Part 4

— Jumalista, Dmitrij Vasiljevitsh, minä pidän teistä enemmän kuin osaan sanoa, lausui Vasilij Gorlov kerran eräänä hempeämielisyytensä hetkenä, jolloin hän oli tavallista avosydämisempi, − Teistä on vallan yhdentekevä, oletteko tekemisissä jalosukuisen tai kaikista halvimman ihmisen katissa — olette yhtäläinen kaikkia kohtaan. Teidän kanssanne tohtii puhua — te ette ole muiden kaltainen, ette läheskään niin ankara... Tietysti olette opiltanne ja sivistykseltään... ja synnyltänne... Mutta kumminkin voin tulla luoksenne kuin jos oli sitte oma veljeni... Ajatelkaas?

Tunnen arvoni joka päivä kohoavan heidän silmissään. Minä vaadin kaikilta paljon työtä ja olen säälimätön vaatimuksissani, ja kumminkin olen varma siitä, ettei kukaan heistä tule eroamaan palveluksestaan sillä tavalla kuin Pavel, Eninten olen sittenkin ylpeä siitä, että he ovat oppineet pitämään työtään jonakin korkeana ja jalona, semmoisena, jota he häpeävät tarkastella aineelliselta näkökannalta.

— Dim—mitrij Vasiljevitsh! sanoi Gorlov minulle päivänä. — Sallikaa minun kysyä yhtä asiaa: miksi te niin ylenmäärin rasitatte itseänne, kun esimiehenne kuitenkaan eivät pidä teitä silmällä.

— Paras ystäväni, luuletteko minun tekevän tehtäväni ainoastaan esimiesteni vuoksi? Ajatelkaapa omaa kohtaamme: te olette ollut sairaan luona, hävittänyt sieltä taudin siemenet, ilman sitä olisi kenties useita muita sairastunut, mutta teidän toimestanne säilyttävät he terveytensä. Eikö teistä ole jo mieluista tietää tämä?

Ja Gorlov siitä arvelemaan, että se on tosiaan varsin mieluista.

Saretshjessa puhutaan minusta rakkaudella ja kiitollisuudella. Kun muistelen millä tunteilla minä tuloni jälkeisenä aamuna tarkastelin edessäni leviävää Saretshjeä, vetäytyy suuni tahtomattakin hymyyn: ennemmin olen kuoleva kaksikymmentä kertaa koleeraan kuin kukaan tshemerovkalaisista kärventää hiuskarvaakaan päästäni.

Onpa todellakin hauskaa elää, miten eloisasti työ luistaa ympärilläsi, miten itsekin kiinnyt koko olennollasi tuohon työhön, on hauskaa nähdä, etteivät voimasi kulu hukkaan ja on hauskaa tuntea — sanoa sen tekeytymättä koketiksi — ettet ole tarpeeton ihminen maan päällä ja että kykenet tekemään työtä.

4 Elok.

Niin on; Saretshjessä puhutaan minusta rakkaudella ja kiitollisuudella ja minua totellaan... Mutta voinko myöskin sanoa, että ihmiset minuun luottavat? Vaikkakin neuvojani seurataan, on asianomainen kumminkin syvästi vakuutettu, etteivät neuvoni kaikissa tapauksille auta mitään, Hän tekee persoonallisesti minulle suosionosotuksen, siksi että minä olen "hyvä ihminen", mutta neuvojani ja koko herrasviisauttani ylimalkain ei hän pidä kopekankaan arvoisena. Minä kiinnitän hänen huomionsa tosiasioihin, jotka kymmenvuotiselle lapsellekin ovat päivänselviä, ja hänen täytyy myöntää minun olevan oikeassa; mutta tuo hänen myönnytyksensä on vain ulkonaista, eikä saa hituistakaan järkytetyksi sitä syvää, sokeata tohtoreita kohtaan kytevää epäluuloa, jota saretshjelaisen sielu on täynnä. Mutta annas että saman asian sanoo hänelle ohikulkeva pyhiinvaeltajanainen tahi eronsaanut sotamies — ja hän on vähintäkään epäilemättä tekevä kaikki sen mukaan kuin häntä neuvotaan, eikä hänen johdu mieleenkään tuo fatalistinen mielilause; "Ellei Jumala salli, ei tule mitään". Koleeraparakeistamme on hän jo aikoja sitten kuullut kaikenlaisia hirveitä juttuja Volgaa pitkin matkailevilta työmiehiltä — ja hän tekee kernaasti sata syltä pitkän polven, ennen kuin suostuu kulkemaan parakkianne ohi...

