Part 7

»Ylipäänsä täytyy Ziegler'ille antaa se arvo että hän aina pukeutumisessaan hyvin tarkkaan seurasi aikakautta, niin myöskin nyt vaikka se hisupuku oli niin ruma, se ei ollut mikään hyvä rolli hänen repertoaarillaan, minä en ollut tyytyväinen. Vaan Porth tuona julmana raakana ja 'sinliga' [aistillisena] Holofernuksena oli ilettävää vaan todellinen, se hetki jolloin hän viinistä oli joutunut vähän kuumaksi ja tuo ihana nainen hänen vieressään saattoi hänet aivan hurmoksiin ja silloin hänen silmänsä, kun hän häntä katseli ja hän kädellään aivan löysästi meni hänen päänsä ja käsivartensa ja haltijansa ylitse oli niin ilettävä ettei tahtonut voida sitä katsella.»

* * * * *

Paljon merkittävämpi kuin muutamien viikkojen oleskelu Dresdenissä oli hänelle tutkimusmatka Müncheniin, minne heinäkuun ajalla koko Saksan näyttämöiden valioväki oli kokoontunut. Hän pääsi matkallaan näkemään Münchenin »Valiovierailunäytäntöjä», kuuluisaa yritystä, jonka tarkoituksena oli saavuttaa erinomaisia suurten runoluomien kokonaisesityksiä sillä tavoin, että yksinkertaisesti kutsuttiin kokoon kaikki saksalaisen kielialueen suurimmat »tähdet». Hampurista tuli kuuluisa sankariosien esittäjä Ludwig Barnay, jonka kuitenkin sanotaan olleen liiaksi älyllinen onnistuakseen Wallensteinina ja Macbethina, Wienin Burg-teatterista Adolf Sonnenthal (Hamlet ja Clavigo), Josef Lewinsky (Nathan ja Attinghausen), Fritz Krastel (Max Piccolomini), Charlotte Wolter (Kreivitär Orsina, Lady Macbeth ja Hermione) ja nuorekas Josephine Wessely (Luise Miller ja Klärchen »Egmontissa»), Münchenistä Ernst v. Possart ja useita muita. Vielä tuli näyttelijöitä Berlinistä, Hannoverista, jopa Dresdenistäkin, mistä tulivat m.m. Ida Aalbergin ihailemat Franziska Ellmenreich (Minna v. Barnhelm ja Emilia Galotti) ja Pauline Ulrich (Portia ja Parman herttuatar). Sanotaan, että taiteellinen tulos näistä näytännöistä ei vastannut odotuksia, hyvän yhteisnäyttelyn puute tuli katsojalle yhä selvemmäksi, kun hän näki joukottain loistavia virtuoseja. Ida Aalbergille nämä näytännöt luonnollisesti merkitsivät sarjaa uusia elämyksiä, joista kiireelliset merkinnät muistivihkoon antavat jonkinlaisen aavistuksen.

28) _Kavaluus ja rakkaus_. (Suomeksi ja ruotsiksi):

»Wessely oli muutamissa paikoissa parempi kuin minä, e:s: enemmän kiihotetulla äänellä repliiki 'Herr von Walter jetz sind sie frei!' [Herra v. Walter, nyt olette vapaa] ja sitten Wurmin kanssa enemmän intoa (ruff) enemmän kiihkoa repliikeissä »mikä kurjuus on» ei niin paljon maalata sanoilla sillä hän on niin 'aufgeregt' [kiihtynyt] että hänellä siihen ei ole aikaa ja sitten repliiki »ej, ej, se on mahdotonta»! siinä myös sama 'hastiga temppu' [nopea tempo] ei laisinkaan sentimentaali sillä sitä hän saa olla niin paljon, että tuollaiset paikat ovat oikeata balsamia yleisölle, sen nyt itse havaitsin, — vaan puhu pian 'förtvivlat' [epätoivoisesti], ja niin myös 'kuristaisin teidät' j.n.e. siinä myös puhua pian ja 'heraus mit der ton' [ääni kuuluviin] aufgeregt kiihotettuna hon är bragt till det yttersta till förtvivlan, då hon sagt 'pyövelin pölkyn alle!' gör hon en stor gest och går till dörrn [hänet on saatettu äärimmäiseen epätoivoon, kun hän on sanonut 'pyövelin pölkyn alle' hän tekee suuren liikkeen ja menee ovelle],» (Ruotsinkielellä esitystä jatkuu vielä varsin pitkälle ja varsin huvittavassa asussa.)

