Part 6

Jos tutkii »Uuden Suomettaren» arvosteluissa ilmestyviä reservatsioneja tältä ajalta, alkaa helposti uskoa Ida Aalbergin väitteeseen, että lehden arvostelija ajoi persoonallisia pyyteitä. Viimeksimainitussa, parhaassa, arvostelussakin oli pukinsorkka. Helsingin ruotsalaiset lehdet löysivät paljon kiitettävää Ida Aalbergin näyttelemisessä keväällä 1879, »Uusi Suometar» teki kerta kerralta jonkin ikävän »huomautuksen». Nuoren näyttelijän suurin voitto, »Jane Eyre», sai »Uudessa Suomettaressa» sangen ilkeän vastaanoton keväällä 1879. Kun »Hufvudstadsbladet» selitti hänen päivä päivältä edistyvän ja lähenevän suuren näyttelijän päämaalia ja »Helsingfors Dagblad» totesi menestyksen ja »Morgonbladet» kirjoitti m.m.:

»Myöhemmissäkin näytöksissä nti Aalbergin esitys oli niin tosi ja draamallinen, ettemme voi muuta kuin onnitella näyttämöä, johon hän on kiinnitetty, ja me ennustamme nuorelle näyttelijättärelle todella korkeaa taiteellisuutta, sillä lahjojensa ja opintojensa kautta on hän siihen oikeutettu —», niin »Uusi Suometar» kirjoitti vasta näytäntökauden loputtua:

»Näytäntökauden lopetti eilen Birch-Pfeifferin teeskennelty näytelmä »Jane Eyre», mikä on saavuttanut paljon suosiota sekä yleisön että arvostelijain puolelta, jotka tietysti ovat sentään muistelleet sen heikkojakin puolia.» — — — Ida Aalbergista, nimiosan esittäjästä, ei mitään.

Kun osa Suomalaisen teatterin näyttelijöitä kesällä 1879 vieraili Viipurissa, Ida Aalberg mukana, sai tämä kaupungin ruotsinkielisessä lehdessä arvostelun, joka osoitti, että hän yhtäkkiä alkoi vapautua oppilasmaisuudesta ja vaikuttaa yleisöön. »Viborgs Tidning» kertoi »Jane Eyrestä»:

»Myönnämme, että uteliaisuuden vallassa odotimme eilistä »Jane Eyre» esitystä. Olimme uteliaita neiti Aalbergin vuoksi, jolla oli pääosa, joka, olematta millään tavoin yhtenäinen ja tosi draamallinen luoma, esittäjältään vaatii suuria voimia. Meillä ei aikaisemmin ole ollut tilaisuutta tutustua neiti Aalbergin kykyyn, mutta esirippu ei vielä ollut laskeutunut ensimmäisen näytöksen jälkeen, kun jo olimme päässeet varmuuteen, että Suomalainen draamallinen näyttämö oli nuoresta näyttelijästä saanut todellisen taiteilijan, jolle arvostelu kunnioittaen kumartaa. Yksi ainoa esiintyminen oli tarpeeksi muuttaakseen uteliaisuutemme mitä lämpimimmäksi mielenkiinnoksi.

Erittäin miellyttävän ulkomuodon ohella on neiti Aalbergilla hyvin kaunis ja sympaattinen ääni, ilmeikäs mimiikki ja muuten näyttelemisessään eloa ja lämpöä, joiden ominaisuuksien vuoksi seuraa jakautumattomalla mielenkiinnolla nuorta taiteilijaa osan kaikissa vaiheissa. Hänen näyttelemisensä todistaa hänen harjoittaneen vakavia ja hyviä opintoja, se on läpeensä todellista ja draamallista, suloista ja hyvin harkittua yksityiskohdissaan. Enimmän ehkä miellytti meitä hänen esiintymisensä prologissa, jossa laiminlyöty ja luonnottomasti kohdeltu lapsi koettaa hakea lohtua tiedon aarteista ja paiskaa epätoivoissaan totuuden sanoja sen ympäristön silmille, joka säälimättömästi on häntä polkenut. Tässä neiti Aalberg osoittaa koko näyttelemisensä hienouden ja kauniin kykynsä viehättävällä tavalla. Se on jotakin sellaista, mitä pitää nähdä, sillä sitä on mahdotonta kuvailla. Mutta hänen esityksestään muissakin kohtauksissa on meillä vain kiitoksen sanoja, niin, me tunnustamme, että niiden huomattavien taiteilijain joukosta, joiden olemme nähneet esittävän »Jane Eyreä», tuskin ketään voidaan verrata häneen.»