14 Elok.

On jo kauan aikaa siitä, kuin olen päiväkirjaani mitään kirjoittanut, Minulla ei ole nyttemmin siihen aikaa. Jos saa hetkeksikään vapautta, niin ei ajattele muuta kuin makuuta, päästäkseen edes kotvaseksikin lepäämään. Koleera etenee Tshemerovkassa ja kaataa useita kymmeniä ihmisiä päivässä. Oi Jumalani, kuinka olen väsynyt! Päätäni kivistää, vatsa on epäkunnossa, kaikki jäsenet ovat ikäänkuin puutuneet. Minä liikun ja teen työtä kuin kone. Nukkua saa korkeintaan kolme tuntia vuorokaudessa, ja unikin on rauhatonta ja sairaaloista. Ylösnoustessani olen yhtä perinuupunut kuin maata pannessanikin. Ympärilläni kalma niittää ihmisiä kymmenittäin, kuolema on alati silmieni edessä — eikä se tee minuun minkäänlaista vaikutusta: miksikä ihmiset pelkäävät kuolemaa?. Sehän on niin helppoa, ei laisinkaan pelottavaa...

18 Elok.

Minä tahdon kertoa kaikki siinä järjestyksessä kuin se tapahtui:

Oli Neitsyt Marian taivaaseenastumisen päivä. Jälestä puolisten päästin Avdotjan kyläilemään ja paneuduin itse nukkumaan. Makasin pitkään ja raskaasti. Eteisestä kuului yhtäkkiä kiivasta ovikellon kilinää; minä kuulin sen, mutta minua ei haluttanut herätä; vuoteeni oli niin lämmin ja mukava, ja ajatukseni siirtyivät lapsuuteni aikuisiin muistoihin, aikoihin, jolloin minä ja veljeni makasimme vierekkäin, kumpikin omassa pienessä sängyssään... Sydäntä kouristi niin suloisesti ja kyyneliä kiertyi silmiini. Silloin täytyi yhtäkkiä nousta ylös, täytyi taasen suoriutua sinne, missä vain hätä ja tuskat odottivat... Eteisen kello soi vielä kiivaammin ja sai minut täydellisesti hereille. Nousin heti avaamaan. Vastaanottohuoneeni ikkunasta näin, että tulija, joka soitti ovikelloa, oli Stepan Bondarjev. Hän oli hatutta päin ja hänen kasvoillaan oli kummallinen ilme.

Minä aukasin hänelle oven. Stepan astui verkkaan vastaanottohuoneeseen ja kompastui samassa helposti kynnykseen.

— Dmitrij Vasiljevitsh, tulen teidän luoksenne! virkahti hän kummallisina lyhyin nyyhkytyksin. Hän näytti peräti masentuneelta, hänen silmänsä olivat punaiset, paitansa rikkirevitty ja verinen.

— Stepan, mitä on tapahtunut?! minä huudahdin.

— Minä tulin teidän luoksenne, sanoakseni, että he uhkaavat tappaa minut: sinä olet yksi koleerapiruja, sanovat he... Olet myynyt toverisi... ruvennut liittoihin tohtorien kanssa...

Taasen kuului syvä nyyhkytys, ja Stepan pyyhkäsi veriset huulensa hihaansa.

