Part 10

"Entä te?" kysyi Pauline.

Tällä hetkellä avattiin ikkuna Carpentarian huvilassa tien toisella puolen, ja he kuulivat Julietten surullisen äänen.

"Carlos, sinäkö se olet?"

"Niin, minä", vastasi Carpentaria niin hiljaa kuin oli mahdollista.

"Menkää hänen luokseen ja lohduttakaa häntä", sanoi Pauline.

"Minä tulen luoksesi", sanoi Carpentaria katsoen ylös ikkunaan.

"Tyttö parka!" sanoi Pauline.

"Sitten", lisäsi Carpentaria nopeasti, "tulen jälleen ulos ja pidän vahtia teidän huvilanne ulkopuolella. Kun te olette sisällä ja minä ulkona, on hyvin vähän luultavaa, että voi tapahtua mitään merkillistä meidän huomaamattamme."

Hän meni pois ihastuneena Paulinen terveeseen järkeen ja hänen itsehillintäänsä, ja ennen kaikkea hänen naisellisuuteensa.

Hänen oman huvilansa halli oli pimeä, ja kaikki ensi kerroksen huoneet olivat tyhjiä. Hän meni ylös. Juliette, joka kuuli hänen askeleensa, tuli työhuoneen ovelle, jonka ikkunasta hän oli huutanut ja tuijotti häntä kiinteällä ja miltei lasimaisella katseella hänen lähestyessään. Hänen hahmonsa erottui selvänä työhuoneesta tulevaa valoa vastaan.

"Sammuta valo heti paikalla", sanoi Carpentaria tahtomattaan tiukasti.

Juliette ei liikahtanut, ja Carpentaria, joka ajatteli vain miten tärkeätä oli, että talo teki sen vaikutuksen, että kaikki olivat menneet levolle, kiiruhti hänen ohitseen ja sammutti valon.

"Oi, Carlos", huokasi hän, "miten häijy sinä olet!"

Carpentaria näki hänet nyt epäselvästi huoneen pimeässä, ja hänen hahmonsa teki häneen syvän vaikutuksen, ja vielä enemmän hänen surullinen äänensä. Hän meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.

"Juliette", kuiskasi hän, "luuletko todella minusta sellaista?"

"Onko neiti Dartmouth puhunut kanssasi?" kysyi hän toivehikkaalla äänellä.

"On", sanoi Carpentaria. "Voitko uskoa, että olisin tehnyt... tehnyt jotain pahaa Ilamille?"

"Etkö ole sitä tehnyt?" kysyi Juliette innokkaasti.

Carpentaria kertoi hänelle mitä hän äsken oli kertonut Paulinelle. Juliette kiitti häntä hellällä suudelmalla.

"Carlos", sanoi hän vaivalloisesti, "olen valehdellut sinulle. Teeskentelin sinulle. Hän oli aamulla koko ajan huoneessani. Voitko antaa minulle anteeksi?"

"Olin varma siitä", vastasi Carpentaria. "Ja minä annan sinulle anteeksi."

"Sinä et tiedä mitä rakkaus on", sanoi Juliette. "Sinä et ole koskaan välittänyt kenestäkään sillä tavoin... Enkä minäkään... ennenkuin tapasin..."

"Kuka voi sanoa, etten minä tiedä mitä rakkaus on?" keskeytti Carpentaria. "Ehkäpä nyt juuri opin sen. Mutta sanohan, milloin näit Ilamin viimeksi? Oletko nähnyt häntä aamupäivän jälkeen?"

"Olen", sanoi Juliette.

"Missä?"

"Hänen konttorissaan iltapäivällä."

"Hän ei viitannut siihen suuntaan, että hän oli vaarassa?"

"Ei missään uhkaavassa vaarassa. Oi, Carlos, hän ei ole sellainen kuin sinä luulet. Hän on rehellinen mies, minä säälin häntä, ja minä rakastan häntä. Missä hän on? Mitä hänelle on tapahtunut?"

"En voi sanoa sitä vielä", oli Carpentarian vastaus, "mutta ennenkuin huomispäivä koittaa, tiedän luullakseni enemmän."