_Hamletista_ hän on merkinnyt muistiin, että oli odottanut sen esittämistä suurella mielenkiinnolla, mutta että kaikki jäi verraten epämääräiseksi ja käsittämättömäksi, joskin Sonnenthal kykeni selvittämään joitakin kohtia. Hän ei ollut ymmärtänyt, miksi Shakespeare oli Hamletin niin karakterisoinut. Ofelia oli ollut aluksi liian sentimentaali, mielipuolisuuskohtauksessa ei ollut ollut »mitään jaloa eikä syvempää draamallisuutta —, joka edes vähimmässäkään määrässä olisi tehonnut meihin.»

Valiovierailunäytäntöjen aikana suomalainen Ibsenin tutkija Valfrid Vasenius oli Münchenissä tapaamassa itseään runoilijaa. Hän pyysi Nooran kirjoittajalta luvan saada tälle esittää Suomalaisen teatterin Nooran. Ibsen suostui mielellään pyyntöön ja eräänä päivänä tohtori Vasenius rankkasateessa kuljetti Ida Aalbergin runoilijan asuntoon. Varmaankin nuori näyttelijätär suurella levottomuudella odotti kohtausta, koskapa hän matkalla teki saattajalleen kysymyksen, jota tämä piti melkein majesteettirikoksena: »Pitääkö Ibsen imartelusta?» Epäilemättä Ibsenkään ei ollut vapaa inhimillisistä heikkouksista ja turhamaisuudesta, mutta kohtaus sujui sentään hyvin ilman nuoren naisen mairittelujakin. Ida Aalberg oli perillä hyvin pidättyväinen ja vaitelias, ja kun hän oli poistunut, sanoi Ibsen Vaseniukselle, että näyttelijätär ulkomuodoltaan ja olemukseltaan täysin vastasi sitä italialaista naista, jonka kuva oli väikkynvt hänen mielessään, kun hän runoili »Nukkekodin». Joitakin päiviä myöhemmin Ibsen piti päivälliset, joihin Vaseniuksen ohella oli kutsuttu eräitä näyttämötaiteilijoita, m.m. Ida Aalberg ja ruotsalainen näyttelijä August Lindberg.

Münchenistä Ida Aalberg pistäytyi Oberammergaussa katsomassa sikäläisiä kärsimysnäytäntöjä. Muistikirjaansa hän on merkinnyt täällä näkemänsä johdosta (suomeksi):

»Mieltymys riippuu suureksi osaksi siitä, millaisilla vaatimuksilla sinne meni. — Minä puolestani tunsin itseni petetyksi, — minusta voidaksensa nauttia edes hiukankin täytyy olla lapsi sekä ijälle että ymmärrykselle, ja sittenkin se häiritsee sen kuvan Christuksesta, jonka raamattua lukiessa on itselleen kuvannut.»

Sitten (ruotsiksi) seuraa mietelmä:

»Heidän tehtävänsä onkin liian vaikea!!!»

Elsterin kylpypaikasta, Etelä-Saksista, Ida Aalberg vähäistä myöhemmin lähettää pitkän kirjeen turkulaiselle neiti Mathilda Almille, joka on taloudenhoitajana Pippingsköldin perheessä, missä Ida Aalberg Turussa käydessään yleensä majaili. Hän kirjoittaa ruotsiksi m.m.:

»Bad Elster 18 p:nä elok.

Rakkahin Matte!

