Part 8

Halu nähdä isänmaan »totista edistymistä» on majesteetin vaatimattomuutta, mutta todennäköisesti nuo sanat ovat tulleet uutiseen vain tyylillisenä koristuksena eikä tarkkana ja kuvaavana otteena Ida Aalbergin kotipitäjässään mahdollisesti pitämästä puheesta. Kuitenkin on selviä todistuksia siitä, että Unkarista palannut Ida Aalberg oli tavattoman paljon itsetietoisempi kuin entinen Ida Aalberg. Hän ei enää ollut tyttö, joka verraten huolimattomasti puettuna ja vähän etukumarassa oli kulkenut »vanhaan harakanpesään Espoon tullin luona» (kuten »Uusi Suometar» hyvin vähän mairittelevasti kerran nimitti Suomalaisen teatterin tyyssijaa), vaan hän oli nainen, joka tiesi jotakin olevansa ja esiintyi sen mukaan.

Hänen suhteensa näyttelijätovereihinsa oli ennen Unkarin matkaakaan tuskin ollut erikoisen sydämellinen ja herttainen. Kirjeessään Mathilda Almille, kuten aikaisemmin on nähty, hän vähäksyi näiden harrastusta ja pyrkimystä, ja Vilho, jolle Bergbom oli lausunut toivomuksen, että Suomalainen teatteri lähettäisi onnittelusähkösanoman Ida Aalbergille Unkariin, sai Tampereelta lähettämässään kirjeessä vastata: »Sinun esityksesi onnentoivotustelegrammista Ida Aalbergille joutui suureen auttamattomaan haaksirikkoon Kateuden karilla Typeryyden meressä.» Vilhon syytös koskee luonnollisesti naisnäyttelijöitä, sillä miehet eivät tunnu suhtautuneen turhamaisesti Ida Aalbergin itsetietoisuuden purkauksiin. Axel Ahlberg, joka tuohon aikaan oli miesnäyttelijöistä nuorimpia, on kertonut Unkarista palanneesta Ida Aalbergista m.m.:

»'Romeosta ja Juliasta' ei olisi tullut mitään, ellei Ida olisi neuvonut minua, vasta-alkajaa, Romeona. Eräässä harjoituksessa hän tahtoi ruveta ohjaamaan ja neuvoi minulle asemia, mistä yleisö tuskin olisi voinut minua nähdä. »Tämä on mahdotonta, kukaan ei näe minua», vastustelin minä. Ida vastasi: »Kuka viitsii sinua katsella, kun minä olen näyttämöllä!» »Puolet yleisöstä», minä tokaisin. Sitten me molemmat purskahdimme nauruun.»

Kun Ida Aalberg ulkomaanmatkaltaan saapui Helsinkiin, toi Lauri Kivekäs pohjalaiset ylioppilaat asemalle häntä juhlimaan. Tästä lähtien hän elämänsä loppuun asti sai nauttia opiskelevan nuorison ehdotonta ihailua ja kannatusta. Nuorison suosio on vilpitön ja välitön; Sarah Bernhardt pitää elämänsä onnellisimpana sitä aikaa, jolloin hän nuorena näyttelijättärenä oli vain Parisin ylioppilaiden lemmikki. Juhlat, kukkalähetykset ja serenaadit osoittavat seuraavina aikoina katkeamattomana sarjana, kuinka Ida Aalberg oli valloittanut suomalaisten ylioppilaiden sydämet. Mutta ulkomailla Ida Aalbergista oli lisäksi tullut siinä määrin arvovaltainen ja tunnustettu nimi, että sanomalehtiarvostelijakin, vaikka olisi ollut kuinka epävarma ja maineestaan arka, olisi ilman muuta uskaltanut häntä ylistää. »Uuden Suomettaren» tunnustusta ei enää tämän jälkeen kahlitse tahdon puute, kuten ehkä joskus aikaisemmin, vaan kyvyn puute, joka kyllä toisinaan ilmenee mitä surkeimmassa muodossa. Ja niin fennomanian merkeissä kuin Ida Aalbergin Unkarin triumfi olikin tapahtunut, useimmat ruotsalaisetkaan lehdet eivät säästä häneltä kiitosta. Yksin »Helsingfors Dagbladkin» kirjoitti nyt hänen Luisestaan »Kavaluudessa ja rakkaudessa.»

