Part 11

"Kuulehan, murhaajatar", sanoi hän, ja Ilam hätkähti tämän sanan kuullessaan, "ellet vastaa kysymykseeni, surmaan poikasi sinun nähtesi. Tietääkö Ilam missä valokuva on?"

Jälleen sulki vanha nainen itsepäisesti silmänsä ja kieltäytyi antamasta tietoja.

Ilam, joka näytti nyt nopeasti tulleen jälleen tuntoihinsa, nousi ylös ja meni uunin luo.

"Seiso paikoillasi!" sanoi Jetsam raivoissaan ja veti revolverin taskustaan. "Tahdon tietää missä valokuva on, vaikkapa joutuisin hirteen teidän murhastanne. Minä en kuole ensimmäisenä hyvän asian vuoksi. No, missä on valokuva? Ottiko äitisi sen lippaasta?"

"Minä otin sen lippaasta", sanoi Ilam. "Minä! Minä! Äitini ei sitä tehnyt."

"Ja missä se on?" kysyi Jetsam ja hymyili voitonvarmana.

"Tässä se on", huudahti Ilam ottaessaan vanhan vaalentuneen valokuvan sisätaskustaan. "Ette hetkeksikään ajatellut minun tutkimustani. Aasi!"

"Anna se tänne", sanoi Jetsam tyynesti.

"Ei", sanoi Ilam, ja nopealla liikkeellä oli hän heittänyt sen tuleen.

Se paloi silmänräpäyksessä.

Jetsam juoksi hänen luokseen, mutta vaipui takaisin kuin salaman lyömänä. Hän oli nyt kaikesta huolimatta voitettu. Kuin unissakävijä hän meni huoneen toiseen päähän. Hän aikoi tehdä itsemurhan. Jälleen hän kohotti revolverin, mutta kukaan huoneessa ei odottanut sitä murhenäytelmää, jota hän nyt valmisti. Hänen sormensa koskettivat jo liipasinta.

Juuri hänen takanaan oli varjostin, ja tämä varjostin liikahti nyt omituisella tavalla. Hän kääntyi pidellen yhä revolveriaan ohimoonsa tähdättynä, kun Rosie tuli esiin varjostimen takaa.

"Älkää tehkö sitä", sanoi hän tyynesti ottaen revolverin miehen voimattomasta kädestä.

"Te teette minulle hyvin huonon palveluksen", huokasi Jetsam ja vaipui tuolille.

"Olen pelastanut henkenne", sanoi Rosie.

"Niin"... sanoi Jetsam katkeralla äänellä. "Sitä juuri tarkoitan. Te ette ole ensimmäinen, joka pelastaa henkeni. Ja jos ensimmäinen pelastaja ei olisi sitä tehnyt, olisimme nyt kaikki onnellisempia."

"Älkää sanoko niin", kuiskasi Rosie, "minä..."

"Te ette olisi minua tavannut", sanoi hän.

"Olen iloinen siitä, että teidät tapasin", sanoi Rosie ja käänsi vilpittömät kasvonsa häntä kohti.

"Oi", huokasi Jetsam, "ja kuitenkin te petätte minua. Te olette antanut minulle lupauksia, jotka olette rikkonut."

"Ei, ei", sanoi Rosie. "Lupasin vain mennä veneen luo, ja olisin mennytkin heti jälkeenpäin."

"Miksette mennyt heti?"

Rosie kertoi miten hän sattumalta oli nähnyt Paulinen tyhjän huoneen ja miten se oli herättänyt hänen epäluulojaan.

"Pelkäsin suunnitelmanne epäonnistuvan", sanoi hän, "ja te olitte uhannut siinä tapauksessa surmata itsenne. Pelkäsin, että jotain kamalaa voisi tapahtua minun poissaollessani. Ja siksi piiloittauduin tänne. Minun on teitä niin sääli!"

Hänellä oli kyyneleet silmissä.