Sinulla kai ei ole aavistustakaan, missä maailman nurkassa minä nykyisin oleskelen. Pitkiltä matkoiltani etelään, olin aina Tyrolin rajoilla, Münchenissä ja Oberammergaussa, olen palannut takaisin Saksiin ja lepäilen pienessä ihastuttavassa kylpypaikassa, jonka nimi on Bad Elster. Emmy Achté Suomesta ja minä olemme ainoat pohjoismaiset vieraat täällä ja me olemme herättäneet jonkin verran huomiota luultavasti sivistyneellä käytöksellämme, sillä heillä on nähtävästi käsitys, että suomalaiset, lappalaiset ja samojeedit kuuluvat yhteen, ja että heidän kulttuurinakin on samalla alhaisella tasolla. Minusta tuntuu toisinaan hirveän loukkaavalta kuulla tuommoista puhetta ja minun on käytettävä kaikkea itsehillitsemiskykyäni voidakseni rauhallisesti ja järkevästi selittää maani ja kansani suhteellisesti korkeata kehitystä. Emmy matkusti muutamia päiviä sitten Dresdeniin jatkaakseen opintojaan. Epäilen suuresti, saanko tästä kylpykuurista suurtakaan hyötyä, sillä nyt, kun olen opintomatkalla, en voi heittäytyä täydelliseen rauhaan. Jos voinkin pidättäytyä ääniharjoituksista ja jättää lausunnan, vaivaan kuitenkin päätäni kaikella sillä uudella, jota taas olen nähnyt näyttämöllä ja kiihoitan sillä tavoin hermojani. — München miellytti minua tavattomasti: se on hyvin suuri ja iloinen kaupunki, vaikka väestöllä onkin jonkunlainen flegmaattinenleima, joka johtuu liiasta oluen juomisesta (Baijerihan on bierin kotimaa), mutta millä korkealla esteettisellä tasolla tuo kansa onkaan, näyttävät jo Oberammergaun kärsimysnäytännötkin, esiintyjäthän ovat vain _talonpoikia_, on ihmeellistä, millainen kauneusaisti heillä onkaan, millainen suuri ja luontainen tietoisuus taiteen suuruudesta ja pyhyydestä, — tein matkan yhdessä tohtorinna Ibsenin ja Tukholman kuninkaallisen teatterin suuren Fredriksonin ja erään tanskalaisen näyttelijän kanssa, — voit uskoa, että meistä tuntui miellyttävältä kuunnella Fredriksonin mielipiteitä työstään, siitä sain syytä useampaankin kertaan huoata voi! voi! kunpa suomalaisella näyttämöllä olisi useita semmoisia henkiä, silloin olisi toista elää, näytellä ja viihtyä. (Vilhoa lukuunottamatta) tuskin kellään on tosi harrastusta työhönsä ja tuskin kukaan heistä välittää arvostaan sen esitaistelijana. — Matte, sinä tuskin voit aavistaakaan, kuinka hyvä on oleskella ulkomailla —. Päästä pois usein _liian ahtaista_ oloista kotona, ja tulla sinne, missä kaikki on suurta ja mahtavasti vaikuttavaa, missä on ainesta sekä matalaan ja huonoon että jaloon ja suureen. — — Korkeimman ja matalimman ihmiskunnassa saa täällä nähdä rinnakkain ja jyrkästi vastakohtaisina, luulen, että juuri tuo realistinen räikeys vaikuttaa, että alkaa tuntea rajatonta vastenmielisyyttä ja katkeruutta ihmisen anteeksiantamattoman heikkoa tahtoa ja ihmiselämän erheitä kohtaan. Ja toiselta puolelta saa mitä parhaan käsityksen sivistyksen ja taiteen arvosta, ymmärrän niin hyvin, miksi pohjoismaiset taiteilijat aina ikävöivät ulkomaille, sillä siellä heidän taiteilijasielunsa saavat ravintoa kaikkialla, heidän ihanteensa kohoavat korkeammalle — —». (Seuraa sangen epämääräistä ja naisellisen sekavaa filosofiaa ja sitten ylistystä Münchenin kuvaamataideaarteista, joihin hän on koettanut tutustua.) »Sitäpaitsi tuon Münchenistä muistoja, joita en koskaan unohda, muistoja hetkistä, jotka sain viettää Ibsenin perheessä, (Nooran kirjoittajan) ja kuulla niin ylivoimaisen hengen arvosteluja elämästä ja ilmiöistä, minusta tuntui, että hän sielullaan aateloi ympäristönsä, sillä henki kohosi hänen läheisyydessään korkeampaan ja vapaampaan lentoon, huomasi selvemmin, kuinka paljon painoa me ihmislapset panemme kaikkeen pieneen ja _vähäpätöiseen_ ja unohdamme omat, korkeammat tarpeemme. Pidän itseäni onnellisena tämän yhdessäolon johdosta! sillä kun myrskyt ja pimeys ja katkeruus tahtovat painaa sieluani, tulee suloiseksi muistella näitä hetkiä ja omassa sisäisessä sieluntaistelussa voi paeta näiden ylivoimaisten henkien ajatuksiin ja niiltä saada rohkeutta ja toivoa uusissa kärsimyksissä (jotka minun radallani liiankin usein uhkaavat) ja uusissa voitoissa! — Voitoista tulee mieleeni eräs runo, joka on muuttunut todelliseksi tunnuslauseekseni, joka usein, usein, kun olen tullut syvästi loukatuksi ja melkein kadottanut rohkeuteni, on ollut minulla »kannuksena». Olen ajatellut ja toistellut näiden runojen ajatuksia ja tuntenut tahtoni voimakkaammaksi taisteluun ja rohkeuteni vääjäämättömäksi — tiedän että sinulla on nuo runot, sinua ehkä haluttaa lukea se, ellet sitä jo tuntisi, — se on »_Björkin runoissa_» ja sen nimi on »Esxelsior», latinalainen sana, joka merkitsee »korkeammalle» tai »minä tahdon pyrkiä korkeammalle ja yhä korkeammalle», se on käännös englantilaisen runoilijan Longfellowin runosta, sinä varmasti ihastut sen ajatukseen. —