»Nuorta taiteilijaa tervehdittiin heti hänen astuttuaan näyttämölle vilkkain suosionosoituksin ja häntä juhlittiin mitä lämpimimmin. Mutta niin onkin, että meillä ei vielä milloinkaan ole saatu nähdä niin pienintä yksityiskohtaa myöten mestarillista ja syvästi liikuttavaa näyttelemistä. Se todisti sekä täyttä, korkeata taiteellisuutta että esittäjän syvää henkeä. —»[13]

Kevätkaudella 1881 Ida Aalberg esiintyi, eräiden pienten osien ohella, yhdessä suuressa tehtävässä: Juliana »Romeossa ja Juliassa». Menestys oli erittäin suuri; ainoa muistutus, jonka sanomalehtiarvostelijat — verraten yksimielisesti — tekevät hänen näyttelemistään vastaan Shakespearen rakkausdraamassa, on se, ettei hän alussa osannut esittää Juliaa tarpeeksi lapsellisena ja viattomana.

Edellisellä ulkomaamatkallaan Ida Aalberg oli nähnyt sekä »Kavaluuden ja rakkauden» että »Romeon ja Julian», johon jälkimmäiseen hän oli tutustunut Wienissä. Julian wieniläistä esittäjää, Wesselyä, hän muistiinpanoissaan moittii liiasta sentimentaalisuudesta kappaleen alussa. Sentimentaalisuuteen kohdistuva viha tuntuu tähän aikaan olleen Ida Aalbergilla ohjelmallista, hän puhuu sentimentaalisuudesta halveksien kirjeissään ja moite, jonka Helsingin arvostelijat kohdistavat hänen Juliaansa, on aiheutunut näyttelijättären itsetietoisesta pyrkimyksestä. Ja kuitenkin oli hempeämielisyys ja tunteileminen ollut hänelle varsin läheistä, hän oli varhaisvuosinaan esiintynyt antaumuksella hempeilevässä näytelmässä »Kukka kultain kuusistossa», ja edellisten vuosien kirjeet todistavat varsin suurta taipumusta sentimentaalisuuteen. Nähtävästi jokin yksityinen kritiikki tai näyttämöltä saatu kokemus johtivat hänet kieltämään kaiken sentimentaalisuuden.

* * * * *

Parantuakseen hyvin vaikeasta kurkkutulehduksesta, jonka Helsingin raaka kevätilma 1881 oli aiheuttanut ja joka oli käynyt yhä pahemmaksi näyttämörasitusten vuoksi, Ida Aalberg matkusti kesällä laulajatar Lydia Laguksen kanssa Norjaan, päämääränään Modumin kylpypaikka. Matka kulki Tukholman kautta, missä potilaat viettivät iloista elämää. Ystävättärelleen Tony Sahlbergille lähettämässään kirjeessä Ida Aalberg sanoo m.m.: »Se oli senlaista hirmuista viilaamista, että minä jo varsin väsyin.» Kristianiasta yhtyi potilaiden mukaan Emilie Bergbom, jonka kanssa jatkettiin matkaa Modumiin. Perille päästyään Ida Aalberg kirjoitti ystävälleen Tony Sahlbergille:

»Armas Tony!

