Part 2

Sinä luulet minua epäuskoiseksi... Minäkö en usko? Natasha, ystäväiseni, minä uskon, uskon kaikesta sydämestäni? Rakasta lähimäistäsi niin kuin itseäsi — korkeampaa käskyä en tiedä. Ilman sitä tuskin jaksaisinkaa elää. Et myöskään usko minun puhuvan ulkopuolelta hampaitten. Mutta sinä kaipaat jotakin muuta. Elää toisten eteen, tehdä työtä toisten eteen — se on liiaksi hapuilevaa. Sinä kaipaat aatetta, joka täyttäisi elämäsi kokonaan, joka kiinnittäisi sinut täydellisesti puoleensa ja johtaisi sinut horjumatta päämaaliin. Sinä tahdot, että minun pitäisi ojentaa sinulle lippu ja sanoa: "tässä on sinulle lippu — taistele ja kuole sen puolesta!" Minä olen kokenut enemmän kuin sinä, nähnyt elämätä enemmän kuin sinä, mutta minun laitani on sama kuin sinun: _minä en tiedä!_ — se on koko kärsimystein ydin.

Natasha istui nojaten kädellä leukaansa ja kuunteli synkästi. Miten erilainen olikaan hän nyt siihen Natashaan verraten, joka kaksi viikkoa aikaisemmin istui samassa veneessä ja kuunteli tarkkaavaisesti kertoessani toimistani semstwolääkärinä! [Vastaa lähimiten kunnanlääkäriä meillä.] Ja mitä olisinkaan antanut, jotta vain olisin saanut nuo silmät katselemaan minua yhtä hellästi kuin silloin? Mutta silloin odotti hän minulta sitä, mikä antaa elämää, ja nyt puhuin minä kuolemasta, hirmuisimmasta kuolemasta kuin olla voi — hengen kuolemasta. Ja häpeä minulle, etten pidättänyt itseäni, että puhuin puhumistani...

Minä sanoin hänelle, että niitä oli paljo, jotka olivat samalla kannalla kuin minä, että koko nykyinen sukupolvi tuntee samaa kuin minä: sillä ei ole mitään — ja se on sen kirous ja kauhistus. Ilman tietä, ilman johtotähteä joutuu se huomaamatta ja auttamattomasti hukkaan... Hänen tarvitsi vain silmätä nykyajan kirjallisuuteen — eikö se ollut kuolleitten kirjallisuutta, ruumiskirjallisuutta? Tiettömyys oli rasittavana taakkana meillä kaikilla, ja turhat olivat ponnistuksemme tämän ikeen poistamiseksi.

Kaikista mitä puhuin ei Natashalta mennyt sanaakaan hukkaan — hän tarttui peräsimeen ja pakotti veneen kääntymään. Kuu oli kadonnut ja mustia pilviä ajelehti taivaalla; oli pimeä ja märkä, ja tuuli tohisi oudosti puutarhassa. Laskimme maihin uimahuoneen viereen. Nousin pois ja rupesin kytkemään venettä kiinni. Natasha istui liikkumatta peräteljolla.

— Minä kumminkin luulen, että sinä erehdyt, lausui hän hiljaisella äänellä, katsellen pimeässä himmeästi kimmeltävälle virralle päin. — Onko todellakin välttämätöntä olla noin... aikansa orja? Minä puolestani luulen, että sinä sovitat koko nykyiseen polveen sen, mitä vain sinä yksin olet kokenut.

— Jospa niin olisi! vastasin ja kohotin epäilevästi olkapäitäni.

Minä astuin maalle. Natasha istui ennallaan liikkumatta veneessä.

— Etkö lähde kotia? kysyin.

— En, vastasi hän lyhyesti.

Nousin jyrkkää, niljakkaa rantatörmää ylös. Ollessani jo puistossa kuulin airojen mittamääräistä loisketta: Natasha lähti uudelleen soutamaan.

