Part 1

language: Finnish

ILOJEN KAUPUNKI

Kirj.

Arnold Bennett

Englanninkielestä suomentanut

Aune Lindström

Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy, 1925.

SISÄLLYS:

I OSA: CARPENTARIA.

I. Kaupungin yläpuolella. II. Haastattelija. III. Innoitusta. IV. Mrs. Ilam. V. Orkesteri. VI. Musta taakka. VII. Kissa. VIII. Juliette katoaa. IX. Kuollut koira. X. Hyppysellinen nuuskaa. XI. Takaisin elämään. XII. Pyörässä. XIII. Jetsamin toimet. XIV. Kaksoiset astuvat näyttämölle.

II OSA: KAKSOISET.

XV. Josephus tekee ehdotuksen. XVI. Musta lipas. XVII. mies parvekkeella. XVIII. Avioliittotarjous. XIX. Iloisen kaupungin sydän. XX. Mitä Jetsam halusi. XI. Konsertti keskeytyy. XXII. Carpentaria salapoliisina. XXIII. Keskustelu puutarhassa.

III OSA: JETSAM.

XXIV. Vene. XXV. Palvelijat. XXVI. Tyhjä makuuhuone. XXVII. Valokuva. XXVIII. Kuolinmarssi. XXIX. Samin tarina. XXX. Mitä Mrs. Ilam sanoi. XXXI. Sopusointua.

I OSA.

CARPENTARIA.

I LUKU.

KAUPUNGIN YLÄPUOLELLA.

"Carpentaria!"

Yksi kolmesta upeaunivormuisesta virkailijasta, jotka hoitivat ilmapalloa, josta piti tulla Ilojen Kaupungin suurin vetonumero, kuiskasi tämän nimen varoittavasti tovereilleen, kuin olisi hän tarkoittanut, että heidän oli nyt parasta olla varuillaan: Ja kaikki he vilkuivat salaa omituista olentoa, joka lähestyi aitausta sen eteen kerääntyneen ihmisjoukon läpi. Mies oli pitkä ja hänellä oli punainen tukka ja tarmokkaat kasvot, ja hänellä oli yllään puku, jonka sininen väri erinomaisesti sopi punaiseen tukkaan. Aitauksen portin yläpuolelle oli kiinnitetty emaljoitu kyltti:

'ILOJEN KAUPUNKI.'

Pääjohtaja: Josephus Ilam.

Apulais- ja musiikkijohtaja: Charles Carpentaria.

Ilmapallo nousee joka puolitunti kolmen jälkeen. Kolmentuhannen jalan korkeus taataan. Pääsylippu puoli kruunua, kiikari siihen laskettuna.

Kyltti oli hiukan vinossa, ja lähestyvä mies asetti sen suoraan ennenkuin hän astui sisään ilmapallopaikalle.

"Hyvää iltaa", sanoi hän. "Onko kaikki valmista?"

"Hyvää päivää, mr. Carpentaria", sanoi ilmapallon ohjaaja kunnioittavasti. "Kyllä, kaikki on valmista."

Nuo kolme miestä ryhtyivät mahdollisimman silmiinpistävästi laittamaan pallon köysiä kuntoon erään nuoren miehen, jolla oli kultasankaiset lasit, äkkiä alkaessa katsella kaukaisuuteen kuin olisi hän huomannut jotain, joka vaati hänen mielenkiintonsa kokonaan osakseen.

"Aiotteko mennä ylös, sir?" kysyi pallon ohjaaja.

"Kyllä", vastasi Carpentaria. "Mr. Ilam ja minä lähdemme yhdessä ylös. Meillä on kai aikaa siihen? Kello on vasta puoli kolme."

"Kyllä, sir."

Carpentaria loi tutkivan katseen suureen ilmapalloon, joka värisi ja leijui ja tempoili köysissään pyrkien ylöspäin tuolla kaipuulla, joka on niin ominainen hyvin täytetyille ilmapalloille, Hän oli kuin ei hän olisi nähnyt kultasankalasista miestä.