"Muutamia minuutteja sitten olisin tullut hyvin, levottomaksi kertomuksestanne", sanoi Jetsam, "Mutta nyt se ei merkitse mitään. Vaikkapa sisarenne onkin meitä vastaan ja talo piiritetty, ei se merkitse mitään. Ellei teitä olisi, olisin surmannut tuon miehen, mutta te saisitte siitä niin paljon ikävyyksiä. Mutta olkaa hyvä ja pankaa revolveri pois. Se on ladattu ja vedetty vireeseen."

"Ettekö te koske siihen?" kysyi Rosie.

"En koske siihen", sanoi hän.

Rosie pani sen vuoteen jalkopäähän, ja kumartui tutkivasti mrs. Ilamin yli.

"Hän nukkuu", sanoi hän sitten hiljaa.

"Kaikesta tästä huolimatta?"

"Niin, luojan kiitos. Hän nukkuu välistä hyvin sikeästi. Tahdotteko nostaa hänet jälleen paikoilleen. En tahtoisi nähdä hänen makaavan lattialla. Hän on hyvin vanha ja avuton."

Tämän keskustelun aikana oli Ilam ollut kuin huumaantunut. Oli kuin se voimanponnistus, minkä hän oli tehnyt polttaessaan valokuvan, olisi vienyt häneltä kaikki voimat ja hän olisi jälleen joutunut sen huumausaineen valtaan, jota hän oli nauttinut. Mutta nyt hän astui eteenpäin aivan raivoissaan, ja kahdella pitkällä askeleella hän ehti huoneen poikki ja seisoi Jetsamin ja Rosien välillä. Hän katsoi Rosieta suoraan silmiin.

"Oletko sinä tuon roiston kanssarikollinen?", kysyi hän käheästi.

"Josephus-serkku", sanoi Rosie, "mr. Jetsam ei ole mikään roisto, enkä minä ole kenenkään kanssarikollinen."

"Hän on miltei tappanut minut ja ryöstänyt minulta kaksi ja puoli tuhatta puntaa", jatkoi Ilam. "Eikö se ole roisto, joka tekee sellaista? Sano se minulle! Sinä olet hänen rikostoverinsa. Sinä tulit tähän taloon häntä auttaaksesi."

"Ei, sitä en tehnyt", sanoi Rosie. "Tulin tänne yhdessä sisarenne kanssa siksi, että pyysit meitä niin kovin."

"Niin, sitä kai aiot minulle uskotella!" murisi Ilam raivoissaan. "Mutta nyt sen tiedän."

"En ole koskaan nähnyt mr. Jetsamia ennenkuin tulin tähän taloon", sanoi Rosie.

"Silloin te olette tulleet hämmästyttävän pian keskinäiseen yhteisymmärrykseen!"

"Niin olemmekin", sanoi nuori tyttö. "Mutta jos sinulla on jotain tätä vastaan, niin onhan sinulla hyvin yksinkertainen keino, voit ilmoittaa kaiken poliisille. Silloin koko juttu joutuu oikeuteen, serkku."

"Sitä en voi, en Paulinen tähden enkä liioin Ilojen Kaupungin tähden. Ajattelehan, mikä skandaali siitä syntyisi!"

"Sinä et pelkää skandaalia etkä Ilojen Kaupungin kunniaa", sanoi Rosie. "Sinä pelkäät vain itsesi tai äitisi puolesta. Jos on kysymys äidistäsi, en sano mitään."

"Minä menen nyt tieheni", sanoi Jetsam.

Ei kukaan vastannut.

"Hyvästi sitten", sanoi hän jälleen.

"Minne te aiotte mennä?", kysyi Rosie.

"Pois teidän elämästänne", sanoi hän. "Laahustamaan luonnollista loppuani kohti."

"Te olette julma", sanoi Rosie, "kun voitte jättää minut täten."

Tässä Ilam keskeytti.

"Mene alas, Rosie. Tahdon puhua kahdenkesken tämän miehen kanssa."

Hänen äänensä oli jääkylmä.

"Niin", myönsi Jetsam. "Menkää luotamme. Meidän täytyy saada puhua keskenämme."

"Ette siis mene ilman että puhutte kanssani?", kysyi Rosie.

"Ei, sitä en tee", sanoi Jetsam.

