Part 2

Käteensä hän puristi nuoraa, joka johti ylös heidän päittensä yläpuolelle ja katosi köysistöön. Hän oli avannut venttiilin selkoselälleen.

"Älkää koettako liikahtaa", sanoi hän, "sillä silloin mr. Ilam vääntää teiltä niskat nurin. Koko tämä juttu ei maksa meille muuta kuin muutaman tuhat kuutiojalkaa kaasua puolen shillingin hintaan tuhannelta. Mitä se teille maksaa, sitä olen tarkemmin miettivä."

Ja sanomatta muuta irroitti hän ohuen teräsköyden, joka oli kierretty itse gondoolissa olevaan kehään, ja alkoi laskea sitä alas, kun hän oli sitonut valkoisen lipun sen toiseen päähän. Kiitos täydellisen tyynen ilman oli pallo vielä huvipuiston yläpuolelle.

Pian voivat gondoolissa olijat nähdä alhaalla olevan kiihtyneen kansanjoukon liikkuvan heidän mukaansa, ja kun valkoinen lippu kosketti maata, tarttuivat siihen pallon ohjaajien innokkaat kädet, ja hitaasti laskeutui pallo alas maahan tilassa, joka näytti miltei vaaralliselta. Ja toisen kerran tänään kuului innostuneita hurraa-huutoja kaikkialta.

"Olisittehan itse voinut arvata", sanoi Carpentaria heidän ollessaan kymmenen jalan päässä maasta, "että tällaisessa huvipuistossa on ryhdytty kaikkiin toimenpiteihin onnettomuustapauksien ja tyhmyrien varalta."

Smithers, joka oli miltei yhtä surkean näköinen kuin ilmapallo, ei vastannut. Josephus Ilam katseli hurjin katsein.

"Se ei ollut mitään, ei mitään!" huusi Carpentaria ihmisille, jotka keräytyivät kysellen heidän ympärillen. "Täyttäkää pallo uudella kaasulla niin pian kuin mahdollista, kiinnittäkää köysi ja laittakaa se kuntoon yleisöä varten. Älkää häiritkö minua!"

Ja niin sanoen hän hypähti pois gondoolista ja juoksi tiehensä Ilamin huutaessa häntä.

"Hei! Pysähtykää hiukan! Mitä teemme tälle tyhmeliinille!"

"Miksi hän juoksee pois tuolla tavoin", mutisi hän itsekseen, "mikähän hänen seuraava päähänpistonsa lieneekään?"

"Unohdin sen aivan", sanoi Carpentaria ja pysähtyi. 'Nuori mies', kääntyi hän Smithersin puoleen, "seuratkaa minua, älkääkä keksikö mitään tekosyitä!"

"Kuulkaapa", sanoi hän. "Meillä on aivan liian kiire ehtiäksemme ryhtyä oikeusjuttuihin. Ja sitäpaitsi meidän täytyy muistaa teidän köyhiä tätejänne. Juoskaa! Laittautukaa tiehenne! Minä ihailen teitä itse asiassa, ymmärrättekö?"

Smithers ymmärsi ja katosi.

Carpentaria kiiruhti edelleen, syöksyi Keskuskadun yli, vältti nipin napin yliajetuksi joutumisen ja tuli sitten yksityistietä myöten, joka kulki kahden rakennuksen välistä, itämaisiin puutarhoihin. Ja juuri näiden puutarhojen sisäpuolella, aivan sisäänkäytävän vieressä, oli kummallakin puolella suuri rakennus, jota ympäröi puutarha. Toisessa näistä rakennuksista asui Josephus Ilam äitineen, toisessa Carpentaria ja hänen sisarpuolensa Juliette d'Avray. Ilamin talon ja Keskuskadun puolitien takapäädyn välillä oli tuollainen tyhjä paikka, jollaisia niin usein syntyy, kun suunnitellaan näyttelyä tai jotain sen kaltaista. Se oli yleisön katseilta peitetty aidalla, ja tässä aidassa oli ovi, joka oli maalattu siten, että sitä ei voinut nähdä, ellei tiennyt siitä. Carpentaria astui sisään ja sulki oven jälessään. Keski-ikäinen mies, jolla oli kuluneen näköinen sininen puku yllään, istui jollain laudanpätkällä. Hän hypähti ylös ja näytti horjuvan.

