Part 1

language: Finnish

ILMAN TIETÄ

Kirj.

W. WERESAJEW

Suomennos venäjänkielestä

Helsingissä, Kustantaja tuntematon, 1903.

Kasatkinon maatila, 20 Kesäk. 1892.

On kello kolmen aika yöllä. Vielä nytkin soi korvissani tyttöjen iloisia ääniä, hillittyä naurua, kuiskeita... Tytöt ovat jo aikaa sitten menneet pois ja huoneessa on hiljaista, mutta itse ilma juuri kuin henkii vastaani tuota nuorta, ailahtelevaa iloa, ja minä hymyilen tahtomattani. Seisoin kauan aikaa ikkunassa heidän lähdettyään. Aamu jo alkoi sarastaa. Puutarhan pimeissä, kasteisissa tiheiköissä vallitsi syvä hiljaisuus; jossain kaukana, riihen luona, kuului koirain haukuntaa... Hiljainen tuulahdus leyhähti, ja lehmuksen latvasta irtausi pieni, kuiva oksa, joka verkkaan, heilahdellen putosi lehtikujan käytävälle; märkien pähkinäpensaitten tuoksu virtasi vastaani. Kuinka ihanaa! Katselen katselemistani, enkä saa sittenkään kyllääni. Sielun täyttää hiljainen, häirimätön onnellisuus.

Kaikki on niin herttaisen tuttua ympärilläni — puitten hahmopiirteet, liiterin olkikatto sekä vesitynnyri lehmuksien alla. Enkö tosiaankaan ole käynyt täällä kolmeen vuoteen? Tuntuu siltä kuin olisin nähnyt kaiken tuon eilen, ja kumminkin — miten hitaasti aika on kulunut...

Paljon iloisia muistoja eivät ne tarjoa, nuo eletyt kolme vuotta. Istua kuurullansa koterossaan ja katsella huolestuneena ympärilleen, nähdä uhkaava vaara ja tietää, että ainoa pelastus on häviämisessä mitättömäksi raukeamisessa niin ruumiin kuin sielun puolesta, ettei jää ihmisestä jäljelle mitään — saattaako semmoisen vakaumuksen varassa elää? Surullista on tunnustaa, mutta juuri sellaisessa mielentilassa olin elänyt koko nämä kolme vuotta.

"Miksi täytyy minun olla riippuvainen ajasta? Ennemmin olkoon aika riippuvainen minusta!" Nämä Basanovin [päähenkilö Turgeniewin romaanissa "Isät ja lapset"] ylpeät sanat johtuvat usein mieleeni. Siihen aikaan löytyi ihmisiä, Siihen aikaan löytyi itseluottamusta. Mutta minä näköjäni uskon vain yhteen asiaan — ajan kukistumattomaan valtaan. "Miksi täytyy minun olla riippuvainen ajasta!" Miksi? Se ei anna mitään _vastausta_, se sieppaa sinut vain salaa ja ohjaa sinne, mihin se tahtoo. Hyvä jos tienne, sinun ja ajan, käyvät yhtä suuntaa. Entä muussa tapauksessa? Ei ole sinulle huojennukseksi, että näet kulkevasi toisin kuin itse tahtoisit, ei auta, että koko olennollasi ponnistelet vastaan — aika se kumminkin menettelee kanssasi niinkuin se tahtoo. Siltä juuri oli minusta tuntunut kaikki nämä vuodet. Raskas, kuollut ja pimeä aika ympäröi minua joka puolelta, ja minä näin, että sillä oli pahoja aikeita sitä kohtaan, mikä minulle oli kalliinta, että se repi maahan koko maailmankatsomukseni, koko henkisen elämäni...