Norjan luonto on suurenmoinen, se on minuun tehnyt syvän vaikutuksen, se poesia, jonka löytää Norjan luonnossa, on mahtava ja samalla hurmaava, siinä ei löydy mitään hentoutta, mitään heikkoa lempeyttä, se ei kiusaa ihmistä työttömään elämään ja vienoihin unelmiin, — ei päinvastoin — se kiihoittaa ihmistä suuriin tekoihin, luonto joka ympäröi meitä on täynnä voimaa, ilma jota hengitämme on täynnä voimaa ja se vaikuttaa myös ihmisluontoon se enentää moralillista rohkeuttamme; sitä ei pelkää jalkojensa alle polkemaan kaiken _valheellisen ceremonian_ ja _kaikki vanhat, kehnot ennakkoluulot_, sanalla sanoen, kaiken _valheen, joka löytyy mailmassa ja ihmisissä_, sitä tekee mieli sydämmestänsä _halveksimaan_ ja _ylenkatsomaan_ ja aloittamaan veristä _sotaa valkeuden ja totuuden_ edestä. Kun seisoo tunturilla silloin erittäin tuo eli nuo tunteet valtaa minut. Täällä löytyy eräs korkea huippu, josta on hyvin lavea näköala ja jonka juurella yksi suuri järvi eli ne kutsuvat sitä »fjordiksi» se on suuri vesistö jonka rannoilla korkeat tunturit lumella peitetyllä huipulla kohoaa, tuo sanottu vuorenhuippu on minun mielipaikkani erittäin kun käy kova tuuli niin se on minun suurin riemuni seisoa tuolla huipulla ja antaa fantasiani ja aatokseni vapaasti lentää ympäri, silloin tunnen kuinka kaikki tuolla alhaalla laaksossa on pientä ja naurettavaa ja valheellista, silloin halulla tahtoisin nauraa kaikelle ceremoneille ja konvenancille ja päästä pilven reunalle istumaan joka veisi minut toiseen mailmaan todellisempain asujanten joukkoon. — Minä luultavasti olen sinusta hyvin kummallinen, vaan katsos minä en voi hillitä sitä, se on luontoni, peittää voin sitä usein kun täytyy vaan välisti se puhkeaa niin rajusti esiin. —

Modumissa löytyy vielä eräs toinen mielipaikka, ja se on eräs kaunis koski, yhdellä oikein mahtavalla putouksella kalliolta kalliolle — toki Imatraan verraten ei mitään sen suurempaa — siellä useesti istun ja olen yhä enemmän ja enemmän rakastunut veteen, minusta _vesi, meri on se ainoa raitis_ ja _terve mailmassa_. Minä elän aivan _yksikseni_, sentähden etten saa paljon puhua ja myös sentähden että yksinäisyys minua miellyttää minä viihdyn kaikkein paraiten _näyttämöllä_ ja _yksinäisyydessä_. Se on hyvin terveellistä yksi aika vuodesta olla eroitettuna työstään ja 'samla sig' [koota itsensä] — —

Neiti Lagus ja Bergbom ja minä asumme yhdessä ja samassa villassa, — Mitä neiti B: tulee niin minun täytyy sanoa että hän vielä tähän päivään on minulle selittämätöin arvoitus. Minusta kuitenkin niin hänessä löytyy luonteessa jotain _suurellista_ joku _suuri aate_ eli maali jonka tähden eli _eteen_ hän _uhraa itsensä_, mutta minä sanon että hän _ei ole tosi_.[14] Kiitos Tony kirjeestäsi! Ole sydämmellisesti tervehditty ystävältäsi

Iida.»