Mallinäytäntöihin Münchenissä kaikkine taiteilijoineen en ollut täysin tyytyväinen, yksityiset roolit suurine esittäjineen tarjosivat tosin paljon nautintoa kokonaisuudessaan, yhteisnäyttely jätti paljon toivomisen varaan. Wienin näyttelijät miellyttivät minua suuresti; Charlotta Wolter on ensimmäisen luokan suuruus, — hän on naimisissa erään ruhtinas Sullivanin kanssa, mutta ohjelmassa hän aina nimittää itseään rouva Wolteriksi, kaipaan oikein päästä Wieniin saadakseni opiskella Burgteatterissa. Siellä on Sonnenthalkin, joka ehdottomasti on paras miesnäyttelijä Saksassa.[12] Wienissä alan opiskella Strakoschin johdolla.» — — —

Vaikka tämä kirje on kirjoitettu oppimattomalle henkilölle, voi siitä lukea paljon uutta Ida Aalbergista. Ensi kerran hän vakavasti koettaa seisoa aatteellisella pohjalla, ensi kerran hän koettaa kohottaa ihanteellisuuden lippua, ensi kerran hän ilmaisee suuren tyytymättömyytensä oloihin suomalaisessa teatterissa ja puhuu »kaipauksesta» ja »taistelusta». Hänen ilmauksensa on epävarmaa ja kompastelevaa, »Excelsior!» on hänen suussaan vielä »Esxelsior!» Mutta tässä kirjeessä on jo selvästi havaittavana suuri osa kolmenkymmenen seuraavan vuoden Ida Aalbergia: levotonta pyrkimystä ja siihen yhdistynyttä tyytymättömyyttä, tahtoa ja työtarmoa, joka käy läpi vastuksien, suurten persoonallisuuksien ylistystä ja harrastusta, joka kernaasti vetoaa eetillisiin motiiveihin.

Ennen Helsingistä lähtöään Ida Aalberg oli joutunut läheiseen suhteeseen Frithiof Peranderin, ihanteellisen ja kansallismielisen filosofin kanssa, ja seurauksena oli, että hän jokelteli kieltä, jota on melkein mahdoton täydellisesti toiselle kielelle kääntää. — Tästä myöhemmin.

* * * * *

Antti Jalava, joka vähäistä aikaisemmin oli tehnyt opintomatkan Unkariin ja kansallismielisenä tavattomasti innostunut tähän kansallismieliseen kansaan, oli yhdessä tohtori J. Szinnyein kanssa saanut päähänsä, että Ida Aalbergin oli näyteltävä Unkarissa. »Kylän heittiö». Boriska, siitä olivat molemmat yksimieliset, oli ollut parempi Helsingin suomalaisella kuin Budapestin unkarilaisella näyttämöllä, ja tohtori Szinnyei alkoi puuhata esiintymistilaisuutta heimolaiskansan tyttärelle. Ida Aalberg innostui kovin tähän aikeeseen, semminkin kun hän Bad Elsterissä tunsi toimettoman olonsa ikäväksi, kuten seuraava ote Antti Jalavalle lähetetystä kirjeestä todistaa:

