Part 5

Edessäni seisoo Natasha. Hän itkee katkerasti käsi silmien edessä. Ihmeitten ihme, osaako Natasha todella itkeä? Ja minä silitän hiljaa hänen nyyhkytyksistä tutahtelevaa kättään enkä voi irrottaa katsettani hänestä. Ja minä sanon hänelle, että hänen tulee rakastaa ihmisiä, rakastaa kansaa, että hänen ei tule antautua epätoivoon, että hänen täytyy tehdä työtä, paljon sitkeätä, uupumatonta työtä, että hänen täytyy koettaa löytää tie, sillä äärettömän paljon on vielä raivaamatonta alaa... Ja nyt minä en häpeä julkituoda noita "korkeita" sanoja. Hän kuuntelee hartaasti eikä huomaa, miten kyynelet valuvat hänen poskiaan pitkin. Mutta minä tähystelen häntä — ja minut valtaa hiljainen, sanaton riemu. Ja minä ajattelen, mikä suloinen tyttö hän on ja kuinka paljon hyvää löytyy elämässä... ja kuinka ihanaa on saada kuolla...

Loppu