Ida Aalberg kirjoittaa Tony Sahlbergille suomenkielellä, vaikka tämä osasi sitä niin huonosti, että Ida Aalberginkin tärkeistä asioista kirjoittaessaan täytyi turvautua ruotsiin. Ennen Unkarin matkaa Ida Aalbergin kanta fennomaniaan nähden oli ollut epäiltävä ja epämääräinen. Hänellä oli ruotsalaisella taholla useita suosijoita ja ystäviä — aina Suomen vaikutusvaltaisimmasta miehestä paroni Nordenstamista alkaen— ja usein oli ollut kysymys Ida Aalbergin kiinnittämisestä ruotsalaiseen teatteriin. Tiedetään kyllä, että Ida Aalberg jo 1870-luvun lopulla oli sanonut joskus kiihkeitä sanoja suomalaisuuden puolesta, mutta Modumissa hänen fennomaniansa esiintyy todellisena puuskana. Siellä suomalaiset naiset käyttivät keskenään vain suomenkieltä. Ida Aalberg on raivoissaan kirjoituksen johdosta, jonka »Helsingfors Dagblad» julkaisi J.W. Snellmanin muistolle. Vuosina 1881—1883 hän tavallisimmin kirjoittaa etunimensäkin aitosuomalaiseen tapaan: Iida. Tony Sahlbergille, valitulle ystävälleen, hän kirjoittaa:

»Minä pidän siitä, että tahdot ja toivot minun kirjoittavan suomeksi. Sinun täytyy vaan myös _itse tehdä se_, — sillä Tony meidän täytyy _ajatella_ suomeksi, _lukea_ suomea, _kirjoittaa_ ja _puhua_ suomea jos tahdomme oikein tuntea itsemme _Suomen kansan lapsiksi_. Meidän täytyy olla niin _ylpeät suomenkielestä_, että se tuntuu meistä halveksittavalta puhua tuota _kurjaa lainattua ruotsia_, jota emme edes osaa oikein puhua.»

Tämmöiset purkaukset tulevat varsin käsitettäviksi, kun saa tietää, että Ida Aalbergille keväällä 1881 oli Helsingissä opettanut fennomaniaa tulinen ja kiihkeä Lauri Kivekäs. On aitonaisellista logiikkaa ja aatteellisuutta, että ylläolevaa purkausta Tony Sahlbergille osoitetussa kirjeessä välittömästi seuraavat sanat: »Din tillgifna Ida.»

Ida Aalbergin kurkku oli niin huono, ettei hän päässyt syksyllä teatterin alkajaisiin Helsingissä. Hän siirtyi kuitenkin Modumista Kristianiaan, missä aluksi asui Winterhjelmien perheessä. Lääkäri oli kieltänyt häntä puhumasta ja hän sai sanoa sanottavansa kirjoittamalla. Rouva Winterhjelmiä tarkoittaen hän kirjoitti Tony Sahlbergille: »Hedvig on jalomielinen ja ystävällinen, meillä on usein pieniä intresantia keskusteluita, — hän puhuu ja minä kirjoitan — ja niin elämme hiljaisuudessa päivät läpi.» Charlotta Raa-Winterhjelm — niin porvarillisen hyveellinen ja näyttelijäin kesken harvinaisen jalomielinen kuin olikin — oli tuskin ilman katkeruutta jaksanut seurata nuoren Ida Aalbergin nousevaa tähteä. Hän oli edellisenä vuonna juuri Noora-kuumeen jälkeen vieraillut Helsingissä ja kun nämä vierailunäytännöt Suomalaisessa teatterissa olivat epäonnistuneet, niin kiltti ja hurskas rouva Raa-Winterhjelm sai aiheen moittia Helsingin kritiikkiä ja soimata »Hufvudstadsbladetin» arvostelijaa (B.O. Schaumania) siitä, että tämä »oli huvitettu vain nuorista tytöistä, mieluimmin vaaleaverisistä ja hyvin laihoista». Ida Aalberg oli sekä vaalea että laiha, ja kiukun purkauksen viimeisenä kohteena oli luonnollisesti hän. Ja lieneekö ollut vilpitöntä rakkautta Lotten Winterhjelmin puolelta sekään, mistä Ida Aalberg on saanut aiheen kiittää seuraavilla riveillä:

»Minä aina muistan sitä iltaa Helsingissä Marian [Maria Grapen] luona, jolloin sinä olit niin ystävällinen ja itse pyyhit kyyneleet silmistäni, jotka itse olit synnyttänyt.»-—