»Siis syyskuun alussa, päivää en vielä voi sanoa, on tuo hetki tapahtuva, joka ratkaisee minun näyttelijäkykyni, ja jota »riemu pelko rinnassani» odotan, — suoraan tunnustaen, enemmän riemu kuin pelko, sillä minä oikein ikävöitsen saada taasen näytellä ja tuntea tuota inspirationia, jota jo näyttämölle astuminen minussa vaikuttaa. Nyt täällä kylpypaikassani ollessani olen täytynyt pitää vähän rauhaa ja »deklamerannut» niin, että metsä kajahteli ja ohikulkevat hämmästyksellä varmaan epäilivät järkeni kuntoa.» — »Minä niin iloitsen saada heille näytellä _suomeksi_, tahdon koettaa näytellä Boriskan paremmin kuin koskaan ennen; olkoon tuo koetus sitten elämäksi tai kuolemaksi, joskin se tulisi olemaan »ett nederlag» [tappio] ei se kuitenkaan olisi kylliksi voimallinen minua masentamaan, päinvastoin se minua vaan innostuttaisi.» —

Budapestin-matkallaan Ida Aalberg tullen mennen kävi Wienissä ja tutustui Burg-teatterin, saksalaisen kielialueen parhaan näyttämön esityksiin. Tuloksena olivat m.m. tarkat muistiinpanot »Romeosta ja Juliasta», josta hänelle myöhemmin Suomessa tuli suuri voitto. »Jane Eyren» hän myöskin näkee Burgissa. Päähenkilöä tarkoittaen hän aloittaa: »Frank oli _erinomaisen hyvä_!!!» Erään kohdan tässä osassa hän myöhemmin aikoo ottaa »koko itkuvoimallaan».

Unkarin-matka muodostui Ida Aalbergin nuoruuden ulkonaisesti suurimmaksi triumfiksi. Tohtori Szinnyei oli todella loistava impressario, joka ei säästellyt vaivojaan, ja unkarilainen kaunopuheisuus, ritarillisuus ja hetkellinen innostuminen viettivät nekin voittokulkua kuvatessaan »Pohjan tähden» taiteellista suuruutta. Jo harjoituksissa näyttelijät itkivät kuunnellessaan tulista ja tunteellista ääntä ja jo ensi-illassa yleisö otti hänet vastaan »minuutteja kestävillä suosionosoituksilla» ja huuteli hänen kunniakseen »elekön» huutoja, jotka kimposivat suusta suuhun. Kolmannessa näytöksessä »suosionosoitus kasvoi todelliseksi hirmumyrskyksi, ja useitten silmissä oli kyyneleitä». »Magyar Töld» kirjoitti: »Tällaista itkemistä emme vielä koskaan ole nähneet. Jos sanomme, ettei tätä osaa vielä kukaan ole näin näytellyt, emme sano mitään, sillä tähän asti ei todella kukaan muu ole sitä näytellyt hyvin. Hänen katseessaan, hänen kasvojenilmeissään, hänen yhdessä ainoassa huokauksessaan oli niin paljon taidetta, ettei yleisö edes huomannut, ettei hän puhunut unkaria.» »Pesti Naplossa» ankaraksi tunnettu arvostelija Beöthy Zsolt — tohtori Szinnyein serkku — kirjoitti esityksestä vielä komeammin. Hän sanoi, ettei tietänyt, kuinka Ida Aalberg puhui suomen kieltä, »mutta rakkauden ja tuskan kieltä hän puhui mainiosti» ja »huikaisevalla nopeudella hänen silmissään vaihtelivat intoisan rakkauden loiste ja sutun kyynel», ja »joka ääni kumpuaa hänen sielustaan, ja jokin lumoava sulous on hänen esitykselleen ominainen». — Unkarin menestys muuttui niin suureksi, että yksin Antti Jalavakin sai sitä hämmästellä: hän kirjoitti Ida Aalbergille, että aivan niin paljoa hän ei ollut osannut odottaa puuhasta. Budapestissa tuntuu innostus merkillisesti tarttuneen toisesta toiseen, vierailusta tuli sensatsioni, yleisö täytti teatterin ja yksin kaupungin saksalaisenkin lehden oli yhdyttävä tunnustuksiin. Saksankielinen lehti »Pester Journal» moitti kyllä suomenkielen karkeutta ja mainitsi kokeen vieraalla kielellä uhkayritykseksi, mutta kirjoitti Ida Aalbergista: »Hänellä on hivelevän suloinen ääni, ja miten hurmaavilta sanat sellaisen äänen lausumina tuntuvat, sen huomasimme parhaiten niistä unkarilaisista nimistä, jotka taiteilijan piti lausua ja jotka hän sanoi aina oikein ja asianmukaisella painolla. Niin suloisesti kaikuvaa »Sändoria» kuin neiti Aalbergin huulilta tuli, on unkarilaisella Kansan näyttämöllä harvoin tai ei koskaan kuultu, niin monet kylän kaunottaret kuin siellä ovatkin lausuneet sydämensä valitulle tuon nimen kaikella sillä tunteellisuudella, mikä heille on ollut mahdollinen. Muusta pitivät huolen taiteilijan liikkeet, joilla jokainen sana tehtiin ymmärrettäväksi ja jokainen tavu selväksi ilman että ilmekieli — kiitos neiti Aalbergin luontaisen sulon — olisi tullut liialliseksi —.» »— Muuten hänen kasvonsa ovat tavattoman ilmehikkäät ja ilmaisevat kuin kuvastimesta kaikki ne tunteet, joiden vallassa esittäjä on. Puhuvimmat sentään ovat syvänsiniset silmät, jotka lumoavat milloin hurjalla loisteellaan, milloin salamoivilla katseillaan.» »Nuoren näyttelijättären taiteellinen kyky on kaiken epäilyn ulkopuolella. Siinä tavassa, millä hän oli käsittänyt osansa, ilmeni erinomainen taiteellinen äly. Hän teki Eduard Tothin sentimentaalisesta pikku hanhesta draamallisen olennon. Hänellä on todellisen intohimon ilmauksia —.» Szinnyei järjesti Ida Aalbergille juhlan Budapestiin. Hyviä arvosteluja ja juhlimista puhein ja suosionosoituksin jatkui vielä Kolozsvárissa, jossa nuori taiteilija Boriskan lisäksi näytteli Luisen ja Jane Eyren.