Se, mikä ympärilläni tapahtui, antoi vain tukea sille mielipiteelleni, ettei pelkoni ollut turha, että ajan valta on peljättävä valta, jota vastaan ihmisvoima ei mahda mitään. Mikähän ihme lienee niin vähässä ajassa saanut niin täydellisen, niin yleisen mullistuksen aikaan? Loistavimmatkin nimet olivat äkkiä tummuneet, ylevimmätkin sanat olivat muuttuneet joutaviksi ja naurettaviksi, eilisen sukupolven sijaan oli tullut uusi, ja tuntui vaikealta uskoa, että juuri eilispäivän miesten nuoremmat veljet tosiaankin muodostivat tämän uuden sukupolven! Kirjallisuuden alalla oli paraillaan tapahtumassa yleinen rintamanmuutos, joka kehittyi verkkaan mutta yhtämittaa. Eikä tämä muutos ollut ainoastaan joittenkin uusien periaatteiden omistamista — ei läheskään! Asia oli varsin selvä: se oli luopumista, luopumista joukottain lipusta ja — mikä pahinta — että se tapahtui tiedottomasti. Kirjallisuus pilkkasi visusti kaikkea mikä menneisyydestä oli hyvää ja valoisaa, mutta teki sen lapsellisen suorasti, huomaamatta sitä itsekään ja luuli sillä kannattavansa määrättyjä traditsioneja. Tahraton lippu, jonka suojassa se ennen oli taistellut, oli aikaa sitten vaihdettu likaiseen retkuun, mutta siitä huolimatta kantoi se tätä saastuttamaansa voitonmerkkiä ylpeästi, kantoi riemuiten sitä juuri kuin sotamerkkiä, jota lukijan oli seuraaminen. Kuollein sydämin, vailla tulta ja uskoa lausui se jotakin, jota ei kukaan uskonut...

Jännittyneellä tarkkuudella olin seurannut kaikkia näitä muutoksia, ja minä olin suuttunut ihmiseen, joka niin nöyrästi ja tiedottomasti kulki, minne aika hänet vei. Mutta samalla en voinut olla huomaamatta sitä omituista kieroutta, mikä omassa tilassanikin oli vallalla: koettaissani epätoivoisilla ponnistuksilla pysytelleitä ajan _yläpuolella_ (juurikuin se olisi mahdollista!), kohdatessaan epäilyksillä jokaista uutta virtausta, pysyin itse liikkumattomana kuten kuollut. Oli se vaara tarjona, että muuttuisin joskus ennen niin "voitonylpeän laivan täysin hyödyttömäksi sirpaleeksi". Minä takerruin yhä pääsemättömämmin tuohon selviymättömään ristiriitaisuuteen, tukahutin povessani katkeran itsehalveksumistunteeni ja tulin vihdoin, kuten sanottu, siihen vakaumukseen, että häviäminen, todellinen mitättömäksi raukeaminen oli ainoa pelastukseni.

En tahdo ruoskia itseäni, sillä en halua alentua valhettelemaan ja liioittelemaan, mutta se täytyy minun tunnustaa, että sieluntila semmoinen kuin minun ei ole omiaan kasvattamaan omanarvontuntoa. Silmähdät sieluhusi — siellä on niin pimeä ja kylmä, ja niin inhottavan surkea on pelkosi, jota tunnet ympäristösi suhteen! Ja sinusta tuntuu, ettei kukaan ennen sinua ole mointa kokenut ja että sinä olet kummallinen epäsikiö, nykyisen eriskummaisen ja hämärän ajan maailmaan singahduttama... On, Jumaliste, raskasta semmoinen elämä!... Mutta minä saavutin vihdoin onnen; ja tasapainon työssä, ja semstwolääkärinä [vastaa lähimiten kunnanlääkäriä meillä] oli minulla paljon työtä, varsinkin viime vuotena — raskasta ja vastuunalaista työtä. Sitä juuri minä tarvitsinkin: kiintyä koko olennollani työhön, _huumautua_ siitä, unhottaa itseni täydellisesti — se tuli nyt päämääräkseni.