Nuo kaksi miestä olivat nyt yksin huoneessa, nukkuvaa mrs. Ilamia lukuunottamatta.

"Hän on rakastunut teihin", huusi Ilam raivostuneena suljettuaan oven. "Te olette huomannut oman etunne siinä, että hänellä on niin vähän kokemusta. Se on rahoittavaa. Ellette..."

"Tyhmeliini!" keskeytti Jetsam hänet. "Mitä sinä loruat? Ja mitä Rosie sinuun kuuluu?"

"Sangen paljonkin", huudahti Ilam.

Ja äkkiä oli kuin viha ja raivo olisivat päässeet hänessä valtaan, ja hän heittäytyi koko voimallaan valmistautumattoman Jetsamin kimppuun ja kaatoi hänet hurjalla voimallaan.

"Nyt olen saanut teistä kyllikseni", huusi hän. "Jos tapan teidät, on helppo todistaa, että se tapahtui itsepuolustuksessa."

Tuskin hän oli ennättänyt sanoa nämä sanat, kun hänen kätensä vaipuivat voimattomina sivuille.

Aivan ikkunan ulkopuolella kuuluivat pasuunan kirkkaat, kaikuvat ja mahtavat äänet. Kuului neljä pasuunan säveltä, ne neljä jotka alkavat Beethovenin suurimman sinfonian. Niitä kutsutaan, kohtalonsäveliksi, ja niiden vaikutus oli suurenmoinen. Sitten oli hiljaisuus, ja sen jälkeen toisti pasuuna sävelensä.

Jälleen oli hiljaista. Ja nyt makasivat nuo kaksi miestä, jotka silmänräpäys sitten olivat taistelleet hurjaa taistelua, liikkumattomina lattialla.

Kolmatta kertaa kaikui pasuuna.

XXVIII LUKU.

KUOLINMARSSI.

Paulinen ehdotus hänen seistessään Carpentarian kanssa hänen huvilansa ulkopuolella ja puhuessa palvelijoiden omituisesta katoamisesta oli, että he menisivät ylös Rosien luo mrs. Ilamin huoneeseen.

"Mitä!" huudahti Carpentaria. "Tahdotteko todella, että turmelemme sen mikä nyt on tekeillä, mitä se sitten lieneekin? Ei, kun olemme päässeet näin pitkälle, niin meidän on mentävä loppuun asti. Meidän täytyy saada heidät kiinni itse työstä."

He menivät Ilamin huvilaa kohti, joka näytti kätkevän mitä ihmeellisimpiä salaisuuksia ja joka lepäsi siinä kuutamossa.

Äkkiä Pauline tarttui häntä käsivarteen.

"Kuulen askeleita jostakin", sanoi hän.

He kuuntelivat molemmat. Yön hiljaisuudessa kuului raskaita, säännöllisiä askeleita.

"Se on vartia pengermällä", sanoi Carpentaria. "Tuo ääni kuului varmaankin pengermältä, eikö totta?"

"Kyllä", myönsi Pauline ja päästi hänen käsivartensa.

"Pyydän teitä tekemään minulle suuren palveluksen", sanoi Carpentaria.

"Mikä se on?"

"Menkää vartian luo ja sanokaa minun lähettäneen teidät. Sanokaa, että hän pysyttelisi veneen läheisyydessä, kunnes hän saa toisen määräyksen. Sanokaa myös, että hän pysyttelisi niin hyvin piilossa kuin mahdollista. Teettekö sen?"

"Menenkö yksin?"

"Menkää. Se ei ole vaarallista. Toisen meistä täytyy olla täällä, ja yksi voi kätkeytyä helpommin kuin kaksi. Pelkään venettä käytettävän jälleen. Vartia ei saa estää ketään käyttämästä venettä, mutta hänen tulee pitää silmänsä auki. Ymmärrättekö?"

"Tahdotteko siis välttämättä, että menen?"

"Ei, pyydän teitä menemään."

Sanaakaan sanomatta Pauline meni. Hänet, eikä Rosieta oli mr. Jetsam nähnyt puutarhassa katsoessaan ulos mr. Ilamin huoneesta.