"Mitä te teette, täällä?" kysyi Carpentaria lyhyesti.

"Kuulkaapas", sanoi mies ja tuli hoippuen Carpentariaa kohti. "Minä olen hieno herra, ymmärrättekö? Tulin tänne — hik, lepäämään — ymmärrättekö? Antakaa te minun olla rauhassa, niin minä annan teidän olla. Seis, tuossa saatte korttini."

Mies oli silminnähtävästi juovuksissa, eikä Carpentariaa huvittanut haaskata kallista aikaa neuvotteluihin tämän Bakkuksen uhrin kanssa. Hän lähti hänen luotaan ja sulki oven miehen haparoidessa nimikorttikoteloaan. Hän aikoi lähettää jonkun heittämään miehen ulos, mutta unohti sen. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli huvilansa työhuoneessa.

"Nopeasti!" sanoi hän Juliettelle, joka oli harvinaisen sievä, pieni, noin kolmenkymmenen ikäinen nainen.

Hän vaipui tuoliin kirjoituspöytänsä ääreen. Juliette asetti nuottipaperia hänen eteensä ja pani kynän hänen käteensä ja hän kirjoitti arkin poikki: Ilmapallo-kehtolaulu, ja alkoi sitten raapustaa nuotteja — ristejä, pausseja, tempomerkkejä ja muita ihmeellisiä merkkejä — koko paperille.

"Se tuli äkkiä mieleeni", mutisi hän, "ollessamme ilmapallossa."

"Älä puhu, rakkaani", sanoi Juliette, "Kirjoita." Ja hän kirjoitti.

Kun se oli valmis, pyyhki Carpentaria hikeä otsaltaan ja joi wiskya ja maitoa, mitä Julie oli hänelle sekoittanut. Hän huokasi tyytyväisyydestä ja väsymyksestä. Luomistuska oli ohi.

"Soita se", huudahti hän.

Ja Juliette istuutui pianon ääreen ikkunan luo, mistä voi nähdä yli ihanan puutarhan, ja soitti pehmeästi Carpentarian kahdeksannensadannenneljännenkymmenennenseitsemännen opuksen.

"Se on ihana", sanoi hän.

"Niin", myönsi Carpentaria. "Se on mallikelpoinen pikku kappale. Pisti yhtäkkiä päähäni!"

Hän napautti sormiaan.

"Sillä tavoin parhaat teoksesi tulevat", hymyili Juliette.

"Tänä iltana se on esitettävä!" päätti Carpentaria.

IV LUKU.

MRS. ILAM.

Hiukan myöhemmin samana iltapäivänä istui Josephus Ilam juomassa teetä äitinsä kanssa vastapäisessä talossa. Vanha mrs. Ilam, — joka oli laiha ja pieni, niin että hänen poikansa olisi riittänyt tusinaan sellaisia olentoja — istui hirvittävän suorana tuolissaan, kun Josephus taas oli heittäytynyt sohvaan asentoon, joka ilmaisi hänen suuttunutta mielentilaansa. Mrs. Ilamilla oli leskenharso, vaikka oli monta vuotta siitä kun hän oli kadottanut miehensä, joka oli kerännyt omaisuuden soodavesikaupoilla. Hänellä oli terävät, kovat kasvot, aivan mustat silmät ja aivan valkoinen tukka, ja kun hän suuntasi nuo silmät poikaansa, oli helppo nähdä, että tämä poika oli hänen epäjumalansa ja orjansa. Hän oli elänyt yksinomaan tätä miestä varten, joka ei ollut ollut poissa hänen luotaan juuri päivääkään. Hänelle tuo lihamöhkäle oli yhä lapsi, joka tarvitsi hoitoa ja neuvoja. Hän hemmotteli häntä kyllä, mutta siitä huolimalta oli poika alituisessa pelossa hänen takiaan. Se, että hän oli tehnyt isänsä jälkeenjättämän omaisuuden kaksinkertaiseksi sijoittamalla rahat ravintoloihin ja hotelleihin, ei lainkaan tehnyt häntä huomattavaksi vanhan rouvan silmissä, joka piti häntä vain näppäränä poikana, jolla oli taipumuksia liikealalle. Sitäpaitsi oli jokainen penni Ilamin omaisuutta hänelle kuuluvaa niinkauan kuin hän eli. Ilamin osa Ilojen Kaupungistakin oli hänen. Kun Carpentaria oli Ilamin keksinyt, täytyi hänen päättää, tahtoiko hän sijoittaa miljoonan puntaa yritykseen vai eikö, ja hänen äitinsä sen ratkaisi ja sanoi hänelle, että hän olisi hullu, jos heittäisi sellaisen yrityksen.