Virkani oli nyt loppunut. Se: päättyi odottamatta ja varsin kummallisesti. Melkein vasten tahtoani oli minusta tullut jokin _enfant terrible_ ["hirveä lapsi" — käytetään henkilöistä, jotka suorasanaisuudellaan tuottavat harmia puoluelaisilleen] semstwoni piirissä. Upravan (rahatoimikamarin) puheenjohtaja ei voinut kuulla nimeäni mainittavan joutumatta kovaan mielenkiihkoon. Sitten puhkesi nälkäkuume raivoamaan; minä taistelin neljä kuukautta yhteen menoon tyyfusepidemiaa vastaan, kunnes se huhtikuun lopulla kaatoi minut itsenikin tautivuoteelle, ja kun jälleen tulin terveeksi... osottaiksen, ettei minua enää tarvittu. Asiat kehittyivät semmoisiksi, että minun oli pakko pyytää virkaeroa, ellen tahtonut, että minua syljettäisiin vasten silmiä. Saratovin juttu ei ollut hetikään mikään yksinäinen ilmaus... Voi, kannattaako noita enää muistella!... Otin eron ja matkustin tänne... Täällä tahdon unhottaa kaikki!...

26 Kesäk.

Kenties tämä kaikki on vain seurausta siitä elinvoimien lisääntymisestä, mikä tavallisesti huomataan potilaassa, joka onnellisesti on voittanut lavantaudin — vielä mitä? Tiedän vain sen, että olen äärettömästi onnellinen, onnellinen korkeimmassa määrässä ja oikeastaan ilman mitään syytä... Auringonpaisteisia päiviä, lämpimiä tuoksuavia öitä, Veeran soittoa — mitä saatan enempää toivoa? En huomaa, kulkeeko aika eteenpäin vai onko se seisahtanut. Minua ei kiusaa kysymykset, sielussani on raukaista ja valoisaa. En lue edes kirjoja päivisin: setäni iso-isä oli hienosti sivistynyt ja paljon lukenut herrasmies, ja hänen suuremmoinen kirjavarastonsa, jonka hän jätti jälkeensä, on nyt ladottuna vinnille, jossa hiiret sitä ruuakseen käyttävät. Siellä vietän tuntikausia järjestellen ja latoen kirjapinkkoja ja käsikirjoituksia; minua huvittaa uppoutua korviani myöten tuohon ammoin sitten häipyneeseen elämään, jossa Voltaire elostelee sulosovussa puhdasoppisten pyhimysten elämäkertomusten kanssa, Rousseau maaorjuuden puolustajain, "Les liaisons dangereuses" Tuomas Kempiläisen parissa — elämään, joka on samalla julmaa, naiivia, nautinnonhaluista ja hempeämielistä.

Natasha on tuonut koko joukon sairaita luokseni. Hän tuntee koko kylän ihmiset, ja kaikki ovat hänen ystäviään. Hän seuraa minua kiertokävelyilläni ja auttaa minua lääkkeiden kantamisessa. Hänen suhteessansa minuun piilee jotakin omituista: hän koko ajan ikäänkuin tutkii minua, puolittain odottaen minulta jotakin, etsii keinoa itse lähetäksensä minua. Ehkä toisekseen erehdynkin, mutta kaikissa tapauksissa — kuinka ihanat silmät hänellä on!

Hänen keskustelustaan leyhii vastaani jotakin hyvin vanhaa, mutta samalla erittäin hyvää; hän haluaa tietää mielipiteeni talonpoikiemme maanomistusoloista, minkä merkityksen minä annan lahkolaisuudelle, pidänkö kapitalismin kehityksen Venäjällä mahdollisena sekä toivottavana j.n.e. Ja hänen kysymyksistään kuultaa esiin, että hän varmuudella luulee noiden seikkaan täytyvän suuresti huvittaa minua. Ja huvittavathan ne, vaikka minun — pysyäkseni totuudessa — täytyy tunnustaa, että nämä keskustelut ovat minusta aika rasittavia. Luen vallan mielelläni kirjan, joka esittää jotakin uutta vasta kosketellussa suhteessa eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että keskustellaan siitä. Mutta kernaimmin suon kysymyksen minuun ja seuratovereihini nähden pysyvän kylmänä, teoreettisena kysymyksenä, joka ei saa liikuttaa mieltämme enemmän kuin kysymys fagocytos-teorian perusteellisuudesta tai Altmann'in hypoteesin todenmukaisuudesta. Natasha sen sijaan puhuu kaikesta teennäisellä paatoksella, ja se saattaa minut pahalle tuulelle. Vastailen vastahakoisesti ja käännän keskustelun muulle alalle.

