Part 3

Valju aamu pilkotti ikkunasta sisään. Välskäri oli nukahtanut puutuolille, pää rintaan painuneena; potilaskin uinui nyt kolmen täkin alla. Kaikki oli hiljennyt. Oli pimeätä ja tukahduttavaa matalassa tuvassa, vaikka ikkunat olivatkin avatut; läkkilamppu valaisi himmeästi likaista, rasvaista pöytälautaa ja lieden ulkonevampia syrjiä. Haisi torakoille ja lamppuöljylle. Minä istuin potilaan vuoteen reunalla ja hivutin täkin alla hänen jalkojaan kuumalla pullolla. Kehdossa ryysyläjän alla makasi likainen, kalvakka poikalapsi, jolla oli suhdattoman suuret silmät; hän ei nukkunut, vaan tuijotti minuun ääneti ja jäykästi, karvattomat silmäkulmat korkealle kohotettuna, ja liikutteli täkin päällä pieniä, tikun hienoisia käsivarsiaan. Minäkin vuorostani katselin lasta... Mitä hyvää oli noiden kahden voimakkaan, kauniin ihmisen rakkaudesta, kun sen tuloksena oli vain tuollaisia surkeita, riisitautisia rujokkaita? Ja miksi he yleensä raatavat ja ponnistelevat, mikä heitä pitää yllä heidän raskaissa orjanoloissaan? Voiko se todella olla huoli tästä saastutetusta pöksästä?

Potilas alkoi hiljakseen kuorsata. Annoin välskärin pirskottaa lattiata sublimaattiliuoksella ja menin itse ulos Pavelin ja Aksinjan kanssa desinfisioidakseni käymälää. Mutta, oi voi! Semmoista ei ollut olemassakaan, ja saimme desinfisioida melkein koko tuon pienen pihamaan...

Kun tulimme takasin, makasi sairas rauhallisesti kuten ennen. Välskäri istui puutuolilla ja tuijotti, naama unisen miettiväisenä yhteen kohtaan ja nuokkueli silloin tällöin. Päästin hänen ja Pavelin menemään kotiin ja jäin yksin sairaan luo. Aksinja oli kyyristäynyt kokoon kirstun kannelle ja nukkunut siihen. Minä istuskelin vielä tuntikauden multapenkerellä tuvan ulkopuolella, poltellen paperossia ja ihaillen auringonnousua. Tsherkasov makasi raskaasti — hän oli taudin voittanut eikä vaaraa ollut enää lähimailla. Desinfektsionin toimittaminen täytyi lykätä myöhemmäksi, jotta sairas saisi kylliksi levätä. Minä herätin Aksinjan, varoitin häntä vielä kerran mitä vakaimmin koskemasta astioita, vuodeliinaa ja vaatteita, joita sairas oli käyttänyt, ja läksin sitten kotiin.

Kello yhdeksän aamulla tulimme jälleen, puhdistaaksemme tarttuman varalta sairaan käytettävänä olleita vaatteita. Tsherkasov seisoi portilla, puettuna puhtaaseen kankeaksi silitettyyn karttuunipaitaan ja kiiltäviin saappaihin ja piteli lasta käsivarrellaan.

— Hei vaan! huudahdin iloisesti hämmästyen, samalla tyystemmin tähystäen miestä. Tekö se todella olette, Tsherkasov? Reima mies!... Hyvää huomenta!

— Huomenta, teidän vapaasukuisuutenne? tervehti Tsherskasov kumartaen ja katsoi minuun erittäin rakkaasti.

— Miten nyt tunnette jaksavaan?

— Niin terve kuin olla voi. Suuret kiitokset teille, teidän vapaasukuisuutenne, kun paransitte minut. Eilen jo luulin, että hengenloppu olisi käsissä.

— Niin, pankaa nyt mieleenne, Tsherkasov, mitä teille sanon: olkaa varovampi ruuan suhteen, älkää syökö vihanneksia eikä mitään vaikeasti sulavaa. Parasta on, että tänään syötte yhden puolikeitetyn munan ja juotte konjakilla sekoitettua teetä — minä annan teille konjakkia.