Eräs Ida Aalbergin myöhempiä rakkaita ystäviä on sanonut, että hän Huusniemen näyttämöllä Viipurissa kuuli ensi kerran Ida Aalbergin äänen ja että se jo silloin vaikutti häneen vastustamattomalla viehätysvoimalla. Tämän myöhemmän ystävättären isä, kuullessaan tyttärensä jumaloivia sanoja nuoresta näyttelijättärestä, sanoi tutustuneensa tähän Helsingissä, missä Ida joskus teatterialansa alkuaikoina oli asunut Tukiaisen perheessä. Tytär pyysi silloin, että isä kutsuisi Ida Aalbergin lähellä Viipuria olevalle tilalleen, ja tämä pyyntö täytettiin. Ida Aalberg tuli, ajaen itse hevosta ja puettuna silkkipukuun. Hän oli käytöksessään niin luonteva, vilkas ja herttainen, että valloitti jokaisen sydämen. Hän puhui isän kanssa maanviljelyksestä samalla voittavalla mielenkiinnolla kuin tyttären kanssa tämän asioista. Leikittiin ja heitettiin kuperkeikkoja heinäladossa. Silkkipuku, vaikka olikin niin vahva, että »itsestään seisoi», ei kestänyt sitä menoa. Se kai olikin otettu mukaan siksi, ettei sen omistajalla ollut muuta oikein hyvää pukua.

V.

»NOORA» JA UNKARIN TRIUMFI.

Voimat kasvavat suurissa tehtävissä. Marie Seebach oli ensimmäisenä johtanut Ida Aalbergin suuriin osiin, ja keväällä 1879 tämä sai Suomalaisessa teatterissa koettaa voimiaan ja kasvoi ihmeellisen lyhyessä ajassa päätään pitemmäksi. On vaikeata määrätä, oliko Kaarlo Bergbomilla osuutta tämän kasvun jouduttajana. Valfrid Vasenius piti vähäistä myöhemmin »Valvojassa» Suomalaisen teatterin tyyliä realistisena. Bergbom ei erikoisemmin ollut kasvattanut sen näyttelijöitä, mutta mahdollista oli, että hän kritiikillään hiukan hälvensi Ida Aalbergin laulavaa saksalaista paatosta. Sanomalehtikritiikillä, joka merkitsi puutteita, on ollut oma osuutensa, sillä kukapa näyttelijä olisi kuuro sen sanoille. Ida Aalberg kirjoitti näihin aikoihin veljelleen, että hän kokoaa talteen jokaisen sanomalehtiarvostelun, missä hänestä puhutaan.

Näyttelijää ei voida kasvattaa yksistään kamarissa annetuilla lausuntatunneilla, jommoista Marie Seebachin opetus pääasiallisesti lienee ollut. Myöhemmällä iällään Ida Aalberg esitti vakaumuksenaan, että näyttelijän on opittava ammattinsa näyttämöllä.

