Part 12

"Sen kyllä pian ymmärrätte", sanoi Jetsam. "Tuo mrs. Ilam oli sekä ennen että jälkeen toisen avioliittonsa tehnyt salaisia retkiä Tiegnmouthin kylän läheisyydessä. Hän ilmoitti silloin miehelleen menevänsä Exeteriin ostoksille, ja hän oli aina hyvin yksinkertaisesti puettu näillä retkillään. Teignmouthin asemalta hän meni tavallisesti suoraan kylän läpi, otti lautan joen rannalla ja meni pieneen majaan, joka sijaitsi yksinään nummella. Siellä hän tapasi vanhan miehen, hänen vaimonsa ja pienen pojan. Vanha mies ei, ihmeellistä kyllä, puhunut englantia, vaan ranskaa. Hän oli Bretagnesta ja oli tullut tänne sipulilastia tuomaan, rakastunut talonpoikaistyttöön ja asettunut tänne. Mrs. Ilam puhui ranskaa miehen kanssa, englantia vaimon kanssa ja lastenkieltä pojan kanssa.

"Mutta jos hän todellakin oli leski ja tämä todellakin hänen poikansa, niin miksi hän teki tällä tavoin? Hän suuteli ja hyväili lasta ja kävi hänen luonaan tällä tavoin ainakin kerran viikossa."

"Ja hän oli hänen poikansa?" keskeytti Carpentaria.

"Niin, sen olette, arvannut oikein", sanoi Jetsam. "Hän oli hänen poikansa."

"Hän oli leski ja lapsi oli todella hänen poikansa", sanoi Jetsam, "mutta poika ei ehkä sopinut hänen suunnitelmiinsa Torqauyssa, mutta hän rakasti pikku poikaansa, voipa sanoa, että tuo poika oli hänen elämänsä suuri intohimo. Eikö niin?" sanoi hän äkkiä kääntyen mrs. Ilamin puoleen.

Vanhan naisen silmät täyttyivät kyynelillä.

"Luulen olevan parasta jättää mrs. Ilam pois keskustelusta", sanoi Carpentaria.

"Se on mahdotonta", sanoi Jetsam, "koska kertomukseni koskee miltei yksinomaan häntä. Mutta en välitä hänestä muuta kuin todistaakseni kertomukseni. No niin, nämä mr. Ilamin käynnit majassa kestivät noin vuoden, ja silloin tapahtui jotain hyvin kummallista. Mutta ensin minun on kerrottava, että mr. Ilamin harmaa kaihi kävi yhä pahemmaksi hänen mentyään naimisiin. Kuuden kuukauden kuluttua hän ei nähnyt mitään selvästi. Hän ei voinut lukea mitään muuta kuin puotien suuria kylttejä. Hänellä oli mrs. Ilamissa ihailtava hoitajatar ja toveri. Hän ei koskaan jättänyt häntä paitsi noilla ostoretkillään käydessään. Hän oli ihanteellinen vaimo, ja koko Torqauy oli siitä yhtä mieltä. Vaikka mr. Ilamin sairaus sai hänet hermostuneeksi, vieläpä sietämättömäksikin, oli hän yhtä herttainen ja kärsivällinen, eikä mr. Ilam sietänyt ketään muuta lähellään. Hän alkoi tuntea vastenmielisyyttä lastaankin, ainoaa poikaansa kohtaan, ja lapsi annettiin opettajien ja hoitajien hoitoon."

"Eräänä päivänä kertoi sitten vanha bretagnelainen mr. Ilamille, että hän oli perinyt hiukan ja että hän senvuoksi aikoi matkustaa takaisin Bretagneen päättääkseen elämänsä siellä. Mrs. Ilam kauhistui tästä uutisesta, sillä hän ei tiennyt mitä tehdä poikansa suhteen. Hän kysyi ranskalaiselta milloin hän aikoi lähteä, ja tämä vastasi, että hän lähtisi noin kolmen viikon kuluttua. Hän lähti silloin hänen luotaan sanoen tulevansa takaisin muutaman päivän päästä. Tässä on tuo merkillinen kohta tarinassa. Viikon kuluessa sai koko Torqauy tietää, että mr. Ilam matkustaisi Pariisiin kysymään neuvoa eräältä suurelta erikoislääkäriltä."