— Teen kaikki niin kuin te käskette? Mutta käykäähän sisään, teidän vapaasukuisuutenne.

Minä astuin huoneeseen, mutta pysähdyin tahtomattani kynnyksellä. Oi, Jumalani, mitä minä näin! Koko, multalattia oli huolellisesti lakaistu, astiat, joita ei juuri paljon ollutkaan, oli pesty ja pantu hyllylle, ja Aksinja itse seisoi, hiat ylös käärittyinä, leipoen leipää penkillä, joka päivää ennen oli seisonut sairaan päänaluksen luona, Minä seisoin typertyneenä.

— Mutta — Herran nimessä, mitä olette tehnyt, Aksinja? minä kysyin, voiden vaivalla pidättäytyä.

— Mitä minä sitten olen tehnyt?

— Sanoinhan teille tänä monen monta kertaa: älkää lakaisko lattiaa ja korjatkaa toistaiseksi kaikki astiat pois...

— Niin, ja jätä ne likaisina vetelehtimään?

— Juuri sen tähden, ettette levittelisi tarttumaa yli koko talon, kuten nyt olette tehnyt! Ymmärrättekö?.. Äh!...

Minä viittasin harmistuneesti kädelläni ja käännyin Tsherkasoviin.

— Kuulkaapas, Tsherkasov: meidän täytyy nyt kaikissa tapauksissa puhdistaa huone tarttumasta. Kaikki tyynyt ja täkit, joita eilen käytitte, tulee teidän jättää meidän haltuumme — te saatte ne takasin huomenna. Ja huone on perinpohjin desinfisioitava... pirskoteltava.

Välskäri otti esille sublimaattipullon.

— Ei, top, teidän vapaasukuisuutenne, sitä älkää salliko hänen tehdä! virkkoi Tsherkasov kiivaasti, silmät vihaisesti liekehtien.

— No, kaikkea!... Mutta tiedättekö, Tsherkasov, mikä teillä oli eilen? Teillä oli _koleera_, tarttuvainen tauti! Ellei huonetta puhdisteta huolellisesti tarttuman varalta, niin leviää se kaikille tahoille, yli koko Saretshjen.

— Eikös! totta puhuen ei minulla eilen ollut sen vaarallisempaa tautia; söin kaalisoppaa ja join maitoa päälle — siinä koko tauti. Sekö sitte koleera on?

— Sanokaa, Tsherkasov, oletteko nähnyt koskaan koleerasairasta?

— E—en, en ole nähnyt...

— Mutta minä olen ja sen minä sanon, että se oli koleeraa. Nähkääs, ei saa ajatella vain omaa itseänsä! Ellei tarttumaa hävitetä, kulkee se etemmäksi, ja tauti teistä kaikkiin naapureihin — ja vaimoonne. Ajatelkaa itse enkö ole oikeassa?

Samassa astui huoneeseen sama naapurin vaimo, joka yölläkin oli luonamme käynyt, ja jäi ovensuuhun seisomaan.

— Ette te saa kaataa tänne mitään, ei vaikka mikä olkoon! toraili Aksinja, — Jos kaadatte karboolia, tulee siitä semmoinen paha haju...

— Mitä karboolia? Tämähän on sublimaattia eikä karboolia! Haistakaa — se ei haise millekään.

Ojensin hänelle pullon. Hän haistoi sen sisältöä?

— Haiseepas!

— Haistakaa hyvästi! Sehän ei haise millekään — ihan kuin vettä? Yöllä pirskotimme juuri tätä samaa ainetta lattialle.

— Ilmankin saattavat lapset töin tuskin hengittää täällä, virkkoi Tsherkasov. Jos kaadatte karboolia, kuolevat he joka ainoa.