— Miten on oikeastaan laita? Ketkä »he»? Tulkaa sisään, Stepan, ja rauhoittukaa!

Talutin hänet sisään, panin istumaan ja pakotin hänet juomaan. Hän istahti koneellisesti ja joi lasin vettä; ilmeistä oli ettei hän nähnyt mitään ympärillään, vaan oli ikäänkuin täydellisesti herpoutunut katkerasta, tyrmistyttävästä kauhusta.

— Kertokaa nyt, mitä teille on tapahtunut!

— He sanoivat: sinä olet koleerarenki, kuten olemme kuulleet! puhui Stepan pitkäveteisesti — Olin juuri tullut Rastorgujevin kapakkaan ja tilannut itselleni lasin. Siellä oli paljon miehiä — kaikki juovuksissa... Aa! — huusivat he, tuossahan yksi koleerapiru! Minä olin vaiti ja pureksin suupalaani... Samassa astui Vanjka Jormolajev, rautasorvari, luokseni: — Kuules sinä, velikulta, sanoi hän, ehkä saa tulla tervehtimään tohtoreitanne ja välskäreitänne pikimmältään? — Mitä sinulla on heidän kanssaan tekemistä? kysyin. — Tahdonpa tehdä heistä hakkulia, jos sinä lupaat. Voithan kysyä tohtorilta itseltään, minä sanoin, minulla ei ole asiaan mitään tekemistä. Me, sanoi hän, olemme juuri päättäneet lähteä löylyttämään tohtoriasi ja siltä varalta kirkastamme tässä hiukan luontoa. — Miksikä? — Siksi että nyt on tullut muotiasiaksi antaa tohtoreille selkään. — Niin, sanoin minä, näkyy teitä siihen työhön olevan joukkoa riittämiin asti... niin kuin ymmärryksemme käskee...

Vilunväreet tunkivat läpi ruumiini; tämä pelkoni harmitti minua, mutta minä en kyennyt sitä voittamaan, ja tuskin tiesin itsekään värisinkö mielenliikutuksesta vaiko vilusta: en näet ollut ennättänyt pukea liiviä ja takkia päälleni.

— Miten täällä on kylmä! minä sanoin ja heitin päällystakin hartioilleni.

Stepan silmäili minuun, vaan ei nähtävästi ymmärtänyt mitä minä puhuin.

— Hih, sanoivat he, tuokin on hakenut välskäriksi? pitkitti hän. — Luiki tiehesi ja joutuin, sanoivat he, muuten tulet saamaan vasten otsikkoasi? Menen, menen, minä sanoin... Kun minä käännyin ympäri mennäkseni, löi joku minua yhtäkkiä takaapäin niskaan. He karkasivat kimppuuni ja alkoivat lyödä minua minkä ikinä jaksoivat... Minä hosuin ympärilleni ja pääsin ulos ja läksin juoksemaan henkeni edestä. Juoksin aina Serebrjankakadulle ja pysähdyin siihen: mihin oli minun meneminen? Ei ketään tuttua, jonka luo turvaisin... Kuljin edelleen ja itkin. Menenpä tohtorin luo, minä ajattelin. Oli niin paha ollakseni: miksi piti heidän lyödä minua? Enkö ole tehnyt parastani?...

Hän vaikeni ja hänen äänensä tukahtui syviin, katkonaisiin nyyhkytyksiin. Minullekin nousi itku kurkkuun. Niin, miksi?

Kirkas elokuun ilta kumotti ikkunasta sisään ja auringon punertavat säteet väikkyivät tapeteilla. Stepan istui pää painuksissa, ja hänen rintansa vavahteli pidätetystä itkusta. Tuo verin tahrattu paitansa oli kuosilleen minulle niin tuttu! Hänen kuluneet, harmaat housunlahkeensa olivat kohonneet ylös, niin että paljaat sääret näkyivät läntälleen poljetuista patinoista... Johduin ajattelemaan, että tämä sama Stepan kaksi viikkoa takaperin, kiireestä kantapäihin koleeraoksennusten tahraamana, oli kolme tuntia yhtä mittaa pitänyt kuolevaa potilasta kylpyammeessa, Ja he eivät tohtineet kulkea edes parakin ohitsekaan...