Paitsi sitä tuntuu minusta usein puheleminen hänen kanssaan rasittavalta toisessakin suhteessa: hän tietää että minä olisin ollut tilaisuudessa jatkamaan lukujani yliopistossa, olisin voinut päästä hyvään virkaan — mutta antausin sen sijaan semstwolääkäriksi. Hän kyselee minulta toimistani, suhteestani talonpoikiin ja hän harkitsee tuolla kaikella olevan syvällisen, siveellisen pohjan. Hänen puheessaan esiintyivät usein sanat: "velvollisuus kansaa kohtaan", "päämäärä", "aate". Nuo sanat leikkaavat korvaani kuin tylsän naskalin kirske lasia vastaan.

27 Kesäk.

Tänään saimme sanomalehtiä asemalta. Koleera raivoaa Bakussa ja etenee verkkaan mutta varmasti Volga virtaa ylöspäin.

2 Heinäk. k:lo 10 aamulla.

Olen lukenut läpi päiväkirjamuistelmani eilispäivältä... Mahdoin silloin olla kirkkaan aamun, metsäntuoksua — ja Natashan iloisten, nuorekasten kasvojen huumaamana. Minä tähystelin Natashaa eilen ja ajattelin: tuommoiselta on hän näyttävä, kun hän kerran rakastuu. Tässä ei ollut rakkautta, tässä oli jotakin aivan toista, mutta minä en huolinut miettiä mitä se oli, tahdoin vain, että nuo iloa säteilevät silmät olisivat katselleet minua niin kauan kuin mahdollista. Nyt olen pahoillani ja minua harmittaa: mitä tuosta kaikesta oli hyvää? Minullahan ei ole muuta tarkoitusta kuin levätä kyllikseni täällä ja olla mitään miettimättä. Mutta Natasha seisoo edessäni — uskovana, odottavana...

2 Heinäk. k:lo 11 illalla.

Vihdoinkin pääsi keskustelu välillämme vireille... Jälkeen illallisen soittivat Veera ja Liida nelikätisesti jonkin Sarasaten sepittämän espanjalaisen tanssin. Istuin ensinnä salissa ja menin sitten ulos verannalle. Natasha seisoi nojautuen kaiteita vasten ja katseli puutarhaan päin. Yö oli tähtikirkas, puutarhan tiheät pensaat tuoksuivat kasteisina. Pysähdyin ovella ja sytytin paperossin.

Natasha kääntyi ympäri, minun raapaistessa tikulla tulta.

— Äh, sinäkö se olet, Mitja! sanoi hän hiljaa ja ojensi vartalonsa suoraksi. — Haluatko lähteä puutarhaan?... — Näetkö, kuinka... ihanaa...

Hänen äänensä sakosi, ja näin miten hän mieli kuohuksissa, hypisteli leninkinsä hihan pitsiä.

Menimme alas puutarhaan ja tulimme kohta lehtikujaan.

— Muistatko, Mitja, alotti hän hetkisen vaitiolon jälkeen, — muistatko... sinä lausuit hiljattain, että tieto siitä, ettemme elä turhaan, tyhjän vuoksi... on parasta mitä elämä voi tarjota Jo ennenkin? ennen sinun tuloasi, olin paljosi ajatellut samaa asiaa. Sillä sehän on kauheaa — elää, eikä nähdä mitään edessään, ei tietää, ketä ja mitä varten elää. Tuo tieto, josta puhuit, on elämän suurin onni...