Ja nyt on jo tunti kulunut, ja minä istun yhä pöytäni ääressä — ajattelematta, liikahtamatta. Aivoissani vallitsee toivoton tyhjyys. Ulkona sataa, pimeä puutarha ryskyy tuulessa ja vesi syöksyrännissä lorisee surullisen yksitoikkoisesti... Natasha ei ole vielä palannut.

10 Heinäk.

Natasha on kartellut minua kaikki nämä päivät. Yhdymme vain päivällispöydässä ja illallista syödessä; katseittemme toisiaan kohdatessa välähtää hänen silmissään jotakin kovaa ja halveksuvaa... Kernaasti minun puoleltani! Hän tuli luoksesi hartaasti, palavasti anoen leipää, ja minä — minä laskin kiven hänen ojennettuun käteensä. Mitäpä muuta hän voisi tuntea minun suhteeni, nähdessään, että minä olin vielä suuremmassa avuntarpeessa, vielä köyhempi kuin hän?... Ja ympärilläni on kaikki niin lohdutonta: tuulee kylmästi yhtämittaa, taivas on pilvessä ja vuodattelee pisaroitaan ihmisparkojen yli.

K:lo 9 illalla.

Pikalähetti toi minulle juuri ikään asemalta sähkösanoman Slesarskista: kaupunginhallitus ilmoittaa, että minut on valittu virkaan, ja pyytää minua oitis tulemaan. Jumalan kiitos! Matkustan huomen-iltana.

11 Heinäk. k:lo 12 yöllä.

Niinpä olen nyt Slesarskissa. Saavuin puoli tuntia sitten. Oikea rottelo kaupungiksi! Hotelleja ei lainkaan, ja minun on täytynyt jäädä kestikievariin asumaan. Minulle on annettu pikkanen kamari, jossa on vain yksi ikkuna; siniset, risaiset tapetit, himmeä, vähäinen peili ja sen alla pöytä, verhona likainen punareunuksinen liina. Halkeimia puusängyssä peittävät varsin epäiltävät pilkut. Kaikki ympärilläni on vaipunut syvään uneen, palmukynttilä valaisee valjasti huoneen seiniä, sammuvasta teekeittimestä kuuluu pitkäveteinen, hiuksenhieno pihinä, mikä tuontuostakin hetkeksi taukoo, juurikuin kuunnellen, puhahtaa sitten ja jatkuu taas hienona sihinänä. En saata vielä nukkua — tahdon muistella päivän tapahtumia...

Viimein menin Natashan luo. Hän oli ikäänkuin tolaltaan joutunut; hän katsoi arasti minuun — lapsellisen ihastunein, lemmekkäin silmin... Suljin hänet syliini, ja hän kiersi äkkiä kätensä minun kaulaani ja suuteli minua kiihkeästi ja tulisesti...

K:lo 3 yöllä.

Minä heittäysin vuoteelle, mutta en voinut nukkua; lukemattomat pienet elävät karkasivat ruumiini kimppuun. Kaksi tuntia heittelehdin tilallani saamatta silmiini unta. Päivä valkenee, ja ikkunasta näen leveän, aution kadun, jonka varrella pienet talot nukkuvat kuolon unta...

Tahdon vastata vilpittömästi kysymykseen: pelkäänkö minä? En — ja se tuntuu itsestänikin varsin oudolta... Ennen en voinut mielessäni kuvitella, miten saattoi elää — vihattuna. Nyt se on minulla varsin selvillä, ja minä vain hymyilen. Minä olen ikäänkuin muuttunut toiseksi ihmiseksi: sielussani on valoista ja riemuista, ympärilläni on kaikki niin kummallisen ihanaa — minä odotan ikävällä työtä ja taistelua.

Ja tuossa, tuossa aamun kylmässä usvassa kohoaa Saretshje... Olenko minä voittava sen — vai onko se ehkä kukistava minut?