Ja nyt tuli hän, heidän takaa-ajamanaan ja rääkkäämänään, hakien minulta turvaa: minä olin tehnyt hänet meidän rikoskumppaniksemme, minun tähteni oli hän joutunut hylyksi maalaistensa keskuudessa.

— Heti kun saimme tohtoreita tänne, arvelivat he, alkoi koleerakin raivota, — puhkesi Stepan jälleen puhumaan. — Minä sanoin heille: ottakaa te paksuilla kalloillanne ajatellaksenne, antakaa minun selittää teille — miksi? Näettehän te, miten paljon ihmisiä meillä paranee — moni seisoo jo toinen jalka haudassa, ja kuitenkin pelastamme hänet. Olemmeko tehneet mitään pahaa, onko meillä ollut joitakin pahan juonia tekeillä?...

Samassa astui ääneti huoneeseen pitkä, nuori mies, päällä lyhyt takki ja punainen puseropaita. Hän pysähtyi kynnyksellä ja tähysteli pitkään Stepania.

— Mitä teillä on asiaa? kysyin minä, kalveten vasten tahtoani.

Hän loi vielä kerran tutkivan katseen Stepaniin, kääntyi ympäri kengänkorollaan ja lähti. Minä olin unhottanut sulkea oven ja hän oli päässyt pujahtamaan sisään.

Panin ulko-oven salpaan ja palasin Stepanin luo. Sydämeni sykki hitaasti ja niin voimakkaasti, että kuulin sen jyskeen rinnastani.

— Oliko... oliko se joku _heistä_? kysyin läähättäen.

— Se oli juuri Vanjka Jermolajev, Kohta ovat he täällä kaikki, lausui Stepan, luoden minuun tylsän katseen.

Mitä oli tehtävä? Paettavako?... Mutta jo moista häväistystä ajatellessanikin hulvahti veri kasvoihini: hypätä ulos ikkunasta ja hiipiä pakoon kuin varas... Omituista! Minusta tuntui, että siten minä viritän epäilyksiä Stepanin sielussa... Ja minnekä olisimme muuten paenneetkaan?...

Astelin vaieten edestakaisin huoneessa. Käyntini oli epävakaista ja vienoja, taajoja väreitä viilteli tuon tuostakin selkääni pitkin, Mieleeni muistui yhtäkkiä tohtori Moltshanovin kuolema kaikkine yksityiskohtineen... Se mikä äsken, niin aiheettomasti ja odottamattomasta oli tapahtunut, ei minua enää ihmetyttänyt: minusta tuntui nyt, että syvimmällä sielussani oli jo kauan liikkunut hämärä aavistus että niin juuri tulisi käymään... Olin ahdistuksissa ja murheissani, mutta yhtä haavaa kasvoi rinnassani ylpeän itseluottavainen ja riemuinen tunne: minä en vielä tiennyt, mitä mahdollisesti olin tekevä, mutta sen tiesin, että olin suojeleva ja puolustava Stepania.

Sattumalta tulin vilkaisseeksi kuvaani peilistä: kalpeat, pelon vääristämät kasvoni tähystelivät minuun harvinaisen kylmästi ja vieraasti. Minä häpesin Stepanin edessä ja mieleni, myrtyi siitä, että hän oli saanut nähdä minut tämmöisenä... No niin, nyttemminhän saattoikin olla jo yhdentekevä...

Minä pysähdyin ikkunaan. Puiston takana kimmelsivät kaupungin kirkkojen ristit tummansinervässä etäisyydessä, aurinko teki laskuaan ja taivas oli tummansininen ja syvä... Kuinka tyyntä ja hiljaista oli siellä!... Ja taasen kulki sama viiltävä väristys selkäpiitäni myöten — kohotin olkapäitäni, pujotin kädet päällystakki hioihin ja lähdin taas astelemaan edestakasin huoneessa.

