Part 13

"Mikä vanhusta vaivaa?" kysyi torvensoittaja kuiskaten vierusmieheltään. He kutsuivat johtajaansa vanhukseksi arvatenkin siksi, että hän oli nuorempi kuin useimmat heistä.

"Herra tiesi", vastasi toinen. "Ehkäpä mies on rakastunut."

"Niin, sitähän hän on", sanoi ensimmäinen. "Sen kaikki tietävät."

Carpentaria meni alas lavalta kadotakseen kansanjoukkoon, mutta pian kuuli hän äänen takanaan.

"Mr. Carpentaria!"

Hän ikääntyi nopeasti. Se oli naisen ääni, ja vielä enemmän, se oli Paulinen ääni. Oliko Pauline tullut häntä tapaamaan? Mahdotonta. Se olisi ollut liian ihanaa. Mutta hän päätti päästä selville asiasta ja kysyi tavalliseen suoraan tapaansa:

"Tuletteko erikoisesti minua tapaamaan?" kysyi hän.

"Kyllä", kuiskasi tyttö.

"Se oli hyvin ystävällistä teiltä", sanoi Carpentaria vavisten ilosta.

"Ei", sanoi Pauline, "minulla on jotain teille kertomista... ja..."

Hän keskeytti epävarmana.

"Menkäämme hiukan kävelemään", ehdotti Carpentaria.

"Niin, se olisi hauskaa", sanoi Pauline aivan luonnollisesti.

He menivät puutarhojen läpi pengermää kohti. Heidän ympärillään oli valoisaa ja kuului naurua. Silloin tällöin kaikui soittoa jostain pienestä kahvilasta, ja joskus kuulivat he myös ammuntaa ampumaradoilta tai jonkun eläintarhan leijonan ulvontaa.

"Tahdotteko mennä pengermälle?" kysyi Pauline.

"Ei, neiti Dartmouth", sanoi Carpentaria, "minä ehdotan, että menemme virranuomaan. On luode — me saamme olla yksinämme, ja saamme nähdä sekä ilotulituksen että ihmisjoukot. Siellä ei kukaan voi meitä häiritä."

Avaimellaan hän avasi ristikkoportin, joka sulki virranuomaan johtavan tunnelin. He menivät sen läpi ja hän sulki portin jälleen. Juuri heidän tullessaan uomaan levisi ensimmäinen rakettijoukko taivaalle. Näky oli suurenmoinen, ja kaikuvat hurraahuudot heidän ympärillään ja yllään tekivät sen vielä juhlallisemmaksi.

"Teillä on siis jotain kertomista minulle", sanoi Carpentaria ja potkaisi hajamielisesti kiveä. "Minulla on myöskin jotain teille kertomista."

"Todellako?" kysyi Pauline.

Carpentaria katsoi tutkivasti hänen kasvojaan ja koko olentoaan. Hän oli surupuvussa, sillä mrs. Ilam oli kuollut kaksi päivää niiden tapahtumain jälkeen, joista on kerrottu edellisessä luvussa. Carpentarian mielestä ei ketään naista voinut surupuku pukea niin hyvin kuin Paulinea.

"Ja mitä tahdotte kertoa minulle?" kysyi hän.

"Se koskee serkku Ilamia", sanoi hän. "Ette kai ole tavannut häntä tänään?"

"Ei, olen ollut hyvin yksin tänään. Juliette on ollut poissa koko päivän — hän valmistelee häitään — on vain muutama päivä enää aikaa."

"Niin, siitähän juuri tahdoin puhua", sanoi Pauline. "Ilam-serkku pyysi minua sanomaan teille, etteivät he kuitenkaan mene naimisiin ensi viikolla."

"Mitä!" huudahti Carpentaria. "Miksi ei?"

"Siksi, että he menivät tänä aamuna naimisiin. He ovat jo häämatkalla."

"Ja Juliette on petkuttanut minua siten", sanoi Carpentaria katkerana.

"Joka tapauksessahan sen piti tapahtua hiljaisuudessa", sanoi Pauline. "En luule serkku Ilamin olleen erikoisen ihastunut siihen ajatukseen, että teidän orkesterinne soittaisi kirkossa. Tiedättehän miten hermostunut hän on."

"Teidän niin saneessanne", sanoi Carpentaria, "muistan, miten kiihkeästi Juliette tänä aamuna suuteli minua. Ihmettelin miksi hän niin teki. Mutta tämäpä on sangen merkillistä, sillä minullakin on viesti teille. Oletteko nähnyt neiti Rosieta aamun jälkeen?"

"Ei", sanoi Pauline, "hän matkusti Julietten kanssa."

"Niin, hän matkusti Julietten kanssa. Ja hän on tehnyt samoin kuin Juliette. Mr. Jetsam, Ilam pyysi minua ilmoittamaan teille, että hän on mennyt sisarenne kanssa naimisiin jo tällä viikolla ensi viikon sijasta. Hän oli pahoillaan, mutta hän vihaa julkisuutta. He menivät siviili-avioliittoon."

"Miten hävytöntä!" huudahti Pauline.

"No niin", sanoi Carpentaria, "teillä ei ollut mitään sitä vastaan, että nuo kaksi muuta petkuttivat minua, mutta kun on teidän vuoronne tulla petetyksi, tulee toinen ääni kelloon. Nuo kaksi paria ovat kai tehneet salaliiton meitä vastaan. Ja he ovat onnistuneet sangen hyvin. Eikö teistäkin?"

"Minusta he ovat käyttäytyneet inhoittavasti", sanoi Pauline.

"Ja me kaksi olemme yksinämme koko viikon, te omassa talossanne ja minä omassani", sanoi Carpentaria.

Hetkisen oli hiljaista, ja sitten Carpentaria kuuli nyyhkytyksen.

"Mutta hyvä ihme, ette kai itke?" kysyi hän.

Pauline ei vastannut.

Hän oli paljastanut itsensä itkullaan, hän oli ilmaissut salaisuutensa. Hän oli nyt saanut aikaan tapahtuman, jota missään tapauksessa ei olisi voitu siirtää enää tuonnemmaksi. Sanalla sanoen: Carpentaria koetti lohduttaa häntä. Voitte arvata miten hän sen teki. Voitte arvata vastustiko Pauline. Voitte arvata onnistuiko hän pyrkimyksissään.

Neljännestuntia myöhemmin kertoi Pauline hänelle, että molemmat sisarukset aina olivat ihailleet häntä, Rosie vielä kiihkeämmin kuin hän, mutta että tuo ihailu ei ollut mitään niiden tunteiden rinnalla, joita hän nyt tunsi häntä kohtaan... ja niin edespäin.

Ja ilotulitus ja suuren ihmisjoukon kättentaputus muodosti kohtaukselle juuri sellaisen näyttämön kuin Carpentaria halusi.