"Nyt käsitän", sanoi Carpentaria.

Ilamin kasvoille alkoi nyt myöskin nousta huvitettu ilme.

"Epäilen suuresti, ymmärrättekö", sanoi Jetsam, "He matkustivat Torqauysta heti sen jälkeen, ja huomiota herätti, että mrs. Ilam eroitti kaikki palvelijansa, jok'ikisen, niin että heillä matkustaessaan pojan kanssa Torqauysta ei ollut ketään muuta apunaan kuin hotellin poika, sillä teidän tulee muistaa, että mr. Ilam nyt oli oikeastaan jo sokea. Heidän täytyi vaihtaa junaa Exeterissa päästäkseen Plymouthin pikajunaan, ja Exeterin asemalla seisoi vanha ranskalainen odottamassa, ja kädestä hän piteli mrs. Ilamin pikku poikaa. He puhelivat pitkän aikaa kahdenkesken, ja sitten tuli pikajuna, johon Ilamien piti nousta, ja kun se lähti Lontooseen, seisoi vanha ranskalainen jälleen asemalla pienen pojan kanssa. Ymmärrättekö?"

"En!" sanoi Carpentaria suoraan.

"No niin", sanoi Jetsam, "se ei ollut sama poika, jota ranskalainen piti kädestä. Mrs. Ilman oli ottanut oman lapsensa mukaansa ja jättänyt lapsipuolensa tilalle."

"Hyvä Jumala!" huudahti Carpentaria.

"Niin, sen voitte sanoa, mutta hyvä Jumala ei tehnyt silloin mitään. Petos oli mainiosti järjestetty, ei kukaan voinut häntä epäillä. Molemmat pojat olivat samoin puettuja, samanikäisiä, ja mr. Ilam oli egoisti, joka välitti vain omista tunteistaan eikä pojasta. Uusi lapsi pidettiin aivan erillään mr. Ilamista, ja pian hän oppi uuden nimensä ja unohti menneisyytensä. Kesti seitsemän vuotta ennenkuin mr. Ilam sai näkönsä jälleen, ja vasta silloin hän näki pojan selvästi. Miten hän silloin enää olisi voinut epäillä petosta? Mrs. Ilam oli voittanut, hän oli laittanut mr. Ilamin laillisen perillisen pois tieltä ja asettanut oman poikansa hänen sijaansa valtaistuimelle."

"Mutta miten toisen pojan kävi?" kysyi Carpentaria.

Jetsam ei vastannut heti, ja hänen katseensa oli maahan luotu.

"Tunnetteko te Bretagnen talonpoikia?" kysyi hän.

"Ei, en lainkaan", vastasi Carpentaria.

"No niin, se on samantekevä. Kun kuulette tämän tarinan jatkon, ymmärrätte mitä bretagnelaistalonpoika voi tehdä. Exeterin asemalla oli mrs. Ilam siis puhunut tuon bretagnelaisen kanssa. Hän sanoi antavansa hänelle toisen pojan hoidettavaksi ja tahtovansa edellisen itse. Sovittiin siitä, että uusi poika seuraisi talonpoikaa Bretagneen ja asuisi hänen luonaan hänen kasvattinaan. Maksusta sovittiin epäilemättä talonpojan suureksi tyydytykseksi. Ja sitten mrs. Ilam uskalsi lyödä pöytään parhaan valttinsa. Hän sanoi ranskalaiselle, että uusi lapsi, jonka hän oli saanut hoitoonsa, oli hyvin heikko olento, joka luultavasti ei eläisi kauan. Sivumennen sanoen oli se silkkaa valhetta. 'Jos lapsi kuolisi', sanoi hän talonpojalle, 'niin menetätte tietysti maksun hänen elättämisestään, mutta tämän tappion korvaamiseksi lupaan maksaa teille viisisataa puntaa, jos hän kuolee.' Viisisataa puntaa on kaksitoistatuhatta frangia, ja kahdestatoistatuhannesta frangista tekisi bretagnelais-talonpoika mitä tahansa, vaikkapa astuisi helvetin tuleen."