Silloin jyrähti voimakas isku ulko-ovelle, ja samassa soi eteisen kello korvia huumaavasti yhden kerran, kaksi kertaa, jonka jälkeen kellon vedin katkesi.

— Nyt he ovat täällä! sanoi Stepan tylsästi.

Ovea jytistettiin lakkaamatta. Minun kävi nyt, samaten kuin tavallisesti aina, milloin jotakin kauheata oli odotettavissani: kaikki ikäänkuin herposi sisälläni ja minä tulin yhtäkkiä tyyneksi? Mutta tuo tyyneys oli jotakin eriskummaista: oli kuin joku toinen varmuudella ja nopeaneuvoisuudella olisi toiminut minun sijassani, jota vastoin minä loitompaa pelon valtaamana seurasin tämän toisen henkilön kaikkia puuhia ja toimia.

— Jääkää te tänne! sanoin Stepanille, ja sen kanssa läksin huoneesta ja lukitsin oven jälestäni. Avaimen pistin taskuuni.

Ovi ruski iskujen alla, ja ulkopuolelta kuului suuren ihmisjoukon kovaäänistä sorinaa. Nostin salvan oven päältä ja astuin rappusille.

Jonkinlaista vihaista riemunrääkynää kohahti vastaani. "Siinä hän on!!" ulistiin; joku lisäksi vinhasti viheltää riukahutti... Astuin reippaasti alas kadulle.

— Mitä tämä merkitsee, veljet? kysyin huolettomasti, astuen väkijoukon keskelle.

— Saa tänne välskärisi!

— Hän on mennyt pois. Mutta mitä te hänestä: Mitä teillä on asiaa hänelle? kysyin huolestuneesti.

— Hei, veljet, antakaas tietä! Kyllä minä hänelle näytän asiat! huusi laiha, pieni- ja punasilmäinen ukko, kiertäen pikaisesti ylös hiansa ja hyökäten vastaani.

— Seis, ukko! ärjäsin kärsimättömästi ja astuin askelen häntä kohden. — No, mitä sinä tahdot?... Sano pois verukkeitta — kuka on sinulle tehnyt vääryyttä?

— Miksi te myrkytätte ihmisiä? mumisi hän, käyden hämilleen.

— Mekö? Myrkytämme ihmisiä?... Sanos, ystäväni: syytätkö puhtaalla omallatunnolla minua sellaisesta synnistä? kysyin häneltä korkealla äänellä₃ laskien käteni hänen olkapäälleen ja katsoen rävähtämättä häntä silmiin. — Veljet, — käännyin nopeasti kansajoukon puoleen, — uskotteko todellakin niin pahaa minusta?

Ei kukaan vastannut — kaikki silmäsivät minua pilkallisella odotuksesta jännitetyllä uteliaisuudella. Katseeni osui Vanjka Jermolajevin kasvoihin: huultaan pureksien katsoi hän minuun, naama varsin ivallisessa hymyssä.

— Mikä teitä riivaa? minä pitkitin. Olenko teidän joukossanne vastatullut muukalainen? Olenhan ollut täällä jo koko kuukauden... Teillähän on itsellänne ollut tilaisuus huomata ja nähdä, josko olen ihmisiä myrkyttänyt — kuinka paljon onkaan heitä tullut terveeksi, Jumalan kiitos!... Ivan Rykov, Artjushin, Kjepanov, Filippov, kysykää heiltä... Kaikki he ovat maanneet meillä sairashuoneessa — kysykää, mitä heillä on tähän sanottavaa... Ja niinkuin ette itsekin sitä tietäisi... Te tiedätte, ja kuitenkin ilkiätte tulla tänne... Sillä olettehan tullut tänne lyödäksenne minua, eikö niin? kysyin hymyillen. — Niinpä kuulkaa: lähtekäämme yhdessä parakille ja kysykää niiltä, jotka siellä ovat, mitä heillä on minusta sanottavaa — olenko ansainnut selkäsaunan vai enkö. Jos heillä on jotakin, josta minua syyttävät, niin saatte tehdä kanssani mitä tahdotte.