"No", sanoi vanha rouva kimeällä, värisevällä äänellä ojentaessaan hänelle kupin teetä — kuppi kilisi teevadilla hänen keltaisessa, sinisuonisessa kädessään. — "Et siis tule toimeen Carpentarian kanssa. Sitä pelkäsinkin."

"Hän ei tahdo mitenkään kuulla järkisyitä ilmoitusten suhteen", sanoi Ilam happamana ja kiersi lusikkaa teessä.

"Eikö?"

"Ja hän on aivan järjetön kun on kysymys tuosta hänen musiikistaan. Hän on harjoittanut kaksi tuntia kahtena viime päivänä. Minun täytyy tehdä kaikki työt."

"Niinkö?"

"Ja sitten hän kaupanpäällisiksi vie minut ylös ilmapallossa ja haaskaa siten aikaa."

"Ilmapallossa!"

Ilam kertoi tapahtuman ilmapallossa.

"Ja sitten hän päästää tuon kirotun sanomalehtimiehen vapaaksi — aivan vapaaksi!"

"Jos", sanoi hänen äitinsä, "minua vain ihmetyttää, että olet vielä elossa."

"Vahinko, että Carpentaria on elossa", vastasi Ilam.

Hänen äitinsä hehkuva katse kohtasi hänen omansa.

"Juuri sitä olen ajatellut", sanoi hän tyynesti. Hänen poikansa katse vaipui alas.

"Miten kauan?"

"Siitä asti kuin aloit valittaa hänestä, noin viikko sitten, poikaseni."

"Me emme tarvitse häntä nyt enää", mutisi Ilam. "Olemme toteuttaneet kaikki hänen aatteensa ja nyt tämä on vain liikekysymys, eikä Carpentarialla ole aavistustakaan liikeasioista. Ajattelehan vain hänen syitään ilmoituksia vastaan!"

"Älä välitä siitä nyt, Jos", keskeytti hänen äitinsä.

"Hän on vain tiellä nyt", jatkoi Jos synkkänä.

"Otaksun, että hän ei aio vetäytyä syrjään", huomautti mrs. Ilam.

"Vetäytyä pois? Ei tietenkään. Ei mikään saisi häntä siihen. Hän nauttii siitä — nauttii minun kiusaamisestani."

"Joka tapauksessa", sanoi äiti, "on sinulla se ilo, että laitos saa suuren menestyksen."

Hän katseli ulos ikkunasta yli puutarhan.

"Niin", murisi Ilam, "ja hän saa puolet voitosta. Minä olen hankkinut kaikki rahat, hän ei penniäkään. Mutta hän saa puolet voitosta, ja minkä vuoksi? Muutamista päähänpistoista — ei muusta. Hän on olevinaan apulaisjohtajana, mutta hän ei johda mitään muuta kuin tuota siunattua orkesteria. Ja minä olen laskenut, että me saamme kymmenentuhannen punnan nettovoiton viikossa! Puolet kymmenestä on viisi."