"Missä on laskinvarjomies?" kysyi Carpentaria.

Laskinvarjostimella hyppääjän piti antaa loistetta silkkisen pallon ensimmäiselle nousulle heittäytymällä siitä alas Thamesiin tai jonnekin muualle. Hänen koneistonsa riippui suuren, pyöreän gondoolin alapuolella.

"Hän on oleva täällä ennen kolmea, sir", sanoi pallon ohjaaja.

"Hän on täällä tuossa tuokiossa", sanoi toinen mies tahtoen näyttää, että hänelläkin oli oikeus puhua suuren Carpentarian kanssa.

Pari silmänräpäystä myöhemmin tuli kunnianarvoisa pääjohtaja itse.

Mr. Josephus Ilam oli pitkä kuten toverinsakin, mutta paljon lihavampi. Hän oli miltei yhtä mahtavan näköinen kuin olutkuski, ja kädetkin olivat känsäiset. Häh oli viisikymmenvuotias, kymmenen vuotta Carpentariaa vanhempi, ja luultavasti oli kymmenen vuotta kulunut siitä kuin hän viimeksi näki omat jalkansa. Hän oli sileäksi ajeltu, poskilla ja leuassa sinisiä varjoja, jotka muistuttivat merta kartalla, ja hänen tukkansa — mikä siitä oli jälellä — näytti epäröivän mustan ja harmaan välillä.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän Carpentarialta.

"Oh, minusta oli vain hauskaa lähteä teidän kanssanne mukaan ensi matkalle", vastasi Carpentaria. "Minulla on jotain näyttämistä teille tuolta ylhäältä."

Kädenliikkeellä hän osoitti taivasta, ja hänen hymynsä osoitti, että hän piti Ilamin suostumusta luonnollisena.

Ilam hymyili turpeasti ja suostui ehdotukseen. Hän ei tahtonut esittää vastaväitteitä alaistensa kuullen. Mutta miten hyödytöntä oli nousta nyt itse avajaispäivänä taivasta kohti, juuri kun tuon laitoksen suunnaton järjestely vaati alituista huolenpitoa maassa, se oli hänelle sangen selvillä. Hän ryömi varovasti palmikoidun gondoolin reunan yli, ja Carpentaria seurasi häntä.

"Liikkeelle siis!" sanoi Carpentaria iloisesti. "Liikkeelle!" toisti hän kärsimättömästi, kun pallo pysähtyi noin kymmenen jalan korkeuteen.

"Kyllä, sir", vastasi pallon ohjaaja innokkaasti.

Pallon hoitajien välillä näytti vallanneen erimielisyyttä jostakin.

Oli ensimmäinen päivä toukokuuta, mutta Lontoon kevät oli nyt päättänyt olla oikullinen ja järjetön. Lumen, kylmän ja itätuulen sijasta, jotka tavallisesti aina seuraavat huhtikuuta, jota niin verisen ivallisesti kutsutaan "iloiseksi kuukaudeksi", vallitsi kirkas, loistava päivänpaiste ja oli aivan tyyni. Aurinko kimalteli ja paistoi pallon etupuolelle, mutta sitä eivät tietenkään gondoolissaolijat voineet nähdä. He eivät voineet huomata mitään muuta kuin että maailma vähitellen vaipui heidän allaan. Pallo oli lakannut tärisemästä, se oli niin hiljaa kuin se olisi pantu tukien varaan, ja Ilojen Kaupunki vaipui yhä alemmaksi, ja viidenkymmenen tuhannen katsojan ylöspäin kääntyneet kasvot kävivät yhä pienemmiksi.