— Niin, lähtekäämme parakille! Luuletko, että me sinun parakkiasi pelkäämme? uhoitteli Vanjka Jermolajev lähtien liikkeelle.

— Lähtekäämme!

Joukko lähti liikkeelle, ja niin suunnattiin matka parakkia kohden.

— Hyvät ihmiset, minä otin puhuakseni sytyttäessäni paperossin, — te tulette tänne pitämään hälinää... Ja miksi? Väkeä kuolee, sanotte₃ Mutta päättäkää itse kenen on syy? Kuinka useasti olenkaan sanonut teille: olkaa varovaisia vihanneksien ja hedelmien suhteen ja älkää juoko keittämätöntä vettä. Sillä tarttuma hiipii täällä ympärinsä, niinkuin itse näette. Onko se teistä niin vaikeaa keittää vesi, jota te juotte? Mutta ei — te ette tahdo. Ja kun koleera sitten tarttuu johonkuhun teistä — niin on se tohtorin syy! Hiljattain kuoli joukoltanne yksi: oli syönyt kuusi arbuusia suuruksettomaan vatsaan? Sanokaapa, nyt — kuka siinä on syyssä? Entäs viina sitten — lukemattomia kertoja olen sanonut teille; älkää juoko viinaa, se heikontaa vatsan...

— Ei, herra, viina ei tee pahaa! virkahti siihen muudan rinnallani kulkeva sälli, — Viina juuri tappaa tuon tarttuman, viina tuottaa terveyttä.

— Vai terveyttä? Tulkaa te jonakin pyhän jälkeisenä päivänä sairashuoneeseemme — pyhäpäivänä kansa juopottelee, ja toisena päivänä on meillä kahta vertaa enemmän sairaita kuin tavallisesti. Ja nämä juopottelijat ne juuri ovat alttiimmat taudeille; illalla heidät tuodaan ja jo seuraavana aamuna ovat he ruumiina.

— Ilman että ovat ehtineet edes selvitäkään, ho-hoo! naurettiin väkijoukossa.

Parakki jo näkyi etäällä. Jotta emme häiritsisi sairaita, päätin ottaa keralleni pari kolme henkeä saattojoukostani ja antaa toiseen odottaa ulkona.

Yhtäkkiä pujahti muutamasta kadunkulmasta esiin tanakka, lyhytkasvuinen tehdastyömies pitkässä, tummansinisessä työpuserossa. Hän haki silminnähtävästi meitä, sillä havaittuaan joukkomme, lähti hän juoksemaan meitä kohden, Muistan niin selvästi hänen kalpeat kasvonsa, matalan otsansa ja suunnattoman jykevän alaleukansa...

— Mitäspä kuuluu?... Oletteko kopanneet kiinni tohtorin? kysyi hän, pikaisesti silmähtäen yli koko joukkueen.

Väkijoukko hajaantui, antaen hänelle tietä. Hän katsahtaa vilkaisi minuun ja iski yhtäkkiä nyrkillään minua kasvoihin, heilautettuaan lyhyesti mutta peljättävän voimakkaasti käsivarttaan. Silmissäni musteni, minä horjahdin takaperin ja painoin kädelläni päätäni. Samassa silmänräpäyksessä sattui toinen isku kaulaani. Kaikki tämä tapahtui niin sukkelasti, etten kerinnyt mitään ajatella.

— Äää... Lyö, lyö!! kaikui hurjasti joka puolellani, ja kaikki hyökkäsivät kimppuuni.