15 Heinäk.

Olen ollut jo kolme päivää Tshemerovkassa. Tässä nyt on se peljätty Saretshje?... Poikki mäkien ja notkojen kulkevat kadut, kasvaen terhakkaa ruohoa — ja puistikkoja loppumattomiin! Vaahterain ja metsäviiniköynnösten katveessa asustavat pienet maaperäiset talot, kaikissa kolme ikkunaa ja päällä mustuneet lautakatot. Päivisin vallitsee kaduilla kuolonhiljaisuus ja aurinko paahtaa niitä; avatuista ikkunoista kuuluu sorvituolien surinaa ja teräksen kalsketta. Laipion siimeksessä heittävät lapset napua. Joskus, vaikka harvoin, näkee eronsaaneen virkamiehen tahi reilun seminaarilaisen astuvan virralle päin uimalakana kainalossa.

Illansuussa muuttuvat kadut eloisiksi. Käsityöläiset lopettavat työnsä ja työväki palaa kotia tehtaista. Illallisen jälkeen ulkonevat kaikki kaduille. Sinervään autereeseen kiedotusta kaupungista kuuluu etäistä humua; kellotapulit loistavat valkoisina ja kirkon ristit kimmeltävät laskeuvan auringon säteissä. Hämärä tihittyy. Tähän aikaan päivästä rakastan käyskennellä Tshemerovkassa. Kallellisessa portissa, riippuoksaisen salavan alla, seisoo neitonen ja, käärien saalia ympärilleen, kuuntelee mitä nuori käsityöläinen hänelle kertoo; mielihyvällä silmäilee hänen paljastettua, vaaleatukkaista pientä päätään ja onnellista, hymyilevää katsettaan, jonka hän tuon tuostakin luo kavaljeeriinsa. Jossain lähitienoolla ammuu lehmä, ja vehmaasta puistikosta kuuluu raskasmielisen laulun säveliä... Illan rusko sammuu Ja kirkkaita tähtösiä syttyy taivaalle; kaduilla on pimeä, mutta pimeästä huolimatta tuntuu kumminkin elon vaikutuksia, kuulee puhelua, pidätettyä naisten naurua... Kello yhdentoista tienoissa on kaikki hiljaista; ei tulen pilkahdusta näy koko Saretshjessä, joka paikassa nukutaan, ja koirat vain ääneti hiipivät ympäri pitkin autioita katuja.

Asunnon vuokrasin itselleni Saretshjen ulkolaidalla erään pikkuporvarin luona, joka viljeli hedelmätarhaa. Pienessä talossa on kaikkiaan kolme huonetta, ja ne ovat yksinomaan minun käytettävinäni. Vastaanottohuoneeni käytävä ja ikkunat ovat kadun puolella, makuuhuoneestani näen puutarhan omenapuineen sekä viini-, karviais- ja happomarjapensaineen.

Koleeraparakki sijaitsee niityllä ulkopuolella kaupungin, lähellä entistä, saretshjelaisten polttamaa parakkia, josta on jäljellä vain hiiltyneitä jätteitä. Sisällä on kodikasta ja hauskaa, tuoksuu tuoreelle puuaineelle, pitkin seiniä seisoo sänkyjä, valkoisine tyynyinään ja harmaine villapeitteineen; aurinko paistaa ikkunoista sisään ja sen säteet päilyvät uusilla metalliastioilla. Parakin johtajana on välskäri Harlampij Aleksejevitsh Prishtshepjonko₉ vähä-venäläinen, joka puhuu pitkäveteisesti ja arvokkaasti kohottaen myötään kulmakarvojaan ja päättäen joka lauseensa "niin"-sanalla. Minä kyselin häneltä vanhan parakin palosta, millainen Saretshjessä nyt on mieliala, y.m. Hän kertoi kaikki seikkaperäisesti ja tyynesti, kuin olisi ollut puhe ihan tavallisista asioista ja siirtyi sen jälkeen luettelemaan, mitä kaikkea parakkiin olisi ostettava... Minun täytyy tunnustaa, että häpesin äskeistä korkealentoista mielialaani.