"Hän kärsii toisten rikoksista", sanoi Juliette.

"Onko hän sanonut sen sinulle?"

"Ei, mutta luulen niin. Tunnen kaikki hänen vikansa. Kaikki."

"Sinun olisi tullut luottaa minuun enemmän, Juliette", sanoi Carpentaria.

"En tahtonut mitään sen kernaammin, mutta hän pelkää sinua. En voinut olla häntä tottelematta. Olet joskus sanonut jotain, mikä on häntä peloittanut, ja vaikka hän on niin suuri ja vahva, pelkää hän, hänellä on niin pelokkaat silmät. Nuo silmät ensin herättivät minussa rakkauden häntä kohtaan. Carlos, mitä aiot tehdä?"

"Aion vartioida", vastasi hän.

"Eräs mies oli vähän aikaa sitten takaovella ja kysyi, olitko kotona."

"Kuka se oli?" kysyi Carpentaria jokainen hermo jännitettynä. "Mitä sinä vastasit?"

"Ensin luulin sen olevan jonkun yövartioista, mutta sitten hänen kasvonsa saivat minut epäilemään. Ajattelin, että se ehkä oli varas — tiedäthän, miten hermostunut olen, Carles — ja sanoin, että sinä juuri olit mennyt maata, ja suljin oven hänen nenänsä edestä. En tahtonut hänen luulevan talossa olevan vain naisia. Mutta tietenkään se ei ollut varas kuitenkaan."

"Se on viisainta, mitä olet koko päivänä tehnyt", sanoi Carpentaria ja alkoi kysellä häneltä miehen ulkonäköä.

Äkkiä he molemmat hätkähtivät kuullessaan omituisen äänen ikkunasta.

"Onko se sadetta?" kysyi Juliette.

"Ei", sanoi Carpentaria, "se on hiekkaa."

Hän meni parvekkeelle. Tiellä sen alapuolella näki hän vaalean hahmon.

"Tekö se olette, neiti Dartmouth?" kuiskasi hän.

"Minä", kuului vastaus, "minä..."

"Hiljaa!" varoitti Carpentaria. "Minä tulen alas luoksenne hetkisen kuluttua."

Selitettyään asian lyhyesti Juliettelle kiiruhti hän alas ja avasi oven, Pauline seisoi oven vieressä häntä odottamassa.

"Onko tapahtunut jotain?" kysyi hän.

"Ei mitään ole tapahtunut", vastasi Pauline, "mutta jotakin, hyvin merkillistä on kuitenkin tänä iltana tapahtumassa. On sangen ihmeellistä, että sisäkkö, joka muuten ei koskaan unohda mitään, juuri tänä iltana on unohtanut panna hiukan maitoa huoneeseeni — vaikka olin sitä erikoisesti pyytänyt. Soitin siis häntä. Johto vie suoraan hänen huoneeseensa, se vei ennen mrs. Ilamin huoneesta, mutta nyt se on muutettu, mutta en saanut vastausta. Soitin uudelleen — ei mitään kuulunut. Minä en ole sellainen, joka sietää tuollaista palvelijoilta, ja siksi menin suoraan hänen huoneeseensa. Hän ei ollut siellä. Siinä huoneessa on kaksi vuodetta, toisessa nukkuu keittäjätär. Molemmat vuoteet olivat tyhjät, kumpaakaan ei oltu käytetty. Menin toisiin palvelijahuoneisiin, ne olivat kaikki tyhjinä. Rosie, mrs. Ilam ja minä olemme yksin huvilassa."

Carpentaria seisoi miettien.

"Kerroittako sen sisarellenne?"

"En, tulin suoraan tänne teidän luoksenne."

"Se oli hyvin viisaasti tehty", sanoi Carpentaria.

"Minä alan pelätä", lisäsi Pauline. "Mitä se merkitsee? Kaikki palvelijat poissa..."

XXVI LUKU.

TYHJÄ MAKUUHUONE.

