hän ei saanut olla halpamainen elämänkumppaniaan kohtaan, ja siksi hän huusi hänelle rehellisesti ja kovaa.

"Juliette, mitä sinä teet?"

Hän pelästyi omaa ääntään. Se kuului niin äänekkäältä ja selvältä hiljaisuudessa.

Syntyi lyhyt vaitiolo.

"Carlos, luulenpa sinun tahallasi koettavan säikyttää minua tänä iltana", vastasi Juliette. "Luulin sinun olevan nukkumassa. Sinä kylmetyt parvekkeella. Minä tulin vain saamaan raitista ilmaa."

Carpentarian huomiota herätti, että Juliette seisoi katsellen suoraan Ilamin taloa, ja siitä huolimatta hän ei sanonut mitään siitä, että sieltä loisti valoa ja ovi oli raollaan.

"Mene, nyt sisään ja ole kiltti tyttö", sanoi Carpentaria. "Nyt sinä kylmetyt."

"Niin, nyt menen sisään", vastasi tyttö.

Ja hän meni sisään.

Mutta vielä kerran sai Carpentaria pelästyä. Jotakin liikkui itse parvekkeella, lähellä kukkaruukkuja, Sitten hän tunsi jonkin painautuvan hänen polveaan vasten.

"Oh, sinäkö se olet, Beppo!" kuiskasi hän ja hymyili omalle hermostuneisuudelleen...

Suuri angorakissa hyppäsi hänen syliinsä ja hioi kynsiään hänen punaisiin univormuhousuihinsa. Hän silitti kissaa, ja se vastasi kehräämällä, ja yön hiljaisuudessa se kuului siltä kuin kokonainen sahalaitos-olisi ollut työssä.

"Älä kehrää niin kovaa, Beppo", sanoi hän. Mutta Beppo, joka luuli olevansa hänen tarkkaavaisuutensa keskuksena ja jonka mielestä maailma oli kovin ihana, kehräsi edelleen yhä äänekkäästi.

Kului viisi minuuttia, kymmenen minuuttia, neljännestunti, ja sitten Carpentaria kuuli raskaita askeleita tiellä Keskuskadun suunnalta. Hän hätkähti, kuunteli tarkoin kissan sähistessä ja mennessä suuttuneena tiehensä. Nyt ilmestyi näkyviin mies, joka meni hitaasti rakennuksia kohti. Hän mietti kuka se voi olla, mutta kun mies meni ylös Ilamin portaita ja työnsi auki raollaan olevan oven, näki hän, että se oli Ilam itse, ja että hänellä oli käsivarsillaan mytty, joka näytti mustalta kankaalta. Tämä näky kesti hyvin vähän aikaa, sillä Ilam sulki oven samalla. Hänen oli siis täytynyt lähteä talosta ennenkuin Carpentaria tuli parvekkeelle. Mitä tämä Ilamin omituinen käytös merkitsi? Jännittyneenä puristi Carpentaria parvekkeen nojapuuta.

Hetkisen kuluttua ovi jälleen avautui, ja noin viiden sekunnin ajan näkyi Ilam selvänä varjokuvana sisältä tulevaa valoa vastaan. Ja hartioillaan hänellä oli suuri taakka, joka oli peitetty mustalla kankaalla. Hän katsahti takaisin huvilaan päin ja kääntyi sitten, sangen avuttomana kantamuksensa tähden, sulkemaan ovea. Äärettömän varovaisesti hän astui alas portaita alas tielle. Hahmo ja kantamus näkyivät nyt vain epäselvänä häämötyksenä tiellä pimeässä.

Ennenkuin sekunttiakaan oli kulunut, oli Carpentaria päättänyt, mitä tehdä. Hän pujahti makuuhuoneeseen, veti saappaat jalastaan, pani ylleen tohvelit, joissa oli huopapohjat, hiipi alas ensimmäiseen kerrokseen, avasi sivuoven ja pujahti ulos. Ilam, joka asteli eteenpäin raskain, hitain askelin, oli nyt tullut tielle, joka vei Keskuskadulle.

VII LUKU.

KISSA.

Carpentaria seurasi häntä niin hiljaa kuin mahdollista hänen kääntyessään kulmasta ja mennessään suoraan alas Keskuskatua.