Parakissa olisi kaikki hyvin — mutta se alempi palvelijakunta!... Olisi hauska tietää, mistä mokoma joukkio on kokoonhaalittu.. Toinen sairaanhoitajista, Pavel, on pienenläntä mies, jolla on pienet päilyvät silmät, jotka eivät koskaan katso ihmistä silmiin; hänellä on yllä lyhyt takki ja pitkät housut. Kaikesta näkyy, että hän on heittiö, jonka suuri palkka ainoastaan on saanut tänne houkutelluksi. Tänään valmisti hän minun johdollani rikkihappoista karbooliliuosta.. Kun sanoin hänelle, että hän vähän varovammin pitelisi karboolihappoa, välähtivät hänen silmänsä tavalla, jota on vaikea sanoin kuvailla. Olen ihan varma siitä, että hänen antautumisensa koleeraparakkiin palvelijaksi oli sama, kuin jos hän olisi liittynyt rosvojoukkioon. Toinen sairaanhoitaja, Feodor, ora oikea talonpojan nahjus, naama tollomainen ja uninen. Kas siinä — luvalla sanoen — meidän terveydenhoitolautakuntamme.

17 Heinäk.

Jo muutamia päiviä sitten naulasin ovelleni ilmoituksen, että otan vastaan sairaita maksuttomasti. Siitä huolimatta eivät apuani ole hakeneet muut kuin emfysemitautinen ukko ja kaksi naista, tuoden kesävatsuria sairastavat rintalapsensa₃ Mutta kaikki Themerovkassa tuntevat jo minut ulkonäöltä ja tietävät, että minä olen tohtori. Kaduilla liikkuessani seurailevat saretshjelaiset minua synkin, vihamielisin katsein. Minun täytyy nyt aina pakottaa itseäni lähtemään kaupungille: silmät maahan luotuina pakenen noita katseita ja kaduilla kulkeminen tuntuu minusta melkein kuin kujanjuoksult.

18 Heinäk.

Yltympärillänä näyttää kaikki olevan tyyntä, mutta ilmassa on jotakin tuhoa ennustavaa ja hermot ovat äärimmilleen jännittyneet. Välskärin, kyökkipiikani kautta, kaikkia mahdollisia teitä ja kiertokäytäviä tulee kuuluvilleni kauhistavia huhuja: minut on muka eräänä yönä nähty Moltshanovin kaivon luona, nähty minun kylvävän jotakin pulveria kaivoon; moukarit lähellä olevasta pajasta olivat lennähtäneet jälkeeni, jolloin minä olin hypännyt laipion yli Batashevin puutarhaan, jonne olin kadonnut. Toiset olivat nähneet, miten eräänä yönä oli viety koko kuorma ruumisarkkuja ja rautakoukkuja parakkiin. On aikomus, niin kerrotaan, polttaa parakki jälleen poroksi ja surmata poliisi sekä sairashuoneen palvelijat. Koetan uskotella itseäni, että minä en pelkää, mutta joka kerta kun kuulen humalaisten rähinää kadulta, kolinaa tahi muuta melua, niin sydämeni rauhattomasti lävähtää.

18 Heinäk. Sunnuntai.

Tänään iltapäivällä sain postissa nimettömän, huonosti kirjoitetun varoituskirjeen, jossa jokin tuntematon ystäväni ilmoittaa "pojilla" olevan aikomuksena "tehdä puhdasta siivoa talossani". Kirjettä paraillaan lukiessani tultiin minua noutamaan erään papin luo, jonka tytär oli yhtäkkiä sairastunut. Palasin kotia pitkin Kljutsharnajakatua. Oli pimeä₃ pilvet liitivät uhkaavina kaupungin päällä ja kävi tihkusade. Muudan kapakanovi aukeni, hämärä valonhäive lankesi kadun yli ja heijastui likalätäkön pinnasta; kaksi varjoa kulki äänetönnä kadun poikki ja katosi kahden rakennuksen väliseen aukkopaikkaan. Minun oli kuljettava juuri tuon paikan ohi. Repaleinen, paljasjalkainen mies roimahousuissa vetäytyi porttiaukkoon takasin ja seurasi minua ääneti ja tarkkaavaisesti katseillaan. Ojensin tahtomattani vartaloni suoraksi ja puristin lujemmin keppiäni astuessani siitä ohi. Takanani sukelsi taas esiin kaksi varjoa — kuulin takanani sanan "tohtori". Käännyin Motjakinskaja-, sitten Serebrjankakadulle. Varjot seurasivat perästäni toisella puolen katua, soluen edelleen laipion synnyttämässä pimennossa.