Ankaraa Viipurissa suoritettavaa työtä ei Ida Aalbergin hento ruumis kestänyt. Hän sai Suomalaisesta teatterista lomaa ja vietti alkusyksynkin 1879 kotonaan Leppäkoskella. Vasta lokakuussa hän saapui Helsinkiin ja sai kiitosta eräissä uusissa osissa, Vronina Anzengruberin »Valapatossa», Valpurina Oehlenschlägerin »Aksel ja Valpuri» draamassa ja Maryna Sheridanin »Parjauspesässä». Vielä häntä kiitettiin Björnsonin »Vastanaineissa» ja erikoisesti sanottiin hänen saavuttaneen yleisön mieltymystä ingénue-osasta Wilbrandin »Ensi lemmessä». Emil Nervander sanoi hänen Luisestaan »Kavaluudessa ja rikkaudessa» alkuvuonna 1880, ettei hänen mielestään osaa voinut toivoa esitettävän »syvemmällä tunteella, suuremmalla nuoruuden sulolla eikä viehättävämmällä naisellisuudella». Ida Aalberg oli joitakin päiviä aikaisemmin esiintynyt Nervanderin kirjoittamassa jouluinteriöörissä »Pikku Suometar». Runebergin päivänä 1880 lausui näyttelijätär »Torpan tytön» ja hänen sanotaan olleen »sievän, iloisen ja vapaan» Juliana »En voi» kappaleessa.

Niin niukkoja kuin tämän aikakauden teatteriarvostelut ovatkin, niistä kuitenkin voi päättää — se on toisinaan sangen selvästi sanottu — että Ida Aalberg jo tähän aikaan oli tullut helsinkiläisen teatteriyleisön lemmikiksi. Kuitenkin hän vasta helmikuussa 1880 saavuttaa voiton, joka oli ratkaiseva ja vei hänet näyttämötaiteilijana monta porrasaskelmaa ylemmäksi.

Helmikuussa 1880 Ida Aalberg ensi kertaa joutui tekemisiin »Pohjan Velhon» Ibsenin kanssa, jolla myöhemmin tuli olemaan sangen merkittävä osa hänen elämässään.

Millainen oli Ida Aalbergin ensimmäinen Noora?

* * * * *

Emil Nervander kirjoitti »Morgonbladetissa» Suomalaisessa teatterissa 25/II 1880 olleen »Nooran» ensi-illan johdosta:

»Eilispäivän näytäntö oli kauttaaltaan kaunis voitto Suomalaiselle näyttämölle. Henrik Ibsenin »Nukkekoti» esitettiin lukuisalle intelligentille yleisölle, joka jännityksellä, toisinaan melkein hiiskumattomalla tarkkaavaisuudella seurasi väittelynalaisen kappaleen sydäntäkouristavia kohtauksia. Oli tultu teatteriin iloisilla toiveilla, jopa suurilla vaatimuksilla, että nti Aalberg etevällä tavalla suorittaisi Nooran osan. Kohtaus kohtaukselta katseltiin hänen näyttelemistään kasvavalla viehätyksellä, joka jo ennen kuin esirippu oli laskenut ensimmäisen näytöksen jälkeen oli vaihtunut syväksi ihailuksi sitä mestaruutta kohtaan, jolla hän tulkitsi luonteen hienoimmat vivahdukset. Näytelmän toisen näytöksen suoritus kilpaili arvokkaasti Euroopan ensiluokan näyttämöillä nähtyjen esitysten kanssa. Nooran roolilla nti Aalberg kieltämättä on astunut todellisen taiteilijattaren arvoon ja vilpittömästi onnittelemme häntä loistavan voittonsa johdosta. Illan kuluessa nti Aalberg huudettiin kymmenen kertaa esiin —.»

Myöhemmin Nervander vielä palasi asiaan lopettaen arvostelunsa:

»Pitäen silmällä myöskin osan vaikeutta saattanee liioittelematta väittää nti Aalbergin näyttelemistä täydellisimmäksi, mitä ainoakaan naisnäyttämötaiteilija tähän mennessä Suomessa on saavuttanut.» —

»Uusi Suometar» kirjoitti sekin verraten laajasti, m.m.:

»Suomalaisessa teatterissa lienee sangen moni toissailtana viettänyt juhlaa; aniharva lienee sieltä kotiin palannut ajattelematta elämän totisimpia ja vakaisimpia kysymyksiä. — Neiti Ida Aalberg todisti tosi-taiteilijan tavalla paremmin kuin sanomalehtikirjoittajamme Ibsenin esiintuomien aatteiden todenperäisyyttä.» —

Myöskin kaupungin ruotsinmielisissä lehdissä oli ylistäviä kirjoituksia, mutta sanomalehtiarvosteluista ei saa varmaa kuvaa Ida Aalbergin ensimmäisestä Noora-tulkinnasta.