Olisi mielenkiintoista ja varmastikin opettavaista kertoa niistä arvoituksista ja dramaattisista kohtauksista, jotka olivat tapahtuneet Ilojen Kaupungin esihistoriassa, siitä asti kuin Carpentaria saatuaan päähänpiston sai myöskin käsiinsä Josephus Ilamin välttämättömäksi miljonääriksi, aina tähän kiireiseen ja sekaiseen avajais-aattoiltaan asti, mutta ne eivät kuulu tähän kertomukseen. On vain välttämätöntä huomauttaa lukijalle kaupungin asemasta. Alemmassa kulmassa vasemmalla millä Lontoon kartalla tahansa huomaa suuren, miltei tyhjän alueen, joka on nurinpäin käännetyn U-kirjaimen muotoinen. Tätä aluetta rajoittaa Thames joka puolelta paitsi varresta. Se on nimittäin niemi, jonka Thames muodostaa, ja ihmeellisen harvaan asuttu verrattuna Hammersmithin hälinään toisella puolen virtaa.

Ilam ja Carpentaria ostivat tai vuokrasivat koko keskiosan nientä Ilamin rahoilla. Se oli yli kolmensadan acren suuruinen. He olisivat ostaneet koko paikan Barnesiin asti, elleivät nuo hullut Ranelaghin golf-klubilaiset olisi olleet niin itsepäisiä, etteivät luopuneet golf-kentistään, vaikka heille tarjottiin satumaisia summia joka tuumasta. Ilam ja Carpentaria ottivat haltuunsa loppupään Bridge Roadia, joka leikkasi niemimaan kahtia, ja johtivat raitioliikenteen Hammersmithin ja Barnesin välillä Lonsdaleen. He repivät jokaisen talon Bridge Roadin varrella tuhoten siten noin seitsemänkymmentä onnellista englantilaista kotia, ja sitten he alkoivat rakentaa Ilojen Kaupunkia, jonka he olivat aikoneet siksi, miksi nyt koko maailma sen myöntää, suurimmaksi huvipaikaksi, mitä Eurooppa koskaan oli nähnyt.

Sikäli kuin ilmapallo nousi, näkyivät Ilojen Kaupungin ääriviivat yhä enemmän. Miltei pohjoisesta etelään Hammersmith Bridgesta lähtien kulki Keskuskatu, tuo loistava liikennetie, joka oli seurannut Bridge Roadia, Se oli sata jalkaa leveä, ja joka suuntaan kulki iloisenkirjavia raitiovaunuja kaupungin eteläisen ja pohjoisen sisäänkäytävän välillä. Molemmin puolin oli kaikenlaisia rakennuksia, kaikki kermanvalkeiksi maalattuja — teatteri, varietee, konserttisali, panoraamarakennus, esitelmäsali, eläinkokoelma, ravintoloita, kahviloita, baareja ja noita lukuisia paikkoja, missä myydään hyödyttömiä ja kalliita muistoesineitä, joita ilman ei todellinen brittiläinen voi olla sinä päivänä, jolloin hän on lähtenyt huvittelemaan. Jalankulkijain käytävien yllä oli lasikatos ja niiden sekä ajoradan välillä oli kaksi riviä puita, jotka kauniin ilman vaikutuksesta puhkesivat yhä kauniimpaan lehteen. Sivukäytävät ja ajoradat olivat täpötäynnä väkeä, ja katu näytti iloiselta, ei vain naisten loistavien pukujen ja päivänvalojen kirjavuuden vuoksi, vaan myös pitkien norsu-, kameeli- ja muiden eläinten muodostamain jonojen vuoksi, joissa värillisten ja mustien olentojen-ohjaamina ratsasti lukemattomia kaikenikäisiä lapsia, joka katolta liehui suuria, tummanpunaisia lippuja, joissa komeili kultakirjoitus: Ilojen Kaupunki. Pääjohtaja: Ilam. Apulaisjohtaja: Carpentaria. Lisätkää tähän lukuisten orkesterien musiikki ja päivänpaiste, älkääkä unohtako kaikkien kauniisti leikeltyjen päätysivujen uutta maalausta, niin voitte saada käsityksen siitä näystä, jonka esplanaadi tarjosi Ilamille ja Carpentarialle.