Carpentaria meni talon ympäri ja mietti, mistä voi johtua, ettei tapahtunut mitään. Ei kukaan ollut voinut mennä sisään tai ulos hänen seistessään vartioimassa. Silloin hän sattumalta tuli katsoneeksi ylös rakennuksen kattoa kohti. Hän ei voinut nähdä itse kattoa, sillä hän oli liian lähellä, mutta hänestä tuntui, että katossa oli jotain epätavallista. Hän meni kappaleen matkaa kauemmaksi ja näki, ettei hän ollut erehtynyt. Ylhäällä näkyi valoa. Pieni ullakkoikkuna, joka oli itse katossa, oli valaistu ja loi heikkoa valoa ulospäin.

...Hän käsitti heti virheensä salapoliisina. Hän oli otaksunut, aivan ilman syytä, että salaliittolaiset eivät olleet talossa. Mutta siellä he juuri nähtävästi olivat, ja olivat olleet jo kauan, koska kukaan ei ollut tullut talosta niin pitkään aikaan.

Silloin hän sai hurjan päähänpiston, sellaisen päähänpiston, kuin vain Carpentaria voi saada. Hän tahtoi vangita nuo ihmiset tuolla sisällä omilla aseillaan. Hän tahtoi tehdä sen dramaattisesti ja vaikuttavasti. Hän tahtoi tehdä kaappauksen, jonka kaltaista kukaan häntä ennen ei ollut tehnyt. Hän ei tiennyt tarkoin, keitä oli sisällä, eikä hän siitä välittänytkään. Kun hän oli saanut jonkun päähänpiston, ei hän välittänyt mistään maailmassa, kun hän vain voin suorittaa sen. Hän nauroi ilosta sitä ajatellessaan.

"Mille te nauratte?" kysyi ääni hänen takanaan.

Se oli Pauline, joka oli tullut takaisin. Hän oli antanut määräyksen vartialle.

"Sain päähänpiston", sanoi Carpentaria, "äkkinäisen aatteen."

Hän käsitti, että nyt hänen ennenkaikkea oli päästävä irti Paulinesta.

"Sisareni on hyvin pelästynyt", jatkoi hän. "Tahdotteko tehdä minulle sen suuren palveluksen, että menette hänen luokseen? Älkää kieltäytykö. Minä saan jonkun toisen auttamaan tässä — erään pasuunanpuhaltajan orkesterista, johon voin luottaa. Minusta ette voi todellakaan olla ulkona tätä varten. Rasitus käy teille ylivoimaiseksi."

"Mutta Rosie", vastusteli Pauline.

"Oi, Rosieta ei mikään vaivaa", sanoi hän. "Vastaan Rosien hengestä omallani, ja te voitte luottaa minuun."

"Teen mitä pyydätte", sanoi Pauline vihdoin.

"Sallikaa minun saattaa teidät talooni", sanoi Carpentaria iloisena.

Hän avasi katuoven ja kutsui matalalla äänellä Juliettea.

"Sinäkö se olet, Carlos?" kysyi ääni portaiden yläpäästä.

"Olen", sanoi Carpentaria. "Täällä on neiti Dartmouth, joka tahtoo tulla sinulle seuraksi. Älä sytytä valoa ennenkuin on aivan välttämätöntä, ei ainakaan ennenkuin kuulet musiikkia."

"Kuulen musiikkia? Mitä musiikkia?"

"Älä siitä piittaa! Jos kuulette musiikkia, niin on se merkki siitä, että voitte sytyttää niin paljon valoa kuin vain haluatte. Neiti Dartmouth voi kertoa sinulle, miksen halua valoa. Tässä ovat portaat, neiti Dartmouth. Pidelkää kiinni kaidepuusta. Näkemiin!"

"Mutta...", änkytti Pauline.

"Näkemiin!" keskeytti Carpentaria.

Ennenkuin hän lähti talosta, meni hän ulos keittiöön mistä hän etsi paksun nuoran ja pisti sen taskuunsa.