Ilojen Kaupungin suuri liikennesuoni oli luonnollisesti aivan tyhjä ja autio. Sen suihkukaivot olivat vaiti, sen hauskat pienet vaunut poissa, liput laskettu alas. Tummaa yötaivasta vastaan vaikuttivat valkoiset rakennukset aavemaisilta, ainoa merkki elämästä oli Näyttelypalatsin suuri valaistu tornikello, joka osoitti kaksikymmentä yli kaksitoista. Kahdesta tuhannesta ihmisestä, jotka olivat Ilojen Kaupungin palveluksessa, oli enemmän kuin puolet mennyt kotiinsa Lontooseen ja monta sataa nukkui heitä varten rakennetuissa taloissa Keskuskadun eteläpäässä. Muut, noin sata, olivat hajallaan koko kaupungissa, joko vartioimassa tai nukkumassa. Joillakin oli oikeus nukkua vartiollaan, mutta ne miehet, jotka muodostivat hyvin järjestetyn palovahdin, olivat valveilla.

Eikä kuitenkaan ollut muita eläviä olentoja kadulla kuin nuo kaksi johtajaa. Ilam meni kadun poikki ja kääntyi alas avenueta pitkin, joka kulki esitelmäsalin ja eläinkokoelman välillä. Carpentaria seurasi häntä turvallisen välimatkan päässä kätkeytyen tummien varjojen suojaan hiipiessään eteenpäin. Eläintarhasta kuului monien villipetojen tukahutettu karjunta, niiden kärsiessä unettomuutta ja kaivatessa takaisin erämaahan.

Näiden petojen ulvonta yössä kuului kamalalta, ja Ilamin pysähtyessä pienen oven eteen eläintarhan eteläpäässä jähmettyi Carpentaria kauhusta. Oliko Ilamin tarkoitus antaa salaperäinen kantamuksensa leijonille ja tiikereille?

Mutta Ilam kulki eteenpäin. Seuraava rakennus, jonka ohi he kulkivat, oli sähkölaitos, joka oli täydessä työssä, sillä se kävi yöt ja päivät Ilojen Kaupungissa. Ilam hiipi pitkin laitoksen etusivua ja kiihdytti vauhtiaan. Onneksi olivat ikkunat seitsemän jalkaa maasta, eikä häntä siis voitu nähdä sisältä.

Ilam kääntyi jälleen ja meni Huvittelupuistoon ja risteillen keinujen, liukuratojen, hauskojen talojen ja lammikoiden välistä meni hän suoraan sen läpi.

Ja sitten äkkiä Carpentarialle selvisi, minne Ilam aikoi.

Huvipuiston takana ja kaupungin alueen rajalla oli suuri maa-alue, jota oli käytetty varastopaikkana. Toisin paikoin oli maa täällä mukurainen kuin kamelin selkä, toisin paikoin siinä oli kuoppia. Täällä oli joukottain irtonaista maata, ja yllinkyllin lapioita ja kuokkia.

Kun Ilam oli tullut keskelle tätä autiota aluetta, laski hän muitta mutkitta taakkansa maahan pienen harjanteen viereen, joka kohosi pienen kaivannon vieressä. Hän otti lapion ja koeteltuaan, miten löyhää maa oli, otti hän omituisen kantamuksensa ja laski sen varovaisesti kuoppaan. Sitten hän kiipesi lapio kädessä ylös vieremälle ja alkoi ajaa multaa kuoppaan. Se oli-hyvin helppoa työtä. Viiden minuutin kuluttua oli hänen taakkansa peitetty useamman jalan paksuisella multakerroksella.

Carpentaria, joka oli maaharjanteiden suojassa, ryömi lähemmäksi.

"Maa maaksi, tuhka tuhaksi, tomu tomuksi!", kuuli hän Ilamin sanovan juhlallisesti.

Hämmästyttävä näky! Onko mitään omituisempaa kuin nähdä hyvin kunnianarvoisen miehen tekevän rikoksen?

Kun työ oli tehty, meni Ilam tiehensä ja kulki vain muutaman jalan päästä Carpentarian ohi.