VI.

MYRSKYÄ JA KIIHKOA.

Suuri menestys taiteilijana tuli Ida Aalbergin osaksi jo sangen nuorella iällä. Hän oli vasta 22-vuotias näytellessään ensimmäistä kertaa Nooran osaa, josta alkaen hänestä tuli Ibsenin eetillisen taiteen ylipapitar Suomessa. Täällä, niinkuin kaikkialla muuallakin, kappale aiheutti väittelyjä, ja nuori tyttö, joka havainnollistutti Ibsenin moraalista opetusta ja ahtaassa piirissä kulkevaa filosofiaa, oli tavallaan filosofi filosofien joukossa. Hän oli lausunut painavimman sanan, kun Ibsenin puhe alkoi tehota Suomessa.

Kieltämätöntä on, että Ida Aalbergin menestys Unkarissa, jos sitä arvioi ankaran mittapuun mukaan, oli enemmän kuriositeetin ja sensatsionin kuin suuren taiteen juhlaa. Ennakolta näyttelijättärelle antamissaan ohjeissa Antti Jalava pitää erikoisen tärkeänä, että tämä laittaisi itsensä mahdollisimman »nätiksi» esiintyessään Budapestin yleisölle, ja hyvä itkemistaito, kaunis ääni ja tulinen temperamentti olivat suurimpina aiheina unkarilaisen kaunopuheisuuden vuodatuksiin. Mutta Unkarin matka teki Ida Aalbergista päivän sankarin Suomessa. Sanomalehdet, yksin kaukaiset maaseutulehdetkin, julkaisivat Budapestin ja Kolozsvárin ystävällisiä arvosteluja, ja »Uuden Suomettaren» Matti, Antti Jalava, selitti Unkarissa annetun kritiikin johdosta, että Ida Aalberg on »tehnyt heimolaisuuden lähentämiseksi enemmän kuin kaikki oppineet miehet kirjoineen yhteensä». Ylioppilaat joivat maljoja Ida Aalbergin kunniaksi, ja suomenmielisten taholla vallitsi mitä suurin innostus. Kun asia sai tämmöisen kansallisen värityksen, on selvää, että silloisina kiihkeinä kielitaistelun aikoina jokin soraäänikin yhtyi yleiseen innostuksen kuoroon. Niinpä saattoi »Hämeen Sanomat» julkaista seuraavan uutisen:

