Part 3

Heinäkuussa 1874 Ida Aalberg pääsi ripille ja tuli siis tavallaan aikaihmiseksi. Kysymys hänen tulevaisuudestaan tuli päiväjärjestykseen. Tytär tahtoi teatteriin, mutta siitä elämänurasta Charlotta Ahlbergilla oli ylen huono käsitys. »Ihmisen tulee tehdä työtä eikä näyttää itseään rahan edestä», hän sanoi. Äiti oli ainakin sen verran uskonnollinen, että tiesi teatterin turmeluksen ja siveettömyyden tyyssijaksi, ja tällä jyrkästi kielteisellä kannalla hän teatteriin nähden pysyi elämänsä loppuun asti. »Teatteri on synti. Joka sinne menee, lankeaa. Vain huonot ihmiset voivat olla teatterissa. Joka sinne menee, on kadotettu ja tuomittu.»

Äidin ja tyttären erimielisyys oli suuri. Senvuoksi nähtävästi keksittiin välitysehdotus: Idan tuli lähteä Jyväskylän seminaariin valmistuakseen kansakoulunopettajaksi. Tytär ei kuitenkaan ottanut lainkaan kuullakseen tällaista puhetta. Hänen ajatuksensa kulkivat liiaksi yläilmoissa, jotta äidin taloudellinen järki olisi voinut niitä käsittää. Isän äly oli monipuolisempi, ja hänen, Dickensin lukijan, tuskin on tarvinnut ottaa vallan pahakseen, että tytär teki kuin pieni David Copperfield: karkasi.[3] Joku on ollut tietävinään, että Antti Ahlberg olisi etukäteen ollut tietoinen tyttärensä lähdöstä.

Charlotta Ahlbergin sanotaan olleen ompeluseuran perustavassa kokouksessa Janakkalan pappilassa, kun tytär toteutti päätöksensä ja pakeni kotoaan Suomalaiseen teatteriin pyrkiäkseen. Jos niin on, olisi karkaaminen tapahtunut 6 p:nä marraskuuta 1874. Ida Aalberg matkusti Hämeenlinnaan, missä Suomalainen teatteri parhaillaan vieraili ja missä hänen vanhempi veljensä, Oskar, oli ruotsalaisen lyseon seitsemännellä luokalla ja seurusteli teatterin näyttelijäin kanssa.

Juhlapuheissa saatetaan Ida Aalbergin kotoa karkaamista selittää heräävän suomalaisen kansallishengen ilmaukseksi, ja Joogillinen puhuja voi silloin käsittää heräävän kansallishengen vain sokeaksi ja vaistomaiseksi. Tällä 16-vuotiaalla tytöllä, joka oli korkeintaan pari kertaa nähnyt teatterin, oli liian epämääräinen päämaali, jotta voisi täydellä todella uskotella hänen kansallista asiaa palvellakseen tehneen muka epäitsekkään uhrauksen jättämällä kotinsa ja vanhempansa. Vain karkurin myöhempi suuruus voi johtaa katsomaan tekoa juhlalliselta ja isänmaalliselta kannalta. Todellisuudessa Ida Aalbergilla tuskin oli voinut olla mitään korkeampia motiiveja tekonsa puolustukseksi. Se oli villin vaistoihmisen, Antti Ahlbergin, tyttären tahdonilmaus. Vain nuoruus ja kokemattomuus ja raisun temperamentin rohkeus ovat psykologialtaan oikeita puolustusmotiiveja ja »lieventäviä asianhaaroja», jos teko käsitetään semmoisenaan, ilman myöhempää historiaa.

Kotoa karkaaminen oli rohkea ja häikäilemätön teko. Itkien, kuten hän myöhemmin on kertonut, hän sanoi hyvästi hämmästyneille pikkuveljilleen ja lähti vanhempien poissa ollessa omin luvin Hämeenlinnaan. Myöskin hän on muistellut, että kotona häntä pidettiin iäksi menneenä ja että hän vasta vuosien kuluttua uskalsi sinne palata.[4] Seuraava lyhennetty ote kirjeestä, jonka vanhempi veli, Oskar Ahlberg, on kirjoittanut sisarelleen muutamia viikkoja karkaamisen jälkeen, antaa kuvan Ahlbergin perheen oloista ja tyttären teon vaikutuksesta kotona:

»Leppäkoskelta Jouluk. 29 päiv. (1874)

Rakas siskoseni!