Keskivälissä pohjoista ja eteläistä sisäänkäytävää laajeni Keskuskatu pyöreäksi aukeaksi, jossa oli suuri pronssisuihkukaivo keskellä. Länteenpäin oli niin kutsuttu näyttelypalatsin pääty, se oli suunnaton neliskulmainen rakennus, jonka parvekkeille voi mahtua kaksikymmentätuhatta ihmistä sadepäivinä. Rakennuksen saleissa oli esillä kaikkea, mikä naisia, koskee, korkeakorkoisesta kengästä valtaistuimiin saakka, oli suorastaan ihmeteltävää miten paljon naisten tavaraa siellä oli. Pohjoiseen näyttelypalatsista levisi huvipuisto, missä ihmiset ajoivat vuoristoradoilla, ampuivat ampumaradoilla, kiersivät suurissa pyörissä j.n.e., ja täällä oli myös ilmapallon paikka. Etelään huvittelupuistosta oli urheilukenttä, missä krikettipeli oli täydessä käynnissä.

Vihdoin näkyi idässä kaikkein tärkein, komea sisäänkäynti itämaisiin puutarhoihin, jotka olivat Itamin ja Carpentarian ylpeys. Itämaiset puutarhat käsittivät koko kaupungin itäisen osan ja laskivat alas jokea kohti. Siinä oli yli 100 acrea puutarhaa, metsää ja lehtoa, mikä oli kaikki upeasti suunniteltu. Kukkia loisti siellä vuodenajasta huolimatta, kaikkialla kohtasivat silmää puut ja pensaat, kentät ja kuvapatsaat, lammikot ja suihkukaivot. Keskellä oli Carpentarian oma erikoinen orkesterikoroke. Noin, kahdentuhannenviidensadan jalan mittainen pengermä kulki virtaa myöten, ja siitä pisti ulos silta, mihin höyrylaivat toivat kaupungissa kävijöitä.

II LUKU.

HAASTATTELIJA.

Ilmapallossa olijat voivat nähdä kaiken. He näkivät ihmisten nousevan höyrylaivoista, he näkivät ihmisjoukon nousevan maasta uudella maanalaisella asemalla Hammersmith Bridgen päässä, he näkivät junat, jotka tulivat Barnesiin, he näkivät miten ihmiset tappelivat päästäkseen lippuluukuille kaupungin sisäänkäytävillä, he näkivät ihmisiä, jotka virtasivat alas Ilojen Kaupunkia kohti Barnesista ja Richmond Roadia myöten. Ilojen Kaupungin ilmoitukset eivät olleet turhaan täyttäneet kokosivua jokaisessa Lontoon ja monessa maaseudun lehdessä koko viikon ajan. Ihmisiä virtasi nyt sinne noin seitsemänkymmentä tunnissa, ja maksu oli shillinki mieheen.

Pallon alla tuntui pieni nykäisy. Tuhannen jalan mittainen köysi oli lopussa, ja pallo pysyi nyt liikkumatta.

Silloin kuului heikko ääni kaupungista, joka oli kuin jotain kivääritulen räiskeen ja rantaa vasten vyöryväin aaltojen kohinan välillä.

"He, huutavat hurraata", sanoi Josephus Ilam. "Minkä vuoksi?"

"Meille tietysti", vastasi Carpentaria kiihtyneenä. "Eikö se ole suurenmoista?"

"Suurenmoista?" sanoi Ilam ja hengitti raskaasti. "Täällä on kuuma. Mitä tahdoitte näyttää minulle täällä ylhäällä?"

"Tämän!" huudahti Carpentaria ja osoitti kaupunkia. "Ja tuon!" lisäsi hän viitaten Lontoota, joka levisi heidän alleen kaikkine torneineen ja savupiippuineen äärettömänä ja rajattomana. "Se on meidän saaliimme! Meidän voittomme!"

Ja hän alkoi laulaa toreadoorin laulua 'Carmenista' kiidättäen riemuitsevat säveleet taivasta kohti.

"Mr. Carpentaria", sanoi Ilam odottamattoman katkerasti, "onko tämä teidän käskyksenne huumorista? Houkutella minut tänne ylös katsomaan Lontoota ja meidän laitostamme, ikäänkuin en niitä tuntisi yhtä hyvin kuin omia taskujani!"