»Samalla kertaa kuin nuori taiteiliamme Ida Ahlberg on kummastuttanut heimo-kansaamme Unkarilaisia ja ikäänkuin lumousvoimalla vetänyt tämän sukukansan mitä lähimpään yhdistykseen meidän kanssa, jopa saattanut meitä vähän ylpeiksikin hänen kauttansa, ovat muutamat meidän ruotsalaisista kokeneet tehdä valheeksi koko Ida Ahlbergin olosuhteet Unkarissa. Niin tapasi kaksi ylimyshenkilöä erään I.A:n läheisen heimolaisen. Ensin onniteltuaan ivallisesti, lausuivat kertomukset I. Ahlbergista olevan paljaita »Suomen fennomanien vehkeitä». Tämä ei ollut ainoa tapaus tätä lajia, eikä mikään outo asia meidän suomi-mielisten suhteen.» —

Ystävät tiesivät erinomaisen hyvin, ettei Ida Aalberg ollut mikään filosofi eikä vankka aatteen ihminen, vaan että hän oli nuori, suloinen, hyvin kunnianhimoinen ja mitä suurimmassa määrässä vaikutuksille altis tyttö. Unkarin matkaa suunniteltaessa Antti Jalava kirjoitti hänelle sivumääriä kansallisuusaatteen jaloudesta ja velvoituksista. Ida Aalbergin ei tullut, sanoi rehti kirjoittaja, unohtaa isänmaan asiaa, vaikka olikin jo liian paljon saanut maistaa kunnian »hurmaavaa nestettä». Tohtori Szinnyein kirjeistä Antti Jalavalle voi nähdä, että hänkin katsoi tarpeelliseksi vahvistaa Ida Aalbergin kansallista mieltä. Niinpä hän kirjoittaa taiteilijan kunniaksi järjestämästään juhlasta:

»Ensimmäisen puheen pidin minä suomeksi, ja sen sisällys oli lyhyesti: että me pitäisimme hänet erinomaisen kernaasti täällä, mutta hänen _täytyy_ mennä takaisin, hänen _täytyy_ olla suomalainen näyttelijätär j.n.e. (Du verstehst schon [ymmärräthän], mitä minä tarkoitin.)» —

Ja vähäistä myöhemmin »Unkarin Matti» (Szinnyei) kertoo »Uuden Suomettaren» Matille:

»Tietysti löytyy monta, jotka selittävät neitoselle, kuinka hyvä se olisi, jos hän oppisi unkarinkieltä, ja jäisi tänne, j.n.e. Mutta minä puhun hänelle paljon _fennomaniasta, kansallisesta taiteesta, velvollisuudesta, isänmaasta_ y.m., jottei hänen päänsä hetkeksikään joutuisi pyörälle. — Oletko tyytyväinen sellaiseen impressarioon?» —

Jo »Noora»-esityksen jälkeen Ida Aalbergista oli tullut Suomalaisen teatterin kannattava voima. Kaarlo Bergbomilla ei enää ollut oopperaa, joka ulkonaisella loistollaan olisi kyennyt torjumaan ja pitämään aisoissa ruotsinkielistä ivallisuutta. Nyt hän voi antautua huoltamaan ennen niin suuresti laiminlyötyä puhenäyttämöä, josta ruotsalaiset aikaisemmin olivat puhuneet pilkallisesti. »Bergbomin rengit ja piiat esittävät draamaa siellä ja siellä», oli sanottu. Ida Aalbergista oli nyt tullut miekka, jota Bergbom saattoi voitollisesti heiluttaa poliittisten vastustajiensa edessä. Oli tärkeätä, ettei sellainen ase kirvonnut hänen kädestään. Tämän jälkeen Suomalainen teatteri, jossa oli Ida Aalberg, oli jotakin aivan toista kuin Suomalainen teatteri, jossa ei ollut Ida Aalbergia.

Miten jaksoi Ida Aalberg kantaa nuorella iällään saavuttamaansa suurta menestystä?

Eräässä Janakkalan kirjeessä »Uudelle Suomettarelle» kerrotaan kotimaahan palanneesta taiteilijasta:

»Eilen illalla saapui nuori taiteilijamme neiti Ida Aalberg Unkarin retkeltänsä tänne. Tänään oli meillä ilo tervehtiä arvoisaa kansalaistamme muutamilla lämpimillä sanoilla neulouskokouksessa Kerkkolan Ylöstalossa, josta hän muutaman hetken kuluttua samana iltana taas lähti Helsinkiin. Iloksemme saimme huomata, ettei nuori taiteilijamme suinkaan ole tullut pilalle noista suurista kunnian-osoituksista, joita hän viimeaikoina on saanut vastaanottaa, vaan että hänessä päinvastoin asuu syvempi isänmaanrakkaus ja halu nähdä sen totista edistymistä.»