"Ja sitten kai mrs. Ilam sai kuulla lapsipuolensa kuolleen jonkun ajan kuluttua?"

"Aivan oikein", sanoi Jetsam. "Se kesti koko kauan — kuusi vuotta — mutta tietoa seurasi virallinen ilmoitus, ja silloin oli mrs. Ilamilla todellakin iloinen päivä, varsinkin kun hänen oma poikansa kasvoi suureksi ja vahvaksi ja mr. Ilam alkoi pitää hänestä. Siten olivat kaikki rikoksen jäljet haihtuneet, sillä ranskalainen talonpoika kuoli, ja hänen englantilainen vaimonsa oli kuollut jo aikoja sitten."

"Otaksun joka sanan kertomuksessanne olevan totta", sanoi Carpentaria. "Mutta minkävuoksi nämä asiat teitä liikuttivat, ja miten pääsitte asian jäljille?"

"Sen sanon teille", sanoi Jetsam. "Poika ei ollut kuollut."

"Ei kuollut?"

"Ei, hän oli karannut. Hänellä oli ollut sangen vaikea elämä talonpojan vaimon kuoltua. Se kävi suorastaan sietämättömäksi. Hän sai kärsiä nälkää ja lyöntejä. Mutta ei siinä kaikki. Ulkona kalastusvenheissä hän sai joka päivä kestää niin paljon, että oli todellakin ihme, että hän jäi henkiin. Siksi hän karkasi. Hän oli silloin yhdeksän vuotias ja hänellä oli varmat tiedot kahdessa kielessä."

"Ei mikään ole sen yksinkertaisempaa. Kasvatusisä oli hyvä ystävä koulumestarin kanssa, ja, kuten tiedätte, on koulumestari aina sihteerinä ranskalaisessa kylässä. Hän kirjoittaa kaikki sellaiset todistukset ja tekee kaikki muutokset asukasluetteloon. Kasvatusisä ilmoitti koulumestarille, että tämä saisi tuhat frangia sellaisesta ilmoituksesta, ja sitä ei hän voinut vastustaa. Ei kukaan muu kuin nuo kaksi miestä tiennyt tästä todistuksesta, eikä ollut luultavaa, että se nainen, jota varten se kirjoitettiin, koskaan tulisi käymään ranskalaisessa kalastajakylässä."

"Ja miten kävi pojan?"

"Tärkeintä siitä on, että hän istuu tässä kertomassa tätä tarinaa", sanoi Jetsam tyynesti.

"Sen arvasin", sanoi Carpentaria, "heti sanottuanne, että poika ei ollut kuollut."

Josephus Ilam vaikeni kuin muuri.

"Kuljeskelin ympäri yhdeksän tai kymmenen vuotta", jatkoi Jetsam, "sekä Englannissa että Ranskassa. Sitten tulin yhtäkkiä hienoksi mieheksi, sillä sain paikan vuokratoimistossa Cannesissa, pääasiallisesti siksi, että osasin sekä englantia että ranskaa. Se kesti vain talvikauden. Mutta päällikölläni oli samantapainen toimisto Ostendessa kesällä. Ja Ostendessa minä sitten astuin 'suureen maailmaan'. Menin erääseen kiertävään teatteriseurueeseen. Matkustelin sangen paljon ja tein ylipäätään kaiken minkä voin ansaitakseni rahaa. Kymmenen vuoden kuluttua ryhdyin jälleen vuokra-alalle. Siitä työstä pidin koko lailla, paljon enemmän kuin esim. revolveriampujana esiintymisestä varieteessa. Ja kahdenkymmenen vuoden ajan olen ollut konttoristina monessa 'Ilojen Kaupungissa' ympäri Euroopan. Ajatelkaahan, kaksikymmentä vuotta! Ja joka vuosi kävin yhä happamemmaksi ja surullisemmaksi siinä työssä. En koskaan säästänyt mitään, koska kuitenkin jäin naimattomaksi. Sitten olin eräänä päivänä St. Malossa, ja silloin pisti päähäni matkustaa siihen kalastajakylään, josta olin kolmekymmentä vuotta sitten karannut. Ihana kasvatusisäni oli tietysti kuollut ja koulumestari myös, mutta pari ihmistä muisti vielä minut, ja eräs heistä oli vanha vaimo, joka oli kaunis nuori tyttö minun karatessani. Vanha kasvatusisäni oli rakastunut häneen ja vanhempainsa tahdosta oli hän mennyt vanhuksen kanssa naimisiin rahan vuoksi. Tämä oli kerran kertonut hänelle salaisuuden — vaihdoksesta Exeterin asemalla, koska hän luuli olevansa kuolemaisillaan. Ja nyt vaimo kertoi sen minulle. Hän oli aina pitänyt minusta."