Ilamin salainen viha Carpentariaa kohtaan, joka oli kasvanut hitaasti päivä päivältä yli vuoden ajan, kuten tuli salaa leviää laivan lastihuoneessa, näytti nyt puhkeavan esiin. Carpentaria hätkähti. Tällä hetkellä hän näki jossain määrin, miten suureksi Ilamin vastenmielisyys häntä kohtaan oli kehittynyt, mutta hän ei käsittänyt sitä kokonaan. Ja miten hän olisikaan voinut sitä käsittää?

"Tosiaankin", ajatteli hän itsekseen, "luulenpa vanhan veikon olevan minulle nyrpeissään! Miksi ihmeessä?" Hän ei voinut ymmärtää syytä siihen. "Vahinko", ajatteli hän edelleen, "sillä jos tällaisen laitoksen johtajat eivät voi elää sovussa, voi syntyä ikävyyksiä."

Ja siinä hän oli paljon enemmän oikeassa kuin aavistikaan.

Hän istuutui huolimattomasti gondoolin laidalle vasen jalka riippuen ulkona, ja tarttui kiikariin, joka riippui gondoolipunoksen sisäpuolella ohuessa teräslangassa. Hän kohotti sen silmilleen ja katsoi itämaisia puutarhoja kohti. Hän huomasi kai siellä jotakin, joka suuresti kiinnitti hänen mieltään, sillä hän piti kiikaria kauan silmillään.

"Kysyn vielä kerran", sanoi Ilam ja nousi ylös, "onko tämä teidän käskyksenne huumorista?"

Hän oli aivan lähellä Carpentariaa ja hänen katseensa oli vihamielinen.

"Ystäväni", sanoi Carpentaria hiljaa ja laski kiikarin alas, "teidän vikanne on se, että ette ole taiteilija: Jos olisitte, niin tuntisitte kuten minä sen tenhon, mikä sisältyy meidän suurtyömme ja Lontoon katselemiseen. Te olisitte minulle kiitollinen siitä, että toin teidät tänne ylös."

"Minä olen liikemies — yksinkertainen liikemies, en muuta", sanoi Ilam. "En ole koskaan väittänyt olevani taiteilija, enkä tahdo sitä olla. Sanonpa teille, että, minun-tulisi olla nyt ilmoitusosastossa eikä haaskata aikaani täällä keinumiseen, mr. Carpentaria."

"Rakas ystävä", sanoi Carpentaria nopeasti, "pyydän anteeksi. Laskeutukaamme heti alas."

"Ja siitä puhuttaessa", jatkoi Ilam välittämättä keskeytyksestä — hänen suuttumuksensa oli kuin kivi, joka vieri alas rinnettä — "siitä puhuttaessa sanon teille myös, että teidän mielipiteenne ilmoituksista ravintoloiden seinillä on järjetön."

"Mutta rakas Ilam", vastusti Carpentaria, "ei kukaan-viitsi lukea ilmoituksia syödessään. Sellaiset vain peloittavat heidät pois. Esimerkiksi, jos saatte nähdä, että G.H. Mumm on maailman parasta samppanjaa, juuri kun juotte Heidsickia, tai jos Wallsin makkaroita ajetaan väkisin alas kurkustanne juuri kun syötte jäätelöä — ei sellaisesta pidetä. Meidän täytyy ajatella kannattajiamme. Ja sitäpaitsi se on epätaiteellista..."

"Lorua!" sanoi Ilam. "Jos nämä ilmoitukset jollain tavoin pantaisiin seinille, tuottaisivat ne meille sata puntaa viikossa."

"Niin, mutta mitä on sata puntaa viikossa?"

"Se on sadankahdenkymmenen punnan suuruisen pääoman korot", vastasi Ilam vilkkaasti. — "Ja sitten tulee lisäksi jotain muutakin. Teidän on parempi käyttää aikaanne tarkastukseen eikä pitää harjoituksia ja — johtaa orkesteria. Antakaa minulle vain tahtipuikko, niin minäkin voin sen tehdä. Mutta tarkastus —"

"Minun ihana orkesterini!" änkytti Carpentaria pelästyneenä.