Kun Ilam oli kadonnut, hypähti Carpentaria kiivaasti alas kuoppaan ja alkoi lapioida kuin mieletön. Kohtalo oli hänelle suotuisa, sillä hän sai tuon mustan mytyn esiin lyhyemmässä ajassa kuin se oli peitetty. Hän veti sen hitaasti ylös kuopasta, ja hitaasti, miltei vastenmielisesti veti hän peitteen syrjään. Hän oli ensi kosketuksesta asti ollut varma siitä, että se oli ihmisruumis. Etkä hän erehtynytkään. Yön pimeydessä hän voi nähdä miehen kasvot ja kädet vaaleampina kohtina. Ruumis ei vielä ollut jäykkä. Hän mietti hetkisen, mutta veti sitten tulta tulitikkuun. Hän toivoi tuulen sen sammuttavan, mutta tuuli säästi sitä, se loisti kirkkaana ja valaisi ruumiin kasvoja. Ja ruumis oli tuon juopuneen miehen.

Tuhat kysymystä vaati vastausta Carpentarian sielussa.

Hän tiesi tässä tapahtuneen rikoksen, murhan. Hänen velvollisuutensa lain mukaan oli noutaa oikeuden edustaja poliisin hahmossa. Mutta hän ajatteli jälleen, ettei koko pataljoona poliiseja ja tuomareita voisi tehdä rikosta tekemättömäksi, herättää kuollutta eloon ja tehdä syyllistä viattomaksi. Hän ajatteli myös poliisilaitoksen kömpelyyttä ja niitä monia ikävyyksiä, jotka olivat sen yhteydessä, sitä suunnatonta vahinkoa, jonka se voisi tuottaa Ilojen Kaupungille sen avajaiskautena. Sitäpaitsi hän pelkäsi kuolemantuomioita, ja hän oli rohkea mies, vaikka olikin taiteilija. Hän päätti nopeasti, että hän itse pyrkisi tämän asian perille, ja että se valta, joka tähän sekaantuisi, ei olisi kuningaskunnan, vaan Carpentarian!

Paria minuuttia myöhemmin hän oli saanut käsiinsä suuret työntökärryt, leveät työntörattaat ja työnsi niillä eteenpäin sitä taakkaa, joka oli painanut Josephus Ilamin hartioita. Hän sai sen varovasti ja kiertoteitä Keskuskadulle ja oman huvilansa lähelle. Yö oli nyt käynyt yhä pimeämmäksi, ja alkoi putoilla sadepisaroita.

Äkkiä hän pysähtyi ja kuunteli. Hän oli nyt tullut aivan noiden kahden huvilan läheisyyteen. Hän oli nyt kuulevinaan askeleita, mutta ei äännähdystäkään kuulunut hänen korviinsa, ja jälleen hän tarttui-työntökärryjen kädensijoihin. Kun hän oli tullut keskelle tietä, joka johti huviloihin, ja aikoi juuri kääntyä omaansa, kuuli hän selviä askeleita ruohossa.

— "Kuka se on? Onko siellä joku?" huusi ääni.

Se oli Ilamin ääni, ja se vapisi pelosta. Carpentaria hiipi oman talonsa seinän suojaan ja antoi työntökärryjen, jotka nyt näyttivät ruumispaareilta, seistä keskellä tietä. Epäselvästi näki hän Ilamin hahmon tulevan tietä myöten, näki hänen pysähtyvän epäröiden paarien ääreen, kumartuvan, ja sitten hän kuuli huudon — kauhun huudon — äänekkään, kiihkeän ja kaikuvan, ja Ilam juoksi pois. Carpentaria kuuli hänen juoksevan ylös portaitaan omaan huvilaansa ja haparoivan ovea. Sitten kuului, miten ovi paiskattiin kiinni.

Niin nopeasti kuin mahdollista hän syöksyi kärryjen luo, työnsi ne omaan puutarhaansa ja sieltä vajaan, minkä hän sulki huolellisesti riippulukolla.

Hän seisoi hetkisen epäröiden tiellä ja odotti Ilamin talosta vielä jotain merkillistä tänä yönä. Hänen uteliaisuutensa tuli palkituksi. Nyt tuli huvilasta hyvin ihmeellinen saattue. Ensin tuli vanha mrs. Ilam yllään koreanpunainen aamupuku ja valkoinen yömyssy ja kädessään lamppu, jossa oli suuri varjostin. Carpentaria voi nähdä lampun vapisevan hänen kädessään. Hänen kätensä vapisivat aina, vaikka pää oli hiljaa. Hän tuli alas portaita tavalla, joka todisti hänen korkeaa ikäänsä, eteensä tuijottaen, ja häntä seurasi hänen poikansa, joka tuli pelokkaana jälessä. Lamppu loi pimeyteen suuren keltaisen valokehän, ja välistä mrs. Ilam kohotti sitä, niin että se valaisi äidin ja pojan kasvoja. He tulivat keskelle tietä. Satoi nyt hyvin rankasti.