Tulin kotia. Säikähtynyt palvelijani kertoi minulle, että joukko Tshemerovkan työmiehiä vähää ennen oli käynyt täällä; olivat kysyneet minua. Eivät olleet ottaneet uskoakseen, etten minä ollut kotona, vaan hankkiutuivat ovea särkemään. Joku ohikulkija oli sitten sanonut heille, että hän oli juurikään nähnyt minut Rshavtsin-Nikolain kirkon luona, jolloin he kaikki olivat rientäneet sinne Jamskajakatua pitkin.

— Ah, barin, teidän pitäisi jo huomenna muuttaa kaupunkiin, neuvoi palvelijani minua. — Täällä voi teitä niin pian jokin paha kohdata! Miehet ovat juovuksissa ja Herra tietää mitä he ovat saaneet päähänsä...

— Hoo, Avdotja, niin pahaa ei toki liene peljättävissä! sanoin nauraen ja taputin häntä olalle. — Mitäpä minulle tekevät? Me voimme oikein hyvin maata täällä huomiseen asti.

Muuttaa kaupunkiin... Ehkä olisi pitänyt ottaa mukaan vielä välskäri ja sairaanhoitajat, niin että taudinkohtauksen sattuessa ei olisi ollut ketään meistä tavattavissa?

Avdotja on käynyt levolle. Minä en saa unta, vaan istun kirjoituspöytäni ääressä.

Miksi salata itseltäni jotakin? Minä olen ahdistuksessa ja — pelkään. Pelkään tätä pimeyttä, ja avuttomuuteni synnyttää minussa vakavaa huolta. Kun ajattelen, että nuo ihmiset saattavat millä hetkellä hyvänsä murtautua sisään, valtaa minut mieletön kauhu, ja minä en saa rauhaa ajatukselta: kuinka se on mahdollista, ja miksi?!

Sade valuu hiljaisina pisaroina alas lehdille, pimeässä puutarhassa kuuluu epäselvää rasahtelua — ja minä olen yksin täällä...

21 Heinäk.

Kävin eilen nukkumaan noin kello 1 tienoissa. Olin juuri päässyt uneen kiinni, kun kuulin jonkun kolkuttavan. Avdotja pisti päänsä sisään ja ilmoitti välskärin hakevan minua. Jokin pahaa tietävä aavistus sai sydämeni hytkähtämään. Kutsutin välskärin sisään ja sytytin kynttilän.

Hitaasti ja ääneti astui Harlampij Aleksejevitsh huoneeseen — kalpeana ja silmät levällään.

— Dmitrij Vasiljevitsh, meillä on Saretshjessä koleera! lausui hän haudanomaisella äänellä.

— Mitä sanotte?

— Oikea koleera: oksetuksineen ja kouristusnytkäyksineen... Kljutsharnajakadun varrella — kaluseppä Tsherkasov.

— Mitä sanotte? Näittekö oikein omin silmin? Kävittekö siellä jo?

— Kävin, Minua käytiin hakemassa. Käskin panna vettä lämpiämään ja läksin sitten teille ilmoittamaan.

Aloin kiireesti pukea päälleni. Rintaa ja selkäpiitä myöten kulki vienoja vilunväreitä; suuni tuntui kuivalle ja minä join lasin vettä. "Pitäisi syödä jotakin", välähti aatos mielessäni. "Ei ole hyvä mennä ulos syömättömänä... Mutta ei — vastahan minä puolitoista tuntia sitten söin." Lopetin pukemisen ja kiinnitin kellonperät liiveihini.