Selkään sattunut voimakas isku pani minut lentämään muutamia askelia eteenpäin, jonka jälkeen minä kaaduin ja löin kasvoni jonkun polveen, ja tuo polvi antoi minulle semmoisen täräyksen, että kellahdin pitkän matkaa sivulle päin. Muistan, että minä jalkeille päästyäni mielettömän kauhun vastaamana tartuin jonkun käsivarteen, joka mieli kiskoutua irti, ja huusin: "veljet!... rakkaat veljet!"... Muistan joukon humalaisen parkunan, muistan, miten punaisia, hikisiä naamoja ja puristettuja nyrkkejä vilahti katseitteni ohi... Yhtäkkiä osui rintaani äärettömän voimakas, puhdikas isku, joka salpasi minulta hengityksen, ja miltei tukehtumaisillani suusta syöksyvään verivirtaan kaaduin tiedottomana maahan...

19 Elok.

Olen jo kolme päivää maannut sairashuoneessa. Minua on vaivannut ankara verensylky, jota vain töin tuskin on saatu ehkäistyksi. Tiedän mitä se merkitsee: asiat ovat huonolla kannalla. Kaksi kertaa on kuvernööri käynyt luonani, ja sitä paitsi on muitakin ylhäisiä henkilöitä käynyt minua katsomassa. Kaikki puhuvat minulle varsin mairittelevasti ja puristavat lämpimästi kättäni. Minä katselen heitä, ymmärtämättä kumminkaan paljoa siitä, mitä he minulle puhuvat. Muisto äskeisistä tapahtumista istuu kuni naula aivoissani, ja sydäntä pakottaa sietämättömästi. Ja minä kysyn tavan takaa itseltäni: onko se tapahtunut?... On, se on kuin onkin tapahtunut: minä makaan sairashuoneessa, rikki ruhjottuna ja kuolevaisena, näen ilmi elävinä edessäni vihan vääristämät kasvot, kuulen heidän nauravan, kuulen heidän huutavan: "lyö häntä, lyö häntä!"... Ja he _löivät_ minua, _löivät_ minua! Löivät sen tähden, että minä olin tullut heitä auttamaan, että minä uhrasin heidän hyväkseen voimani, tietoni ja taitoni, — sanalla sanoen kaikki... Oi Jumalani, oi Jumalani? Mitä se oikeastaan on — tuskallista, pettävätä untako vaiko karvasta todellisuutta?... En häpeä tunnustaa, että minä paraikaakin, tätä kirjoittaessani, itken kuin lapsi. Niin, nyt vasta näen, kuinka suuresti minä rakastin kansaa ja kuinka murhaavan katkerata on tulla minun tavallani palkituksi...

Kuolema ei ole kartettavissa. Kuolema ei minua kammota! Elämä, tuo kylmä ja epämääräinen, niin täynnä tajuttomia tuskia — ei ole minusta suurenarvoinen! En sure sitä. Mutta kuolla tällä tavalla!... Minkä eteen taistelit sä, minkä eteen kuolit sä? Minkä voiton tuotti sinun kuolemasi? Sinä olet vain tyhjänperäinen uhri, jota ei kenkään ole tarvinnut... Ja turhaan asettuu koko olentosi tuon uhrin uhattua hyödyttömyyttä vastaan: sen täytyy kumminkin niin tapahtua...

20 Elok.

Minä en saa yhtään unta öisin. Säleside jalassani estää minua liikuttamasta itseäni, ja muisti palauttaa ehtimiseen kuvan tapahtumasta sieluni silmän eteen. Yhteisestä sairassalista, joka on seinätysten minun huoneeni kanssa, kuuluu kumeaa yskimistä; minä makaan selälläni ja katselen leiskuvan yölampun synnyttämää varjojen leikkiä katolla — ja minun tekee mieli katkerasti itkeä. Minulla oli voimia, minulla oli rakkautta. Mutta elämä kuku liukkaan, ja kuolema lähestyy — yhtä tyhjänä, yhtä hyödyttömänä... Mutta — mikä _oikeus_ minulla on vaatia itselleni parempaa, kunniakkaampaa kuolemaa?