"Tiesin, ettei se olisi täällä", kuiskasi Ilam pelästyneellä äänellä. "Sellaiset asiat eivät jää kauemmaksi. Mutta minä näin sen. Näin peitteen ja hiukan kasvoja."

Mrs. Ilam katsoi ympärilleen.

"Lorua, Jos", torui hän katsoen moittivasti poikaansa. "Se on vain kuvittelua."

"Se ei ole mahdollista", sanoi Josephus. "Minä näin sen, se makasi ruumispaareilla. Äiti — se näky tulee koko elämäni ajan minua seuraamaan."

"Älä puhu niin ääneen, lapsi", keskeytti mrs. Ilam. "Sinun pitäisi mennä maata."

"Mitä hyödyttää mennä maata", vastusti poika. "Kuule! Minä hautasin hänet aivan varmasti. Jätin hänet sinne ja tulin suoraan tänne, paitsi että pysähdyin puhumaan tallivartian kanssa, joka sanoi hevosten olevan suunniltaan pelosta. Puhuin hiukan miehen kanssa, ja tapaan _sen_ paareilla keskellä tietä. Ja nyt se on jälleen poissa."

"Tule sisään", sanoi mrs. Ilam.

"Ja mikä on voinut peloittaa hevosia? Se osoittaa..."

"Tule sisään", toisti mrs. Ilam. "Minä lämmitän sinulle hiukan maitoa, ja sitten sinun pitää koettaa nukkua."

"Nukkua!" sanoi Ilam. ",Äiti, et saa mennä luotani!"

Ja niin menivät molemmat jälleen sisään ja ovi sulkeutui. Mutta yläruudusta loisti valo koko yön.

Carpentaria nukkui hiukan, hän tuskin koettikaan sitä. Hän nousi ylös seitsemältä, pukeutui ja meni parvekkeelle. Sade oli lakannut, ja oli ihana sunnuntaiaamu, lämmin ja päivänpaisteinen. Koko maisema näytti niin valoisalta ja herttaiselta, että tuskin voi uskoa todeksi sitä, mikä kuusi tuntia sitten oli tapahtunut.

Ilamin talossa olivat kaikki uutimet alhaalla. Hän otaksui, että ainakin yläkerroksen ikkunat jäisivätkin peittoon ja hämmästyi senvuoksi suuresti, kun itse mrs. Ilam näyttäytyi ikkunassa ja avasi sen. Hän hämmästyi vielä enemmän kun hän hetkistä myöhemmin näki hänen avaavan oven ja hyvin arvokkaana menevän tien yli hänen omaan huvilaansa. Hän tiesi mrs. Ilamin olevan hyvän ystävän Julietten kanssa ja Julietten pitävän hänestä. Hän ihaili itsekin häntä, mutta vain siksi, että hän oli niin vanha ja arvokas ja koska hänellä oli niin hämmästyttävän suuri elinvoima. Että tuo vanhus voi tehdä rikoksia, se oli hänestä sangen luonnollista. Hän piti häntä naisena, joka kykeni kaikkeen. Hänen täytyi varoittaa Juliettea.