Harlampij Aleksejevitsh seisoi kulmakarvat kohotettuina ja tuijotti liikkumattomana samaan paikkaan. Satuin vilkaisemaan hänen suurta hämmästystä kuvastavaan naamaansa — minua pyrki naurattamaan, ja niin pääsin taas voitolle tunteistani.

— No, siitähän saamme praktiikkia? sanoin nauraen. — Onko teillä mukana kaikki mitä tarvitaan.

— On. Pavel seisoo täällä ulkona rappusilla. Hänellä on kaikki tarvittavat kappaleet.

Tulimme ulos kadulle. Hitaisesti viettäen virralle päin levisi edessäni Saretsjhe laveana murroksena, jonka muodostivat talot ja puistikot. Parissa kolmessa kohden tuikki valkeita, ja etäällä kuului koirain haukuntaa. Kaikki uinui tyynesti ja hiljaisesti, mutta pimeässä kohosi peljättävän vieraan haamu kaupungin yli.

Kljutsharnajakadulla poikkesimme köyhään, ränstyneeseen, pieneen taloon. Ainoa huone oli petrooliläkkilampun valjusti valaisema; nuori, kaunismuotoinen säikähtyneen näköinen nainen, lapsi käsivarrellaan, seisoi lieden ääressä ja syyti lastuja rautaisen kolmijalan alle, jolla suuri läkkinen teekattila surisi. Lautasängyssä nurkassa lähellä uunia makasi vahva, kolmenkymmenen vuoden vanha mies — kalpeana, puoleksi ummistetuin silmin. Hänellä oli kädet pään alla ja hän vaikeroi hiljaa.

— Hyvää iltaa, minä sanoin ja riisuin päällysnuttuni.

— Iltaa! vastasi nuori nainen lyhyesti ja vilkasi minuun; sitten kääntyi hän jälleen lieteen päin.

Menin sairaan luo ja koetin hänen valtimoaan; käsi oli kylmä, mutta valtasuoni tykki voimakkaasti ja säännöllisesti.

— Milloinka tauti häneen tuli? kysyin nuorelta naiselta.

— Tänään jäljestä päivällisen, vastasi hän katsomatta minuun. — Tuli kotiin työstä, söi puolisen ja tunti sen jälkeen oli tauti hänessä kiinni.

Hän puhui vastahakoisesti, ikäänkuin tahtoen karttaa niitä joutavia kysymyksiä, joilla minä häntä rasitin, ylipäänsä kohteli hän minua siten, kuin olisin minä ollut jokin kadulta tullut henkilö, joka ainoastaan häiritsi häntä tärkeässä toimessaan.

— No, Tsherkasov, mitenkä voitte? kysyin potilaalta.

Hän loi hitaasti auki silmänsä ja katsoi minuun.

— Sisuksia polttaa, teidän vapaasukuisuutenne, koko ruumis tuntuu raukealta ja sydämessä on tuska...

— Tahdotteko jäällä sekotettua vettä?

Välskäri ojensi hänelle tuopin, sairas tarttui siihen, vei sen huulilleen ja joi ahnaasti.

— Mistä olette tämän taudin saanut? minä kysyin — Olette kai syönyt jotakin raskasta tänään?

Tsherkasov paneutui jälleen selälleen.

— Se tuli maidosta, jonka minä join, teidän vapaasukuisuutenne: tulin väsyneenä työstä, söin kaalisoppaa ja join kaksi kupillista maitoa kohta kaalin päälle.

Hän vaikeni ja ummisti silmänsä. Välskäri sekotti sinappitaikinaa. Minä otin taskustani kaalomelipulverin.

— No, Tsherkasov, ottakaa nyt tämä pulveri! minä sanoin.

Hänen vaimonsa astui kiireisesti luokseni ja seurasi tarkasti jokikistä liikettäni.