Armas siskoseni! Onpa jo päiviä siitä, jopa viikkojakin kulunut ja vaipunut ijankaikkisuuten helmaan, kun viimeksi tavattiin Hämeenlinnassa jolloin jätimme hyvästit toinen toiseltamme. Tällä eron ajalla en ole lähettänyt sinullen ainoatakaan riviä täältä, ja tunnen itseni väärin tehneen siinä ja kuinka ikävältä tämä äänettömyys on mahtanut tuntua sinullen. Syy mitä varten en ole kirjoittanut mitään on se, että ajattelin, kun tuo juhlallinen ja iloinen joulujuhla on mennyt ohitse, olis minulle enemmin aihetta mistä sinullen kertoisin. Sitä varten käännyn aiheeseeni, nimittäin kertomaan sinullen joulustamme. Niinkuin luultavasti tiedät, niin oli Strömberg’in ja Mosteri täällä.[5] He tulivat aattoiltana, jolloin heitä vastaan otti terve tulleeks joulukuusi monineen kynttylöineen, jotka olivat sytytetyt vähää ennen. Sen jälkeen seuras joululahjat vaikka vähäpätöiset, mutta sentään tervetulleet. Lähden nyt kertomaan sinullen joululahjani. Net olivat: Strömbergiltä 20 mk, Tädiltä kirjoituskoneet, Mammalta saappaan harjat ja muilta henkilöiltä perheessä kaikenlaista pientä. Sitten seurais illallinen, jolloin muun muassa tulit sinä puheeksi, ja josta Strömberg puhui muutamia sanoja. Tämä puhe vaikutti pitkän äänettömyyden, jotten edes uskaltanut henkeäni vetää sillä häiritäkseni toisten ajatukset, jotka katsoa tuijottelivat alas lattiaan. Kun vihdoin katsahdin ylös, niin näin Papan silmissä kirkkaat vesi-karpaleet, jotka vähitellen vieruivat alas pitkin poskia. Vastalauseeksi lausui hän muutaman sanan, jonka pääsisältö oli hänen toivonsa, »että sinä niinkuin naispuoli säilyttäisit lapsellisen viattomuutesi ja etkä antais houkutella itseäs tämän viekkaan maailman kamalilta houkutuksilta, jotka vielä niin nuorelta tytöltä kuin sinä näyttävät viehättävältä ja hupaiselta. Sen saman sanon minä myös sinullen, ja jos sitä ett itse huomaa, joka on luultava, niin mieti tarkoin asiaa. Sillä jos naiskunniasi menetät, niin mikä etuisuus ja eteenpäin meno sinulla silloin on? — Ei mikään, sillä jokainen joka senlaista naista kohtaa, on se missä hyvänänsä, nykäisee kumppaliaan, jos hänellä kumppali on, kylkeen ja sanoo »Katso mokomaa, tuos on hän!» Älä myös unohda, sisareni, ettei mikään ilo, mikään nautinto, näyttäkööt he sinulta kuinka vietteleväiseltä ja loistavalta hyvänsä, ole korkeimmat, kuin puhtaan sydämesi; ja tämä ilo ja nautinto on puhdas omantuntosi rauha; säilytä tämä niinkuin omaisuutesi, niinkuin elämäs korkein kalleus. Muista sentähden, että vältät kaikkea senlaista, joka voisi nais-arvoasi alentaa. Tätä kaikkea en suinkaan sanonut sitä varten, että olisin nurjamielinen sinullen — en suinkain — vaan päin vastoin, armas siskoseni, omaksi hyväkses sanon sen, mutta ei ainoastaan sinun hyväkses vaan meidän kaikkein yhteisesti.