Hetkistä myöhemmin hän sitoi Ilamin ulko-oven kädensijan kiinni, niin että oli mahdotonta saada sitä auki sisäpuolelta. Samalla tavoin hän tukki sivuoven ja takapihan portin.

Kun hän oli saanut sen tehdyksi, juoksi hän nopeasti alas tietä myöten Keskuskadulle päin. Tämän eteläpäässä oli suuri hieno rakennus aivan vastapäätä hallitusrakennusta, joka tunnettiin nimellä orkesteritalo. Täällä asui suurin osa Carpentarian maailmankuulusta joukosta. Jotkut heistä, jotka olivat naimisissa, saivat asua Lontoossa ja sen esikaupungeissa, mutta heitä oli verrattain vähän. Rakennus oli hyvin suuri, ja sen täytyikin olla suuri. Erikoinen ihme oli sen harjoitussali, joka oli rakennettu äänitiiviiksi.

Carpentaria soitti ovelle, ja sen avasi uninen mies, jonka velvollisuutena oli päästää sisään soittajia, jotka tulivat myöhään kotiin lomalta.

"Kuulkaahan", sanoi mies. "Tämä alkaa jo olla liikaa. Tiedättekö mitä kello on?"

"Vaiti, tyhmeliini", sanoi Carpentaria. "Menkää heti noutamaan mr. Bruno tänne. Se on hyvin tärkeätä. Sytyttäkää valoa."

"Anteeksi, sir", sanoi vartia kauhistuneena siitä, kenelle hän oli puhunut. "Mr. Bruno nukkuu, sir. Hän otti kaksi viskya saadakseen unta ja meni levolle jo ennen keskiyötä."

"Minä tiedän hänen nukkuvan. Luuletteko kuvittelevani hänen seisovan päällään odottamassa päivän koita? Menkää herättämään hänet, ja nopeasti! Laittautukaa jo matkaan! Minun täytyy kai tulla mukaan."

He menivät yhdessä ylös, ja mr. Bruno, orkesterin ensimmäinen pasuunanpuhaltaja, hypähti istumaan vuoteessaan päällikön herättäessä hänet.

"Bruno", sanoi Carpentaria, "antakaa minulle pasuunanne lainaksi."

"Pasuunani, sir?"

"Niin. Mendelssohn sanoi kerran, että pasuuna oli soittokone, jota ei saa käyttää usein, siihen se on liian pyhä, mutta minä luulen tänä yönä olevan syyn sen käyttämiseen."

"Se on tuolla nurkassa, sir", sanoi Bruno ihmetellen, minkä merkillisen päähänpiston Carpentaria nyt oli saanut.

Carpentaria riensi soittimen luo, otti sen ulos kotelosta ja vei sen huulilleen.

"Hm", sanoi hän, koetettuaan hiljaa puhaltaa siihen. "Kuulkaahan, Bruno. Tämä syy ei ole ainoastaan suurenmoinen, se on ainutlaatuinen. Teidän pitää herättää kaikki miehet. Ottakaa univormut yllenne. Sitten menette ja asetutte kunnioitetun pääjohtajamme Josephus Ilamin huvilan ympärille. Te ette saa päästää äännähdystäkään ennenkuin kuulette minun soittavan erään sävelmän ensi tahdit. Silloin te yhdytte siihen."

"Missä te olette silloin, sir?"

"Sen kyllä näette. Kiiruhtakaa nyt pukeutumaan."

Ja niin sanoen riensi Carpentaria jälleen matkaan. Hän palasi takaisin Ilamin huvilalle ja kiipesi parvekkeelle mrs. Ilamin huoneen ulkopuolelle. Hän oli muistanut ottaa osan nuorasta mukaansa, ja siihen hän sitoi pasuunan, niin että hän voi vetää sen ylös jälestään.

Ja silloin hän soitti Beethovenin juhlalliset alkutahdit, jotka saivat Ilamin ja Jetsamin keskeyttämään taistelunsa.

Hän etsi ikkunan kädensijaa, mutta huomatessaan, että ikkuna oli suljettu sisältäpäin, käytti hän sitä yksinkertaista tapaa, että hän painautui ikkunan läpi. Katkaistujen puitteiden, särkyvän lasin ja heiluvien uutimien läpi hän syöksyi huoneeseen toisessa kädessään pasuuna, toisessa revolveri.