— Ei, teidän vapaasukuisuutenne, antakaa sen olla; minä en ota pulveria! vastasi Tsherkasov jyrkästi.

— Luuletteko minun tahtovan myrkyttää teidät? lausuin hänelle karkottaen hymyn kasvoiltani, — Kas, tässä on kaksi pulveria, valitkaa niistä toinen — toisen otan minä.

Tsherkasov oli kahden vaiheella, mutta otti kummilla pulverin; toisen nielin minä, Tsherkasovin vaimo silmäili edelleen minua kupristetuin kulmin. Yhtäkkiä Tsherkasov voimakkaasti vavahti, kavahti istualleen sängyssä ja rupesi antamaan ylen niin, että tuvan lattia lainehti. Hädin tuskin ennätin hypähtää syrjään. Pää riippuen sängynlaidan yli makasi Tsherkasov ja vaikeroi raskaasti, oksennusväänteiden pudistellessa hänen ruumistaan. Annoin hänelle vettä — hän joi ja kävi jälleen pitkälleen.

— No, Tsherkasov, nielkää nyt pulveri! minä lausuin.

— Juokaa te ensin itse vettänne, ärähti potilaan vaimo katsahtaen vihaisesti minuun.

— Olkaa jo siivommin, teidän paksupäisyytenne rupee vihdoin suututtamaan! ärjähti välskäri hänelle ankarasti. — Miksi pitäisi tohtorin juoda vettä?

— Vesi on meidän, sen tiedän, vaan jää on teidän!

— Äh, mihinkäpä hänestä pääsee? sanoin naurahtaen ja katsahdin välskäriin. — Antakaa tänne vesi.

Minä hämärästi toivoin, että hän antaisi minulle veden puhtaassa astiassa. Tsherkasovin vaimo otti tuopin, joka seisoi miehen vuoteen vieressä, ja ojensi minulle sen. Rohkeuteni oli vähällä pettää.

"Tästä astiasta on koleerasairas vastikään juonut", ajattelin kauhulla, vieden samalla tuopin huulilleni. Muistan niin selvästi tuon kumuraisen läkkisyrjän ja vienon metallihajun, joka lähti tuopista. Otin muutamia siemauksia ja panin tuopin pöydälle.

Tsherkasov nieli nyt pulverin. Välskäri asetti sinappitaikinan hänen mahalleen. Huoneessa muuttui hiljaiseksi. Sairas makasi liikkumatta oikonaan; läkkilamppu valaisi huonetta suihkuten ja hulmahdellen, ja nuori nainen tuuditti itkevää lastaan käsivarrellaan.

— Sano sitten, Tsherkasov, kun sinappitaikina rupee polttamaan, minä sanoin.

— Ei tee mitään, teidän vapaasukuisuutenne, polttaa, mutta polttaa suloisesti, vastasi hän hiljaa.

Minä istuin selkämyksettömällä puutuolilla; pääni painui alas. Nyt oli minulla tuhansia koleerabasilleja mahassa — olikohan siellä suolahappoa kyllin riittävästi vai eikö? Sisälmyksistäni kuului hiljaista purinaa ja sihinää.

— Taas vaivaa leini jalkojani! virkkoi Tsherkasov nopeasti, vetäytyen käppyrään ja heittelehtien vuoteellaan. — Aksinja! Hiero sukkelammin!

Koetin kädelläni hänen jalkojaan takin alla: pohjelihakset olivat kouristuksentapaisesti supistuneet ja kivenkovat.

— O-ooo!... O-ooo!... vaikeroi sairas⁻ pitkään, vapisten ja ojentaen pitkän vartalonsa suoraksi, Rupesimme hieromaan häntä kuumilla pulloilla ja kamferttiviinalla.

Kouristusnykäykset heikkenivät vähitellen. Tsherkasov pani vahvajäntereiset käsivartensa niskansa alle ja makasi silmät puoliummessa, aika ajoin raskaasti huoahtaen. Pavel antoi hänelle vettä, ja hän joi ahnaasti tuopin toisensa perään.