Koska nyt varoitus sisältöni on päättynyt, niin kyhäilen sinullen muutamia uutisia täältä — Janakkalasta. Josta nyt ensin aion puhua on: »Ompelu seuran» neljännestä kokouksesta. Sinä tiedät, että senlainen kokous on olemassa, mutta en epäile, että se nais-puolten tavallinen perisynti — uteliaisuus — varmaankin sinuakin vaivaa. Maanantaina Joulukuun 28 päivänä oli seuran neljäs kokous Brusilassa. Minä myös menin sinne. Päästyäni Ylöstaloon menin sitten ‒ ‒ ‒ kokoukseen, mutta arvaappas mikä kummallinen näky? — Jokainen istui niin äänetönnä ja ahkerasti työssään, että tuskin nostivat silmiään jollekulle sisääntulialle. Mikä neuloi täkkiä eli peittoo, mikä taasen esiliinaa eli jos jotakin. Heidän noin tunninaikaa niin istuttuaan kuului äkisti ääni, mistä kaikkein työnsä päälle kiinitetyt silmänsä äkkiä nousivat ylös, hymyyvin huulin. Tämä ääni tuli siitä, että Axel Heikel luki Mielikkiä. Tämä nimi jonka kirjeessäni kohtaat, ehkä kummastuttaa sinua. Mutta tiedätpäs! Tämä nimi on nimenä yhdelle pienelle sanomalehdelle, jonka kaksiarkkisen sanomalehden, seura itse toimittaa; johon kukin tyttö saa ajatuksensa jostakin aineesta kyhäillä paperillen. Viime kokouksen »_Mielikissä_» oli luettavana: »Ison vihan ajoista, tapaus Janakkalassa», »Miinan ja Mantan mietteitä», jossa muitten henkilöitten joukossa sinä myös olit ja tämän kappaleen oli sinun suuri ihailias (nim: Janne Kerkkonen) kirjoitanut. Seuraava kappale oli »Kirje Alma orpanallen Hämeenlinnassa». Lukemisen jälkeen alkoi taasen työ, mutta ei enää siinä syvässä äänettömyytessä kuin taanoin, vaan päin vastoin puheltiin vilkaasti vieläpä naurettiinkin ja leikkiä lyötiin. Tätä sitten jatkettiin aina 11 illalla. Tällä tavoin olen nyt kirjeessäni sinullen lyhyesti haastellut seuran neljännen kokouksen. — Me täällä saamme myös Tammikuun 8 päivänä 1875 arpajaiset ja iltahuvit ompeluseuran toimesta, jossa toivon tulevan hyvin hupaista. Tämän vuoden viimeiset päivät ovat nyt käsillä ja uuden vuoden ensimmäinen päivä koittaa idän taivaalla. Tämä, tällä tavoin ilmaantunut kiitollisuuden ja onnen toivotusten juhlapäivä, tarjoo sydämelleni sen tervetulleen tilaisuuden, taitaakseni ilmoittaa sydämeni puhtaammat ja pyhimmät tunteet rakkaudestani sinuun. Ensinnä lähetämme sydämelliset terveekset sinullen, sitten sen toiveen että niin pikaa kuin mahdollista saamme vastauksen kirjeestämme. Sitten! kun minulla eikä muilla sinun omaisillas ole tilaisuutta, toivottaaksemme onnea sinullen omassa asunnossasi, niin kuitenkin rakkautemme ja toivomme täyttää meidät kaikki tuhansilla onnen toivotuksilla. Se »Kaikkein korkeimpi» valvokoon ylitses, niinkuin tähänkin asti, ja antakoon sinullen terveyttä ja onnea aikeesasi. Levittäköön hän varjelevan kätensä ylitses; ja hän on myös antava minullen terveyttä vieläkin kirjoittamaan sinullen ja koitan en ainoastaan sanoilla, vaan myöskin teossa totuuttamaan kuinka onnelliseksi olen tuntevaitseni, että ainiaan olet kutsuva minua rakkaaksi, kiitolliseksi

veljekses Oskar.

P.S. Älä unohda velvollisuuksias rouva Aspegrenia kohden. Tervehdi myös kaikkia minun tuttaviani.»

III

SUOMALAISEN TEATTERIN VAELLUSVUOSILTA.

Suuressa taiteilijajuhlassaan tammikuussa 1914 Ida Aalberg piti puheen, jossa hän lyhyesti kuvasi kulkemaansa taivalta. Hän lausui kiitollisen tunnustuksensa taiteilijauransa kahdelle johtotähdelle: suomalaisuuden hengelle ja Kaarlo Bergbomille.