Ilamin huvilassa oli vain kaksi ihmistä, joilla oli oikeus olla siellä, ja ne kaksi olivat mrs. Ilam ja Rosie Dartmouth. Mutta nämä kaksi naista eivät suinkaan olleet yksin talossa. Se oli suuri talo, jota voi kutsua huvilaksi enemmän sen rakennustavan ja parvekkeitten vuoksi kuin sen suuruuden ja muodon perusteella. Useimmat huvilat ovat pitkiä ja matalia, tämä oli pitkä, muttei matala. Ensimmäisessä kerroksessa oli vastaanottohuoneita ja keittiöpuoli, toisessa kerroksessa oli makuuhuoneet, ja sen yläpuolella olevassa puolikerroksessa palvelijoiden huoneet Mutta siihenkään ei rakennus vielä päättynyt, sillä sen yläpuolella muodosti terävä katto vielä suuren ullakon, jota käytettiin varastohuoneena. Sinne päästiin pieniä portaita myöten, ja sitä valaisi kaksi pientä ullakkoikkunaa.

Ensimmäinen kerros ja puolikerros olivat nyt pimeinä ja tyhjinä. Toisessa kerroksessa oli mrs. Ilamin huone ainoa, missä oli ihmisiä, ja siellä seisoi Rosie uunin ääressä levottomana odottaen. Sitä valaisi vain ruusunpunainen suuri lamppu, joka loi valokehän halvaantuneen yöpöydälle valkoisine liinoineen; kaikki muu, Rosiekin, oli puolipimeässä.

Rosie seisoi nähtävästi kuunnellen jotakin — ovi oli raollaan — ja muutamia hetkiä mietittyään hän meni ovesta ulos ja sitten ylös portaita. Siinä missä ne päättyivät, näki hän suuren ullakonoven aukenevan, ja salalyhtyä kantavan miehen tulevan siitä ulos. Hän sulki oven huolellisesti jäljestään ja tuli sangen huolettomasti alas portaita, ja sitten varovaisemmin palvelijoiden kerroksen läpi toiseen kerrokseen.

Se oli Jetsam — yhä yllään ikuinen sininen pukunsa.

Portaat ja käytävä olivat pimeät lukuunottamatta sitä heikkoa valoa, joka säteili mrs. Ilamin makuuhuoneesta. Mr. Jetsam liikkui aivan äänettömästi, sillä hänellä oli paksut huopapohjat kengissään. Hän ei heti huomannut Rosieta käytävässä, ja kun hänen lyhtynsä valo sattui häneen, hätkähti hän. Rosie ei liikahtanut.

"En odottanut teidän olevan täällä", sanoi hän, Rosie loi häneen rauhallisen katseen ja meni sanaakaan sanomatta alas portaita.

"Tahtoisitteko puhua kanssani?" kysyi Jetsam.

Hänen äänellään oli se merkillinen ominaisuus, että se oli miltei kuulumaton, mutta sittenkin aivan selvä.

Rosie nyökkäsi.

Jetsam osoitti mrs. Ilamin makuuhuoneen avointa ovea, mutta Rosie pudisti päätään.

"Miksei?" kysyi hän.

Rosie pudisti uudelleen päätään ja meni alas ruokailuhuoneesen. Äärettömän varovasti avasi Jetsam sen oven ja sulki sen heidän sisään tultuaan.

"Meidän olisi parempi olla ylhäällä", sanoi Jetsam lempeästi nuhdellen. "Pieninkin liikahdus on vaarallinen. Asian näin ollessa voi pieninkin risahdus turmella kaiken."

"En voi puhua siellä", sanoi Rosie.

"Mutta mitä se merkitsee, kun mrs. Ilam ei voi lainkaan liikkua eikä päästää äännähdystäkään?", kysyi Jetsam.

"Vain se seikka, että hän voi kuulla, saa minut suunniltani", sanoi Rosie. "Minä olen kerta kaikkiaan sellainen. Tiedän sen olevan naurettavaa, mutta en voi sille mitään. Minun täytyy kertoa teille, että minulla on ollut kamala kohtaus Paulinen kanssa."