Huoneeseen tuli lihavanläntä, vanhanpuoleinen nainen, jolla oli elokkaat kasvot ja mustat kulmakarvat.

— Hyvää päivää, herra tohtori! virkkoi hän. — No, naapurinmuori, mitenkä ukkosi laita on?

— Tuossa hän makaa? vastasi tämä lyhyesti.

— Koettakaa puhua heille, herra tohtori! He eivät mistään hinnasta tahtoneet lähettää teitä noutamaan — menee se ohi tohtorin avutta, he sanoivat. Mutta minä näin, että miehen uhkasi olla loppu käsissä — havulle jo haiskahti. Mitä ajatteletkaan, Aksinjushka, sanoin, etkö sinä ole miehesi vaimo? Tässä ei auta muu, kuin pitää hakea tohtori.

— Mitä pikemmin lähetätte minua noutamaan, sen parempi, minä sanoin. — Sillä tämä tauti on sen laatuinen, että jos sitä vastustetaan heti alusta, suoriutuu siitä hyvin helpolla. Mutta mitenkä te teette? "Menee se ohi", ja "menee se ohi", ja vasta sitten, kun oikein tiukka tulee, haetaan lääkäriä. Hän kun sairastui kohta jälkeen puolisen, olisi teidän pitänyt heti lähettää minua perään, niin olisi hän jo aikaa sitten ollut terve, Noo, ehkä hän Jumalan avulla pääsee vielä nytkin.

— Pääsee hän... hyvä ystävä! Miksikä ei? Koleera kuuluu liikkuvan ympärisseuduilla. Tohtorit tutkivat, tekevät työtä ja lukevat — he ovat taudin perillä.

Sairas liikahti sängyssä.

— Sinappitaikina polttaa hirveästi — käskekää ottaa se pois, teidän vapaasukuisuutenne! sanoi hän.

Kohta alkoi hän jälleen oksentaa. Hän heikkoni silminnähtävästi, hänen silmänsä sumenivat, kouristusnykäykset uudistuivat yhä taajemmin käsissä ja jaloissa, mutta valtasuonen tykyntä oli kaiken aikaa erinomainen. Hieroimme häntä kaikin kolmen. Naapurin eukko läksi tiehensä; Aksinja istui nurkassa ja tähysteli meitä tylsän välinpitämättömästi.

Alkoi jo tulla päivä. Huuhdoin käsiäni sublimaattiliuoksella ja menin ulos polttamaan paperossia. Kaduilla ei näkynyt yhtään ihmistä; naapuritalon puistikossa sirkuttelivat varpuset; Aksinja tuli myös ulos.

— Kuulkaa, muoriseni, sanoin hänelle, — astiat joista sairas on juonut, tulee teidän nyt panna syrjään ja kavahtaa, ettei niitä käytetä, muuten saatte tarttuman itse. Ja täkki sekä hänen kauhtanansa, joka on ollut hänellä peitteenä, tulee teidän niinikään korjata talteen. Ne täytyy meidän kaikki kuumassa vedessä hautoa.

— Mitä se meihin kuuluu? Hautokaa miten tahdotte.

Aksinja vaikeni.

— Hän sai eilen varoituksen, lausui Aksinja sitten, ikäänkuin puoleksi tahdotonna, katse luotuna etäisyyteen.

— Millä tavoin?

— Kun hän eilen aamulla kulki sillan yli, hipasi pääskynen häntä siivellään. Hän jutteli siitä eilen päivällispöydässä.

— Kaikkia vielä! En minä voi katsoa sitä miksikään varoitukseksi. Hän kyllä paranee Jumalan avulla.

Menin sisään. Sairas makasi liikkumatta ja rauhallisena, silmät ummessa ja pidellen käsissään kuumaa pulloa; vain silloin tällöin tuntui kouristuksen tapainen nyvähdys hänen jaloissaan, ja hänen kasvonsa vääristyivät sairaanmoisesti.