Vastatessaan juhlapuheisiin hän silloin ihanan liikutuksen vallassa ja äänen nyyhkytyksistä katkeillessa kertoi:

»Täällä on mainittu, että se oli suomalaisen kansan tyttö, joka 40 vuotta sitten astui sille yksinkertaiselle näyttämölle siellä Hämeen sydämessä. Kyllähän se on totta. Mutta minä uskon, että kyllä kai se oli suomalaisuuden henki, joka silloin oli herännyt ja joka, vaikka minä en sitä myöskään tiennyt, oli ottanut minut, vienyt minut, herättänyt minut ja pannut minun sisääni sen innon, että minä ikäänkuin näin sen päämaalin edessäni, vaikka minä en ollenkaan tiennyt, mitä näytelmätaide on. Ja sillä sisäisellä innostuksella, jonka suomalaisen kansallisuuden henki luultavasti oli minuun pannut, se minut saattoi kaiken lävitse, antoi minulle sen voiman, että jaksoin tehdä, vaikka olin lapsi, kaiken sen, minkä vanhempani pitivät pahana, mutta joka minusta oli kaikkein korkeinta. Se tosikansallisuuden henki, se minut saattoi tohtori Bergbomin luokse, ja silloin hän tietysti heti sen huomasi, sen Hän otti minut Kyllä hän on ollut se, joka minut on kehittänyt. Siitä syystä, kun tätä päivää näin suurenmoisesti juhlitaan ja minä olen aivan sanaton, minulla on tarve mainita hänen nimensä, sisällinen kiitollisuus sitä vaatii, ja siksi pyytäisin, että me ajattelisimme tohtoria, että me kaikki — en tiedä mitä me teemme — ajattelisimme häntä. —»

Vaikkakin tämä puhe pidettiin juhlahumussa ja vaikkakin sen suurimpana tehona lienee ollut tapa, jolla se tulkittiin, tahtoisi sille kernaasti antaa suuren ja rehellisen tunnustuksen arvon. 1914 Ida Aalbergilta vaadittiin rohkeutta tunnustaa taiteensa suurimmaksi opettajaksi Kaarlo Bergbom, ja siihen aikaan hänellä ei liioin pitänyt olla läheistä kiitollisuusvelkaa suomalaiselle kansallishengelle. Hänellä oli siihen aikaan toinen opettaja, joka oli tilaisuudessa läsnä ja joka ei käsittänyt Bergbomin arvoa Ida Aalbergin kehitykselle läheskään niin suureksi. Suomalainen kansallisuus taas oli vähäistä aikaisemmin, parin yksinäisyydessä ja suuressa alakuloisuudessa vietetyn vuoden kuluessa, näyttänyt hänestä hengeltään raa'alta ja käsittämättömältä.

Sekä suomalainen kansallinen herätys että Kaarlo Bergbom ovat tärkeitä tekijöitä Ida Aalbergin elämässä ja kehityksessä, vaikka Ida Aalberg ei milloinkaan perusolemukseltaan ollut varsinainen aatteen ihminen ja vaikka Kaarlo Bergbom ei mitenkään riitä ainoaksi avaimeksi hänen taiteilijamenestyksensä selvittämisessä.

Käytettävinä olevista tiedoista päättäen Ida Aalbergin taiteilijataipaleen alkupuolella on näillä kummallakin tekijällä ollut verraten vähän sanomista.

* * * * *

Kun ratamestari Ahlbergin tytär karkasi kotoaan, vietti Suomalainen teatteri vaellusvuosiaan. Varsinkin teatterin puheosaston kohtaloksi oli tullut kiertäminen paikasta paikkaan, kaupungista kaupunkiin, sillä Helsinki oli liian pieni ja liiaksi ruotsinkielinen kyetäkseen kannattamaan nuorta yritystä.

Suomalainen teatteri oli syntynyt kotoisen kielitaistelun merkeissä. Kaarlo Bergbom oli tosin nuoruudestaan asti elänyt näyttämötaiteen lumoissa, mutta hänen omaksumansa poliittinen kanta oli sangen määräävänä tekijänä suomalaisen teatterin syntysanoja lausuttaessa ja Suomalaisen teatterin alkutaipaleella yleensä. Taide ja politiikka kulkivat käsikädessä.