"Kohtaus? Ette kai ole riidelleet?" kysyi Jetsam levottomana.

"Ei, mutta minä valehtelin hänelle mitä pahimmin, ja mikä on pahempi, en luule hänen uskoneen minua."

"Hän epäilee teitä jostakin?"

"En tiedä, toivon, ettei hän epäile. Mitä hän muuten voisi epäillä? Hän on koko ajan ollut vuoteessa."

"Se on totta", sanoi Jetsam miettivästi. "Se on totta! Te olette ollut suurenmoinen. En voi koskaan, koskaan kiittää teitä kylliksi. En luullut olevan olemassa teidän kaltaistanne naista. Te olette osoittanut minulle suurinta myötätuntoa, mitä koskaan olen saanut osakseni. Ilman teitä en olisi voinut saada mitään aikaan, mutta kiitos teidän käy kaikki nyt hyvin. Vääryys tulee jälleen sovitetuksi. Ellen saa sitä tehdyksi, niin surmaan itseni."

"Älkää sanoko niin", pyysi Rosie.

Jetsam hymyili. Sitten hän kohotti salalyhtynsä ja valaisi Rosien kasvoja. Tämä ei edes räpäyttänyt silmääkään.

"Te olette hyvin kalpea", sanoi hän.

"Mitä muuta voisin olla?" sanoi Rosie. "Te olette mennyt paljon pitemmälle — paljon pitemmälle kuin koskaan olisin kuvitellut. Te olette ohjannut minua."

"Ei", sanoi Jetsam. "Sen on teidän oma hyvyytenne tehnyt. Teidän myötätuntonne onnettomia kohtaan on sen tehnyt. Vakuutan teille, etten koskaan ollut niin rohkea... ennenkuin lapasin teidät parvekkeella. Kadutteko sitä nyt? Jos te pyydätte minua luopumaan suunnitelmistani ja menemään tieheni, niin menen."

Rosie hymyili surumielisesti.

"En pyydä sitä", sanoi hän. "Mutta vapisen ajatellessani, mitä olette tehnyt."

"Älkää sitä pelätkö", sanoi Jetsam. "Ellen ole turvassa täällä, missä sitten olisin turvassa? Eikö tämä ole viimeinen paikka, missä kukaan voi luulla minun olevan... saaliini keralla?"

"Mutta palvelijoiden poislähettäminen", sanoi Rosie.

"Mikään ei ole sen yksinkertaisempaa", sanoi Jetsam.

"En vieläkään ymmärrä, miten voin sen tehdä", sanoi Rosie vielä muistellen mitä hän oli tehnyt. "Ja miten voin selittää sen Paulinelle huomenna, sitä en lainkaan käsitä."

"Huomenna", sanoi Jetsam, "on kaikki kunnossa jollain tavoin. Silloin te voitte jälleen puhua totta. Ja suorititteko kaikki minkä pyysin veneen suhteen?"

"Kyllä."

"Ettekö tavannut ketään?"

"En ketään."

"Ja te avasitte veneen tapin ja päästitte sen ajelehtimaan?"

"Ei!" huudahti Rosie hämmästyneenä. "Pyysittekö minua tekemään niin?"

"Anteeksi", sanoi Jetsam, "mutta se oli tärkein kohta koko jutusta. On mitä tärkeintä, ettei kukaan tiedä veneestä."

"Sitä en käsittänyt", änkytti Rosie. "Olen niin pahoillani. En ymmärtänyt..."

"Valitan, etten puhunut kyllin selvästi", sanoi Jetsam. "Ymmärrättehän, että pengermää tarkastellaan määrättyjen väliaikojen kuluttua, ja jos he nyt saavat nähdä veneen, mitä sitten?"

"En todellakaan muista teidän pyytäneen sitä", väitti tyttö.

"Joka tapauksessa", sanoi Jetsam, "ansaitsette mitä suurinta kiitosta. Mutta..."

"Te varmaan haluaisitte, että menisin nyt ja upottaisin veneen? Eikö niin?"

"Minä en voi pyytää sitä. Se on todella liikaa..."