— Mutta Ivan Andrejevitsh, karbooli ei ole vahingoksi kenellekään, puuttui naapurin vaimo puheeseen. — Minulta kun kuoli lapsi pyhäin miesten päivänä kurkkutautiin, pirskotettiin kaikkialle karboolia — ja se vaikutti erinomaisesti! Se hävittää taudin siemenet.

— Kaikki on Jumalan kädessä! sanoi Aksinja. — Ilman Jumalan sallimusta ei tapahdu mitään!

— Ilman Jumalan sallimusta?... Sanokaapa, Aksinja, miksi lähetitte minua noutamaan viime yönä? minä kysyin. — Jumala on Jumala, mutta minä sanon teille: jos ette olisi lähettänyt minua käymään, makaisi miehenne nyt laudoilla — tiedättekö sen? Sillä hän oli jo sielunlähdössä kun minä tulin.

— Niin se oli, se on ihan tosi! vakuutti naapurin vaimo. — Minun tullessani alkoi hän jo käydä kylmäksi |a silmät pyörivät päässä...

— Ja siitä minä olenkin teille kiitollinen viimeinen hengenvetooni saakka? lausui Tsherkasov kumartaen.

— Sitäkö minä teidän kiitollisuudellanne? Kun itse tulette kipeäksi, niin haetaan paikalla lääkäriä, mutta kun toisten terveys ja henki ovat kysymyksessä, niin silloin on paikalla kaikki Jumalan kädessä... Teidän sietäisi hävetä, Tsherkasov! Oletteko te kristitty vai ettekö? Jos nyt joku naapurissa sairastuu ja kuolee, niin on syy siitä _teidän_! Voitte sitten kyllä katua ja pyytää anteeksi syntiänne, mutta silloin se on myöhäistä! lausuin minä ja jyristin uhkaavasti nyrkilläni pöytään.

— Noh, niin... enhän minä muun puolesta, ajattelin vain lasteni kohtaloa, sanoi Tsherkasov hiljaisella äänellä.

— Kuulkaa sitten, Tsherkasov, — koettakaa nyt hiukankin ajatella, ettehän ole mikään tyhmä mies. Minä olen valvonut koko yön luonanne, vaalien teitä — olenko tarkoittanut teille hyvää vai pahaa? Miksikä siis tahtoisin ottaa hengiltä lapsenne? Minähän annan teidän itsenne haistella, te saatte itse tutkia ja kokea, että se ei haise millekään. Mutta tarttuma on kaikin mokomin hävitettävä, sillä tehän olette vastikään ollut tarttuvaisen taudin saastuttama. En huoli puhua naapureistanne — tauti voi tarttua teidän omaan vaimoonne, teidän lapsiinne. Sitten olette kyllä nopsa juoksemaan minun luokseni?

— Kas niin, Ivan, mitä sinä oikein aattelet? sanoi välskäri. — Sinähän olet ihan kuin lapsi, et käsitä kerrassaan mitään!

Hän otti pulloa ja rupesi pirskottelemaaa lattialle.

— Ei, tänne ei kaadeta mitään? huusi Aksinja ja karkasi häntä vastaan. Tsherkasov seisoi pureskellein huultaan synkkänä ja vihaisena.

— Olkaa alallanne, muori, ja pitäkää vähemmin melua? sanoi välskäri. — Muuten huudamme tänne poliisin.

— Kysymys ei ole poliisista, keskeytin hänet tuimasti. — Poliisia minä en aio kutsua tänne. Mutta sanokaa minulle, Tsherkasov, selittäkää, miksi ette tahdo että pirskotamme huoneen?

— Se on nyt kerran niin, teidän vapaasukuisuutenne, että minä en tahdo.

— Matta miksi?

— Siksi, että se on suoraan sanoen tarpeetonta. Jos Jumala tahtoo, saamme pitää terveyden ilmaa sitäkin.

— Tapahtukoon sitten niinkuin tahdotte. En huoli pakottaa teitä. Mutta muistakaa, Tsherkasov; jos kukaan täällä naapurissa sairastuu, niin on se teidän syynne. Hyvästi?

Välskäri loi minuun hämmästyneen katseen ja seurasi minua tottelevaisesti...