Kello kahdeksan toi palvelija hänelle ranskalaisen aamiaisen, jonka avulla hän — Julietten vaikutuksesta — voi jotenkin kestää lunchiin asti. Ja samalla kuin aamiainen tuli myös kuten tavallisesti kissa Beppo. Aamiaisena oli kaksikorvainen kuppi täynnä maitoa, tuore leivänpala ja hiukan voita. Beppo näytti lujasti päättäneen jakaa aamiaisen hänen kanssaan odottamatta. Carpentaria teki kuten hänellä usein oli tapana, otti leivänpalan lautaselta ja kaatoi maitoa lautaselle. Ja Beppo, jolle maito oli parasta maailmassa, hyppäsi pöydälle ja alkoi lipoa maitoa kollin-tavallaan. Se oli liponut neljä kertaa, kun se ei enää huolinut. Se katsoi isäntäänsä, ja sen keltaisissa silmissä oli hämmästynyt ja kiusaantunut ilme. Tämä ilme vaihtui seuraavassa silmänräpäyksessä hurjaksi kauhuksi. Se hengitti vaivalloisesti ja sitä kai pyörrytti, sillä se vääntelehti pöydällä ja pisti molemman etukäpälänsä maitoon, joka pirskui kaikille tahoille. Sitten kissa päästi kauhean huudon jäi silmäterät laajenivat auringonpaisteesta huolimatta, ja se kaatui kouristuksen vallassa. Se läähätti nopeasti ja lyhyeen ja vihdoin se putosi pöydälle.

Se oli kuollut.

Tuskin kolme minuuttia sitten se oli ollut kissa, joka oli täynnä voimaa, seikkailuhalua ja elämää ja joka oli ottanut useimmat elämän tapaukset hauskalta kannalta.

VIII LUKU.

JULIETTE KATOAA.

Carpentaria katsoi puoliksi tyhjää kuppia ja maidontilkkoja ajatellen, että joka pisara luultavasti oli kylliksi ottamaan hänet hengiltä.

Hän mietti mitä hän tekisi, miten hän voisi pelastua siitä vaarasta, joka uhkasi häntä joka puolelta. Hän ei pelännyt. Hän oli luultavasti liian kiihottunut voidakseen pelätä. Hän oli suuttunut, hämmästynyt, surullinen ja ihmeissään — ei muuta. Hänen ajatuksensa siirtyivät, kuten luonnollista oli, Julietteen — Julietteen, hänen lohtuunsa ja elämänkumppaniinsa. Hän ei tahtonut säikyttää häntä kertomalla tapahtumasta, mutta hän tiesi olevansa siihen pakoitettu. Hänen täytyi puhua jonkun kanssa, joka ymmärsi häntä ja ihaili häntä.

Nyt, tähän aikaan päivästä oli Juliettellä tapana pieni sievä ranskalainen esiliina yllään pyyhkiä tomua Carpentarian kirjoituspöydältä, joka seisoi hänen työhuoneessaan. Ei koskaan saanut vieras käsi koskea pöytään, eikä Juliettekaan uskaltanut siivota sen taiteellista epäjärjestystä. Talossa oli kolme palvelijaa — sisäkkö, keittäjä ja pesijätär. Heitä olisi voinut olla tusina, jos Juliette olisi niin halunnut. Mutta Juliette oli tottunut yksinkertaisiin tapoihin; hänen isänsä, joka oli ollut Carpentarian äidin toinen mies, oli kuulunut niihin kunnon ranskalaisiin porvareihin, jotka osaavat itse laittaa ruokaa ja osaavat myös säästämisen taidon, ja Juliette oli perinyt hänen makunsa. Hän ei tahtonut edes kolmea palvelijaa, ja oli monta hienompaa työtä, kuten esim. tomun pyyhkiminen Carpentarian pöydältä, mitä hän ei sallinut heidän tekevän.

Carpentaria jätti kaiken koskematta parvekkeelle. Hän meni makuuhuoneeseen, sulki ikkunat ja seisoi sitten miettien, mitä tehdä. Hän voi kuulla Julietten pehmeät liikkeet työhuoneesta. Eikö hänen tullut mennä sisään hänen luokseen ja sanoa: "Juliette, joku koettaa murhata minut, ja sinun pitää valvoa paremmin kuin tänään olet tehnyt, sinä olet antanut myrkyttää maitoni?"

Vihdoin hän avasi oven työhuoneeseen.

Mutta Juliette ei siivonnut pyhää pöytää! Se oli Jenkins, sisäkkö!

Sellaista ei ollut koskaan tapahtunut niin kauan kuin Carpentarialla ja Juliettellä oli ollut yhteinen talous! Se oli hämmästyttävää. Se sai Carpentarian epävarmaksi.

Hän sulki makuuhuoneen oven ja pisti avaimen taskuunsa.

"Mitä te täällä teette?" kysyi hän tiukasti.

"Pyyhin tomua pöydältänne, sir", vastasi tyttö äänellä, joka samalla kysyi oliko hän sokea.