Mr. Jetsam nauroi katkerasti.

"Sillä tavoin siis pääsitte jäljille?" sanoi Carpentaria.

"Niin. Sitten jatkoin tutkimuksiani Torqauyssa. Siellä tapasin vanhan hoitajattareni. Hän kertoi, että mr. Ilamin oikealla lapsella oli suuri punainen syntymämerkki vasemmassa sääressä. Minulla oli se merkki. Hän kertoi myös, että oli olemassa valokuva — vanha daguerrotypia — minusta äitipuoleni käsivarrella ja isäni meidän vieressämme, ja syntymämerkki oli hyvin selvä tässä kuvassa. Ja se oli ainoa varma tieto, minkä voin saada — lukuunottamatta, että kuvaa tavallisesti säilytettiin mustassa, kiiltävässä lippaassa. Minulla oli se tunne, että valokuva oli säilytetty — aina tähän yöhön asti! Voin hämärästi muistaa Torqauyn ja Exeterin aseman, mutta mitä kertomukseni hyödyttäisi ilman todisteita — selviä todisteita? Ja kun ajattelin hukkaanmennyttä ja kurjaa elämääni ja mitä se olisi voinut olla, ellei tuo nainen olisi asettunut tielleni, silloin sydämeni oli täynnä surua ja vihaa siinä määrin, että ette voi sitä kuvitella."

Mr. Jetsam huokasi syvään, ja Carpentaria nousi ylös ja tarttui hänen käteensä.

"Ei ole vielä liian myöhäistä saada oikeutta", sanoi Carpentaria.

"Tuo nainen on aina vihannut minua", sanoi Jetsam. "Vielä tänä yönä on hänen vihansa minua kohtaan ollut niin hehkuva, että hän on koettanut surmata minut. Myöntäisikö hän totuuden, vaikka voisi puhuakin? Eikä hän voi puhua."

"Luulen voivani saattaa hänet yhteyteen kanssamme", sanoi Carpentaria. "Hetkisen kuluttua saatte nähdä."

XXX LUKU.

MITÄ MRS. ILAM SANOI.

Carpentaria kumartui vanhan naisen yli kuin etsiäkseen hiukan ystävällisyyttä hänen silmistään.

Ja hänestä näytti todella kuin olisi noiden silmien katse hiukan muuttunut, siitä huolimatta, että noissa loistavissa silmissä, jotka olivat kuuluisat kauneudestaan Torqauyssa viisikymmentä vuotta sitten, ei näkynyt mitään kyynelten jälkiä.

Carpentariakin oli liikutettu. Olisi ollut mahdotonta kenenkään, kaikkein vähinten hänen tapaisensa taiteilijan, olla tulematta liikutetuksi Jetsamin tarinasta. Ja nyt, kun tarina oli lopussa, istui Jetsam vaieten ja syvissä mietteissään. Hän oli murhenäytelmän, toivottoman taistelun ja tappion perikuva.

Ja siinä istui myös Josephus Ilam raskaana ja kömpelönä, yhtä liikuttavana tavallaan. Rakkaudesta tähän kolossiin, joka kerran oli ollut pieni poika Exeterin asemalla, oli vuoteessa makaava halvattu tehnyt rikoksen, joka oli murhaakin pahempi ja nyt hän makasi tuossa avuttomana, mutta hänen synneissään oli ollut suurenmoisuutta.