Goethen ja Ranskasta tulleiden vaikutteiden ohella lienee myöskin Schillerillä ollut oma osuutensa saksalaisen näyttämöllisen idealismin kehittymiseen. Hän vaikutti siihen itse draamoillaan, joiden onnistunut tulkinta kysyi kehitettyä puhetaitoa. Ibsenin pohjoismainen »naturalismi» kasvatti Saksassakin myöhemmin aivan uuden näyttelijäpolven, joka ei pyrkinyt vaikuttamaan puheensa loistolla eikä liioin tyytynyt näyttelemisessään tapailemaan paljasta luonnonmukaisuutta. Sen edustajat yrittivät puhua hermoillaan: lihasten värähtelyt, sormien liikkeet, ruumiin asenteet, jopa eräillä niinkin harvinaiset ilmeet kuin punastuminen ja kalpeneminen, olivat hermonäyttelijän keinoja, joilla hän kykeni osoittamaan sellaista, mitä oli runoilijan sanojen takana. Ruumiin ja sen liikkeiden mykästä kielestä antoivat näinä aikoina Saksassa loistavia esimerkkejä kuuluisat italialaiset näyttelijät Rossi, Salvini ja Ristori, mutta vasta Ibsenin draamoissa uusi tyyli tuli viettämään voittojaan.

Ibsen ei ollut tarkka omien draamojensa esitykseen nähden. Näyttelijäammattia hän tuskin voi kunnioittaa, hänen piintynyt tunnuslauseensa »olla oma itsensä» sopi huonosti näyttelijöihin, joiden työssään tulee ryömiä milloin mihinkin kuoreen. Eräälle Nooran tulkitsijalle hän kuitenkin kerran oli antanut ylistävän tunnustuksensa: Marie Ramlolle, jonka hän sanoi suorastaan pelastaneen kappaleen Münchenissä. Ibsen sanoi: »Sellaista Nooraa ei ole missään muualla. Se, joka on hänet nähnyt, ymmärtää, mitä minä Noorallani tarkoitan.» Kerrotaan, että Marie Ramlo ei tehnyt osasta mitään paraatiroolia ja että hän Nooraa tulkitessaan oli mahdollisimman kaukana sankarityylistä.

Kaarlo Bergbomin osuudesta Ida Aalbergin menestykseen ei ole varmaa tietoa, mutta luultavaa on, että hän kahdenkeskisessä keskustelussa — hänellä oli semmoinen hieno tapa — on neuvonut nuorta näyttelijätärtä, joka sangen puutteellisen älyllisen kouluutuksensa vuoksi ei uskaltanut luottaa omaan ymmärrykseensä. Jos Bergbom oli neuvonut Noorassa Ida Aalbergia, oli tämä ainakin tällä kertaa voinut palkita neuvot neuvoilla. Helsinkiläinen arvostelu totesi, että kappale oli näytelty Suomalaisessa teatterissa samassa asussa kuin Kristianiassakin. Norjan pääkaupunkiin oli vähäistä ennen muuttanut entisen Suomalaisen oopperan jäsen Alma Vikström, joka oli kirjeenvaihdossa Ida Aalbergin kanssa. Alma Vikström lähetti Ida Aalbergille tarkan kuvauksen norjalaisesta näyttämöasetuksesta. Bergbom sai luultavasti Ida Aalbergin välityksellä luoda silmäyksen piirustuksiin, jotka kuvasivat esitystä Kristianiassa. Ida Aalbergille ystävätär antoi neuvoja rouvien Hvasserin ja Juelin Noora-luomien nojalla. »Vielä kerran, Ida», hän kirjoitti, »älä missään tapauksessa tee häntä sentimentaaliksi, älä hetkeksikään, älä edes eron hetkellä. — Kysyt kirjeessäsi, esiintyikö hän ensimmäisessä näytöksessä rakastettavana, iloisena, leikkivänä vaimona, aivan niin, rakas Ida! Samoin olet aivan oikein ymmärtänyt toisen näytöksen, anna sen kohota niin, että tanssi on huippukohtana. Muistan kirjoittaneeni Sinulle viimeisestä repliikistä toisessa näytöksessä — tee se niinkuin minä sinulle sanoin — ja kolmannessa näytöksessä kylmä ja rauhallinen ja ikäänkuin väsynyt elämään, kun Helmer häntä hyväilee, kiusaa se häntä. Toisessa näytöksessä rouva Juel oli niin mestarillinen, etten ole milloinkaan voinut uneksia mistään niin mestarillisesta» (Seurasi kuvaus toisen näytöksen yksityiskohdista.)