Vaikkakaan näiden kahden naisen suhde ei ollut vilpittömän ystävyyden suhde, suunnitteli Lotten Winterhjelm yhteistä esiintymistä Suomessa. Ida Aalberg käänsi rouva Winterhjelmiä varten »Adrienne Lecouvreurin» suomeksi ja aikoi itse esiintyä Noorana ja Sirkkana suunnitellulla kiertueella. Kaikki tämä johtui tietysti Charlotta Raa-Winterhjelmin halusta saada Suomessa suurempaa mainetta kuin ensimmäinen suomenkielinen Lea oli voinut herättää. Ida Aalberg tuskin kannatti vanhemman näyttelijättären sydämenasiaa edes puolella sydämellään. Häntä innostutti näihin aikoihin enemmän Tukholmasta tehty tarjous. Siellä eräs hänelle persoonallisesti tuntematon nainen, joka oli nähnyt hänet Juliana, oli kuninkaalliselta teatterilta hankkinut luvan, että Ida Aalberg Shakespearen rakkausdraamassa saisi esiintyä suomenkielellä. Bergbom, jolta pyydettiin suostumusta, kuitenkin kielsi yritykseen ryhtymästä:

»Heikon terveytenne ja viipurilaisen kontrahdin tähden johtokunta ei katso itseänsä oikeutetuksi suostumaan pyyntöönne», kuului Bergbomin vastaus tähän pyyntöön. Että vastaus tuskin tyydytti Ida Aalbergia, nähdään esim. seuraavasta Tony Sahlbergille kirjoitetusta kirjeestä:

»En tiedä mitä sinullen sanoisin, mistä sinullen kirjoittaisin — sillä minulla ei nykyään löydy muuta kun yksi tunne, ikävyys, — kun yksi ajatus, ikävyys, ikävä työtäni, ikävä taidettani se tunne täyttää koko olentoni. — Minulla on usein niin kova kaiho että olen menehtyä. Tuskin voin käsittääkkään sitä riemua, joka on minut vahaava kun taasen tunnen itseni terveeksi ja saan astua näyttämölle.» Ja vähäistä myöhemmin, saatuaan kuulla, että Suomalaisen teatterin ystävien taholta häntä oli epäilty »koulukipeäksi» — Ida Aalberg ei esiintynyt, ja Suomalainen teatteri maksoi hänelle täyden ja suuren palkan — hän loukkaantuneena kirjoittaa aitonaisellisen purkauksen:

»Oma Tonini! Se on todellakin _naurettavaa_ tuo huhu minun kivustani, jonka viimme kirjeessäsi kerrot! Minä en tunne lausetta »skolsjuk» en ole sitä koskaan ennen kuullut, vaan luultavasti se tarkoittaa jotakin pahaa jotakin kehnoa minusta. Jos he tahtovat sanoa jotakin pahaa minusta, niin heidän pitäisi se tehdä hienommin sillä tämä on niin _tuhmaa_ niin _yksinkertaista_ että ei kukaan ajatteleva _ihminen saata sitä uskoa_. Kuinka joku ihminen voipi uskoa, että suom: teatterin johtokunta antaisi minun olla näin kauan poissa ilman _lääkärin todistusta_ jos he todella uskovat, että _minä valhettelen_ niin ei he kuitenkaan voi luulla että Tohtori Bull valhettelee, ja jos he sen tekevät niin silloin he ovat niin _kehnoja_ että minä _halveksin_ sekä heidän _moitettaan_ että heidän _kiitostaan_.» — — — j.n.e.