Tämä oli isku hänen sisintä sieluaan kohtaan, mitä ei tule ihmetellä, kun muistaa, että tämä orkesteri oli ollut kuuluisa kahden mantereen pääkaupungeissa kahtenatoista vuotena yhteen menoon.

"Niin", sanoi Ilam, "olen saanut siitä kyllikseni." Hänen olkapäänsä kosketti Carpentariaa, ja hänen silmänsä — pienet porsaansilmät — iskivät tulta. "Jospa nyt työntäisin teidät alas? Silloin olisi laitos minun eikä kukaan sekaantuisi asioihin."

Hänen kasvonsa vääntyivät ilkeään nauruun.

"Teillä on kuitenkin huumorintajua Ilam", vastasi gondoolin laidalla istuva mies iloisesti. Hän kierteli tyytyväisenä punaisia viiksiään, mutta tuli kuitenkin alas paikaltaan.

"Tahdoin vain saada teidät ymmärtämään", alkoi Ilam jälleen.

Mutta tällä hetkellä pisti pää gondoolin sisemmän aukon laidan yli, ja Ilam keskeytti.

Se oli tuon nuoren miehen pää, jolla oli kultasankaiset silmälasit.

"Minä olen Smithers Morning Heraldista", sanoi nuori mies reippaalla ja tyynellä äänellä, "ja minä olen käyttänyt tätä tilaisuutta hyväkseni saadakseni tavata herroja yksin. Teidän väkenne teki vastaväitteitä minun tarttuessani kiinni laskuvarjostinlaitteihin, mutta te käskitte heitä lähtemään liikkeelle, ja niin he tekivätkin. Minun oli hiukan vaikea kiivetä tänne laskuvarjostimen tangosta, mutta nyt olen tässä. Uskallan toivoa, että olette kuulleet kansanjoukkojen huutavan eläköötä."

"Hänelle he siis hurrasivat", sanoi Ilam katsahtaen Carpentariaan.

Ilam ei ollut mikään nero keskustelun taidossa. Hän voi vain sanoa suoraan sen, mitä tarkoitti, ja kun Ilojen Kaupungin reklaami kaipasi keskustelutaitoa, täytyi hänen turvautua Carpentariaan, vaikka hän olisi ollut tälle miten raivoissaan tahansa.

"Mikä on tarkoituksenne?" kysyi Carpentaria.

"Niin", sanoi Smithers kohteliaasti, "enkö teidän mielestänne ansaitse haastattelua?"

"Ettekö tiedä, että olemme ehdottomasti kieltäytyneet haastatteluista?"

"Kyllä, ja juuri sen vuoksi Herald niin tahtoo haastattelua ja siksi minä olen riippunut tuhannen jalan korkeudessa ilmassa."

Carpentaria ja Ilam vaihtoivat katseita. Molemmat tiesivät mitä toinen ajatteli — että Smithers ehkä oli kuullut heidän keskustelunsa ja että hänen suhteensa senvuoksi täytyi olla varovainen.

"Mr. Smithers, Heraldista", sanoi Carpentaria, "me ihailemme koko sydämestämme sitä rohkeutta, mitä osoitatte vaarallista elatustanne ansaitessanne, mutta tällä kertaa olette kielletyillä teillä..."

"Anteeksi, sitä en ole", sanoi Smithers, "Ilmassa ei ole mitään teitä, ja minun sanomalehtikorttini on kunnossa. Puhukaa siis nyt jotain minulle!"

"Mehän puhumme teille."

"Tarkoitan, vastatkaa kysymyksiini inhimillisyyden vuoksi. Minä olen perheen isä, jolla on kaksi köyhää tätiä, ja Herald eroittaa minut, ellen saa tätä haastattelua toimeen. Ajatelkaa sitä!"

"Olen kernaammin sitä ajattelematta. Mutta me vastaamme jokaiseen rehelliseen kysymykseen, jonka meille teette, yhdellä ehdolla", sanoi Carpentaria.