"Ei, ei", sanoi Rosie intohimoisesti. "Minä menen tekemään sen. Mutta jos kohtaan vartian?"

"Te olette pääjohtajan serkku. Teillä on oikeus huvitella veneellä yöllä ja päivällä."

"Niin, siinä olette oikeassa.", myönsi Rosie. "Nyt menen. Tulen takaisin hetkisen kuluttua. Oletteko valmis siihen mennessä kuin tulen takaisin?"

"Kyllä", sanoi Jetsam.

"Kaikki on hyvin?" kysyi hän, ja hänen äänessään oli levottomuutta.

"Aivan hyvin", vastasi Jetsam. "Sallikaa minun kiittää teitä vielä kerran."

Äkkinäisellä liikkeellä hän tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. Rosie punastui ja vavahti. Sitten Jetsam avasi oven ja he menivät halliin.

"Minun täytyy noutaa hattuni", sanoi Rosie.

He menivät ylös.

"Minä menen nyt luotanne", sanoi Jetsam. "Voitteko suoriutua yksin?"

Rosie nyökkäsi. Jetsam asetti lyhdyn käytävän hyllylle ja meni ylös portaita. Rosie meni huoneeseensa. Tullessaan ulos hattu päässään, huomasi hän ensi kerran, että Paulinen huoneen ovi oli raollaan. Hän työnsi sen varovasti auki ja kurkisti sisään. Kuutamo loisti heikosti sisään, ja hän näki, ettei vuoteessa ollut ketään ja ettei sitä oltu lainkaan käytetty. Levottomat aavistukset täyttivät hänen mielensä. Oliko Pauline valehdellut hänelle aivan niinkuin hän oli valehdellut Paulinelle? Oliko hänen osansa Jetsamin salaliitossa paljastettu? Ei, mahdotonta! Ja kuitenkin... hän muisti kuulleensa tai luuli kuulleensa soittokellon soivan hiukan ennen kuin mr. Jetsam tuli. Hän oli unohtanut puhua siitä mr. Jetsamille. Ja mr. Jetsam ei ollut voinut kuulla sitä, muuten hän olisi kysynyt sitä häneltä. Entäpä jos joku piti heitä silmällä kuitenkin. Ja missä Pauline oli? Pauline sanoi menevänsä maata, ja kas! Vuode oli koskematon! Levottomana hän sulki oven.

Hän muisti Jetsamin uhkauksen surmata itsensä, jos suunnitelma epäonnistuisi, ja hän epäröi lähteä tehtäväänsä suorittamaan.

XXVII LUKU.

VALOKUVA.

Kun mr. Jetsam oli kuullut oven sulkeutuvan alhaalla, tuli hän jälleen esiin salaperäisestä ullakkohuoneesta ja meni alas portaita. Hän oli ryhtynyt kaikkiin varovaisuustoimenpiteihin. Jokaisen oven, jonka ohi hän kulki, sulki hän huolellisesti, ei vain palvelijoiden huoneiden, vaan myös toisessa kerroksessa olevien. Sieltä hän meni alas ja sulki sekä kaikki ovet että myös ikkunat. Vihdoin hän tuli pääovelle.

"On sääli sulkea häneltä ovea", mutisi hän itsekseen, "mutta mitä voi tehdä? Olisi hullutusta antaa hänen auttaa siinä, mikä nyt seuraa. Hän luulee saavansa sen tehdä, mutta sen suhteen minun täytyy kyllä pettää häntä."

Ja äänettömästi hän salpasi katuoven.

Asia oli se, että mr. Jetsamin suunnitelmat olivat hiukan muuttuneet. Hän oli toivonut ehtivänsä toteuttaa suuren kohtauksen — sen, mihin kaikki hänen pyrkimyksensä olivat kohdistuneet — Rosien ollessa ensi kertaa joen rannalla. Hän luotti Rosieen, hän oli hämmästynyt hänen hyväsydämisyydestään ja toimintatarmostaan, hän oli vielä enemmän hämmästynyt siitä vallasta, mikä hänellä oli hänen ylitseen, ja hän kertoi hänelle senvuoksi sangen paljon. Mutta kaikkea hän ei kertonut. Hän ei tahtonut peloittaa häntä. Siksi hän oli keksinyt tuon — lähettää hänet alas veneen luo upottamaan arkun kauemmas ulos vuoksiveden laskeutuessa. Mutta tyttö oli suorittanut tehtävän niin odottamattoman nopeasti ja reippaasti, että hän näki hänen palaavan paljon aikaisemmin kuin oli luullut.