"Kuka käski teidän pyyhkimään pöytääni?"

"Neiti, sir."

"Missä neiti on?"

"En tiedä, sir. Hän pyysi minua siivoomaan huoneen... En minä tiedä."

"Menkää noutamaan hänet. Pyytäkää häntä heti alas."

"Kyllä, sir."

"Odottakaa hiukan, Jenkins. Tekö toitte minulle tänään maidon?"

"Niin, sir."

"Koskiko siihen kukaan muu?"

"Ei, sir."

"Onko täällä ollut ketään tänään?"

"Ollut täällä? Ei, sir", sanoi Jenkins sellaisella äänellä kuin olisi hän ollut loukkaantunut kysymyksestä ja kuin se, jonka Carpentaria oletti olleen siellä, olisi ollut yhteydessä hänen siveytensä kanssa.

"Hyvä on. Menkää nyt hakemaan neitiä."

Jenkins meni ja tuli hämmästyttävän pian takaisin.

"Neiti ei näytä olevan täällä, sir", sanoi hän.

"Mitä, ei suinkaan hän ole mennyt ulos?"

"Ei minun tietääkseni, sir, mutta en voi löytää häntä."

"Oletteko katsonut makuuhuonesta?"

"Koputin ovelle, sir."

"Eikä tullut vastausta?"

"Ei, sir."

"Milloin näitte neidin viimeksi?"

"Kun hän pyysi minua pyyhkimään tomua senjälkeen kuin olin tuonut teille maidon."

"Missä hän silloin oli?"

"Ruokasalissa, sir."

Kauhea ajatus heräsi Carpentarian aivoissa ja viilsi kuin veitsi. Jospa Juliette oli myrkytetty! Entäpä jos hänen suhteensa oli onnistuttu paremmin! Hän kiiruhti ulos työhuoneesta ja koputti kovaa hänen ovelleen.

"Juliette, oletko siellä?"

Ei vastausta.

"Juliette! Juliette! Kuuletko!"

Ei nytkään vastausta. Hänen sydämensä jähmettyi. Hän avasi oven ja meni huoneeseen. Se oli tyhjä, mutta vuode oli jo korjattu ja huone siistitty. Hän jatkoi matkaansa pukuhuoneeseen, joka oli yhtä siisti ja tyhjä.

Hän etsi koko talon ja sen ympäristön paitsi sen pienen vajan, minne hän oli kätkenyt juopuneen miehen ruumiin. Turhaan kuulusteltuaan keittäjää huomasi hän pesijättären salaa luovan häneen silmäyksiä.

Tuolla kömpelöllä tytöllä, joka vain Julietten alituisen huolenpidon kautta pysyi jotenkin ihmismoisessa kunnossa, oli punainen tukka, mutta ei niin punainen kuin Carpentarian, ja hän jumaloi salaa Carpentariaa. Ja nyt hän antoi hänelle merkin ja loi häneen katseita!

Carpentaria seurasi hän ulos pihalle.

"Etsittekö neitiä, sir?" kysyi Polly kuiskaten.

"Kyllä."

"Hän on tuolla, sir."

"Toisella puolen tietä."

"Niin, sir, mrs. Ilamin luona. Mrs. Ilam oli täällä varhain aamulla, sir. Älkää sanoko neidille, sir, että kerroin sen, taivaan tähden!"

Juliette oli Ilamin luona! Ja hän oli tavannut hänet tiellä kaksi kertaa tänä yönä. Ja hän oli ollut niin kiihoittunut eilen illalla sanoessaan hänelle hyvää yötä.

Vähemmässä kuin viidessätoista sekunnissa oli hän tien toisella puolella ja kolkutti kovaa Ilamin ovelle. Hän ei saanut vastausta. Hän ei kuullut äännähdystäkään sisältä. Hän mietti missä palvelijat voivat olla, ja alkoi jälleen kolkuttaa ovelle, tällä kertaa kuin mieletön. Mies, joka leikkaa ruohoa itämaisessa puutarhassa, katsoi häneen ihmetellen. Mutta hän ei vieläkään saanut vastausta. Hän oli juuri päättänyt mennä sisään ikkunasta, kun ovi äkkiä avautui, ja koska hän oli nojautunut sitä vastaan, oli seurauksena, että hän kaatui eteenpäin ja suoraan mrs. Ilamin syliin, joka näytti olevan hyvin vihastunut tästä hänen esiintymisestään seistessään siinä valkea myssy ja mustat vaatteet yllään.