Carpentaria katsoi molempia miehiä, ja sitten jälleen vanhaa naista.

"Olen käsittänyt, mrs. Ilam", sanoi hän äänellä, joka kuului ihmeellisen lempeältä ja kehoittavalta, "että te voitte sanoa joko kyllä tai ei. Onko asian laita niin? Pyydän teitä vastaamaan."

Äkkiä nousi Josephus Ilam tuoliltaan ja syöksyi vuoteen luo.

"Vastaa hänelle, äiti!" huudahti hän.

Äiti ja poika vaihtoivat pitkän katseen, ja sitten vanhuksen silmät räpyttivät. Hän vastasi myöntävästi!

"Kiitos", sanoi Carpentaria. "Nyt minusta tuntuu, ettette ole liian väsynyt, että voimme saada aikaan keskustelun tällä tavoin. Se käy hitaasti, mutta siitä huolimatta varmasti. Valitsemalla kirjaimia aakkosista voitte te muodostaa sanoja ja lauseita. Te voitte valita siten, että minä hitaasti ja selvällä äänellä luettelen kirjaimet, ja kun tulen siihen kirjaimeen, jonka valitsette, niin te räpäytätte silmiänne. Ymmärrättekö suunnitelmani?"

Hän räpäytti silmiään.

"Suostutteko sitä koettamaan?"

Vanhus mietti kauan, mutta vastasi lopuksi myöntävästi.

"Hyvä on", sanoi Carpentaria. "Nyt otaksun, että haluatte alkaa sanalla 'minä', eikö niin?"

Silmät räpäyttivät.

"Erinomaista. Ensimmäinen sana on siis 'minä'. Ryhtykäämme sitten seuraavaan sanaan."

"A B C D E."

Silmät räpäyttivät.

Äärettömällä kärsivällisyydellä Carpentaria auttoi häntä siten puhumaan. Ensimmäiset sanat, jotka hän siten sai selville, olivat:

MINÄ EN KADU.

Oli jotain kamalaa, jotain majesteetillista tässä taipumattomassa lauseessa. Se antoi selvän kuvan tuon vanhan olennon tunnottomuudesta, hengestä, mitä mikään ei voinut lannistaa. Josephus Ilam kulki epävarmasti edestakaisin vuoteen ja yöpöydän välillä. Jetsam asettui hänen paikalleen tuoliin. Ei hänkään voinut olla päästämättä ihailevaa huudahdusta.

"Sinä olet suurenmoinen!", huudahti hän. "Voisinpa miltei pitää sinusta!"

Carpentaria viittasi häntä vaikenemaan.

"Onko mr. Jetsam kertonut meille totuuden?", kysyi hän vanhukselta.

Ja silmät räpäyttivät. Niissä oli jotain vahingoniloista.

"Myönnyttekö siihen, että hyvitystä annetaan siinä määrin kuin se on mahdollista?", kysyi Carpentaria.

Silmäluomet eivät liikahtaneet.

"Te vastustatte siis nytkin hyvitystä?"

Vanhus ei vieläkään liikauttanut silmäluomiaan. Voitiin kuulla Josephus Ilamin askeleet lattialla.

"Haluatteko puhua? A B C D E F G H I J K L M..."

Nyt hän räpäytti silmiään. Hänen uusi viestinsä alkoi. Sanat kuuluivat:

MIKSI NIMENÄ JETSAM?

Vanhan naisen mieli näytti nyt mieluummin liikkuvan kamalan murhenäytelmän sivuseikoissa, ilman että hän tunsi omaa vastuunalaisuuttaan.

"Oh, se oli nimi, jonka annoin itselleni saatuani selville, kuka olin", sanoi Jetsam katkerasti. "Jotain, joka on heitetty yli laidan ja heitetty sikseen, ymmärrättekö." [Jetsam = ylijäämä, hylkytavara]

Heikko hymy näkyi halvatun kasvoilla.

"Suostutteko hyvitykseen?" kysyi Carpentaria kärsivällisesti.

Halvatun silmät eivät antaneet mitään merkkiä ennenkuin Carpentaria jälleen koetti aakkosia. Silloin tuli tämä viesti sana sanalta:

JOS POIKANI SEN HALUAA.