Se oli ensimäinen debyyttini. Sieluntilani on kerrassaan kurja — sydämeni on tuskan ahdistama ja omatunto kalvaa minua: desinfektsiooni olisi ollut välttämättömästi tehtävä, mutta mitä minä asiassa taisin? Muuta keinoa ei ollut kuin turvautua poliisin apuun — desinfektsioni olisi tietenkin silloin saatu aikaan, mutta mitkäpä olisivat olleet seuraukset? Koleerasairaat olisivat alkaneet pysytelleitä piilossa aivan viimeisiin asti, kaikki koleeran saastuttamat esineet olisi kätketty niin tarkkaan kuin mahdollista ja tarttuma olisi saanut vapaasti levitä yhä laajemmalle... Ja kumminkin tiedän tuon pienen töllin Kljutsharnajakadun varrella nyt sisältävän tartunnan pesän, josta tauti ehkä leviää yli koko kaupungin: minä, lääkäri, tiedän tämän, enkä siitä huolimatta ryhdy mihinkään toimenpiteeseen... Oi, Jumalani, kuinka kaikki sentään on kurjaa!

23 Heinäk.

Ambulatoorioni on täynnä sairaita. Tsherkasovin parantuminen on silminnähtävästi tehnyt hyvän vaikutuksen. Saretshjelaiset ovat, niin on palvelijani kertonut, hyvillään siitä, että ovat saaneet "oikean" tohtorin. Joka sairaan kanssa lyöttäyn minä pitkiin pakinoihin, joissa aineena tietysti on koleera, ja minä kehotan heitä olemaan varovaisia ruuan suhteen ja vähimmänkin häiriön sattuessa ruuansulatuskanavassa heti turvautumaan minun apuuni.

23 Heinäk.

Koleera on silminnähtävästi päässyt pesiintymään Saretshjeen: kolme uutta, bakterioskoopisesti vahvistettua koleeratapausta on esiintynyt. Mutta tauti alkaa tavallisesti helppona ja lievänä, sopeutumatta lääkärikirjojen sääntöihin, joitten mukaan sen alussa pitäisi esiintymän kaikista ankarimpana, Potilaat ovat jo kaikki parantumaan päin. Muudan heistä, Gryslovin kyökkikasvi- ja viljelysmaitten vahti, pyysi itse, käydessämme hänen luonansa, että hänet saateltaisiin parakkiini; hän on noin viidenkolmatta vuotias talonpoika nimeltä Stepan Bondarjev. Me teimme työtä hänen pelastamisekseen koko yön, ja nyt on hän parantumaisillaan, ehkä onkin vielä hyvin heikko. Olen tietysti päästänyt kaikkia, jotka ovat pyrkineet häntä katsomaan, vapaasti hänen luokseen, mikä on saattanut välskärimme vallan ymmälle. Muita sen kautta ovat — saretshjelaiset tulleet huomaamaan, ettei parakkimme missään suhteessa ole kammottavampi kuin tavalliset sairashuoneet. Kun koleera seuraavana päivänä "otti" läkkiseppä Andrei Snetkovia, sain hyvin vähällä puhuttelemisella sairaan taivutetuksi, niin että hän suostui jäämään parakkiimme hoidettavaksi.

Hän on jo päässyt taudinkäänteen yli, mutta vatsa on yhä ripulina; hän on mennyt hyvin huonoksi ja hänen katseensa on välinpitämätön ja tylsä.

He makaavat molemmat vierekkäin, Stepan, soreavartaloinen, pitkä mies, jolla on matala otsa ja pienet, vaaleat viikset, koettaa pakinoillaan piristykää liikkumattoman raskasmielistä Andreita, Kun heille tuodaan päivällistä, koettaa Stepan, joka itse ahnaasti hotmasee lihaliemen tai puolikeittoisen munan suuhunsa, saada naapurinsa houkutelluksi tekemään samoin:

— Mikset sinä syö? Näethän miten olet mennyt laihaksi — saat nähdä että kuolet! Vaikkei ruoka maistuisikaan, niin syö — kiusallakin... Kummallinen ihminen!