"Sanokaa ehtonne", vastasi Smithers salamannopeasti.

"Sanon sen jälestäpäin", sanoi Carpentaria, ja katsoi Ilamiin.

"Hyvä on", sanoi Smithers, "Minä suostun mihin tahansa."

"Te näytätte olevan rehellinen mies. Minä luotan teihin", sanoi Carpentaria.

"Kaikki sanomalehtimiehet ovat kunnon väkeä", sanoi Smithers, "vain heidän työnantajansa ovat välistä... no niin, se ei kuulu tähän. Te voitte luottaa minuun. Sanokaa nyt minulle: Miksi te ette tahdo tulla haastatelluiksi? Se hämmästyttää ihmisiä, sillä tämähän on liikeyhtymä, eikö totta?"

"Siinähän juuri on syy", sanoi Carpentaria, "me emme oli filmitähtiä emmekä kiertävä teatteriseurue. Me olemme haastattelujen yläpuolella. Oletteko koskaan haastatelleet suuria maailmanliikkeitä?"

"Eipä kai!" sanoi Ilam äkäisesti.

"Ihmiset, jotka kieltäytyvät haastatteluista, saavat aseman, joka on yläpuolella kaikkien muiden. Meidän laitoksemme on meidän laitoksemme. Kun haluamme ihmisten saavan tietää siitä jotain, maksamme kaksisataaviisikymmentä puntaa yhdestä sivusta Heraldissa, ja sille sivulle annamme painattaa sen, mitä tahdomme sanottavan, omilla sanoillamme. Me emme tarvitse haastattelijoita, siinä on koko salaisuus. Seuraava kysymys?"

"Sehän on sangen selvää", myönsi Smithers. "Mutta nyt toinen seikka: Miksi olette päättäneet kutsua tätä paikkaa Ilojen Kaupungiksi?"

"Koska se on Ilojen Kaupunki", ärähti Ilam.

"Niin, mutta se kuuluu keksityltä nimeltä — hiukan liian runolliselta ja korkealentoiselta, eikö totta?"

"Se on vain siksi, että sanomalehtimiehiltä puuttuu mielikuvitusta", selitti Carpentaria. "Te ette ole vielä tottuneet tähän nimeen. Te sanomalehtimiehet juuri huusitte, että Kristallipalatsi oli liian romanttinen ja korkealentoinen nimi tuolle vastapäätä olevalle lasirakennukselle." Hän osoitti kaukana näkyvää kahta tornia. "Mutta sitten te totuitte siihen, ja nyt myönnätte, että se on Kristallipalatsi eikä muuta."

Smithers hymyili.

"Hyvä", sanoi hän. "Tuo kaikki ei merkitse mitään. Tulkaamme nyt asian ytimeen. Luuletteko te tämän yrityksen kannattavan? Onko todella tarkoitus, että sen tulee kannattaa, tai onko se vain miljonäärin päähänpisto? Tiedättehän kaikkien asiantuntijoiden sanovan, ettei se voi kannattaa."

"Vai niin? Eikö?" huudahti Ilam.

"Me tulemme saamaan viisitoistatuhatta puntaa pääsymaksuista tänään", sanoi Carpentaria. "Korkein lukumäärä kävijöitä Pariisin maailmannäyttelyssä 1900 oli kuusisataatuhatta. Kuvitteletteko ettemme me pääsisi niin korkealle? Me ylitämmekin sen. Odottakaahan juhliimme asti elokuussa! Odottakaahan kongresseihimme syyskuussa! Keskimäärä kävijöitä Pariisin kolmessa viime näyttelyssä oli neljäkymmentäviisi miljoonaa. Me toivomme pääsevämme viiteenkymmeneen miljoonaan. Se merkitsee, että me saamme kaksi miljoonaa vain sisäänpääsymaksua. Chicagon näyttelyssä oli miltei puolitoista miljoonaa voittoa. Ettekö luule meidän pääsevän sen yli, kun ulkopuolella on kuuden miljoonan kaupunki ja Lancashiren ja Yorkshiren miljoonat vain neljän tunnin matkan päässä täältä?"