Kuljin ääneti hänen rinnallaan ja pureksin huuliani. Povessani syttyi nurja, vihamielinen tunne Natashaa kohtaan: olisihan hänen pitänyt vähitellen tulla huomaamaan, että tämä keskustelu oli minusta rasittava ja vastenmielinen ja että oli turhaa sitä päivästä päivään pitkittää? Hänen olisi pitänyt sääliä minua rahtusen, ja juuri se, että minun oli pakko odottaa sääliä ja armahdusta häneltä, joka itse oli vielä melkein lapsi, vaikutti yhä enemmän mieleni katkeroittumiseen häntä kohtaan.

Natasha vaikeni.

— Olen kuullut, että sinä viime talvena hommailit täällä kylän lasten kanssa, sanoin hänelle. — Mitenkä sinulta onnistui — oliko hupaista, miellyttikö sinua se?

— Kyl—lä, vastasi Natasha tapaillen sanoja.

— No, siinähän sinulla on tehtävä. Jos tahdot kokonaan antautua siihen, niin rupea kyläkoulun opettajaksi. Silloinhan olet kansaa lähellä ja voit vaikuttaa siihen...

Minä lausuin tämän kuten huono näyttelijä lukee julki pänttäämällä opitun repliikkinsä, ja minua tympäisi sydämeni sisimpään. Yhtäkkiä välähti mieleeni: mitähän olisin sanonut hänelle, ellei olisi ollut tuota kyläkouluopettajatartointa ("todellisen" työn alfaa ja omegaa meillä), johon tartuin kuin pelastusankkuriin?

Natasha asteli vierelläni pää alas painuneena.

— Hyvä, pikku Natasha, se on tosin vähäpätöinen toimi, sanoin tuokion vaitioltuamme. — Mutta eihän ihmisen arvo riipu siitä, millä yhteiskunnan asteella hän on. Siitä on päinvastoin suuria tuloksia...

Tunsin kärsiväni miltei ruumiillisesti: nuohan olivat kaikki paljaita fraaseja ja vääriä säveliä! Minusta tuntui, että Natasha nyt näki ihan lävitseni ja samalla olin nyt vasta näkevinäni itseni oikeassa valaistuksessa, näkevinäni mikä toivoton tyhjyys vallitsi sielussani...

3 Heinäk.

Tänään saimme sanomalehtiä.. Ne avattuani tuntui ikäänkuin tuulahdus toisesta maailmasta olisi leyhähtänyt vastaani. Koleera leviää leviämistään, etenee kuni kulovalkea arolla, käsittäen sylihinsä läänin toisensa perään. Ihmiset pakoilevat sanomattoman kauhun valtaamina, pakenevat päätäpahkaa, ja kansan keskellä liikkuu tuhoa ennustavia huhuja. Mutta lääkemiehemme käyvät yksimielisesti ja pelkäämättä hirvittävän vieraan kanssa taistosille. Kuinka paljon voimaa, kuinka paljon nuoruutta ja rohkeutta! Oikein sydän lämpenee... Huomenna lähden Posharskiin.

4 Heinäk.

Olen Posharskissa. Matkustin tänne Natashan seurassa, jolla on monenlaisia ostoksia täällä tehtävänä. Asunnon saimme Nikolai Ivanovitsh Likonskijn, Veeran ja Liidan isän luona. Hän on lääkäri, ja hänellä on suuri praktiikka kaupungissa. Nyt kesän aikana asuu hän aivan yksin isossa talossaan; vaimonsa ja nuoremmat lapsensa vierailevat jossakin sukulaisten luona maalla. Nikolai Ivanovitsh on herttainen ukko, jolla on älykkäät kasvot; hän seuraa yhä mielenkiinnolla tieteensä kehitystä — minkin vapaan hetken päivästä viettää hän laboratoriossaan.