Joka päivä käy Andreita tervehtimässä hänen veljensä, lyhytkasvuinen, harvapartainen mies, sinisen ruskea arpi poskessa. Nyyhkyttäen ja pyyhkien kyynelkään takinhiallaan, pistää hän kahdenkymmenen kopekan rahan Andrein käteen.

Ehkä mielit jotakin hapanta — osta gurkkuja tai muuta semmoista... Äh, Andrjusha, Andrushja!

— Mitä sinä itket? kysyy Stepan Bondarjev, uteliaasti ja ikäänkuin epäluulolla tähystellen häntä.

— Onhan hän ainut veljeni — miksen itkisi? Jos edes olisi useampia... Tehkää nyt hänet pian terveeksi, herra tohtori! Te, joka olette niin oppinut! kääntyy hän minun puoleeni ja kumartaa syvään.

Andrei makaa pää käden nojassa ja katselee veljeään välinpitämättömästi hymyillen...

31 Heinäk.

Eilen iltapäivällä tuotiin uusi koleerasairas parakkiin. Välskäri läksi desinfisioimaan sairaan asuntoa, ottaen Feodorin mukaansa; minä jäin sairaan luo. Hän oli tavattoman isokasvuinen, raskas ja roteva varreltaan, muudan messingin valaja nimeltä Ivan Rykov. Hän oksensi kauheasti ja ihan myötäänsä, ja kouristusnykäykset kiskoivat alinomaa hänen jalkojansa. Hän vaikeroi ja väänteli itseään tilallaan. Minä käskin Pavelin lämmittää kylpyvettä.

— Antakaa minun kävellä hiukan! pyysi sairas voipuneella äänellä. — Jalat eivät kannata, ne ovat niin raukeat.

Minä koetin auttaa hänet seisoalle; hän nojasi raskasta vartaloaan minuun, mutta ei jaksanut pysyä pystyssä, vaan istui takaisin sänkyyn.

— Ei, herra, ei sinusta ole yksin minun tukijakseni, sanoi hän huoahtaen ja pudisti päätään.

Huomasin minä sen itsekin. Jo nyt, vaikkei meillä ollut kuin muutamia sairaita, oli sairaanhoitajien puute usein varsin tuntuva; ei muuta kaivannut, kuin että parakkiin olisi tuotu kaksi uutta sairasta, niin emme olisi kyenneet enää mihinkään! Minä läksin toipuvain osastoon ja esitin Stepan Bondareville, että hän rupeaisi sairaanhoitajaksi laitokseemme; hän oli nyt jo kostunut aivan täydellisesti ja hänet oli näinä päivinä määrä laskea täysin parantuneena kotiin. Stepan suostui ehdotukseen.

— Ettekö pelkää tarttumaa? minä kysyin.

— Mitä minä siitä pelkäisin? vastasi hän välinpitämättömästi ja seurasi minua.

Kylpyamme oli valmiina ja minä käskin nostaa ähkyvän Rykovin ammeeseen. Kouristusnykäykset taukosivat, sairas vaikeni ja hänen päänsä vaipui rintaan. Neljännestunnin kuluttua pyysi hän tulla saatetuksi vuoteeseen; hänet nostettiin vasteelle ja käärittiin täkkien sisään.

— O—oo, Herra Jumala! huokasi hän raskaasti Ja painoi pään tyynyihin.

— Oksettaako? kysyi Stepan uteliaasti, ikäänkuin haluten hänen kauttaan vakautua aikaisemmin kokemainsa havaintojen todenperäisyydestä.

— Ni—iin.

— Polttaako sydänalaa?

— Kuin tulessa, poikaseni — ihan lopun tekee. Kuolema tästä tulee.

— Eikös mitä — et sinä niin helpolla kuole, sanoi Stepan varmasti.