"Äiti", sanoi Ilam hiljaa, "tietysti sitä haluan. Minä miltei surmasin hänet eräänä päivänä. Sinä luulit minun nähneen unta, kunnes näit hänet itse, ja silloin..."

Hän ei voinut sanoa enemmän, vaan vaipui kokoon.

Ja Carpentarian avulla tavasi mrs. Ilam:

POIKANI TULEE KERTOA MINULLE SIITÄ.

"Ei", sanoi Jetsam lujasti, "minä kerron sen. Ilam tai oikeammin Kilmarnock, ei voi pitää puheita. Kun ensiksi tulin tälle paikalle taistellakseni sen puolesta, mikä on minun, ei minulla ollut mitään suunnitelmia. Oli niin vaikeaa alkaa. Teistä voi näyttää sangen yksinkertaiselta, mr. Carpentaria, mennä miehen luo ja sanoa: Kuulkaahan, te olette minun kengissäni, äitinne on tehnyt kauhean rikoksen, mutta se ei ole niin helppoa käytännössä. Ja minä tapasin vastustajani ennenkuin olin siihen valmistautunut. Hän tuli nimittäin kätköpaikkaani aivan kuten tekin, mr. Carpentaria. Ja kaappasi minut luvattomalta alueelta. Hän puhui minulle hyvin tuimasti, sai minut suutuksiini...

"Mistä minä voin tietää, että se olitte te?" sanoi Ilam.

"Niinhän se olikin. Sitä te ette voinut tietää. Mutta vaikutus minuun oli sama. Asettukaa minun tilalleni, mr. Kilmarnock. Minut oli potkittu ulos ovesta ja te olitte laillinen omistaja, ja silloin te tulette ja puhutte minulle kuin olisin koira. Minähän sanoin kuka olin (Jetsam kääntyi nyt mrs. Ilamin puoleen), ja voin nähdä hänestä, että hän tunsi koko tarinan alusta alkaen."

"Niin, tunsin sen", myönsi Ilam. "Äitini oli kerran kertonut sen minulle. Huomasin kerran tässä piilevän jonkun salaisuuden, ja silloin hän kertoi sen."

"Ja te ette ryhtynyt mihinkään?" kysyi Jetsam. "Eikö omatunto teitä vaivannut?"

"Teidän tulee muistaa, että meillä oli virallinen kuolintodistus. Mitä minä voin tehdä? Enhän voinut hyvittää kuollutta millään tavoin, vaikka äitini olisi siihen suostunutkin."

"Mutta kun sanoin teille kuka olin", sanoi Jetsam, "uskoitte minua, ellen erehdy."

"Niin, uskoin kyllä", myönsi Ilam. "Sitäpaitsi muistutatte hyvin paljon isäpuoltani niissä kuvissa, joita hänestä on teidän ikäisenänne."

"Te uskoitte minua, ja vastauksenne oli yrittää murhata minut", sähähti Jetsam.

Nuo kaksi miestä, poika ja poikapuoli, seisoivat nyt molemmin puolin vuodetta Carpentarian seistessä jalkopäässä ja kuunnellessa innostuneena.

"En koettanut murhata teitä", sanoi Ilam.

"Miltei teitte sen kuitenkin", sanoi Jetsam.

"Luulin surmanneeni teidät", sanoi Ilam juhlallisesti. "Mutta minä en aikonut mitään sellaista. Te sanoitte jotain hyvin loukkaavaa äidistäni..."

"En sanonut mitään epäoikeutettua."

"_Te_ loukkasitte äitiäni. Minä raivostuin. Vihasin teitä. Ihminen vihaa aina sitä, jolle hän on tehnyt vääryyttä. Löin teitä. Te kaaduitte ja löitte kai päänne kynnykseen, sillä olitte kuin kuollut Siksi tahdoin haudata teidät heti ja miettiä sitten mihin ryhtyä. Äitini ei uskonut sitä todeksi ennenkuin..."

"Niin, minut nähdessään hän uskoi... liian äkkiä", sanoi Jetsam. "Olisi ollut kaikille parempi, jos olisin valmistanut häntä vähitellen."