"Mutta Chicago sai valtioapua", huomautti Smithers.

"Valtioapua!", huudahti Ilam. "Chicago oli huonoimmin järjestetty näyttely kaikista maailmannäyttelyistä St Louisia lukuunottamatta. Jos valtio tulisi minun luokseni, niin minä... niin minä...

"Antaisin sille almun ja käskisin sen mennä seuraavaan pihaan posetiiviaan soittamaan", lopetti Carpentaria hänen puolestaan.

"Tämä on kovin mielenkiintoista", sanoi sanomalehtimies. "Ja nyt tulemme henkilökuntanne lukumäärään."

Hän hymyili itsekseen tyytyväisenä siitä mainiosta haastattelusta, jonka hän sai toimeen Carpentarian ja Ilamin kanssa, hehän vastasivat kaikkeen mitä hän kysyi. Ilam ensiksi alkoi vaatia, että he laskeutuisivat alas.

"Nyt tulee ehtoni", sanoi Carpentaria.

"Sanokaa se vain", sanoi sanomalehtimies.

"Te tahdoitte meidän kertovan kaiken, ja sen olemme tehneet. Ehtona on, että, pidätte kaikkea mitä olette täällä kuullut, aivan salaisena, huomatkaa — kaikkea! Te ette sano sitä kenellekään ettekä päästä sitä painoon. Muistakaa, että olette rehellinen ihminen."

"Mutta tämähän on ilveilyä", huudahti Smithers hämmästyneenä.

"Ei suinkaan", sanoi Carpentaria lempeästi. "Voitteko te kuvitella meidän teidän ammattinne, perheenne ja köyhien tätienne vuoksi luopuvan periaatteistamme? Minua ei ainakaan koskaan ole haastateltu."

"Onko tämä viimeinen sananne?" kysyi sanomalehtimies.

"On", sanoi Carpentaria.

"Hyvä on", sanoi Smithers, ja hänen päänsä katosi.

"Laskeutukaamme alas", sanoi Ilam ihastuneena. Hän antoi alaslaskumerkin.

"Me emme mene vielä alas", sanoi sanomalehtimies, jonka pää jälleen tuli näkyviin.

"Ja miksei?"

"Siksi, että olen leikannut köyden poikki."

Carpentaria, joka aina oli tyyni, kun ei ollut kysymys taiteesta, repi palasen kuoresta, joka hänellä oli taskussa ja heitti sen ulos gondoolista. Se vaipui hyvin nopeasti. Sitäpaitsi he voivat nyt selvästi paljaalla silmällä huomata, että heidän ja maan välimatka koko ajan eneni.

"Otan lupaukseni takaisin tällä hetkellä", sanoi sanomalehtimies ja kiipesi varovaisesti takaisin gondooliin. "Kaikki, mitä tästä lähtien sanotaan, tulee painetuksi. Meille tulee kyllä jännittävä matka. Ehkä pääsemme aina Ranskaan asti. Joka tapauksessa saan hienon kirjoituksen maanantain numeroon. Herrat eivät vielä ole käsittäneet mitä uudenaikainen sanomalehti on."

Sitten ilmapallossa vallitsi hiljaisuus.

Ilam loi suuttuneen katseensa kohti maata, joka katosi nopeasti hänen altaan. Hän ei huomannut ihanaa päivänpaistetta. Häh tahtoi olla ilmoitusosastolla, järjestää sitoumuksia. Hän ajatteli, että Carpentarian hullut päähänpistot olivat saattaneet hänet tähän asemaan. Hän oli niin vihainen, että miltei unohti vaaran, missä hän oli.

"Tässä me siis olemme", sanoi sanomalehtimies, "ettekä te voi mitään!"

III LUKU.

INNOITUSTA.

"Sallikaa minun huomauttaa, mr. Smithers", sanoi Carpentaria vihdoin, "että temppunne on turha. Sivistyksen apukeinot eivät ole vielä lopussa. Me laskeudumme jo paraikaa."