Rykov sulki silmänsä ja ojensihe suoraksi. Kohta alkoi häntä jälleen oksettaa ja sitten alkoivat kouristuskohtaukset... Stepan tunnusteli täkin alla potilaan kokoon vetäytyneitä pohjelihaksia.

— Ohhoo, niinkuin omenat? sanoi hän itsekseen.

— Eikö voisi saada hiukan raitista ilmaa?! äänsi Rykov vaikeroiden. — Päästäkää minut jälleen liikkumaan... Auta minua, Stjopa!

Stepan ja Pavel tarttuivat häntä kainaloihin ja lähtivät taluttamaan ympäri huonetta, Hetken kuluttua istuutui hän jälleen kylpyammeeseen.

— Lisätkää vettä — kuumempaa? sanoi hän tuskan värähyttämällä äänellä.

Käskin lisätä kuumaa vettä.

— Onko nyt hyvä?

— Enemmän kuumaa, Jumalaa tähden! virkkoi Rykov kärsimättömästi.

Ollen ensi alussa nöyrä ja kiitollinen kaikesta, kävi hän nyt yhä oikullisemmaksi ja vaativammaksi.

— Ettekö voi saada pitempää kylpyammetta hankituksi? lausui hän harmistuneena, koettaessaan asettaa jalkansa mukavaan asentoon.

Alkoi hämärtää. Rykovin tila tuli yhä huonommaksi. Minä lähetin käymään pappia, ja sairas nautti Herran ehtoollisen. Kuvotus- ja ripulikohtaukset eivät tauonneet. Sairas heikkoni ja laihtui silminnähtävästi; puoleksi ummistettujen silmäluomien alla kiiltelivät mustuaiset himmeästi, otsa oli tahmea ja kylmä ja suonentykytystä saattoi enää tuskin tuntea. Minua kummastutti se, että Rykov niin usein halusi päästä kylpyammeeseen: hän saattoi istua siinä puolikin tuntia erältään, asteli ympäri huonetta, makasi hetkisen — ja sitten uudestaan kylpyammeeseen. Eikä vesi koskaan ollut kylliksi lämmintä. Stepan ei väistynyt hänen luotaan; silloin tällöin vaihtoi hän jonkun sanan Rykovin kanssa käheällä, karkealla äänellä; ja hänen lyhyistä huomautuksistaan sekä kaikista hänen toimistaan ja hommistaan puhui ikäänkuin veljellistä osanottavaisuutta.

Kello yksi yöllä saapuu vuorolleen välskäri, joka nyt oli levännyt mies, ja minä pääsin vähäksi aikaa rauhaan. Annoin tarpeellisia määräyksiä, sanoin että sairaalle oli toimitettava kylpyä niin usein kuin hän halusi, ja läksin sitten kotiin.

Kello oli lähemmä viisi aamulla kun heräsin siitä, että tunsin ikäänkuin jonkun nykivän itseäni. Ulkona sataa vihmosi, ja paksujen pilvien läpi kuulsi hämärästä aamunkoi. Minä pukeuduin ja riensin tuota pikaa parakille. Se häämötti etäältä sumun keskeltä — märkänä ja hiljaisena, Ikkunassa paloi yhä kynttilä... Astuin sisään. Siellä oli hiljaista ja hämyistä; Rykov istui liikkumatonna kylpyammeessa, pää syvälle ja voimattomasti riippuvana. Stepan seisoi eteenpäin kumarruksissa ja piteli häntä kainaloista.

— No, kuinka on sairaan laita? minä kysyin.

Stepan nosti kalpeat, väsyneet kasvonsa ja katsoi minuun, ojensi hitaisesti itsensä suoraksi ja kohotti olkapäitään.

— Tuossahan tuo menee, vastasi hän lyhyesti. — Oksentaa ja pyytää yhäti kuumempaa vettä.

Näinä muutamina tunteina oli Rykov muuttunut ihan tuntemattomaksi: hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja sinervät, silmät syvälle painuneet ja silmäkuopat näyttivät hämärässä suurilta, mustilta aukoilta, niinkuin silmäkuopat tyhjässä ruumiinkallossa.