Senvuoksi oli hänen täytynyt keksiä hänelle uusi tehtävä, ja hän oli tyytyväinen itseensä sen keksittyään ja lähetettyään tytön matkaan niin hyvin — ja hän mietti, että hänellä oli syytäkin olla tyytyväinen itseensä. Hän oli pahoillaan iällä tavoin pettäessään Rosieta, mutta hän ei nähnyt muuta neuvoa.

Kun hän oli kaikin tavoin varustautunut, meni hän jälleen ylös. Tällä kertaa hän ei ollut niin varovainen. Nyt oli juttu täydessä käynnissä, eikä kukaan voinut häntä keskeyttää. Jos Pauline heräisi suljetussa makuuhuoneessaan ja kuulisi jotain, niin sen pahempi hänelle, ajatteli hän. Hän ei pääsisi ulos parvekkeelle, sillä hän oli jo aikoja sitten sitonut hänen ikkunansa ulkoapäin. Siksi Pauline voi huutaa niin paljon kuin häntä huvitti.

Hän meni mrs. Ilamin huoneeseen ja sulki oven jälestään. Uunissa paloi valkea. Hän loi yhden ainoan katseen vuoteeseen ja mykkään avuttomaan potilaaseen, ja asetettuaan salalyhdyn uuninreunalle alkoi hän tutkia huonetta. Hän meni ikkunan luo ja katsoi yli itämaisten puutarhain. Kuutamossa hän voi nähdä naishahmon, joka liikkui virralle päin.

"Hän se on", kuiskasi hän itsekseen. "Ihmeteltävä olento. Olisinpa tavannut sellaisen naisen ollessani nuori."

Hän sulki ikkunan ja veti raskaat uutimet eteen niin, ettei jäänyt pienintäkään rakoa, mistä valo voisi tunkeutua ulos. Sitten hän sytytti kaikki valot huoneessa. Siellä oli kattokruunu ja kaksi lamppua peilipöydän yläpuolella paitsi pöytälamppuja ja hänen omaa lyhtyään. Huone tuli loistavan, miltei häikäisevän valoisaksi.

Hän meni vuoteen luo ja tuijotti vanhan halvaantuneen naisen silmiin. Mrs. Ilamin hehkuvat silmät räpyttivät, mutta muuten ei hän antanut mitään elonmerkkiä. Jetsam asettui siten, että hänen silmänsä tulivat hänen näköpiiriinsä, niin että heidän oli pakko vaihtaa katseita. Mutta vanhus ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Vain miltei huomaamaton värähdys kävi läpi hänen toisen käsivartensa, joka lepäsi velttona hänen sivullaan.

"No niin", sanoi Jetsam, "tässä olen siis vihdoin, kuten näet. Tunnetko minut? Olen muuttunut, eikö totta, vanha noita? Mutta et sittenkään voi minusta erehtyä!"

Koko elämän katkeruus kaikui hänen äänessään. Mutta vanha nainen ei millään tavoin osoittanut, että hänen kamala menneisyytensä nyt oli saapunut kauheimmassa muodossaan hänen luokseen.

"Sinä luulit minua kuolleeksi, eikö totta?" jatkoi Jetsam. "Yli neljänkymmenen vuoden ajan olet ollut varma siitä, että olin kuollut, ja että sinun rikoksesi oli yksi noista monista tuhansista, jotka eivät koskaan tule ilmi. Ja katsohan! Jos vielä epäilet, murhaaja, kuka minä olen, niin katso!"