Ida Aalberg epäilemättä oli Norjassa 1881 sairas ja näyttämötyöhön kykenemätön, mutta Suomessa saattoi herättää epäilyksiä, kun suomenkielisen näyttämön kannattava voima kesken sairauttaan ilmoitti esim. käyvänsä tanssikursseilla. Tony Sahlbergille hän m.m. kirjoittaa:

»Minä olen tämän viime ajan tanssinut joka päivä yhden tunnin minun »tarantellaani» erään mainion ballettimestarin luona. Tahdoin nyt käyttää tätä tilaisuutta koska Helsingissä ei ole kelvollista opettajaa siinä genréssa. Muistatkos sinä vielä sitä tanssia »Noorassa»? Se oli niin tuhma ja aivan väärä, minä itsekin sen tunsin vaan en voinut sitä auttaa, se on aina minua oikein vaivannut ja minä päätin, nyt kun minulla on aikaa, oppia sen _todellisen_ tarantellan. — Nyt olen oppinut sen. Kun »Noora» annetaan tulevalla kertaa saat nähdä mikä suuri ero. Nyt vasta voipi käsittää että se on _etelän_ tulinen tanssi.» —

Norjan matkalta ansaitsee ehkä lisäksi mainitsemista pari kirjallista tapahtumaa, joista Ida Aalberg kertoo Tony Sahlbergille:

»Georg Brandes tuo mainio danskalainen esteerikeri on pitänyt luentoja muun muassa Björnsonista ja Ibsenistä. Sinä voit uskoa, että ne olivat intresantia. Hän on hirveästi vapaa uskoinen ja pahan näköinen kun itse Mefistofeles, oikea antikristus, vaan niin nerollinen niin älykäs että unhottaa kaikki kun hän alkaa puhumaan.»

Ja Ibsenin »Kummittelijoiden» ilmestyttyä:

»Ibsenin uusi teos tuli eilen ulos, vaan minä lähetän sen vasta tulevalla viikolla sinulle joulu-lektyyriksi. Se on julmasti realistillinen ja pimeä, oikein a la E. Zola. Tämä realistillinen aika joka nyt niin suuressa määrässä vallitsee ihmisiä kirjallisuudessa ja taiteessa, minua oikein surettaa. Ihmisillä ei ole enää mitään idealia ja kuitenkin se on ideali joka pystyssä pitää ihmisen siveellisyyden ja moraalin. Kun idealit hyljätään, täytyy ihmissuvun langeta. Minä puolestani uskon, että piakkoin tapahtuu joku »reaktion» Ranskassa, sillä sieltähän tuo kaikki on alkunsa saanut.» —

Edelliset kirjeet ovat kaikki suomeksi kirjoitettuja. Niitä mielenkiintoisempi, mikäli koskee persoonallisesti Ida Aalbergia, lienee eräs, jossa vain ensimmäinen lause on suomeksi. Kaikessa naisellisessa epämääräisyydessään sen sisältö on tunnustusluonteista:

»Rakas Toniseni!