"Mutta mr. Carpentaria", sanoi hän kohottaen kätensä torjuvasti.

Mutta hän oli ihailtavan ja suurenmoisen rauhallinen ja hänen ikänsä esti Carpentariaa tekemästä sitä mitä hän olisi tehnyt, jos mrs. Ilam olisi ollut nuorempi, vähemmän arvokas, vähemmän kunnioitettava ja vähemmän elävän ruumiin kaltainen.

"Sisareni on täällä, ja minun täytyy saada heti puhua hänen kanssaan!"

"Ei, mr. Carpentaria, sisarenne ei ole täällä."

Hänen äänensävynsä hämmästytti Carpentariaa. Hän oli niin tyyni ja varma. Mutta sekunttia myöhemmin hän uskoi hänen valehdelleen.

"Hän on siis ollut täällä?"

"Ei, mr. Carpentaria, hän ei ole ollut täällä."

"Eikö? Mutta tehän tapasitte hänet tänä aamuna. Te tulitte meille."

"Ei..."

"Anteeksi, mrs. Ilam, mutta näin teidät..."

"Parvekkeelta? Aivan oikein, te näitte minun tulevan tien poikki, mutta ei teidän taloonne. Ette olisi voinut nähdä parvekkeeltanne, vaikka olisin sen tehnytkin, mutta nyt en sattumalta mennyt sisään."

"Palvelijat sanovat teidän olleen sisällä."

"Palvelijanne puhuvat niin paljon, mr. Carpentaria", sanoi hän ja hymyili kuin olisi se häntä huvittanut.

Säveltäjä tunsi joutuvansa umpikujaan.

"Saanko puhua poikanne kanssa?" kysyi hän vihdoin.

"Poikani on vuoteessa eikä voi oikein hyvin", sanoi mrs. Ilam.

"Silloin minun täytyy saada puhua teidän kanssanne", sanoi Carpentaria.

Hän näytti siitä kovin ilostuvan.

"Niin, tulkaa tänne, tulkaa tänne, rakas sir. Tulkaa sisään!"

Ja hän vei hänet sisään huoneeseen, joka oli kalustettu hienoimpaan Tottenham Court Road-tyyliin. He istuutuivat kummallekin puolen uunia, missä paloi tuli. Carpentaria ei tiennyt, miten hän olisi aloittanut.

"No, mr. Carpentaria", kehoitti mrs. Ilam.

"On tapahtunut ihmeellisiä asioita, mrs. Ilam", sanoi hän.

Hän ajatteli, että oli parasta puhua heti suoraan. Sitten hän voi palata Julietteen. Niin kauan kuin Juliette ei ollut talossa, oli hän kai turvassa.

"Tapahtunut teille?" kysyi vanhus.

"Niin, minulle. Näin mitä merkillisimpiä asioita eilen illalla, ja kahdentoista tunnin kuluessa on tehty kaksi murhayritystä minua kohtaan."

Heikko puna kohosi mr. Ilamin ryppyisille kasvoille. Hän koetti sanoa jotain, muttei voinut. Hänen sormensa liikkuivat kouristuksentapaisesti.

"Teitäkin", mutisi hän silminnähtävän vaivalloisesti.

"Miksi sanotte 'teitäkin'?" kysyi Carpentaria.

Hän vaikeni uudelleen.

"Maidossa?" näytti hän sopertavan.

"Niin, toinen murhayritys oli maidossa", myönsi Carpentaria.

Mrs. Ilam peitti kasvonsa käsiinsä.

"Sama yritys on tehty Josephusta kohtaan. Ja se säikytti hänet sairaaksi. Siksi hän ei voi tänään hyvin."

"Mutta juoko mr. Ilam maitoa aamiaisin? Luulin hänen aina syövän munia ja kinkkua?" —

"Ei koskaan!" sanoi mrs. Ilam, "Lämmintä maitoa ja leipää. Ei mitään muuta."

"Ja miten hän huomasi maidon olevan myrkytetyn?" jatkoi Carpentaria kysymyksiään.