Saavuimme tänne perille iltasella, vähän ennen iltasta. Meiltä lähti heti puhe liikkeelle Nikolai Ivanovitshin kanssa ja minä kyselin häneltä yhtä ja toista koleerasta. Se saartoi nyt lääniämme sirpin tavoin, ja paikoittain oli jo yksityisiä taudinkohtauksia esiytynyt. Täällä Posharskissa ei ollut puutetta lääkäreistä; mutta sitä tuntuvampi oli puute melkein kaikissa läänin piireissä. Slesark-nimiseen piirikaupunkiin ei ollut saatu vielä lääkäriä toisella puolen virtaa sijaitsevaa Tshemerovkan etukaupunkia varten; tässä osassa kaupunkia asui melkein yksin omaan työväkeä... Huomenna lähetän hakupaperini sinne.

5 Heinäk. Sunnuntai.

Kaupungin aitauksiin ja lyhtytolppiin on liimattu ilmoituksia, joissa kehotetaan Posharskin kaupungin asukkaita "ottamaan osaa tänäpänä kaupungin tuomiokirkossa pidettävään yhteiseen rukoukseen, jossa anotaan vapautumista koleeraksi nimitetystä ruttotaudista, ja sen jälkeen astutaan juhlakulussa halki kaupungin". Minä olin Jumalanpalveluksessa läsnä. Kaikki kadut olivat autioina, mutta mahdottoman avaran kirkontorin täytti ääretön ihmisjoukko. Itse kirkkoon pääsemistä ei ollut ajatteleminenkaan. Pääskyset kirmailivat suhisevin siivin kirkontornien ympäri, auringonsäteet leikittelivät kullatuilla pyhimyslipuilla, jotka seisoivat nojallaan kirkon seiniä vastaan, kirkosta kuului veisuuta — hyvin hiljaa. Minä tähystelin torille kokoontunutta rahvasta... Kenties tuo somannäköinen, kalvakka tyttönen, joka niin ylpeällä hartaudella pitelee Tihvinin Jumalanäidin kuvaa, kenties hän samoin kuin tuo lyhytkasvuinen miehen väkkyrä, jolla on käherä tukka, sekä tuo tutiseva kerjäläinenkin, viikon kuluttua sortuvat koleeran uhreina...

Ympärilläni puhuttiin kaupungin arkkijerein hiljattain tapahtuneesta kuolemasta, toimeenpantavasta surukulkueesta j.n.e., mutta nyt pidettävän rukoushetken tarkoituksesta ei mainittu sanaakaan. Muudan veitikkamainen sälli vain osotti silmää iskien naapurilleen ohikulkevaa raihnaista ämmärukkaa ja lasketteli kokkapuheita:

— Tänne olemme kokoontuneet rukouksilla karkoittamaan koleeraa₃ ja tuossa tulee koleera ihan ilmeisenä!

Kulkiessani tungoksen läpi yhdyin Viktor Sergevitsh Gosteviin. Hän oli aksiisivirkamiehenä Slesarskiss ja oli saapunut Posharskiin ottaakseen osaa jonkin aksiisikomitean istuntoihin. Me aloimme vilkkaasti keskustella. Kerroin hänelle hakeneeni lääkärinvirkaa Slesarskissa.

— Slesarskissa?! huudahti hän hämmästyneenä ja katseli minua silmät levällään. — Kuulkaa, sähköttäkää heti, että peruutatte hakemuksenne!

— Miksi niin?

— Ettekö ole kuullut, millaisia käsityöläisemme Saretshjessä ovat? He tappavat teidät vähemmässä kuin kolmessa päivässä, ettette saa aikaa tehdä ristinmerkkiä.

— Onko kansa tosiaan niin kiihtynyttä?