Kaarlo Bergbomin olemuksessa mainitaan olleen jotakin melkeinpä naisellisen pehmeätä. Kuitenkin hän oli intohimoinen ja kiihkeä luonne, jolla oli suuri vaikutusvoima ihmisiin. Hän sai ruotsinmaalaisen naisen, Hedvig Charlotta Raan, luopumaan ruotsalaisesta teatterista ja yhtymään suomalaisen teatterin perustamispuuhiin, mutta sensijaan hänen omat ruotsinkieliset oopperatähtensä kieltäytyivät jyrkästi edes yhtä kertaa esiintymästä ruotsalaisella näyttämöllä. On suurisuuntaista, että hän perusti suomalaisen teatterin tyhjästä, mutta vaikuttaa varsin vähän korkealta taidepyrkimykseltä, että hän perusti samaan aikaan kaksi teatteria: Suomalaisen oopperan ja puheosaston. Suomalaisen teatterin historiasta, niin Kaarlo Bergbomia ihannoiva kuin se onkin, näkee jo siitä selvästi, että ooppera oli lähempänä hänen sydäntään kuin puheosasto, jolle hän alkuaikoina, vaellusvuosina, tuskin oli voinut olla enempää kuin kaukainen komentaja, jonka päätehtävä oli toisaalla.

Kun Kaarlo Bergbom ohjasi Suomalaista oopperaa, sai Suomalaisen teatterin puheosastoa maaseudulla ohjailla Oskari Vilho. Se oli vaivalloinen, raskas ja murheellinen tehtävä. Vilho oli työteliäs ja kansallisen aatteen elähyttämä, mutta kovin usein hän puhkesi valituksiin, kun köyhyys, sairaus, juonittelut ja kansallisen hengen puute näyttelijöissä tahtoivat kiertävältä teatteriseurueelta nostaa tien pystyyn. Rahanpuute oli toisinaan niin kova, ettei päästy lähtemään ja teatterin naiset itkivät. Vilhoa itseään vaivasi huono terveys, ja 1880-luvun alulla keuhkotauti veikin hänet lopulta hautaan. Arvostelujen yhteydessä saa lukea yhtä mittaa sairaustapauksista, jotka vaikeuttivat matkailijoiden työtä. Ja useat näyttelijät eivät tahtoneet omaksua Bergbomin suomenmielisyyttä ainakaan omaan kieleensä nähden. Lisäksi he juonittelivat niin, että Vilho kaikesta innostuksestaan huolimatta toisinaan oli aikeissa erota.

On selvää, että teatterin esitykset alkuaikoina saattoivat tyydyttää vain varsin vähäisiä taidevaatimuksia. Melkein kaikki teatterin jäsenet olivat aloittelijoita, ja yksin suomalaiset maaseutulehdetkään, jotka kansallisen innostuksen vallassa tervehtivät seuruetta, eivät voineet olla toteamatta »virheitä». Vielä 1879, jolloin Suomalainen teatteri oli ollut toiminnassa seitsemän vuotta, saattoi ruotsinkielinen aikakauslehti merkitä aikaansaannokset oppilasnäytteiden tasolla oleviksi ja useimmat näyttelijät kolmannen tai neljännen luokan keskinkertaisuuksiksi sekä moittia johtoa siitä, että se kohtelee puheosastoa äitipuolen tavoin antamalla sen ilman kuria ja ohjausta viettää kiertelevää mustalaiselämää. Että tämä lausunto ei aiheutunut yksinomaan puoluemielestä ja ilkeydestä, selviää Oskari Vilhon ja eräiden muiden näyttelijäin Bergbomille lähettämistä kirjeistä, jotka puhuvat selvää kieltä kurittomuudesta, keskinäisistä riidoista ja kateudesta. Hyvällä tuulella ollessaan Vilho kirjoitti uskovansa, että Suomalainen teatteri parissa vuodessa kehittyisi pohjoismaiden ensimmäiseksi — siihen tarvittiin muka vain, että se tai se lahjakas nuorukainen tai se tai se »hyvin siisti, sivistynyt, suomenmielinen ja vankka nainen — varsin hyvällä lauluäänellä ja kauniilla teatterikasvoilla» liittyisi mukaan kiertomatkalle. Mutta kun pessimismi sai hänet valtaansa, ei hän voinut salata, että suomenkieltä kauheasti rääkätään ja että teatterin näyttelijät olivat turhamaisia ja tyhjänpäiväisiä mahtailijoita. Pyytäessään eroaan 1877 Vilho m.m. kirjoitti:

»Ennen oltiin Suomalaisen teatterin jäseniä. Nyt ollaan artisteja joka 'sorkka' kiireestä kantapäähän saakka. Eihän se merkitse mitään, jos ei yleisö ymmärtäisikään kaikkia sitä sekamelskaa mitä sille tarjotaan kunhan vaan 'ageerataan' kuin tuulimyllyt ja tehdään taidepausseja kun muisti pettää.»