"Hän saa puolet voitosta vain niin kauan kuin elää, Jos", sanoi mrs. Ilam. "Sen jälkeen ei mitään."

"Ei mitään", sanoi Jos ja puraisi lämmintä torttua. "Mutta niin kauan kuin hän elää, maksaa hän minulle noin viisituhatta puntaa viikossa lukuunottamatta harmia."

"On mahdollista, ettei hän elä niin kauan", uskalsi mrs. Ilam sanoa.

"Mutta hän voi elää vaikka viisikymmentä vuotta."

"Entäpä jos hän kuolisi aivan äkkiä, Jos", jatkoi mrs. Ilam rauhallisesti, "silloin hän ei olisi ensimmäinen, joka on ollut tielläsi ja joka on kadonnut äkkiä ja odottamatta."

"Äiti!"

Ilam miltei huusi tuon sanan ja hypähti ylös.

"Olisiko hän sitten ensimmäinen?" intti mrs. Ilam.

"Ei, ei olisi", mutisi Josephus ja hänen äänensä vapisi.

Mrs. Ilam sammutti väkiviinalampun, joka paloi teekattilan alla, kuin olisi hän puhaltanut Carpentarian elämän sammuksiin.

"Minun täytyy mennä", sanoi Josephus hermostuneesti.

"Odota hetkinen, lapseni. Soita palvelijaa."

Palvelustyttö tuli sisään.

"Tuokaa tänne herranne kudottu liivi", sanoi mrs. Ilam.

"Mutta äiti, en tarvitse sitä."

"Kyllä tarvitset, Jos. Ei mikään ole niin petollista kuin toukokuun lämmin. Ota se yllesi minun ilokseni."

Poika totteli, kumartui alas suutelemaan ryppyistä äitiään ja meni.

"Ajattele mitä sanoin", huusi äiti hänen perästään.

"Ja mitä sanot hänen sisarestaan", kysyi poika.

"Älä sekoita yhteen kahta eri asiaa", vastasi mrs. Ilam. "Sitäpaitsi hän ei ole hänen sisarensa."

V LUKU.

ORKESTERI.

Sinä iltana oli Ilojen Kaupunki valaistu. Kahdeksankymmentätuhatta pientä sähkölamppua riippui köynnöksinä pitkin Keskuskatua, kaikkien huvipaikkojen päätyihin oli vedetty tulijuovia, puodit kimallelivat, ja kiertoradoilla näkyi nimikirjaimet I ja C, jotka välkähtelivät vuorotelleen. Kello kahdeksan olivat käytävät täpötäynnä väkeä ja ravintoloissa söi viisituhatta ihmistä illallista tarvitsematta häiriintyä ilmoituksista. Joka paikka oli täynnä, mutta eniten iloitsivat ihmiset itämaisista puutarhoista, minne oli kerääntynyt viidenkymmenentuhannen suuruinen joukko. Kiinalaiset lyhdyt loistivat kuin ihmeelliset kukkaset, jotka olivat puhjenneet tunnissa kukoistukseen ja jotka nyt hohtivat kaikissa sateenkaaren väreissä. Vain orkesterilava oli sähköllä valaistu. Se loisti puutarhan keskellä kuin suuri kruunu, ja vaikka se vielä oli tyhjä, herätti se suurinta huomiota.

Ja kaikki nuo monet tuhannet ihmiset, jotka kaikki tunsivat jotain uutta tapahtuneen huvien historiassa, odottivat Carpentariaa, Ilojen Kaupungin suurta vetovoimaa.

Hänen orkesterinsa soittaisi kahdeksasta kymmeneen, ja suuret ilmoitustaulut, joita oli kiinnitetty kahviloihin, ilmoittivat: "Carpentarian orkesteri soittaa Ilmapallo-kehtolaulun, Carpentarian uusimman sävellyksen, joka on sävelletty tänä iltapäivänä."