Viktor Sergejevitsb kohotti olkapäitään ja sytytti vaieten sikarin. Sitten kohotti hän salaperäisesti kulmakarvojansa, kumartui puoleeni ja kuiskasi:

— Tiedättekö mitä, nyt olisi paras aika lähettää sinne rykmentti sotamiehiä, varustettuina kovilla patruuneilla, jotta olisivat joka hetki valmiina taisteluun. Mutta tiedättehän miten meillä on tavallista niinkauan kun ei ukkonen jyrise, ei kukaan risti silmiään — sitten vasta kun hätä tulee, pommitetaan kuvernöörejä sähkösanomilla: "lähettäkää sotaväkeä!..." Eikähän meillä sitäpaitsi, Jumalan kiitos, vielä koleeraa Saretshjessä olekaan. Mutta tiedättekö, mimmoisia huhuja jo on liikkeellä? Sanotaan että juopuneita kuljetetaan väkisin sairaaloihin ja valetaan siellä kalkkivedellä, kaikki kaupungin kaivot ovat myrkytetyt, ja tohtorit ovat jättäneet vain yhden puhtaaksi omaa tarvettaan varten; useat ovat jo omin silmin nähneet, miten selvällä päivällä terveitä ihmisiä on hakattu rautakoukuilla ja viety sairashuoneisiin... Eivät he yhtään arkaile, vaan sanovat suoraan: jos koleera saapuu tänne, niin tapamme tohtorit joka ainoan. Eikä se ole leikin vuoksi puhuttu! Paras todistus siitä on, ettei kukaan kaupungin lääkäreistä tahdo tulla Tshemorovkaan.

Kirkon esihallissa näyttäytyivät papit puettuina kultakangaskaapuihin ja veisuu alkoi äkkiä kuulua kovemmin. Ihmisjoukko alkoi liikkua ja tehdä ristinmerkkiä, ja pyhimysliput liehuivat rahvaan päitten yläpuolella. Pieni rupinen koira hiiviskeli kolmella jalalla liikaten ja surkeasti ulisten ihmisparvien keskellä, ja muudan, jonka ohi se solahti, katsoi velvollisuudekseen potkaista sitä; koira kellahti nurin, tuli jälleen jaloilleen ja luikki vinkuen etemmäksi. Kulkue eteni kaupungin Kremliporttia kohden. [Samaten kuin Moskovalla, on usealla muulla Venäjän vanhemmalla kaupungilla Kremlinsä, joka on muusta kaupungista eristetty ryhmä rakennuksia linnoineen, palatsineen, jota ympäröi torneilla ja sakaroilla varustettu muuri.]

Hyvästi jättäessään kehotti Viktor Sergejevitsh vielä kerran mitä vakavimmin minua ajoissa peruuttamaan hakemukseni.

8 Heinäk.

Tänään illallisen jälkeen soittivat Veera ja Liida Beethovenin viidennen symfonian. Kamalaa musiikkia — syvää tuskantunnetta huokuvina vyöryvät sävelet, kasautuvat tornin korkuisiksi, musertavat toisensa ja romahtavat nyyhkien kokoon. Kuinka paljon raskasta epätoivoa ne sisältävät... Minä kuuntelin soittoa ja ajattelin itseäni.

Natasha seisoi verannalla, nojaten kaidepuuta vasten ja katseli liikahtamatta pimeään puutarhaan päin. Niin, ei hänenkään tilansa ollut varsin helppo... Minä katsahdin Natashaan ja sydämeni hypähti: kuinka surullisesti hänen päänsä oli vaipunut alas, kuinka paljon salaista tuskaa ilmeni hänen olennossaan... Miksikä lieneekään tämä tyttönen ollut sydäntäni niin lähellä? Minun teki mieli mennä ja puristaa hellästi hänen kättään. Mutta mitä olisinkaan sanonut hänelle ja mitä apua olisi säälistäni hänelle ollut? Hän olisi torjunut sen pois luotaan.

Mutta sävelet itkivät yhä edelleen ja juurikuin puhdistivat ja syvensivät suruni sielussani. Ja minusta tuntui, että minä tapaan oikeat sanat...