Jetsam vaikeni hetkisen. Sitten hän jatkoi kuin ajatuksiinsa vaipuneena.

"Miten hän mahtaakaan vihata minua. Tänä yönäkin hän olisi surmannut minut, ellei toinen olisi astunut väliin..."

"Haluatteko puhua jälleen?" kysyi Carpentaria vanhukselta.

Jälleen hän alkoi luetella aakkosia, ja tuloksena oli tällä kertaa:

EN VIHAA HÄNTÄ, RAKASTAN POKAANI. LUULIN JOSIN OLEVAN VAARASSA. SIKSI REVOLVERI. AINA TOIMINUT POIKANI VUOKSI. RAKASTAN HÄNTÄ.

Kesti jonkun aikaa ennenkuin nämä lauseet olivat valmiit Mrs. Ilam näytti uupuneelta. Mutta hetkistä myöhemmin hän jatkoi:

MISSÄ ON ROSIE? HÄN AUTTOI HÄNTÄ. TAHDON TIETÄÄ MIKSI.

Molemmat miehet vaihtoivat katseita.

"Miksi hän auttoi teitä?" kysyi Carpentaria Jetsamilta.

"Parasta kysyä häneltä itseltään", vastasi Jetsam lyhyeen.

Carpentaria ei odottanut hetkeäkään. Hän meni ulos käytävään ja huusi Rosieta. Hän oli itkenyt, sen voi nähdä hänen tullessaan.

"Mrs. Ilam haluaa tietää, miksi olette auttanut mr. Jetsamia?" selitti Carpentaria.

"Auttanut häntä missä?" kysyi Rosie hiljaa.

"Hänen suunnitelmissaan."

"Minua vastaan", lisäsi Ilam.

"Autoin häntä vain hänen taistelussaan oikeuden puolesta", sanoi Rosie.

"Mutta miksi?"

"Siksi, että säälin häntä. Siksi että... mutta eikö hän ole kertonut?... Ettekö kaikki sitten sääli häntä?"

Hän purskahti itkuun.

Jetsam meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä. Rosie antoi sen kernaasti ja hän piteli sitä omassaan.

"Miten hyvä te olette!" sanoi hän. "Miltei häpeän sitä, että olen herättänyt teidän myötätuntonne."

Äkkiä kuului soittoa. Orkesteri, jonka kaikki olivat unohtaneet, oli alkanut soittaa nähtävästi omasta alotteestaan. Ja heidän valitsemansa sävel oli nyt voittolaulu.

Carpentaria syöksyi ikkunaan. Vetäessään uutimet syrjään huomasi hän ensi kerran, että päivä jo sarasti.

"Mitä hiton melua te pidätte?" huusi hän vihaisesti parvekkeelta.

Soitto lakkasi heti.

"Me tervehdimme auringonnousua, sir", kuului vastaus. "On aamu. Luulimme teidän unohtaneen että me olimme olemassa."

"Niin olinkin", sanoi Carpentaria. "Voitte mennä."

"Mr. Carpentaria", huusi toinen ääni, naisen varma ja käskevä ääni, "olkaa hyvä ja avatkaa heti ulko-ovi!"

Se oli Pauline.

"Luonnollisesti, neiti Dartmouth", sanoi Carpentaria. "Olkaa hyvä ja leikatkaa poikki nuora, joka on sidottu kädensijaan. Minä lähetän sudanilaisen päästämään teidät sinne."

Hetkistä myöhemmin tulivat sekä Pauline että Juliette sisään.

"Rosie!" huudahti Pauline ja riensi hänen kaulaansa.

"Anna minulle anteeksi, rakas sisko", pyysi Rosie, ja he suutelivat toisiaan.

"Mutta miksi sinä..." alkoi Pauline, joka ei käsittänyt mitään.

"Neiti Dartmouth", keskeytti Carpentaria, "minä pelkään, että teidän täytyy odottaa, kunnes saatte kuulla koko tarinan, ennenkuin voitte ymmärtää mitään tästä."

"Mutta palvelijat?" kysyi Pauline.