Ibsenin »naturalismi» oli vain näennäistä naturalismia. Noora on ihannoitu nainen, hän on sankaritar, ja yksinkertaisuus ja hillintä eivät ole ainoat ja tuskin edes määräävät Noora-tulkinnan ansiot. Noorahan on siinä määrin ihanteellinen naiskuva, että August Strindberg sai sen johdosta raivokohtauksia. Todennäköisesti Ida Aalbergin ensimmäisen Nooran suurin ansio on ollut siinä, että hän nuoruudellaan ja viehkeydellään osasi valaa ihanteellisuuden verhon koko luoman yli. Että hänellä tuskin on ollut varsinaista Ibsen-näyttelijän tyyliä, voi päättää Frithiof Peranderin Ida Aalbergille myönnetyn lahjanäytännön jälkeen pitämästä puheesta. Pitkässä puheessaan Perander sanoi m.m.:

»Neiti Ida Aalberg! Yleisö on jo illan kuluessa, niinkuin usein muulloin, osoittanut Teille harrasta suosiota, sydämen pohjasta lähtenyttä kunnioitusta. Kukkasista näyttämö oli kadota näkyvistämme. Oli niinkuin olisi siihen, missä näyttämö oli ollut, noussut kukkainen keto, jossa Te olitte kukkien kultainen kuningatar. Tätä yleisön kunnioituksen osoitusta sallittakoon minun muutamalla sanalla jatkaa. ‒ ‒ ‒ Luonteitten kuvauksessa muistuu Ibsenissä usein mieleemme Norjan mahtava luonto, jossa niin sanoakseni kaksi kappaletta, kaksi ainesta etupäässä vetävät puoleensa huomiomme, nuo jalot, maahan tunkeutuvat meren vuonot ja nuo jyrkät vuorikalliot, joihin edelliset väkevästi kiertyvät. Se, mikä Ibsenin teoksissa jalonlaiseksi kuvataan, näyttää saaneen viritystä jommastakummasta näistä. Toisessa niissä on niin sanoakseni vaimon, toisessa miehen luonne. Merellä on tavallansa vaimon luonne. Meri on notkea, norja, antautuva, hempeä, hienohelmainen, vaihtelevainen; huikentelevaisen vesikalvon alla on syvyys, jota kauhulla ajattelemme. Tänlaiseksi on runoilija tarkoittanut Noorankin luonteen. Te annoitte hänestä täydellisen, nerollisen, ihmeen hyvästi sattuvan kuvan. Te saitte näyttämölle luonnon ja elämän omat voimat. Teidän näytellessänne, Teidän kuvatessanne tuon luonteen vaiheita oli väliin kuin olisimme nähneet Norjan meren vuonon myrskyisenä ärjyvän kauheasti, peloittavasti kaikille tuon luonteen vaiheille, kaikille sen monipuolisille mutkille kykenitte Te antamaan muotoa ja väritystä, joka meissä on herättänyt ihmetystä. Korkea, solakka raita, joka on kasvanut Suomen sinisen salmen huostassa, joka meillä on nähnyt Vellamon valtaa, älynnyt noitten »sisarusten sotkotarten», noitten »rannan ruokoisten kälysten» viehättävää elämää, tämä korkea solakka raitamme osasi käsittää Norjan meren vuononkin luonteen, osasi näyttämöllä kuvata Nooran luonteen niin taitavasti, niin todellisesti, niin liikuttavasti» — — — j.n.e.