Heikoilla näyttelijävoimilla oli vaikeata uskaltautua suuren draaman esittämiseen, ja Suomalaisen teatterin ohjelmisto luonnollisesti ei ollut perin korkealla tasolla. Hyvin usein täytyi turvautua »peliin ja musiikkiin», ja draaman sijasta saatettiin joskus yleisölle tarjota »Sailorboy» ja »Poika comique», jopa kerran, Porissa, yhdyttiin yhteistoimintaan erään akrobaattitaiteilijan kanssa. Ettei Vilho pelkän tilapäisen katkeroitumisen vuoksi moittinut näyttelijäkuntaa innon ja harrastuksen puutteesta, näkee senaikuisista suopeamielisistä sanomalehtiarvosteluista, joissa voidaan m.m. todeta: »Huomaittiin, etteivät näyttelevät henkilöt oikein tainneet osiansa.»

Yleisö luonnollisesti oli useimmissa paikoissa kovin kehittymätöntä kyetäkseen ottamaan vastaan korkeampaa hengen ravintoa. Sanomalehdissä ei suotta moitittane maaseudun teatteriyleisöä meluamisesta ja sopimattomasta käytöksestä.

Kaikista vajavaisuuksistaan ja puutteistaan huolimatta Suomalainen teatteri sai retkillään osakseen paljon lämpöä ja ymmärtämystä. Sen kunniaksi järjestettiin juhlia, joissa puhuttiin paljon, maisteltiin maljoja ja tanssittiin. Yksityiset näyttelijät saivat lahjoja ja sydämellisiä ystävyydenosoituksia osakseen, usein heille annettiin asunto ilmaiseksi ja heidät kutsuttiin paikkakunnan perhejuhliin. Heitä hemmoteltiin niin, ettei ole ihmeellistä, jos Vilho valitti tovereittensa käsittävän taiteilijakutsumuksen näin: »On hyvin hauskaa kulkea kaupungista kaupunkiin ja tutustua uusiin ihmisiin».

»Terve tänne tultuanne, teille täysi onnenmalja!»

sanoilla tervehdittiin heitä yksin ruotsinkielisessä Vaasassakin ja lohduteltiin matkan vaivoista runoilemalla:

»Taideniekkain teillä kasvaa vahvat orjantappuraiset. Pistin tuikkii, yllyttääpi, ruusu mieltä ilahuttaa. Suru silloin, ilo tällöin, tuskat, innot, työt ja vaivat aamuin, illoin, ihan aina: näissä taitureitten retket.»[6]

Yleinen ja lämmin innostus, jolla Suomalaisen teatterin ensi askeleita seurattiin, on levittänyt ruusuista hohdetta sen työlle ja toiminnalle.

Oskari Vilholla ei ollut valtuuksia hyväksyä Ida Aalbergia Suomalaisen teatterin jäseneksi, kun tämä ilmestyi Hämeenlinnaan. Niinpä tyttö sai kotinsa ohitse matkustaa Helsinkiin, missä pääsi Bergbomin puheille. Tämä otti karkurin ystävällisesti vastaan, opetti häntä viikon ajan ja hyväksyi Suomalaisen teatterin jäseneksi. Hämeenlinnasta puhenäyttämö matkusti Turkuun, missä esiintyi samanaikaisesti oopperaosaston kanssa. Täältä vuoden 1875 alussa vanhemmalle veljelleen kirjoittamassaan kirjeessä Ida Aalberg kertoo elämästään ja oloistaan. Se on sangen puhuva kirje:

Min snälla Broder!

ȁbo den 17 Febr.