Läksin ulos verannalle. Oli äskettäin satanut, ja hiljaisuus⁻ vallitsi märässä puutarhassa; palsamipoppelit tuoksuivat väkevästi. Kuun vähenevä sakara paistoi kuusten latvojen lomitse, ja kuun yläpuolella liiteli mustia, hopeahulpioisia pilviä; taivaanlaella himotti harvakseltaan tähtiä vaalakkain pilvenhattarain läpi.

— Haluatko lähteä soutelemaan, Natasha? kysäsin kotvasen vaitiolon jälkeen.

Natasha vilkasi nopeasti ylös ja silmäili minua puoleksi hämmästynein, neuvottomin katsein.

— Kyllä, lähdetään, vastasi hän.

Menimme virralle märkää polkua pitkin.

— Mitenkä virta on paisunut! lausui Natasha hiljaa, ilmeisesti vain jotakin sanoakseen.

— On. Ja niin hiljaista on kaikkialla. Yö on kokonaan ilman ääniä. Niin on aina sateen jälestä?

— Tosiaankin! — Natasha seisahtui, kuuntelemaan. Sitten jatkoi hän jälleen kulkuaan.

Huomasin nyt, että olin pettynyt itseni suhteen: minä en tiennyt miten alkaa ja mitä puhua.

Istuimme veneeseen ja työnsimme ulos rannasta. Kuu oli peittynyt pilviin ja oli tullut pimeämpi; notkossa tammilehdon takana huudahteli haikara valittavasi, kuin olisi sitä yritetty kuristaa. Veneemme solui ison aikaa eteenpäin meidän puhumatta sanaakaan. Natasha istui jälleen pää syvään painettuna alas. Pimeiden puitten keskeltä tuli talon pääty näkyviin, ikkunat olivat kirkkaasti valaistut, ja voitonriemuinen soitto kaikui mahtavasti yli hiljaisen puutarhan: symfonian loppuosa oli kuulumassa — se oli itseluottavan elämän voitto kuoleman yli, totuuden, kauneuden, äärettömän autuuden riemuhymni.

Natasha katsahti äkkiä ylös.

— Mitja! Muistatko minun kerran kävellessämme puistossa kysyneen sinulta, mihin minun olisi ryhdyttävä? Sinä sanoit silloin, että antautuisin kyläkouluopettajaksi... Sanopa oikein todenperään: uskoitko sinä itsekään, mitä silloin puhuit?

Kului muutama silmänräpäys ennenkuin vastasin — en osannut aavistaa, että hän tekisi minulle niin pistävän suorasukaisen kysymyksen.

— Mitäpä sinulle vastaisin? äänsin viimein. — Josko uskoin, mitä sinulle sanoin? Niin, Natasha, kyllä uskoin. Mutta... sinä tahdot kuulla totuuden. Minä näin, mitenkä tarkastelit minua silloin, kun saavuin tänne, näin että odotit minulta jotakin. Se vaivasi minua kovasti, mutta minkä minä sille taisin?... Odotit, että minun piti antaman sinulle ratkaisun elinkysymyksiisi! Rakas, pikku Natasha, sinä olet erehtynyt. Sanonko, miten olen viimeiset kolme vuotta elänyt? Tuo työni, "tehtäväni" ei ollut muuta kuin itseni pettämistä; koko ajan on jokin hellittämätön ääni rinnassani vakuuttanut, ettei tuo tehtäväni ollut oikea, että on olemassa jotakin paljon tärkeämpää ja välttämättömämpää — mutta missä? En saata toivoa sitä enää löytäväni. Voi Jumalani, kuinka raskasta! Elää, eikä nähdä mitään edessään, harhailla ympäri pimeässä, katkerasti soimata itseään siitä, ettei ihmiselle ole annettu kyllin voimakasta järkeä, joka hänet johtaisi oikealle tielle — juurikuin se olisi ihmisen oma syy! aika sillä välin kuluu kulumistaan...