Juohtui juuri mieleeni, että sinä eräässä kirjeessäsi lausuit jotakin _pettyneistä toiveista_. Että sinulla on ollut niinkuin minulla nyt on, suuria vaatimuksia elämälle, mutta ettei niihin ole syytä, vaan on niistä ennemmin tai myöhemmin tingittävä. Minun pitää tunnustaa, että minusta tuntui oikein pahalta kuulla sinun tuumivan niin. Se todisti, että sinä arkielämän vaivoissa olit kadottanut osan sielusi kyvystä kohota korkealle. — Meidän realistisena aikanamme pidetään suurena kunniana sitä, että on hankkinut itselleen pessimistisiä mielipiteitä elämästä ja ihmisistä. Mutta minä en tee niin, minä päinvastoin uskon hyvään, jaloon ja suureen elämässä ja säälin ihmisiä, jotka ovat toista mieltä tässä asiassa, sillä jos on kadottanut uskonsa hyvään, täytyy elämän olla viheliäistä. — Että usein tulee petetyksi! no niin, sitähän sattuu jokaiselle. Me olemme kaikki ihmisiä omine heikkouksinemme. Syntymästämme asti meillä jokaisella on omat vikansa ja omat ansionsa. Hyvä ja suuri, jota meillä jokaisella on sielussamme, saa elämän kovissa koettelemuksissa väistyä taemmaksi muiden epäjalojen tunteiden tieltä. Mutta jos etsii, löytää aina jotakin hyvää jokaisessa ihmisessä. Useimmat ihmiset ovat niin heikkoja, että antavat ihanteittensa painua lokaan; senvuoksi enemmistö on keskinkertaista, useimmat ihmiset, joiden kanssa joudumme kosketuksiin, edustavat keskinkertaisuutta, ja kun tämän tiedämme, emme voi heiltä paljoa vaatia. Mutta Toni, poikkeuksia on, ja onnellinen se, joka joutuu niiden läheisyyteen. Minut heitettiin elämään lapsena, olin aivan kokematon ja tietämätön. Minulla on ollut kiusauksia niin hirvittäviä, että hyvällä omallatunnolla voin sanoa, että on harvoja ihmisiä, jotka ovat kokeneet sitä, mitä minä olen kokenut. Itse en ymmärtänyt suurta vaaraa, mutta Jumala, joka ei koskaan hylkää meitä, on vienyt minut puhtaana kaiken läpi. Minua on petetty, mutta ne olivat keskinkertaisia ihmisiä. — Vaadin paljon elämältä, asetan ihanteeni korkealle, sillä ihanteethan meitä pitävät hengissä. Ja maailmassa on sentään niin paljon kaunista ja suurta, jota voi harrastaa ja jolle voi omistaa ajatuksensa ja tunteensa. Olen onnellinen ja kiitollinen Jumalalle, joka on avannut silmäni jaloudelle, valolle ja totuudelle elämässä ja suojellut minua pahalta ja huonolta, jota kuitenkin olen katsonut kasvoista kasvoihin. Nyt minulla on kalliisti ostettu kokemus ja ihmistuntemus. — Ei Toni, hanki ilmaa siipiesi alle ja lennä korkealle, yläpuolelle joukkojen mielipiteitä ja käsityksiä.» —

Vasta helmikuun lopulla Ida Aalberg, lepäiltyään useita viikkoja vielä Tukholmassakin, tuli Suomalaiseen teatteriin, ja hänen »Nooransa» valloitti, kuten eräs arvostelija kirjoittaa, »yleisön väkirynnäköllä». Ylioppilaat alkoivat juhlia häntä kuten ennenkin, ja eräiden vähäpätöisempien esitysten jälkeen hän saavutti uuden suuren menestyksen nimiosan esittäjänä »Regina von Emmeritzissä». Z. Topelius lähetti hänelle, ennenkuin kappale esitettiin, pitkän selostuksen osasta ja hänen kirjeensä lopusta näkee, että hän suuresti luotti Ida Aalbergiin:

— — »Osan suurimpana vaikeutena on se, että toiminta tapahtuu ihmissydämessä. Luulen, että yksin I.A. voi saada katsojan täysin sitä käsittämään. Lotten Winterhjelm ja Ida Reis ovat osittain siinä onnistuneet, mutta vain osittain. Vasta Ida Aalbergista tulee täysi Regina. Hänessä yksin sielu murtaa ulkokuoren. — Ystäväni, seuraa synnynnäistä, ihmeellistä, välitöntä taiteilijanäkemystäsi, ja sinä voitat tekijän rohkeimmatkin unelmat, luot jotakin itsenäistä uutta! Z. T.»

Kun kappale oli esitetty, kiittelivät sanomalehdet suuresti, kauniisti ja sovinnaisesti Ida Aalbergin suoritusta, mutta tekijä puhkesi rehelliseen ja välittömältä vaikuttavaan tunnustukseen: »Regina on tullut kotiinsa, — hän on ensi kertaa ollut kotona.»