Kymmenen minuuttia vailla kahdeksan tuli orkesterin kuusikymmentä jäsentä puettuina purppuraisiin univormuihinsa marssien puutarhan läpi lavalle. Kymmenen askeleen päässä viimeisestä miehestä tuli Carpentaria edessään pieni poika, joka kantoi hänen tahtipuikkoaan pienellä tyynyllä. Kaikki, mitä Carpentaria teki, oli valtavaa ja juhlallista. Ylemmät henkilöt nauroivat tälle juhlallisuudelle, mutta suuri enemmistö ei nauranut, he hurrasivat, he ihailivat. Olivatpa he nyt oikeassa tai ei, oli kuitenkin tosiasia, että tällainen oli aivan luontaista Carpentarialle, se oli hänen teatterimaisen henkensä ilmaisu, se oli itseensä luottavan miehen keksintöä.

Täsmälleen kello kahdeksan seisoi Carpentaria lavalla viiteenkymmeneentuhanteen kuulijaan päin kääntyneenä, ja kumarreltuaan juhlallisesti kolme kertaa kääntyi hän orkesteriin päin ja kohotti tahtipuikkonsa.

Se oli dramaattinen silmänräpäys. Ilojen Kaupungin todelliset avajaiset.

Eläköön ja hurraa-huudot kaikuivat suurina aaltoina yli ihmisjoukon, eivätkä tahtonet lakata, ja nekin, jotka eivät Carpentariaa tunteneet, ymmärsivät mitä oli olla pääkaupunkien suosikki, johtava tähti kaikkien yleisön suosimain ja tervehtimäin loistavain tähtien joukossa.

Carpentaria seisoi liikkumattomana, kuin olisi hän ollut hakattu kiveen, kunnes kättentaputus oli lakannut, sitä kesti noin viisi ja puoli minuuttia. Konsertti viivästyi siis noin viisi ja puoli minuuttia. Carpentaria ei itse koskaan tullut liian myöhään, mutta hänen yleisönsä viivästytti tavallisesti häntä.

Äkkiä hän laski tahtipuikkonsa nykäyksellä, joka vaikutti odottamattomalta, ja kuningashymni alkoi.

Nähdä Carpentarian johtavan orkesteriaan oli maailman suurimpia ihmeitä. Hän ei johtanut vain kädellään ja silmillään, vaan koko vartalollaan ja univormullaan. Hänestä sanottiin, että hän osasi johtaa Beethovenin Eroica-sinfonian vasemmalla jalallaan — ja kukapa voisi sitä kieltää? Kuningashymni oli hänelle vain lastenleikkiä, ja sitäpaitsi hän oli hyvin hillitty sen suhteen. Hän johti sitä vain niin että hän teki sen vaikutuksen kuin hän itse olisi hymnin sanojen mukaan 'suojellut' kuningasta. Siinä kaikki. Mutta miten loistavasti, mukaansatempaavasti ja hillitysti hän 'suojeli' kuningasta! Kättentaputukset raikuivat heti hurjina.

Seuraavana numerona oli Ilojen Kaupungin marssi, jonka Carpentaria oli säveltänyt. Carpentaria ei nimittäin johtanut muuta kuin kansallishymnejä, omia sävellyksiään ja ehkä korkeintaan Wagneria ja Beethoovenia. Tämä marssi oli täydellisesti Carpentarian tyyliin ja sävelletty sitä varten, että hän voisi esittää loistavia johtaja-ominaisuuksiaan. Hän oli jo tehnyt sen kuuluisaksi juhlakiertueellaan Yhdysvaltojen läpi edellisenä vuonna. Se alkoi mahdollisimman suurella hälinällä. Siinä oli jotain tarttuvan iloista, ja sekä tuo iloisuus että suuriäänisyys kestivät koko kappaleen läpi ilman vähintäkään laskukohtaa. Ja miten hän johti sen! Hänen tahtipuikkonsa oli vuorotellen valtikka, kaivonpumppu, juhlapylväs, keppi, rumpukapula, lippu, hammastikku, luuta, heiluri, piiska, lääkepullo, skorpiooni. Hän ruoski, kiusasi, kehitti päästi irroilleen, vangitsi, maalasi, mittaili, hallitsi, levitti, työnsi takaisin, veti syrjään ja väänteli orkesteriaan, ja kun sen innostus näytti pääsevän voitolle, rauhoitti hän sitä lääkepullollaan. Kappale oli vuorotellen marssi, tappelu, palava talo, kilpajuoksu, sadantonnin kanuunan laukaus, ilotulitus, suuri juhla ja toruva äiti.