— No, Ivan, miltä tuntuu? minä kysyin.

Rykov käänsi vaivalla päätään, kohottamatta silmäluomiaan.

— Puhukaa kovemmin, minä en kuulee! virkkoi hän kärisevällä, tuskin kuuluvalla äänellä.

— Miltäs tuntuu? kysyin häneltä kovemmin.

Sairas ei vastannut.

— Kuumempaa vettä! mumisi hän, kääntyen ammeessa raskaasti toiselle syrjälle. Hänen valtimonsa tykintää ei voinut enää tuntea.

— Missä on välskäri kysyin Stepanilta.

— Hän meni erään sairaan luo — häntä käytiin hakemassa.

— Joko siitä on kauankin, kun hän lähti? Kolme tuntia, ehkä.

— Miksei hän lähettänyt sanaa minulle?

— Ei raskinnut; te olette saanut niin vähän nukkua, arveli hän.

Osotaiksen, että häntä oli haettu sairaan luo kohta minun lähdettyäni ja ottanut mukaansa Feodorin ja jättänyt Stepanin ja Pavelin, joka jälkimäinen oli vastikään pannut maata, sairasta Rykovia hoitamaan. Stepanin vastahakoisista vastauksista saatoin päättää, että Pavel heti välskärin lähdettyä oli pannut uudelleen maata, niin että Stepan yksin oli jäänyt sairaan luo. Mies, joka itse tuskin oli taudista toipunut, oli kokonaista _kolme tuntia_ pitänyt aivan voimattoman ja heikon Rykovin kylpyammeessa! Oli saanut auttaa hänet vuoteeseen, laskea kuumaa vettä kylpyammeeseen, pitää tulta suuren vesikattilan alla — ja sitten taas panna Rykovin ammeeseen.

Menin ja herätin Pavelin. Hän kavahti ylös, suori nopeasti pukunsa ja karmi kurkkuaan.

— Kuka antoi teille luvan käydä nukkumaan, Pavel? minä kysyin.

— Heittäysin pitkäkseni ihan äsken... hm, hm! vain silmänräpäykseksi... mutisi hän kakoillen kakoilemistaan eikä uskaltanut katsoa minua silmiin.

— Älkää valehdelko! sanoin korottaen ääntäni.

— En suinkaan minä jaksa valvoa koko vuorokautta umpeen, jupisi hän vihaisesti ja tuijotti jäykästi nurkkaan.

— Tässä on ihminen kuoleman kielissä, ja te jätätte hänet oman onnensa nojaan! Olette velvollinen valvomaan kaksikin vuorokautta, jos niin vaaditaan.

— Siihen en ikinä suostu.

— Siinä tapauksessa saatte eron jo tänä päivänä.

Pavelin kasvoille tuli yhtäkkiä omavaltainen, penseä sävy; hän nosti päänsä ja katsoa nakitti minua julkeasti silmiin.

— Ja ellette heti paikalla mene sairaan luo, sanoin minä purren huultani, — niin ette saa ulos kopekkaakaan palkastanne!

Pavel rykäsi ja loi jälleen epävarmoja silmäyksiä sivuilleen.

— Miksen minä sitten menisi? virkkoi hän vetäen alas takinhiojaan. — Menen ihan heti.

Palasin parakkiin takasin. Rykov istui kuten ennenkin kylpyammeessa. Stepan lähti lisäämään vettä kattilaan ja jätti sairaan Pavelin huostaan; nolosti hymyillen tarttui Pavel kunnioittavasti mahdottoman jykevätä Rykovia kainaloista ja piteli häntä istuvassa asennossa. Mieleni oli niin raskas ja masentunut: kuinka kaikki oli sekaisin ja järjestämättä! Oli ihan ensiksi saatava luotettavia hoitajia, joita oli kasvatettava ja saatettava elävästi tajuamaan velvollisuutensa — mutta niinkauan täytyi antaa kaikki mennä menoaan, miten vain sattui, sillä kehenkään oi käynyt luottaminen...