Näky, joka häntä kohtasi, olikin sangen hämmästyttävä, Keskellä huoneen hurjaa sekasortoa näki hän kolme ihmishahmoa lattialla. Vanha nainen oli näennäisesti aivan välinpitämätön kaikesta, mutta Jetsam ja Ilam päästivät toisensa sen näköisinä kuin kaksi koulupoikaa, kun opettaja saa heidät kiinni tappelusta.

"Pelästytin teitä toivoakseni?" kysyi Carpentaria päästyään jaloilleen. "Niin, se oli tarkoituskin!"

"Hei, te punatukkainen", huusi Jetsam, "aiotteko nyt taas pelastaa henkeni?"

"Älkää te välittäkö punaisesta tukastani", sanoi Carpentaria harmistuneena. "En koeta pelastaa ketään. Minä olen tullut toimittamaan tutkimuksia. Ei kukaan lähde tästä huoneesta ennenkuin hän on antanut selityksen. Olen nähnyt nyt niin paljon salaperäistä kuin siedän Ilojen Kaupungissa tällä viikolla. Nyt se riittää. Ilam, olkaa hyvä ja menkää tuolille tuohon nurkkaan. Kiitos."

Hän laittoi soittimen valmiiksi Ilamin kiivetessä kömpelösti jaloilleen ja totellessa.

"Mitä teihin tulee, mr. Jetsam", jatkoi Carpentaria, "niin tunnette te, mikäli olen nähnyt, ladatun revolverin moraalisen vaikutuksen, sellaisen revolverin kuin millä nyt tähtään. Menkää toiseen nurkkaan."

"Sitä en tee", sanoi Jetsam. "Voitte ampua, jos se teitä huvittaa, mutta sitä ette uskalla."

"Te aiotte siis uhmailla minua ja lähteä huoneesta?"

"Kuulkaahan!" sanoi Carpentaria.

Hän otti pasuunan ja puhalsi siihen muutamia voimakkaita ääniä, joita Ilam ja Jetsam eivät heti tunteneet. Mutta soittajat, jotka seisoivat joka puolella huvilan ympärillä, tunsivat ne sitä paremmin. Ja heti seurasivat tätä merkkiä voimakkaina 'Saulin' kuolinmarssin järkyttävät säveleet. Talo näytti olevan synkän musiikin piirittämä.

Jetsam hätkähti.

"Olkaa hyvä ja jääkää sinne, missä olette", sanoi Carpentaria.

Ja Jetsam jäi seisomaan vuoteen jalkopäähän selkä mrs. Ilamiin päin.

Soitto jatkui.

"Mitä narrinkujeita nämä ovat?" kysyi Ilam.

"Vain osa vielä suurempaan narrinkujeeseen, joka nyt tulee avuksenne, Ilam", sanoi Carpentaria.

Hän meni suoraan huoneen poikki Ilamin luo, mutta palasi äkkiä nähdessään jotakin uunin yläpuolella olevassa peilissä.

Johtuipa se sitten musiikista tai kaikesta minkä hän oli nähnyt, oli halvattu mrs. Ilam kohottautunut istumaan vuoteessaan, hänen vapiseva pergamenttikätensä oli tarttunut revolveriin, jonka Rosie oli laskenut lattialle, ja hän koetti nyt suunnata sitä Jetsamia kohti juuri hänen hartioittensa väliin. Tuo vanha olento oli nähtävästi ylivoimaisen voimakkaan vaiston vallassa, vaiston, jonka vain kuolema voi tukehuttaa.

Ilamin seistessä kauhistuneena paikoillaan säilytti Carpentaria täydellisesti mielenmalttinsa. Nopealla liikkeellä hän tempasi aseen vanhuksen kädestä, ja tämä vaipui takaisin avuttomana ja liikkumattomana kuten ennenkin. Koko tapahtuma kesti vain muutaman sekunnin.