Peranderin puheen johdosta uskaltanee päätellä, että Ida Aalberg ensimmäisessä Noora-tulkinnassaan käytti kyllä saksalaisen deklamoivan koulun keinoja sopivalla tavalla miedonnettuina.

* * * * *

Ida Aalberg oli Saksasta lähtiessään Marie Seebachille luvannut pian palata. Kuitenkin hän vasta toukokuussa 1880 saattoi lähteä uudelle ulkomaamatkalle. Hän oli nyt toisin varustettu kuin 1878. Hän oli kokeneempi ja kehittyneempi kuin silloin, hän ainakin tuli toimeen Saksan kielessä, ja matkarahoja hänellä oli yllin kyllin. Senaatti oli myöntänyt hänelle 2000 markkaa, Pietarista hän oli saanut 1000 markkaa ja lahjanäytännöstä oli kertynyt 1500 markkaa. Koko tuon summan, 4500 markkaa, Ida Aalberg oli keväällä antanut ystävälleen Maria Grapelle, joka huolehti hänen rahoittamisestaan.

Ida Aalberg matkusti Saksaan, matkatovereinaan unkarilainen tohtori Szinnyei ja tämän nuori suomalainen rouva.

Dresdenissä jatkoi hän osien tutkimista Marie Seebachin luona. Kirjeessään Bergbomille tämä mainitsi tutkittavina olevina osina Jeanne D’Arcin »Orleansin neitsyessä», Julian »Romeossa ja Juliassa» ja Gretchenin »Faustissa», kaikki suuria tragediatehtäviä ja osia, joita Ida Aalberg myöhemmin Suomessa näytteli.

Tällä matkallaan Ida Aalberg on pitänyt päiväkirjaa teatteriesityksistä, joita sai nähdä. Ruotsin-, suomen- ja saksankielillä hän on merkinnyt vaikutelmansa vihkoon, josta voi päättää, että hän on nähnyt ainakin 55 eri kappaletta saksalaisessa teatterissa. Hänen muistiinpanoistaan havaitsee, että hän oli istunut teatterissa tarkkaavana kuin koulussa. Ensimmäiset kirjoitelmat koskevat vaikutelmia Dresdenissä nähdyistä kappaleista. Hänen kritiikkinsä luonteesta on syytä antaa eräitä näytteitä:

1) _Orleansin neitsyt_ (ruotsiksi kirjoitettu).