Tunnit kuluivat. Rykov istui melkein yhtä mittaa kylpyammeessa. Pelkäsin pitkällisen oleskelemisen kuumassa vedessä vaikuttavan hänelle pahaa ja annoin välillä nostaa hänet vuoteeseen. Mutta Rykov alkoi heti rauhattomasti heitteleidä sängyssä ja halusi takasin kylpyammeeseen. Valtasuoni tykki voimakkaasti... Noin neljätoista pitkää tuntia oli Rykov melkein yhtä mittaa istunut kylpyammeessa — ja minä ihan varmasti luulen, että hänen on kiittäminen juuri sitä pelastumisestaan.

2 Elok.

Kulkutauti on kovasti lisääntymässä. Useita potilaita on kuollut. Eilen iltapäivällä kutsuttiin minut kotiin erään lukkoseppä Shigalevin luo; paitsi meitä, oli hänen hoitajanaan sisarensa — nuori neitonen, jolla oli suuret, kauniit silmät. Yöllä kääntyi hän itse sairaaksi ja aamulla makasivat he jo kumpikin laudoilla. Näen vieläkin niin elävästi edessäni heidän vanhan äitinsä murtuneet kasvot. Sanoin hänelle, että meidän on kuolleitten jälkeen puhdistettava huone tarttuman varalta.

— Niin kyllä, niin! Te ripotatte kalkkia ja me kuolemme... Tehkää niin, mitäpä se minua liikuttaa! sanoi hän tehden kärsimättömän liikkeen.

3 Elok.

Onpa sentään hauskaa saada elää? Työ sujuu mainiosti ympärilläni, kaikki luistaa hyvin, esteitä ei minkäänlaisia. Olen vihdoinkin onnistunut saamaan sairaanhoitokuntani kokoonpanoltaan toivomuksiani vastaavaksi, ja tuohon kymmenkuntaan puoliksi luku- ja kirjoitustaitoisia työläismiehiä ja naisia voin luottaa kuin omaan itseeni; parempia apureita on vaikeata toivoa. Stepan Bondarjevista en huoli puhuakaan: usein, kun silmäilen häntä, täytyy minun ihmetellen kysyä itseltäni, mikä tuolle näöltään halvalle, nuorelle talonpojalle on tuonut niin paljon hempeätä, puhtaasti naisellista huolenpitoa ja hellyyttä sairaita kohtaan. Mutta sitä paitsi on meillä esim. Vasilij Gorlov, lujajäntereinen, urmakka nuorimies, jolla on vaaleansiniset ryövärin silmät; kerrotaan hänen lyövän äitiään ja että hän on rääkännyt kuoliaaksi vaimonsa. Ja tämä samainen Gorlov on minua kohtaan lukea kuin lammas ja tekee työtä kuin härkä. Hän on meidän desinfekterimme. Kuinka varmasti hän astuu sisään koleerasairaan luo, miten auktoriteettimaisen ja alavan näköisenä hän selittää sairaan omaisille koleeran ja derinfektsionin olemusta! Ja hänen peittelemätön halveksimisensa heidän tietämättömyytensä suhteen vaikuttaa heihin pontevammin kuin kaikki minun tieteelliset selitykseni ja vakuuttelemiseni... Andrei Snetkov on parantunut ja palvelee niinikään sanitäärikunnassamme. Naisosastolla on minulla kaksi sairaanhoitajatarta; toinen heistä on Tserkasovin naapurin vaimo, sama, joka yöllä minun ensimäistä koleerasairasta hoitaessani, pistihen Tsherkasovilla kuulemassa sairaan vointia.

Kaikkia sairashuoneapureitani minä teitittelen ja kohtelen heitä täydellisesti kuni vertaisiani. Istumme usein parakkimme rappusilla, polttelemme ja puhelemme. Sisään tullessani tervehdin minä heitä ensiksi. Eikä kurinpito kärsi tästä vähääkään, siveellinen yhdysside se päinvastoin siitä lujittuu.