He löivät minua kuni karannutta, hullua koiraa — minua, jonka syyksi he eivät voineet lukea yhtä ainoata kelvotonta tekoa. Viisi viikkoa olin tehnyt työtä heidän keskellään, alati valmiina auttamaan ja palvelemaan heitä, enkä sittenkään ollut onnistunut voittamaan heidän luottamustaan. Minä _pakotin_ lopulta heidät uskomaan itseeni, mutta muutama ryypylleen paloviinaa oli jo riittänyt tekemään sen, että kaikki luottamus oli mennyttä kalua ja tavallinen perustunnelma oli jälleen päässyt hereille. Viisi viikkoa!... Olin luullut voivani viidessä viikossa perata pois heistä sen, mikä vuosien kuluessa oli vakaantunut lujaksi varmuudeksi. Mistäpä ajasta saakka he olisivat tottuneet meissä näkemään ystäviään, milloinpa he olisivat huomanneet heille olevan jotakin hyötyä tiedoistamme, kaikesta siitä, mikä meidät korotti heidät yläpuolelleen? Heidän mielestään me olimme tykkänään toiseen maailmaan kuuluvia ihmisiä, jotka heitä karttoivat eivätkä tahtoneet heistä yhtään mitään tietää. Eikö tämä ollut totta? Tahi mitenkä muuten oli mahdollinen tuo kammottavan syvä juopa meidän ja heidän välillä?

Tiedän, että se, mitä tässä kirjoitan, on vanhaa ja kulunutta; toisessa tilaisuudessa leimaisin sen itsekin paljaiksi korulauseiksi, pettäväksi sanakorskaksi. Mutta miksi noissa kuluneissa lauseissa nyt mielestäni sisältyy niin paljon kalvavaa, painavaa totuutta, miksi koko eletty elämäni, toimintani ja rakkauteni nyt tuntuu minusta niin tuiki mitättömältä ja tyhjältä? Olen lukenut läpi päiväkirjani; valistusvirsiä itsestäni, ajasta, kaikesta... Nämä valitusvirret eivät tietenkään olisi päässeet ihmisten ilmoille jos minä silloin olisin nähnyt ja tuntenut sen, mikä nyt niin terävästi ja kipeästi pistää silmiini...

23 Lokak.

Kirjoittaminen on vaikeata — käsi ei tahdo tehdä totta. Hävitysprosessi edistyy nopeasti eikä ole enää pitkälti loppuun. Minä en käsitä, miksikä nyt kun kaikki on loppu, sielussani on niin valoista ja riemuista, loppumattoman auvon kyyneliä tulee aika ajoin silmiini, ja minä voisin itkeä, itkeä suloisesti ja vapaasti.

Usein vaivun horrosmaiseen unheeseen, ja kun avaan silmäni, näen Stepanin istuvan jaloksissani, sanatonna, kokoonvaipuneena. Miten on hän tullut tänne? Sen sain ennen pitkää tietää: hän oli tullut sairashuoneen ylilääkärin luo, langennut hänen eteensä polvilleen eikä ollut noussut, ennenkin tämä oli luvannut, että hän saa olla luonani niin kauan kuin oloni sairashuoneessa kestää. Minä en voi käsittää, milloin hän nukkuu: havahduinpa milloin tahansa, yöllä tahi päivällä, niin istuu Stepan tuolillaan — hiljaisena, liikkumatonna... Ja minä silmäilen tuota miestä, jonka olen kahdesti pelastanut kuolemasta, ja minun tekisi mieleni tarttua hänen käteensä ja puristaa sitä lämpimästi. Liikautan itseäni — ja hän nousee ylös ja kohentelee tyynyjäni tahi antaa minulle vettä. Ja niin vaivun jälleen unheeseen...