Se oli suurenmoista.

Lopun jälkeen, joka tuli yhtä äkkiä kuin ovi, joka paiskataan lukkoon, vallitsi omituinen hiljaisuus, ja sen jälkeen puhkesi suosionosoitus, joka oli yhtä voimakas kuin marssi itse.

Carpentaria kumarsi, koko orkesteri kumarsi, Carpentaria kumarsi jälleen. Vihdoin hän osoitti erästä huilunsoittajaa tahtipuikollaan ja tämä tuli esiin jakamaan kunniaa Carpentarian kanssa. Miksi Carpentaria oli valinnut juuri tämän huilunsoittajan, sitä ei kukaan tiennyt. Neljäkymmentäkään huilua ei olisi kuulunut tässä kauheassa rumpujen ja metallisoittimien pauhinassa. Mutta Carpentaria oli Carpentaria.

"Kuuliko kukaan teistä laukausta?" kysyi Carpentaria hiljaa kääntyen orkesterinsa puoleen.

"Laukausta, sir? Ei, sir", kuului monesta suusta. "Miksi niin, sir?"

"Siksi, että kuula hipaisi korvaani. Se oli neljäs tahti lopusta."

Hän vei käden korvalleen ja näytti, että sormissa oli verta.

"Se ei ole mitään, ei siitä tarvitse välittää. Odotan, että suhtaudutte siihen todellisina sotilaina."

"Kyllä, sir", vastasi rohkea orkesteri.

Carpentaria tuijotti äkkiä rautatankoa, joka kannatti kattoa, se oli raapiintunut ja tullut kuhmuille. Hän pani kaksi rummunlyöjää etsimään lattialta, ja muutaman hetken kuluttua olivat he löytäneet litteäksi litistyneen kuulan, jonka hän pisti taskuunsa.

"Numero kolme!" sanoi hän tiukasti astuessaan johtajakorokkeelleen ja naputtaessaan tahtipuikkoaan siihen.

Numero kolme oli kehtolaulu. Ei voinut olla sen suurempaa vastakohtaa marssille. Se oli niin hieno, niin kaunis, että sitä tuskin voi kuulla, — ja kuitenkin se kuului yli koko puiston. Carpentaria houkutteli suloisia — säveliä orkesterista samannäköisenä kuin taikuri vetää kirjavia paperiliuskoja suustaan näytettyään ensin, että se on aivan tyhjä, Oli kuin soitto olisi leijunut silkkiharsona ilmassa. Se sai äitien silmät kyyneltymään ja vahvat miehet sulkemaan silmänsä. Sellaisia vastakohtia oli Carpentarian sielussa.

Kättentaputus oli raivoisa.

Carpentaria meni käsinojan luo ja rauhoitti yleisöä kädenliikkeellä.

"Annan teille kunniasanani, naiset ja herrat", sanoi hän, "että kello neljä tänään ei nuottiakaan tästä pienestä kappaleesta oltu sävelletty."

Hän ei osoittanut vähintäkään kiihtymyksen merkkiä. Mutta kun konsertti oli lopussa eikä useampia kuulia ollut tullut, pyyhki hän otsansa helpotusta tuntien ja useimmat orkesterilaiset tekivät samoin.

Carpentaria kulki penkereellä joenrannalla tunnin ajan ja koetti saada lepoa. Hän ajatteli vuoroin kuulaa ja vuoroin Ilamia.