Suomalainen teatteri vieraili edelleen maaseutukaupungeissa ja Pietarissa, ja vuoden 1882 taidearvostelutkin osoittavat Ida Aalbergin eläneen jonkinlaista »myrsky- ja kiihko»kauttaan. Pietarilainen lehti kirjoittaa hänestä Jane Eyrenä m.m.:

»Kun neiti Aalberg astuu näyttämölle, on ikäänkuin äkkiä joutuisimme suitsuavan tulivuoren ääreen. Intohimo on se ilmakehä, joka häntä ympäröi, kalvava intohimo puhuu hänen silmistään. Kuulunee kummalliselta, mutta asia on kumminkin niin: neiti Aalbergilla on sitä liian paljon, ja se on sangen vaarallista, ellei hän samalla osaa säästää voimiansa. Jo alusta alkaen on joka jäntere, joka verenpisara mitä kovimmassa pingoituksessa, joka ei ainoastaan kiihdy näytöksestä näytökseen, kohtauksesta kohtaukseen, vaan sanasta sanaankin.»

»Noora» sai Pietarissa hyvän vastaanoton, kuten selviää vertailusta, jonka »St. Petersburger Herold» teki Ida Aalbergin ja puolalaisen näyttelijättären Snieshko-Zapolskan välillä: »Ranskalainen sananlasku sanoo: comparaison n'est pas raison [»vertailu ei ole oikeutettua» tai »vertailu on typerää»], mutta me emme voi välttää vertailua Nooran suomalaisen ja puolalaisen esittäjän välillä. Tulos on se, että suomalainen tragöödi ei ainoastaan esittänyt etevällä tavalla Nooran kummallista luonnetta, vaan painoi siihen paljon omaa itseänsä, paljon kirjoittajan ainoastaan viittaamia vaikuttimia ja taiteellista tutkimusta, mutta rouva Zapolska näytteli vain huolellisesti ja onnistuneesti — eikä mitään muuta. Varsin moni kohtaus, missä suomalaisen neidon esitys ihastutti, herätti hurjaa mieltymystä, meni puolattaren näyttelemisessä huomaamatta ohitse. Naivit kohtaukset tällä vielä menivät mukiin, mutta draamallisissa kohtauksissa rouva Zapolskan sekä voimat että luomiskyky loppuivat. Tarantellan, jossa suomalainen näyttelijätär osasi kuvata koko sisäisen taistelunsa, pelkonsa ja sieluntuskansa, rouva Zapolska tenssi vain säännönmukaisesti.» Ja arvostelija toivoi lopuksi, että puolalainen vierailija saataisiin nähdä »jossakin toisessa kappaleessa, jossa ei olisi tarjolla yhtä vaarallista vertailua kuin tässä».

Kun »Kastilian Juanna» esitettiin Helsingissä, kirjoitti »Uusi Suometar» tammikuun lopussa 1883:

»Neiti Aalberg näytteli Juannaa. Tämä tehtävä on varsin sopiva sille, jolla on monipuoliset näyttämölahjat käytettävänä ja jolla on ääni ja kasvojenliikkeet täydellisesti vallassa, sillä kaikki mahdolliset ihmistunteet: viha ja rakkaus, ilo ja suru, luottamus ja epätoivo, kekseliäisyys ja mielettömyys vaihtelivat tämän naisen luonteessa niin peloittavalla nopeudella, että katsojalle tekee toisinaan pahaa, ja loppumylläkästä ei voi olla epäilemistäkään, siitä ei voi seurata muu kuin suora hulluus. Sanoisimmeko, että neiti Aalberg osasi kaikki nuo tunteet hyvin kuvata? Sillä emme olisi liikoja sanoneet. Neiti Aalbergin kyky ja maine ovat niin taattuja, ettei ne meidän puolelta enää mitään tuoksuavaa ylistysten seppelettä kaipaa. Hänen esitystään voipi jo monessa suhteessa tutkia eikä ainoastaan arvostella.»