Hän kumartui, veti ylös vasemman housunlahkeensa ja työnsi sukan alas, niin että pohje paljastui. Siinä voi selvästi eroittaa suuren syntymämerkin. Sirkusmaisella notkeudella hän nosti säären ylös ja piteli sitä useampia sekuntteja mrs. Ilamin silmien edessä. Sitten hän laski sen alas.

"Kas niin!" huudahti hän. "Siitä sait nähdä, kenen kanssa olet tekemisissä!"

Hänen äänensä oli julma, jääkylmä ja armoton. Hänellä ei ollut sääliä, ei vähääkään armeliaisuutta tuota naista kohtaan, joka kuitenkin, mitä rikoksia hän lieneekään tehnyt, voi vaatia kunnioitusta ikänsä perusteella ja siksi, että hän oli aivan avuton ja kärsivä.

"Minulle on kerrottu, että sinä voit sanoa 'kyllä' tai 'ei' silmilläsi", sanoi hän, "Kun räpäytät, merkitsee se 'kyllä' ja kun pidät silmäluomet hiljaa, merkitsee se 'ei'. Olen tullut kysymään sinulta jotain. Otitko valokuvan ulos rasiasta?"

Mrs. Ilam sulki silmänsä ja piti ne suljettuina.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Jetsam vihaisena. "Silmät auki, murhaaja!"

Mutta mrs. Ilam ei avannut silmiään. Hän piti ne itsepintaisesti kiinni. Ja hän olisi voinut näyttää nukkuvalta, ellei silloin tällöin olisi vierähtänyt kyynel hänen silmäluomiensa alta.

"Minä saan sinut kyllä ne avaamaani", huusi Jetsam.

Hänen kätensä läheni vanhan naisen silmiä, mutta hänkään ei suunnattomasta ja kostonhimoisesta katkeruudestaan huolimatta voinut koskea tuohon halvattuun ja avuttomaan olentoon. Hän veti kätensä takaisin. Onpa hyvä, ettei Rosie ole täällä, ajatteli hän.

"No niin", sanoi hän ääneen. "Kuten tahdot. Minä tahdon vain tietää sinäkö vai joku muuko on ottanut valokuvan lippaasta ja minulla on syytä luulla, että se on tässä huoneessa. Joka tapauksessa on aikomukseni saada se selville hyvin lyhyessä ajassa."

Hän meni äkkiä ulos huoneesta, sulki oven ja meni vielä kerran ullakolle.

"Jake!" huusi hän hiljaa.

Pitkä sudanilainen, Ilamin suojelijan veli, tuli tottelevaisesti hänen luokseen.

"Minä olen valmis", sanoi Jetsam, "tule ja mene edeltä alas. Suljen itse oven."

He menivät yhdessä mrs. Ilamin makuuhuoneeseen.

"Tiedäthän mitä sinun pitää hakea, Jake?" neuvoi Jetsam. "Koko tämä huone on etsittävä, jotta löytäisimme valokuvan — valokuvan, tiedäthän mikä se on — tuollainen kuin tuo."

Hän osoitti erästä valokuvaa Ilamista, joka seisoi uuninreunalla. Sudanilainen nyökkäsi.

"Ala yökaapista", sanoi Jetsam.

Neljännestunnin kuluttua oli huone siinä kunnossa kuin siellä olisi riehunut rajumyrsky. Jokainen laatikko oli vedetty ulos, tyhjennetty ja tutkittu. Sudanilainen oli kiivennyt tuolillekin katsellakseen vaatekaapin päälle ja oli tuonut sieltä joukon pahvilaatikoita. Jokainen kirja oli revitty kappaleiksi. Kasoittain kirjeitä oli siroteltu ympäri huonetta. Lattialla olivat mrs. Ilamin kaikki tavarat suurina kasoina. Huone oli aivan sekaisin. Mutta valokuva, jota Jetsam etsi, ei ollut löytynyt. Sudanilainen oli löytänyt koko joukon valokuvia, mutta ei oikeaa.