Tähän asti oli hänen ja Ilamin väli ollut ehdottoman ystävällinen, ja hän oli tehnyt niin paljon Ilamin hyväksi, pistänyt uuden omaisuuden hänen laskuunsa. Loistava menestys, joka laitoksen avajaisilla oli ollut, oli Carpentarian aatteiden ansiota. Mutta kuitenkin Ilam häntä vihasi. Hän miltei hätkähti ajatellessaan sitä hetkeä, jolloin hän istui gondoolin reunalla ja Ilam uhkasi häntä ja puhkesi sitten kamalaan nauruun.

Itämaiset puutarhat olivat tyhjinä ja pimeinä. Iloinen ihmisjoukko oli kadonnut, valot sammuneet. Vain Ilamin huoneesta loisti valo kuten oli koko illan loistanut. Carpentarian oma huvila oli pimeänä. Hän mietti mitä Juliette mahtoi tehdä.

Vihdoin hän meni kotiin puutarhan läpi. Ja juuri mennessään ovesta sisään hän muisti, ettei ollut antanut mitään määräystä juovuksissa olevan miehen suhteen. Hän meni takaisin portaita aitauksen taakse ja sytytti tulitikun. Mies makasi maassa epäilemättä syvään uneen vaipuneena.

Hän sai päähänpiston, jälleen yhden noita ihmeellisiä päähänpistojaan. Hän nosti ylös tajuttoman miehen, joka pysyi jäykkänä eikä edes huokaissutkaan, ja kantoi hänet ilman erikoista rasitusta — sillä Carpentaria oli hyvin voimakas — Ilamin huvilan sivuovelle, Siellä hän asetti miehen ovea vasten. Joka yö jo viikkokausia oli Ilam tullut ulos siitä ovesta keskiyön aikana lähteäkseen tarkastusretkelle. Hän tunsi, että hän oli pienen kepposen velkaa Ilamille. Sitten hän peräytyi varjoon ja odotti.

Sitten ovi aukeni, ja Ilam kaatui miehen yli kuten Carpentaria oli odottanutkin, nousi ylös, kiroillen ja veti valkeaa tulitikkuun katsoakseen miestä.

Samassa silmänräpäyksessä kulki nainen Carpentarian ohi pimeässä. Hän hämmästyi tuntiessaan Julietten. Hän kosketti häntä.

"Oh!" huudahti tämä hiljaa peräytyen.

"Miksi niin hätkähdit?" kysyi Carpentaria.

"Sinä — sinä peloitit minua", sanoi Juliette.

Hän saattoi sisarpuolensa kotiin. Hänen tullessaan jälleen ulos astui Ilam alas sivukäytävän portaita. Ei mitään näkynyt oven lähellä.

"Oletteko nähnyt juopunutta miestä?" huusi Carpentaria.

"En", sanoi Ilam hetkisen vaiettuaan.

"Ette ovenne lähellä?"

"En. Miksi niin?"

"Oh, muuten vain. Luulin teidän nähneen."

"Hyvää yötä", murisi Ilam, mutta sen sijaan, että olisi lähtenyt retkelleen, palasi hän nopeasti taloon.

VI LUKU.

MUSTA TAAKKA.

"Omituista!" ajatteli Carpentaria palatessaan kotiinsa. "Miksi ystäväni ja toverini Ilam kieltää nähneensä juopunutta miestä, vaikka omin silmin näin hänen kompastuvan häneen. Ja mikäli voin kuulla hänen äänestään, ei hän ollut suuttunutkaan. Ääni kuulosti pikemminkin masentuneelta."

"Ja edelleen: miten ystäväni juopuneen kävi? Hänenhän täytyy olla jossain! Onko hän Ilamin talossa? Miksi hän olisi siellä? Ei Ilam eikä hänen äitinsä ole juuri laupiaita samarialaisia ja ellei hän ole siellä, onko hän äkkiä tullut järkiinsä ja hoippunut tiehensä? Mahdotonta! Minäkin olen ollut kerran juovuksissa, ja sanon, mahdotonta. Onko Josephus kantanut hänet jonnekin? Ja minne hän on kantanut hänet, ja miksi?"