"Annoin heille määräyksen mennä nukkumaan virkailijain makuusaliin. Sanoin sinun niin käskeneen", vastasi Rosie hymyillen.

"Mutta miksi?"

"Mr. Jetsam voi selittää kaiken. Minä koetin auttaa häntä ja luulen nyt onnistuneeni."

Juliette oli mennyt suoraan Ilamin luo heti sisään tultuaan ja tutkinut, että hän oli vahingoittumaton. Samassa antoi mrs. Ilam silmillään merkin, että hänellä oli vielä jotain sanottavaa. Carpentaria ryhtyi jälleen toimeensa auttajana.

KOSKA RAKASTIN HÄNTÄ KOETIN SURMATA TEIDÄT KAKSI KERTAA.

Carpentaria pyyhki kauhistuneen punaista tukkaansa.

"Miksi?" kysyi hän.

TE OLITTE JOSEPHUKSEN TIELLÄ. HÄN TAHTOI PÄÄSTÄ TEISTÄ IRTI.

Josephus irroittautui Juliettesta.

"Mutta äiti!" sopersi hän. "Sinä olet järjiltäsi!"

Mutta Carpentarian avulla sanoi mrs. Ilam:

EN OLE JÄRJILTÄNI MUTTA RAKKAUTENI AINA LIIAN VOIMAKAS.

"Tiesittekö tästä?", kysyi Carpentaria liiketoveriltaan kauhistuneena.

"Ei, en tietenkään", vastasi tämä, "ennenkuin oli liian myöhäistä."

"Miksi varoititte minua ylhäällä pyörässä?"

"Koska epäilin äitiparkaani. Pelkäsin... en voi sanoa enempää."

Carpentaria, joka oli nyt hyvin järkytetty, meni ulos huoneesta, ja Pauline seurasi häntä.

Mrs. Ilamin silmät olivat nyt suljetut.

XXXI LUKU.

SOPUSOINTUA.

Tämä kesä oli hämmästyttävän lämmin ja kaunis, milteipä troopillinen. Aina syyskuun loppuun asti kesti tätä mainiota ilmaa, ja Ilojen Kaupungilla oli siitä luonnollisesti mitä suurinta hyötyä. Suurten elokuunjuhlien jälkeen luulivat monet syyskuun käyvän huonoksi, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Kuukauden ensi viikkona maksoi yli miljoona ihmistä viisikymmentätuhatta puntaa kassalaatikoihin nauttiakseen Ilojen Kaupungin huvituksista, ja koko Lontoossa vallitseva vesipula ei täällä haitannut, sillä Ilam ja Carpentaria olivat antaneet kaivaa omat, syvät kaivot. Kentät ja puutarhat pysyivat siten raikkaina ja vihreinä koko kuivan kesän.

Kaikenlaisten juomien menekki puistoissa olevissa kahviloissa oli yli odotusten. Laskettiin, että yhden Carpentarian konsertin aikana juotiin kaksitoistatuhatta tuoppia olutta orkesterilavan näkyvillä.

"Tämä", sanoi Carpentaria, "vasta on menestystä. Ei kukaan johtaja ennemmin ole voinut kertoa, että hänen konserttinsa aikana juotiin 100 tuoppia olutta minuutissa."

Ja hän oli oikeassa. Menestys vallitsi Ilojen Kaupungissa. Menestys oli painanut leimansa jokaiseen Ilojen Kaupungin jäseneen, ja varsinkin Carpentariaan, vaikka hän koetti olla kuin ei se olisi merkinnyt hänelle mitään. Mutta tietysti se merkitsi hänelle paljon. Hän oli Lontoon suosikki ja hän tiesi sen itse. Kaikki hänen aikaisemmat voittonsa eivät olleet mitään tähän verrattuna, tämä oli menestys sekä hänelle itselleen että hänen aatteilleen.

Eräänä iltana syyskuun lopulla, erään harvinaisen hyvin onnistuneen konsertin jälestä laski Carpentaria tahtipuikkonsa nuottitelineelle hiukan hajamielisen näköisenä kumartaen yhä uudelleen vastaukseksi hurjiin suosionosoituksiin.