Vain halvatun naisen vuode oli jätetty koskematta. Keskellä kaikkea sekamelskaa seisoi tuo vuode valkeana ja koskemattomana ja vanhuksen käsivarret lepäsivät yhä samassa asennossa. Hänen silmänsä olivat nyt auki, ja hän tuijotti suoraan kattoon.

"Nyt tiedän!", huudahti Jetsam äkkiä. "Vuode! Vuode! Lipas oli kätketty vuoteeseen, mutta minä sain sen käsiini. Valokuva on myöskin kätketty vuoteeseen, mutta minä olen saava senkin käsiini!"

Mutta hän epäröi. Hänkään, joka oli valmis tekemään murhan päästäkseen suunnitelmainsa perille, ei uskaltanut hakea valokuvaa sieltä.

Sitten hän äkkiä teki päätöksensä.

"Tartu kunnollisesti vuodevaatteihin", sanoi hän sudanilaiselle, "ja minä tartun tältä puolen. Ole hyvin varovainen. Älä sekoita vuodevaatteita. Me nostamme koko jutun pois vuoteesta alas lattialle. Ole nyt varovainen — varovainen!"

Ja mitä huolellisimmin nuo kaksi miestä nostivat hänet vuoteesta kaikkine vuodevaatteineen ja laskivat hänet varovasti lattialle, ja nyt mrs. Ilamin katse suuntautui toiseen kohtaan katossa.

"Tämä on kuitenkin sinulle vaihtelua", sanoi Jetsam ikäänkuin pahoitellen sitä, mitä teki. "Meidän täytyi se tehdä. Me panemme sinut pian takaisin."

Hän etsi vuoteesta ja patjoista, mutta ei vieläkään valokuva löytynyt.

Hän keskeytti etsinnän ja pyyhki hikeä otsaltaan. Sudanialainen seisoi kunnia-asennossa vuoteen jalkopäässä. Jetsam katsahti häneen.

"Mene noutamaan hänet alas", sanoi hän tiukasti.

Ja Jake katosi.

"Jollain tavoin tästä täytyy tulla loppu", sanoi Jetsam katsoen vanhaa naista, joka makasi lattialla rojun keskellä.

Hetkisen kuluttua ovi aukeni ja sudanilainen tuli sisään; kädestä hän veti mukanaan Josephus Ilamia. Jetsam meni nopeasti heidän taakseen ja lukitsi oven.

"No niin", sanoi hän. "Istu. Laita hänet istumaan, Jake!"

Ja Ilam istuutui tottelevaisesti tuolille lähellä yöpöytää. Hän ei tehnyt mitään vastusta, hän tuskin katseli ympärilleen, hänen aistinsa olivat veltostuneet, näytti siltä kuin olisi hänen mielensä koettanut kiintyä johonkin varmaan paikkaan, mistä sitä ei voinut saada irti.

"Mitä te tahdotte?" kysyi Ilam. "Mihin te olette ryhtynyt?"

"Tahdon tehdä sinulle viimeisen vaatimuksen, Ilam. Annoin tämän vuoksi ryöstää sinut, sen voin sanoa sinulle. Olin ajatellut, että asettaisin äidin ja pojan vastakkain, jos se osoittautuisi välttämättömäksi. Mutta sinä turmelit miltei koko pelin nielemällä liikaa opiaattia. Sinä olet kömpelö uhrinakin ollessasi."

"Mitä sinä täältä tahdot?" kysyi Ilam, kuin olisi hänellä ollut piintynyt päähänpisto. "Sinä olet saanut rahaa, mitä muuta haluat?"

"Tiedät vallan hyvin mitä haluan", sanoi Jetsam. "Minun asiani on nyt varmasti perusteltu. Minulta puuttuu vain valokuva, ja olen saanut kylliksi rahoja pysyäkseni hengissä kunnes sinä olet tullut järkiisi. Mutta minulta puuttuu valokuva. On kai sangen kovaa, että sinun täytyy antaa minulle esine, joka on saattava sinut vararikkoon, mutta sinun on pakko. Sano minulle missä valokuva on."

"En tiedä mitä tarkoitatte", sanoi Ilam lujasti.

Jetsam kääntyi mrs. Ilamia kohti.