"Ja nyt", sanoi Carpentaria, "tahdomme kuulla tarinanne, mr. Jetsam. Mutta ensin meidän on nostettava vanhus ylös vuoteeseen jälleen."

"No niin", sanoi Jetsam, joka sielunlujuudestaan huolimatta vapisi, "te saatte kuulla koko tarinani."

Soitto lakkasi.

XXIX LUKU.

JETSAMIN TARINA.

"Meidän on kai parasta mennä alas", sanoi Carpentaria, kun jonkunlainen järjestys oli jälleen saatu aikaan huoneessa, "siellä olemme paremmin rauhassa."

"Ei", huudahti Jetsam intohimoisesti. "Tuon vanhuksen täytyy kuulla kertomukseni. Joko kerron sen hänen kuullensa, tai en kerro sitä lainkaan."

Carpentaria katsoi mrs. Ilamin silmiin, jotka eivät liikahtaneet. Hänet oli nyt nostettu takaisin vuoteeseen, ja silmät olivat jälleen kiintyneet kattoon. Tuon lyhyen ja julman voimanponnistuksen jälkeen näytti halvaantunut ruumis jälleen vaipuneen avuttomuuden tilaan, joka oli ehkä edellistäkin täydellisempi. Silmät hehkuivat, mutta ei niin polttavina kuin ennen.

"No niin, kuten tahdotte", myöntyi Carpentaria.

Ilam oli istuutunut, näennäisesti puolittain huumaantuneena. Molemmat muut ottivat kumpikin tuolin, ja juuri silloin ovelle koputettiin hiljaa, mutta varmasti.

"Mitä se on?" kysyi Carpentaria Jetsamin puoleen kääntyen. "Sen kai te tiedätte parhaiten, joka olette ollut talon isäntänä muutamia tunteja."

"Se on luullakseni neiti Rosie", vastasi mr. Jetsam. "Musiikkinne on peloittanut häntä."

Carpentaria meni nopeasti ovelle, kiersi lukkoa ja avasi sen. Rosie aivan oikein seisoi sen takana.

"Vai tekö se olette, rakas nuori neiti", sanoi hän iloisesti antamatta Rosielle aikaa ilmaista hämmästystään. "Tahtoisin kernaasti, että menisitte sisarenne luo, joka on minun huvilassani. Mutta pelkään, että ette saa auki ovia. Eiköhän teidän olisi parasta vetäytyä omaan huoneeseenne lepäämään kaikista rasituksista? Kaikki on hyvin täällä, ja jos vanha sukulaisenne tarvitsisi apuanne, kutsumme teitä. Sillä aikaa pidämme me, serkkunne, teidän ystävänne mr. Jetsam ja minä pienen neuvottelun liikeasioista."

Hän kumarsi ja peitti oviaukon niin hyvin kuin voi, jotta Rosie ei näkisi sisään huoneeseen. Rosie seisoi epäröivänä paikoillaan.

"Pyydän teitä hartaasti", sanoi Carpentaria, "menemään levolle. Älkää enää hommatko veneiden kanssa tänä yönä, voisitte hukkua. Ja uskokaa minua, ei mitään tehdä salassa. Heti päästyäni neuvottelusta menen avaamaan ovet."

Rosie meni vastahakoisesti alas käytävää myöten. Hän ei ollut sanonut sanaakaan. Carpentaria sulki oven hänen jälkeensä ja istuutui jälleen tuolilleen.

"Nyt olen erinomaisen tarkkaavainen", sanoi hän merkitsevästi Jetsamille.

"No niin", sanoi Jetsam mietittyään hetkisen, "Tämä kertomus menee kauas ajassa taapäin. Se alkaa ennenkuin te olitte syntynytkään — se alkaa Torqauyssa. Mikäli minulle on kerrottu, ei tämä paikka silloin ollut läheskään sitä mitä nyt, mutta se oli joka tapauksessa paikka minne voi asettua. Siksi ehkä eräs soodavesitehtailija matkusti sinne vuodeksi lepäämään. Hän oli hyvin rikas mies, ja hän vuokrasi siellä huvilan. Tuo huvila on siellä vielä tänä päivänäkin. Hän oli noin puolen miljoonan arvoinen, ja kaikki kilpailivat hänen tuttavuudestaan, ja tuttavien joukossa oli myöskin eräs noin kolmikymmenvuotias leski nimeltä mrs. Kilmarnock. Eikö hänen nimensä ollut Kilmarnock?" kysyi hän äkkiä julmasti hymyillen halvatulta.