Carpentaria astui halliinsa ja sulki ulko-ovensa. Hänen tapansa ei ylimalkaan ollut olla erikoisen tarkka ovensa lukitsemisen suhteen. Sehän olikin naurettavaa täällä, kun huvila oli keskellä puolen englantilaisen neliöpenikulman suuruista yksityisaluetta ja kun kaikilla porteilla oli varmat vahdit. Mutta tänä iltana hän lukitsi oven hyvin tarkasti, itsekään tietämättä miksi. Hän kuvitteli kuulevansa askeleita hallista keittiöön vievässä käytävässä, ja hän sytytti nopeasti sähkövalon ja katsoi käytävään. Mutta siellä ei ollut mitään. Hän käsitti olevansa hyvin hermostunut ja suunniltaan. Palvelijat olivat epäilemättä menneet jo aikaa sitten maata. Hän sammutti valon ja meni ylös työhuoneeseensa ja istuutui nojatuoliinsa — kuuluisaan tuoliin, missä hän oli säveltänyt niin monta kuuluisista kappaleistaan. Hän koetti hillitä itseään ja ajatella loogillisesti.

Mutta jälleen arveli hän kuulevansa askeleita, ja hän eroitti epäselvän hahmon ovella.

"Kuka siellä?" kysyi hän tiukasti.

"Minä vain", sanoi naisen ääni ja samassa silmänräpäyksessä syttyi sähkövalo.

Juliette seisoi hänen edessään.

"Miksi istut siinä pimeässä, Carlos?" kysyi hän.

Carlos oli hänen käyttämänsä lempinimi veljestään.

"En tiedä", vastasi tämä hiljaa.

"Poika parka", sanoi Juliette ja meni hänen luokseen. "En ole sanonut sinulle vielä hyvää yötä."

Hän laski kankeat kätensä hänen olalleen ja suuteli häntä molemmille poskille kuten hänen tapansa oli. Kiintymys Carloksen ja hänen puoliranskalaisen sisarpuolensa välillä oli hyvä ja aito. Carpentaria piti sisarestaan tämän pariisilais-aistikkuuden ja hänen selvien käytännöllisten ominaisuuksiensa vuoksi, ja myöskin siksi, että sisar piti häntä nerona. Tänä iltana häh oli herttaisempi ja sisarellisempi kuin milloinkaan ennen.

"Hyvää yötä", sanoi hän värisevällä äänellä ja hänellä oli kyyneleitä silmissään.

"Hyvää yötä", sano Carpentaria, mutta ei voinut olla ihmettelemättä, miksi sisar oli niin kiihtynyt.

Hän meni makuuhuoneeseensa ja sen ulkopuolella olevalle pienelle puuparvekkeelle, mistä hänellä oli mainio näköala Ilamin sivuovelle. Oven yläpuolella olevasta ruudusta loisti valo, ja Carpentaria huomasi vihdoin, että ovi oli puolittain avoinna. Hän meni takaisin makuuhuoneeseensa, sammutti kaikki valot ja palasi takaisin parvekkeelle vartioimaan. Hän päätti katsella niin kauan kuin Ilamin ovi olisi avoinna. Hän asettui mukavaan asentoon nojatuoliinsa, joka oli hankittu parvekkeelle lepäämistä varten, ja pahoitteli vain, ettei ollut viisasta sytyttää sikaaria tai savuketta.

Vähitellen hän rauhoittui. Kiihtymys, jonka musiikki aina sai hänessä aikaan, tyyntyi. Hän voi nyt ajatella selvästi. Mutta hän ei ajatellut niin paljon juopunutta miestä kuin tuota kuulaa, ja sehän olikin luonnollista. Hän oli nyt hämmästynyt siitä, että oli voinut seistä tuossa lavalla vaaraa ajattelemattakaan senjälkeen kuin kuula oli häntä hipaissut. Hän ihaili myös soittajien kylmäverisyyttä. Mutta hänenhän korvaansa kuula olikin hipaissut, ei heidän.

Kuka oli tuo mies, joka tahtoi ottaa hänet hengiltä?