»Ellmenreich näytteli Johannan hyvin kauniisti, mutta melkein liian pehmeästi, liian naisellisesti; sankaritar tuli liian vähän näkyviin. Muuten osa on mahdollisimman vaikea, koska pitkin matkaa tarvitaan voimakasta deklamatsionia, joka vaatii suunnatonta äänen voimaa ja väsyttää yleisöä yksitoikkoisuudellaan. Senvuoksi rooli pitää _jakaa_ niin moneen osaan kuin voi karakteerista luopumatta. Ensiksi yksinkertainen, vaatimaton lapsellinen paimentyttö, toiseksi, kun inspiratsioni valtaa hänet — tämä vaihe täytyy tehdä niin selväksi kuin mahdollista, niin että yleisö heti sen ymmärtää — voi esityksessä käyttää _vain silmien ja kasvojen ilmeitä_, ruumis ja jäsenet jäykistyvät, katse suuntautuu kohti taivasta, puheen aikana pitää silmistä näkyä uneksivan ilmeen, hän ei puhu nopeasti, ei kuin ulkomuistista, vaan hitaasti ja toisinaan keskeytellen, riippuen siitä, mitä hän hengessään näkee. Sitten kolmanneksi sotainen sankaritar, niinpiankuin hän on saanut kypäränsä ja haarniskansa hän on vain sankari, kylmä ja peloittava taistelutanterella, mutta taistelusta Lionelin kanssa täytyy näkyä, että hän saa voimaa korkeudesta, hänelle hän on kylmä ja vihainen aina siihen asti kunnes on katsonut häntä silmiin, silloin hän salaman tavoin tuntee maallisen intohimon sydämessään ja muuttuu heikoksi, hänellä ei ole voimaa tehdä Lionelille pahaa eikä tappaa tätä, siitä hetkestä, jolloin rakkaus on herännyt hänen rinnassaan hän tulee naiseksi, jonkinlainen kaipaava surumielisyys levittää sympaattisen hohteensa hänen ylitseen tämä hänen taistelunsa oman sydämensä tunteita vastaan, kärsivä nainen, on neljäs jakso, — mutta sitten vankilassa hän on voittanut heikkoutensa ja hän vahvistuu aina enemmän kuullessaan oman kansansa sotamarssin säveleitten tunkeutuvan sinne, sillä hän on uudelleen sankaritar, _rukous_ tässä kohtauksessa on vaikeinta koko kappaleessa, se vaatii suurinta äänen voimaa ja syvintä tunnetta, suurinta hätää. Kuolinkohtauksessa hän on täysin kirkastunut, hän kuolee lippuineen rauhallisena ja tyytyväisenä taivaallisen hymyn valaistessa hänen kasvojaan. —»

7) _Hellät sukulaiset_ kappaleesta on ruotsinkielinen dresdeniläisen ja suomalaisen esityksen vertailu; se loppuu: »Ainoastaan Thusneldasta ei nti Bormann voinut antaa tyydyttävää kuvaa, hän esitti sen ehkä enemmän keskustelusävyssä, mutta minä näyttelin naisellisemmin ja suuremmalla tunteella.»

9) _Noita_. Fittgernin kirjoittama näytelmä.

(Ruotsiksi): »Vaikkapa ottaa huomioon, että toiminta tapahtuu 30-vuotisen sodan ajalla ja että uskonnollisuuteen silloin sekaantui fanatismia, niin katsojan uskonnollisia tunteita loukataan varsinkin neljännessä näytöksessä, jossa hän seisoo ja kieltää Jumalan raamattu kädessään ja munkit seisovat hänen ympärillään ja laulavat rukousvirttä. Muuten kappaleessa on draamallista vaikuttavaisuutta, joka sentään viimeisessä näytöksessä heikkenee; kaikki loppuu odottamattomalla tavalla.

11) _Nimetön kirjeenvaihto_. Fuchs-Nordhoffin kirjoittama huvinäytelmä. (Ruotsiksi):

»Ensimmäistä kertaa pitkistä ajoista sain nähdä Ellmenreichin keskustelukappaleessa. Mikä suuri erotus puhetavassa suurten klassillisten tragediain ja tavallisten huvinäytelmäin välillä; edellisissä pitää enemmän deklameerata, mutta siinä pitää kuitenkin olla totuutta ja luontoa, täytyy kysyä itseltään: »kuinkahan minä tavallisessa elämässä sanoisin tuon lauseen», ja sitten kuunnella, miltä se kuuluu ja vaihtaa ääntä, niin ettei enää puhu samalla konversatsioniäänellä, se on hyvä ja huomioon otettava sääntö, _täytyy puhua leveästi, antaa äänen tulla leveänä ja voimakkaana kuuluviin, keskustelusävy katoaa, kun tällöin on pakko puhua hitaasti_, silloin voi ja _saa_ hakea kaikkea kaunista ja sointuvaa kielestä hurmatakseen sillä yhtä hyvin kuin äänelläkin, esim. Ellmenreich nyt, hän puhui aivan luonnollisesti ja hyvin matalalla äänellä ja tavalliseen tapaan, mutta hän otti tarkasti varteen »pilkut» ja »pisteet», jos oli kysymys jostain tärkeästä lauseesta tai tärkeästä sanasta, niin hän sanoi sen vähän hitaammin, mutta aivan hiljaa ja totisesti ja luonnollisesti. —»