Mrs. Ilam ei antanut mitään merkkiä, ja mr. Jetsam jatkoi.

"Hän oli kaunis nainen, hänellä oli ihmeen kauniit mustat silmät. Hänen miehensä oli kuollut muutamia vuosia sitten, eikä hänellä enää ollut surupukua. No niin, hänen pukunsa ei kuulu asiaan, varsinkaan kun soodavesitehtailija — olenko maininnut, että hänen nimensä oli Ilam? — varsinkaan kun mr. Ilam ei nähnyt hyvin. Hän oli alkanut saada harmaan kaihin, molemmat silmät olivat kipeät, ja sairaus edistyi nopeasti. Muistakaa, etteivät lääkärit siihen aikaan tienneet niin paljon harmaasta kaihista kuin nykyään. Mr. Ilam oli myös leskimies — ja hänellä oli kolmen vuoden vanha lapsi. Hän oli ollut kaksi vuotta leskenä tavatessaan mrs. Kilmarnockin. Hän piti mrs. Kilmamockista. Hän näytti sopivan hoitajattareksi, ja sellaista mr. Ilam juuri tarvitsi. Hänhän oli niin surullisessa asemassa. Hän tarvitsi myös äitiä lapselleen, ja mrs. Kilmarnock osoitti harvinaisen suurta rakkautta lastaan kohtaan. Mr. Ilam oli mies, joka puhui suoraan suunsa puhtaaksi, eikä hän salannut sitä tosiasiaa, että vaikka hän mielellään meni naimisiin lesken kanssa, ei hän koskaan olisi mennyt naimisiin lesken kanssa, jolla itsellään oli lapsia. Ja eräänä päivänä hän sanoi mrs. Kilmarnockille, että koska hän ei koskaan ollut kuullut tämän puhuvan lapsistaan, otaksui hän ettei hänellä niitä ollut.

"Mrs. Kilmarnock vastasi, että hänen otaksumansa oli oikea, ja että hän aina suri sitä ettei hänellä ollut lapsia, kun hän niin piti lapsista ja kaipasi sellaista, mikä olisi antanut hänelle oikeaa elämänhalua ja intoa. Kuukautta myöhemmin kysyi mr. Ilam häneltä, tahtoiko hän mennä naimisiin hänen kanssaan, ja hän myöntyi ilolla. Kolme kuukautta myöhemmin he olivat naimisissa. Kaikki olivat hyvin herttaisia, sillä teidän tulee muistaa, ettei mrs. Kilmarnock ollut vailla rahoja. Hän eli hienosti ja komeasti, ja koko Torqauy kiitti hänen päivällisiään. Hänen miehensä oli ollut korkeimman oikeuden asianajaja Skotlannissa, niin hän sanoi. Vietettiin siis loistavat häät, joista kerrottiin kolmenneljäsosa palstan verran sanomalehdissä."

Tässä Carpentaria keskeytti kertojan.

"Te näytte olevan hämmästyttävän selvillä asioista, jotka tapahtuivat teidän ollessanne sen ikäinen, että ette juuri voinut käsittää niitä. Siihen aikaan, kuin nämä häät vietettiin, ei teidän tapanne kai ollut lukea sanomalehtiä?"

"Ei ollutkaan", vastasi Jetsam kuivasti, "Minä olin silloin saavuttanut kolmen vuoden iän. Olen niin tarkoin selvillä kaikesta, koska olen ottanut kaikesta selvän. En ole säästänyt vaivojani viimeisten kahden vuoden aikana hankkiakseni kaikki tarvitsemani tiedot."

"Sen käsitän", sanoi Carpentaria, "mutta minkä vuoksi tämä juuri _Teitä_ niin huvitti?"