Tack så mycket för ditt kärkomna bref, som jag fick i början af denna månad och förlåt att jag icke har förut skrifvit ej heller genast svarat ditt sista bref, du tror väl och har skäl också, att tro jag är rysligt vårdslös ock likgiltig i min skrifning, orsaken har varit, (jag måst öppet tillstå) att jag har haft mycket treflig här och till det andra så har jag haft rysligt mycket att göra, man har tre gånger mera att göra då man är tillsammans med Operan, alla dagar måst man gå på Opera repititioner som man måst sjunga med i körerna och dessutom Dramatiska. —

Många nya roller har jag fått som jag måst instudera förty Fru Aspegren skall i vår resa till Paris för att utveckla sig i sin konst, och jag får då börja och spela de flesta af hennes roller om jag bara kan — I söndags gafs Luci för Sjunde och sista gången och Emmy Strömmer hyllades rysligt af Publiken efter Vansinnighets sen ropades hon tre gånger fram och fick emottaga en stor Lager krans och Blom bukett. —

Sista Söndags en vecka var här en stor Maskerad bal, och der var de flesta af Finska Teaters medlemmar maskerade. Vi föreställde di Olympiska Gudar och Gudinnor dit hörde icke allenast våra egna utan äfven fremmande, vi klädde oss på Teatern och derifrån gick vi sedan alla till Socitetshuset när vi trädde in i Salongen så gick först Jupiter med sin gemål Juno sedan Mars och Minerva, sedan Venus och Apollo ock Neptun och Ceres, Jag var Flora Blomstergudinnan, öfver höljd af blommor och en blomsterkcrg i handen mitt par var Mercurius Herr Anderson m m, der var rysligt trångt för den var besökt af 1,200 personer mycket trefligt var der Doctor Bergbom var äfven der. måndags var jag hos Bangens, Stafva lystes första gången i Söndags med Maschinisten Lindholm hon sickar hjertliga helsningar till dig

Från Åbo res Finska Teatern till Björneborg, vi biträder änny Operan Fra Diavolo som i dag ges första gången den kommer att gå fyra fem gångor, jag tror att vi res i nästa vecka härifrån. — Rysligt ledsamt får jag efter Abo för jag haft mycket, mycket roligt, förty vi bor uti en utmärkt hygglig familj, di har trenne fullvuxna barn mycket trefliga och snälla. — Nej nu måst jag sluta mitt bref, efter pappret blir slut. Hälsa så rysligt mycket till Strömberg's och Axel Anni et Janne Kerkkonen, Flickorna Kilpinen och hälsa moster Johanna och säg att hon kan skrifva några rader till R. in i ditt bref, nog skall jag sedan ge det åt honom för intte bryr han sig om jag säger eller ej. Adjö må väl dett önskar syster Ida.

Var snäll och skrif åt mig efter 2'3 veckor och addressera det sedan till Björneborg förty du kan intte skrifva föryt när jag ej vet säkert när vi res —»[7]

Turusta Puheosasto siirtyikin Poriin. Täällä nuori aloittelija sai ensimmäisen itsenäisen tehtävänsä. Vilho matkusti ulkomaille, ja teatterin johto uskottiin entiselle pedagogille Ismael Kalliolle, johon Ida Aalberg oli tutustunut jo aikaisemmin Janakkalassa, missä Kallio oli ollut kesää viettämässä. Kallio kuitenkin sairastui ja näki katkeroituen, että johtajalle kuuluvia toimia annettiin hoitaa nuoren Edvard Törmäsen, »lapsen», kuten närkästynyt vanhempi näyttelijä hänestä Bergbomille kirjoittaa.

Mikä oli Ida Aalbergin ensimmäinen osa? Eräs 1890-luvulla Ida Aalbergille omistettu ylistysruno alkaa seuraavin säkeistöin:

»Hur stark är icke ändå människoviljan, När hon med snillet vandrar hand i hand! Så kan den säga, som såg Dig på tiljan För första gången i »På Lemos strand».

Det var om sjelf Du minnes, den teater, Som inredd var i »Otava-salong»; Där såg jag Dig så rädd, med tvungna later: Ty konstens verld var än för Dig så trång.

Du tycktes mig orolig, liksom flarnet, Som böljan drifver fram å skummig elf; »Hvad månde också bli af detta barnet?» Jag tänkte då i tysthet för mig själf.

Ett år förgick, och då jag såg Dig åter På samma tilja, så förändrad här, Jag blygdes smått — och hoppas Du förlåter Om själf Du mins Din tjusande 'Jane Eyre'.»[8]