12) _Medea_. Grillparzerin kirjoittama murhenäytelmä. (Suomeksi):

»Ziegler, Jasonin vaimona oli mainio! Hän oli seisoessaan ja istuessaan sekä puhuessaan kuin liikunnoissaan 'klassisk skön' [klassillisen kaunis]. Medea on voimallinen passioneerattu nainen; naisellisuus ja heikkous puuttuu häneltä kokonaan, hänen oma miehensä kammoksuu häntä, hänen omat lapsensa pakenevat äitiään, sillä senlainen luonto kuin Medealla on, se on niin vihassa kuin rakkaudessa, niin ilossa kuin surussa suurellisen hirveä, hänen deklamationissaan ei saa löytyä vienoja naisellisia säveleitä, ei, kaikissa hänen eri äänissään täytyy tuo sisäinen tuli ja mahtavuus tulla esiin. Sillä sentähden tuntee Jason ensi silmäyksessä itsensä vangituksi Kreusan suloudesta ja lempeydestä, hän näkee hänen vienossa naisellisessa persoonassa kaiken sen jota hän omassa vaimossaan turhaan etsii ja ikävöi. Toki, Zieglerin näytäntötapa niin nerokas ja läpiajateltu kuin se todella on, — on niin taiteellinen että luonnollisuus ja tunne melkein kokonaan puuttuu. Huomaa varsin selvästi että hän usein voi poistua karaktäristä ja runoilijan ajatuksesta, voidakseen esiinluoda, jonkun liikunnon jonka hän tahtoi että herättäisi effektin, e:m:s: Medeassa, kuin hän polvillaan laahaa itseään rukoillen lapsiaan tulemaan luokseen, niin hän tekee sen mainiosti, vaan se ei ole Medean luonne, kuitenkin tahdon muistaa sen scenin [onko tässä alkulähde Ida Aalbergin kuuluisaan polvillaankulkemiseen Kirstinä »Elinan surmassa»?], hän toi esiin vastakohdat, ensin niin lempeän rukoilevaisesti, niin sydämellisen vienosti, — ja sitten — kuin ne käänsivät itsensä pois, kuinka sormet hänen ojennetussa kädessään vetäytyivät koukkuun, hänen huulensa ja koko leukansa pidentyi ulospäin kasvoista ja silmät vetäytyivät synkkiin hirvittäviin ryppyihin, ja hän samassa minuutissa kavahti ylös ja muuttui taasen tuoksi hirvittäväksi naiseksi. Ja muista myös se kohta, jossa hän ensi kerran huomaa että Jason'in ja Kreusan välillä on olemassa joku suhde, kuinka hän ensin synkkänä ja epäilevänä kääntää silmänsä (pää liikahtamaton) toisesta toiseen kuinka hänen kasvonsa vähitellen selkeä ja hänen huulillensa hyytyi tuo ainoa pieni ah! ikäänkuin tahtoisi hän sillä sanoa »vai niin, vai niin se on», vaan se oli mainiosti sanottu. Muista myöskin se paikka jossa hän menee Jason'in luokse ja pitää hänestä kiini ja puhuu aivan hiljaa melkein kuiskaillen vaan se näkyi mikä tuli, viha ja rakkaus paloi hänen sisällään jonka hän niin tahtoi tukahuttaa. — Hänen pukunsa, punainen hame ja musta kappa olivat kauniit ja pukivat hyvästi. Muista hänen tapaansa käyttää kappaansa eli manteliaansa.

13) _Judith_. Hebbelin kirjoittama tragedia. (Suomeksi):